Part 3

Siellä kohta oli isä sanonut Helalle: "tässä on nyt niinku kosiomiehet, vaan kun minusta ei ole läksijäksi, niin en ole osannut sanoa heille 'uutta enkä kystä.' Mitäs sinä Helka tästä asiasta sanoisit?"

Tämä kaikki tuli niin äkkiä Helalle, että hän ei osannut päästää sanaakaan suustansa. Hän seisoi peränurkan ikkunan vieressä liikahtamatta, kuin taideniekan veistämä kipsikuva, luoden silmänsä lattiaan ja näpistellen punaista esiliinaansa.

Silloinpa rupesivat kosiomiehetkin virkansa toimitukseen ja alkoivat ladella kaikenlaista makeaa, jota kuunnellessa olisi vesi suuhun tullut kelle tahansa. -- Tämä kaikki alkoi Helastakin tuntua hyvin mukasalle, ja se rupesi verta käyttämään paljon nopeammin hänen suonissaan. Sydän tykytti kiivaasti, posket hehkuivat purppuranpunaisina, että vähän ajan kuluttua olis luullut veren tekevän niistä itselleen tiensä vapaammalle kulkuväylälle.

Sellaisia mestaria ne kosiomiehet olivat. Ne älysivät puheessaan kosketella valloitettavan sydämmen arimpia kohtia, jotka tekivät valtavan vaikutuksen valloittajain eduksi... Koreasti se Helan sydän pamppaili. -- Mitä tämä on? Mitä olis tehdä?... Jos olis mennä? -- Nämä kysymykset ne vaikuttivat nyt kuumeen tavalla Helan aivoja.

Mutta siinä aprikoidessaan lensi hänen mieleensä salaman nopeudella pappilan "Elli ryökkinän" puheet ... vapaudesta, naisen asemasta ja tehtävistä yhteiskunnan palveluksessa, sekä heidän sortotilastaan, etteivät edes omaa omaisuuttaankaan saa ominpäinsä hallita. Näistä mietteistä oli Helka myöskin kuullut "Elli ryökkinältä", vaan ei ensinkään ymmärtänyt. Häntä ei ollut kukaan sortanut, eikä hän liioin muita. Ilman kaikitta huolitta hän oli oppinut elämään tähän asti. Mutta nyt kun puhuttiin itsenäisestä emännästä ja talon hallinnosta, niin lensi hänen päähänsä ajatus: "siellähän minäkin saisin vapaamman alan, siellähän olisi minullakin valtaa sanoa ja tehdä mitä hyväksi näen, saisin itse hoitaa asioitani, en tarvitsisi ikuisesti olla vanhempieni holhottina... Niin, mutta Simo ... hän olisi isänsä ... no, mutta hän käypi kauppaa..." Hän alkoi ymmärtää "Elli ryökkinän" tarkoituksen. --

Helka oli kumminkin kansan lapsi, oppimatoin, niinkuin muutkin aikalaisensa. Katkismuksensa hän oli osannut rippikoulussa ulkoapäin, kannesta kanteen, niinkuin toisetkin tytöt. Mutta kun oli rikkaan talon, ja vielä kirkkomiehen tytär, niin oli hän tullut tuntemaan pappilan "Elli ryökkinän", kun oli isänsä kanssa usein kirkkotiellä pistäynyt pappilassa. Kun "Elli ryökkinä" oli Helsingissä koulunkäyntinsä lopettanut, niin oli hän kirkonkylään perustanut käsityökoulun, missä opetti käsitöitä seudun tytöille ja piti väliajoilla esitelmiä myöskin muistakin aineista. -- Hyvin se "Elli ryökkinä" olikin innostunut asiaansa. Niin se oli puhua paukutellut tytöille, monenlaisista asioista, kuin isänsä kirkossa. Keväällä hän piti pienen juhlallisuuden koulunsa päättäjäisiksi, jota seudun ylhäiset sekä alhaiset läsnäolollaan kunnioittivat. Siinä tilaisuudessa oli hän pitänyt puheen, naisten alhaisesta asemasta yhteiskunnassa ja heidän sortotilastaan, kehoittaen kaikkia järkeviä Suomen naisia ryhtymään taisteluun tätä luonnotonta yhteiskunnallista järjestystä vastaan, ja pontevan puheensa hän oli lopettanut innostusta hehkuvilla runosäkeillä:

"Pää pystyyn vaan, Sä olet nainen, Et halpa mato maan!"

Helka oli myöskin ollut läsnä tässä juhlallisuudessa muiden mukana. Oli hän koulussakin käynyt muutamia kertoja kuuntelemassa ja lainaamassa "Elli ryökkinältä" hauskoja kirjoja luettavaksi jouto-aikoina.

Tätä tietä mittaili vähitellen Helan sydämmeen halu, päästä omin neuvoin jotain maailmassa työskentelemään. Tämän halun olivat kosiomiehet osanneet kiihdyttää suureksi vallan himoksi. Nyt kun hänelle tarjottiin emännän paikkaa talossa, niin ei hän enään luullut sen laveampaa vaikutus-alaa missään löytävänsä. Hän oli niin ihastunut kosiomiesten kauneisin, paljon lupaaviin, lauseisiin, että hän olisi ... kukaties ... vaikka paikalla mennyt heidän kanssaan.

Helka oli juuri kuin varpusen poika, joka pesän laidalla räpistelee lentoon lähtemäisillään, vaikka eivät siivet vielä kannattaisikaan. Hän ei voi mitenkään tyytyä enää emänsä komennon alle; se tahtoo itse hallita itseään. Avarammalle alalle se tahtoo päästä, pois tuosta ahtaasta pesästä. Senvuoksi se pyrähtääkin pesänlaidalta lentoon, mutta kun siipensä ovat vielä heikot, niin se vähän aikaa räpiköityään vaipuu maahan... Kissa tulee ja ... syöpi sen suuhunsa...

Tyytymättömyys oli Helankin sydämmeen päässyt. Häntäkin alkoi ikävystyttää äitinsä neuvot ja isänsä käskyt. Vapaampaa toiminta-alaa hän halusi. Itse hän tahtoi tietää asiansa. Käskettävästä hän halusi käskijäksi. Sittenhän sitä vasta saisi nähdä mihin sitä kelpaa...

-- -- -- Päästä rikkaan talon emännäksi ... yksinvaltiaaksi, jota kaikkien tulee totella ... se se oli jotakin Helan mielestä. Se se oli se päämaali, jonka saavuttamista moni tyttö Helan paikkakunnalla toivoo kaikesta sydämmestään. Sen saavuttamiseksi he tekevät parhaimmat työnsä; näkevät parhaimmat unensa. Senvuoksi ei Helankaan miehelään menoa mikään este voinut seisauttaa. -- Mennähän tämmöiseen paikkaan pitää ... kävi muuten miten tahansa, kunhan vaan emännäksi pääsee.

Isä kumminkin ehdotti -- johon puhemiehetkin suostuivat -- että Helka saisi perjantaisiin asti tuumata asiaa, ja jos hän ei meinaa tulla, niin siinä tapauksessa tuodaan sulhasen merkit takaisin, vaan jos Helka rupeaa läksiäksi, niin sitte ei tuoda merkkiä takaisin, vaan saapi tulla ensi lauvantaina kuulutukselle viemään. Helan mielestä oli tämmöinen viivytys ihan turha, vaan ei hän sentään ruvennut isänsä ehdoitusta vastaan sotimaan.

Niin se asia sovittiin, ja sulhanen antoi Helalle "merkiksi" punasen [kymmenen ruplaa], sekä sinisen [viisi ruplaa] paperin, niinkuin oli rikkaiden tapa. Sitte kosiomiehet menivät kättä lyötyään matkoihinsa. Hyvillään ne olivatkin asiansa onnistumisesta. Siitä he olivat olleet vakuutetut ettei Helka "merkkejä" takaisin tuo "vaikka siihen sihahtais'." -- Siinä ilon innossa ei sitä suoraan kotia kohden maltettukaan kulkea, vaan Simo tahtoi vähän tarjota hyvitystä oiville puhemiehilleen ja pyöräytti sentähden oriinsa Tarpeen torpan aidan taa. Torpassa sitä sitte Simon onneksi "tsajua" juotiin ja pullosta naukittiin ... -- laulettiin ... ja vieläpä hurrattiinkin ja oli se yläkamari jo heilumaankin ruvennut. Puhemiehet ne kumpikin kilvan ylvästelivät siitä, miten he osasivat tyttöä "mairotella". Siitäpä se sitte riitakin syntyi, kumpi heistä muka oli ansiollisempi. Vaativat Simoa sanomaan, kumpi heistä oli etevämpi ja ratkaisemaan siten riidan. Simo kun oli maininnut toisen nimen, niin silloin, kehnommaksi jäänyt alkoi huiskia Simoa korville. Toinen rupesi Simoa auttamaan ja kohta olivat kaikki kolme miestä yhdessä vänikässä pitkällään torpan lattialla. Siinä ne mylläköivät siihen asti, että jokaisen verkavaatteita komeat hetuleluiskat ylt'yleensä kaunistivat. Mustia sarvia ilmestyi useampia kunkin otsaan, ja verta juoksi suuri lammikko Simon nenästä torpan lattialle. Vasta sitte erosivat he, kun torpan emäntä viskasi ämpärillisen kylmää vettä mylläköivien päälle ja sanoi: "vettä koirille väliin". -- Sitte vasta kelpasi kotiin lähteä kosioretkeltä.

IV.

Kosiomiehet menivät Korpelasta, niinkuin jo tiedämme, jättäen jälkeensä sylkipilkkuja, tupakan poroa ja tulitikun päitä rehevästi vierastuvan lattialle, pöydän ympäri. Vanhukset olivat menneet niinikään pois tuvasta omille askareillensa. Syvä hiljaisuus valliisi tuvassa, jota aina välistä kumminkin keskeytti pankon nenällä istuva vanha Mirri hyrinällään. Helka istui peräpenkillä, sukan kudin hyppysissä. Näytti olevan hyvin ajatuksiinsa vaipunut. Näpit ne säpäjivät koneentapaisesti sukkapuikkojen kanssa. Ne tiesivät tehtävänsä juuri kuin hampaat myllynrattaassa. Vartalo se hiukan tuuti eteen ja taaksepäin, juuri kuin vanhoilla piioilla kissaa silittäessä. Ei hän kumminkaan laulaa hyrrittänyt, vaan sen toimen hän oli jättänyt yksinään Mirrin tehtäväksi. Silmät ne tuijottivat sukan kutimeen, vaan näytti siltä, kuin ne olisivat olleet tykkänään toisessa toimessa. Välistä vetäytyi hänellä toinen suupieli nauruun, välistä taas koko suu, tehden kaksi poimua kumpaankin suupieleen, Silloin hän seisaalleenkin hypähti ja käsiään rimpoili. Korvat olivat hänellä, niinkuin lukotut. Hän ei ollut kuullut vaikka piika Maija oli kahdesti käynyt häntä käskemässä saunavettä käymään. Hän vaelteli ajatuksineen loistavassa tulevaisuudessa, joten hän ei joutanut kuuntelemaan ympärillään olevaa muinaisuutta.

Siinä se Helka vaan penkillä istui ja tuuti sinne-tänne, sukan kudin käsissä. -- Sitä hän ajatteli, sitä tulevaa elämätänsä, miten hauska se muka tulee olemaan. Kosiomiehet ne olivat jo maalanneet hänen tulevan elämänsä oikein loistavaksi, vaan hän omissa ajatuksissaan sitä vielä rakenteli hyvät paikat.

"Ah sentään, niitä viislinjaalisia 'trilloja' ja sitä mustaa oritta, kyllä sillä parilla kelpaa ajeskennella" ... tuumi Helka. "Kyllä ne ovat vähän toista, kuin meidän tupinakiessit... Ah, kun minä istua kekotan niissä ja sitte kun sitä mennään Jalkalaan, niin kyllä pitää Jalkalan tyttöjen ja hää-tyttöjenkin sydäntä vähän närästellä... Mut' kyllä se olis' sentään komeampi, jos se Simo hankkisi semmoiset ajopelit, kuin kirkk'herrallakin on kirkossa käydessä. Niissä kun on pari hevosia edessä ja sitte kun niissä on vielä semmoinen koppeli takana, jotta ... voipas kuitenkin. Sillähän sitä kun ajaa kumauttaisi Pullin kartanolle, niin ... pois tieltä. Sitten kun ne oriit oikein päristeleivät ja kuorsuvat, niin... Niillä kun me sitte Simon kanssa kirkollekin ajettaisi, niin se olis toista ... ja jotain"... Tätä ajatellessa vetääntyi toinen suupieli Helkalta nauruun ja itsekin huomasi hän pilventakaisia ajatelleensa.

Vähäksi aikaa ajatukset häneltä joutuivat pois tulevasta kodistaan, vaan kohta hän kumminkin alkoi tuumata itsekseen: "kun minä siellä pääsen itsevaltiaaksi, niin 'siit' sen vast' tiiät'. Se on vähän toista, kuin nyt. Nyt ei muuta, kuin mene vaan sinne, minne isä ja äiti käskee, vastaan sanomisesta ei puhettakaan. Mutta annappas kun tulen emännäksi, niin on sitä sitte sananvaltaa minullaki. Kyllä minä sitte opetan piiat sekä rengit ahkeriksi, ei ne sitte saakaan mielinmäärin 'lenkailla', niinkuin meillä... Kun minä sitte laitan 'läävä-huushollinkin', niin sen pitääkin olla semmoisessa kunnossa, kuin hovissa. Ja jos vaan piiat eivät osaa sitte tehdä minun mielikseni, kun minä neuvon ja käsken, niin..."

"Kyllä minä osaan talon hoitaa. Simo käyköön vaan kauppaa; minä renkien ja piikojen kanssa 'hommaan' kotona. Ei sitä Kainuun Huimakaan olisi muuten rikastunut. -- Mutta mihin niistä köyhistä sitte pääsee? Nehän ne sitte ovat aina puistamassa. -- Vaan onhan sitä sitten ... toistakseen ... mistä antaakin. Minä vaan istun siellä kolkkakamarissa ja käsken vaan emäntäpiikaa antamaan apua köyhäraukoille... Kun kerran itsellä on, niin pitää sitä muistaa heitäkin. -- Pitää sitte ostaa semmoinen nahkapäällyksinen 'liekkutuoli;' semmoinen kuin pappilan salissa; siinä on niin 'metka' heilaa. Siinä kun minä istua kenotan, ja sitte kun toiset kylän emännät, sekä isännätkin, tulevat ruista ja rahaa pyytämään lainaksi, niin käsken vaan emäntäpiikaa: 'menes mittaamaan tälle niin paljon viljaa ja tässä on rahakaapin avain, anna hänelle niin ja niin monta ruplaa', niin, eikös se ole jotain, 'siit' sen vast' tiiät.'"

Näinikään se Helka tuumaili, ja tästä se tuli niin hyvilleen, että seisoalleen hyppäsi ja yhdellä jalalla, kädet niskassa, hyppimään rupesi. Sitte hän ajatuksistaan katsoi jokaisesta ikkunasta ulos, ikäänkuin nähdäkseen, missä se uusi koti sijaitsee, jonka komennon hän aikoi haltuunsa ottaa.

Niin nyt se Helka rukka ajatuksissaan tuulentupia rakenteli.

* * * * *

Perjantain murkina oli syöty Korpelassa. Naisväki korjasi ruokaa pois pöydältä. Eerikki taittoi uunilta päreestä hammastikun ja istui kolpitsan nenälle hammastaan kaivelemaan. Ruo'an korjattuansa rupesi emäntä Katri kehräämään lepeitä, ja Helka alkoi hänen vieressään kiireesti tentata. Piika Maija mihin lienee mennyt eläinten ruokaa laittamaan.

"No Helka!" ... haasteli Eerikki hammasta kaivellessaan ... "mitä sinä nyt olet tuumannut maanantaillisesta asiastasi? Meinaatko mennä, vai et? Nyt se on heti päätettävä ja laitettava tieto sinne Jalkalaan minkälainen hyvänsä. Vaan ennenkuin asia päätökseen saatetaan, niin minäkin sanon asiasta sinulle Helka mielipiteeni, sillä se on minun velvollisuuteni. Ehkä niilläkin olisi sinulle jotain arvoa; kun minä kuolen, niin muistelethan sitte, hyvinä tahi huonoina päivinäsi, että niin se isä minua neuvoi. -- Minä meinaan sitä asiaa semmoiseksi, että sinun Helka ei pitäisi lähteä ensinkään menemään koko Pullin Simolle. Siitä syystä, minä luulen, että sinä et semmoisen miehen kanssa onnellista avioelämää tule koskaan viettämään. Sinä olet nuori ja luonteeltasi vielä kovin kepeä, ja sen vuoksi olet hyvin pian vietelty moneen hairinkoon. Sinä sen vuoksi tarvitsisit vakavaa ja toimellista miestä, joka neuvolla ja omalla esimerkillään osaisi sinua ohjata karille joutumasta tämän elämän myrskyisellä matkalla. Sinä tarvitsisit sellaista miestä, joka puhtaasta rakkaudesta tahtoisi sinun kanssasi jakaa ilonsa, sekä surunsa. Mutta nyt minä luulen melkeen varmaan, ettei Simo sinua mistään rakkaudestaan pyydä vaimokseen, vaan ainoallaan siitä syystä että kun me vanhat tästä konsa kupsahtaisimme, niin tästä meidänki, vaikka huonosta, mökistä hän jonkun ruplan saisi. Minun neuvoni on siis semmoinen, että sinun olisi paljon parempi pysyä erillään koko siitä miehestä. Itse kumminkin saat päättää miten tahansa. Semmoisessa asiassa en minä tahdo pakkoa panna. Minä en sano sen enempää, vaan siitäki voit huomata, että minä tarkoitan sinun parastasi, niinkuin oman lapseni ainakin."

"Niin minäkin ajattelen" ... sanoi äiti, "että parasta on, kun vaan, Helka pysyt kotona. Sillä 'hyvä on lapsen lasna olla, kun on vanhempi varana'. Tässä kotona ei sinulla ole huolta tuon taivaallista. Vaan kun siellä ei olisi kehenkään luottamista, kaikki olisi sinun hoidettavanasi, kun ei heillä ole ketään ominaista katsojaa, niin siinäkös sinulle huolta ja hoppua tulisi. Ihanhan sinut, piika rukka, elävät söisi. Sinäkin vielä kun olet tottumatoin kaikkeen talon hoitoon, niinkuin Simokin, niin eihän teistä tulisi minkäänlaista eläjää. -- Päälle päätteeksi läksisit sinä vaimoksi semmoiselle viinaratille, mikä kirkkotielläkin juopi itsensä siaksi. Et sinä ole, piikaseni, kuullut minkälainen juomarin koti on. Eikä siinä ole mitään toivoa parempaan päin. Sillä kenessä kerran on yksi synti, niin se tuopi mukanaan yhdeksän. -- Viina se viisaankin villitsee. Viinastahan kaikki paha meno tulee ja alkunsa saapi. Kuka sitä vielä tietää minkälaisena roistona Simokin kuolee, kun on nyt jo niin hyvään alkuun päässyt."

-- "Eihän Simo ole mitään pahaa tehnyt, jos sitä nyt jonkun kerran sattuu, niin eihän sitä sentään tarvitse ... ja johan hän sanoi jättäneensä pois koko väkevän käyttämisen" ... puolusteli Helka.

-- "Eihän hän nyt vielä olekaan mitään suurempaa rikosta tehnyt, jotta olisi kiinni tarvittu panna, mutta kuka sitä vielä voipi taata mitä hän humalapäissään tekee ennenkuin elämästä herkeää. -- Usko sinä häntä, että hän jättäisi juomisen; se on sanottu, vaan ei tehty."

Näin ne isä ja äiti varoittelivat tytärtään Pullin Simolle menemästä. Oikeinpa itkussa silmin äiti selitteli tyttärelleen avioliiton tärkeyttä ja varoitti häntä kevytmielisestä miehelään menosta. Hän ehdotti, että otettaisiin Helalle mies kotiin. Sellainen käytökseltään siivoksi tunnettu mies, mikä olisi Helasta mieluinen. -- Mutia siitä ehdotuksesta ei ollut apua. Helka oli päätöksensä tehnyt. Hän tahtoi tulla itse emännäksi, eikä jäädä kotiin muiden käden alle. -- Ennen oli Helka aina tottunut luottamaan vanhempainsa neuvoihin, nyt hän itse luuli tietävänsä enemmän. Sen verran vanhempain estelemiset saivat kumminkin aikaan, ettei silla kertaa Simolle lähetetty myöntävää eikä kieltävää sanaa.

Kun Simo ei saanut asiastaan mitään tietoa, niin kävi hän itse lauvantaiaamuna asiaansa kuulustelemassa ja silloin se sitte viimein päätettiinkin... Seuraavana päivänä kirkk'herra saarnastuolista ilmoitti, että Helka Eerikin tytär Korpela Härkäjoen kylästä ja Simo Tahvanan poika Pulli Jalkalasta aikovat mennä kristilliseen avioliittoon.

V.

Sillankorvan kylän nuori väki sekä muutamia vanhojakin oli kokoontunut Huumosen lautamiehen taloon sinä sunnuntai-iltana, jona Korpelan Helkaa ensikerran kuulutettiin. Pöydän ympärillä istui joukko miehiä korttia lyömässä, oikein kiivaanlaisesti. Toiset katsoivat ympärillä asianomaisten sukkeluuksia ja yhtyivät samaan aikaan kuin hekin hohottamaan nauruun jonkun korttihuijarin kokkapuheen johdosta. Joukko nuoria poikia loikoi ristikossa kolpitsalla puhellen asioista, jos jonkinlaisista. Muutamat istuivat sivupenkillä melkein äänettöminä. Peränurkassa istuivat tytöt sylitysten, sopotellen keskenään, mikä leikki nyt alettaisiin ja kunka pojan tämä tai tuo tyttö ottaisi nyt parikseen. Välistä he aina pyrähtivät lattialle ja käskivät poikia kolpitsalta mukaansa. Silloin aina "herra Mikko", joka istui peräikkunan pielessä, rupesi viulunsa tappeihin syljeskelemään ja kieliä näpillään pimputtelemaan. Kun parit olivat lattialla järjestyksessä, niin silloin Mikko viulun leukansa alle sipasi, pää kallellaan ja molemmilla jaloillaan tahtia taputtain veteli hän Hollolan-polskaa, että saunapellon veräjälle asti olisi kuulunut hänen pelinsä liverrykset ja laverrukset. Semmoinen Mikko se oli...

Tuvan rappusilla reuhasi suuri lapsikarja, tyrkkien toisiansa rappujen sivulla olevaan likarapakkoon. Kun joku oli onnistuttu saamaan koprilleen likarapakkoon, niin sitte sitä alkoi kohta sieltäpäin kuulua kamalaa itkun ulinaa. Silloin tuvasta töytäsi joku vanha akka rappusille ja tiuskui lapsille: "mitä taas reistaatta, ei saa itkee ... mitä se Matin juutas aina tappeloo ja työkkii. Ku sanon äitilleis, niin 'siit' sen vast' tiiät'... Tänne pit meijän Villenkin lentää reistaamaan, nyt vaan suuremmat sinua lyövät. Ets astu nyt kotiin ... ja Antti kanssa, ... ei ole mitään tyrskämistä." -- Sellaisilla komentosanoilla aina hiukan hiljeni lapsien pauhaava parvi. Likarapakossa käyneet alkoivat verkalleen astua kotiinsa päin, mutta meluavan joukon pääviikarit pujahtivat tupaan pöydän ympärille, oppimaan kortinlyöntiä.

Sivupenkillä istui Matti, Lassin Paavon kanssa, katsellen toisten hyörinää ja pyörinää. -- Jopahan viimein tytöt sekä pojat istahtivat penkille, pyhkien hikistä otsaansa nenäliinallaan. -- Lassin Paavokin kaivoi tupakkikukkaron taskustaan, täytti oman piippunsa ja tarjosi Matillekin. Mattikin täytti nysänsä, raapasi tulitikulla tulen ja sytytti piippunsa, sekä nosti sitte tikun tyngän Lassin Paavonkin piipun päälle, vaikka sormia vähän polttamaan rupesi. Siinä sitten piiput savuta sihajivat, ja paksuja rengassavuja tuprauttelivat Matti ja Paavo ilmaan, joita poikaressut päretikuilla särkivät. Siinäpä se sitte puhekin alkoi syntyä entisen äänettömyyden sijaan.

-- "Olit sinä kirkossa tänä päivänä?" ... kysäsi Paavo Korpelan Matilta.

-- "En ollut."

-- "No sitte sinä et vielä tiedä mitä uusia teillä, sinun poissa ollessasi on tapahtunut."

-- "Enhän minä mistä tiedä. Mitäpäs eriskummaista siellä nyt sitten olisi tapahtunut?"

-- "Ei muuta eriskummaista, kuin vaan teidän talon tytärtä kuulutettiin tänä päivänä ensimmäisen kerran."

-- "Kuulutettiin!"

-- "Niinpä tehtiin."

-- "Jopa nyt jotain! Ei se mahda olla totta, sinä olet ehkä kuullut väärin."

-- "Kyllä se on totta, kun minä kuulin sen ihka omilla korvillani."

-- "Mutta kyllä se on sittenki kumma asia ... mitenkä se nyt näinpian olisi voinut tapahtua, kun ei minun lähtiessäni ollut mitään puhetta koko asiasta... Ja jos se on vaan totta, niin kyllä se on koko kumma asia" ... tuumaili Matti ja koputti piippuansa kenkänsä kärkeen.

-- "Mitäs sinä siitä niin oudostelet ja kummeksit. Vai kävikö se kipiään kohtaan... Tais' olla sinulla vähän miel' niinku' kot'vävyn paikkaa, vai miten? he he hee."

-- "Mitäpäs minä tuosta nyt niin sentään kummeksin... Eipä tuo minua mitään liikuta. Syntihän se olis', jotta näin meikäläinen köyhä poika ajattelisi semmoisen talon tytärtä. Eihän se sääsken ääni kuulu kumminkaan taivaasen asti... Kenen kanssa hän muka olisi kuulutettu?"

-- "Pullin Simon kanssa, Jalkalasta, sen parisniekan."

-- "Vai sen! No saahan nyt nähdä, miten käypi meidän tytölle. Kyllä se nyt tavaralle menee, minun meininkini mukaan, eikä miehelle."

-- "Pianhan ne Simon tavarat ovat pidetyt. Par' vuotta kun Simo ryyppii vaan entiseks', niin silloin onkin jo ihka puhdas talo. Ei se ole niin rikas kuin luullaan. Sillä on perä auki. Meidän kylän Mattisen Tommillekin kunhan selvittää kahdeksan tuhatta hopiaa, niin siinä niitä tavaroita tarvitaankin" ... tiesi Paavo haastella.

Tytöt pujahtivat kaikki yhdessä syräpässä pois leikkituvasta ja pojatkin alkoivat mennä samaa tietä... Siihen keskaantuivat Matin ja Paavonkin tarinat, ja kotiinsa päin hekin alkoivat vajua.

Matin äiti oli valmistanut jo illallisen valmiiksi, kun Matti tuli kotiin. Illallista syötyään ja vähän aikaa tarinoituaan alkoivat talossa jo nukkumaankin käydä. Hetken kuluttua jo useimmat talon väestä makasivatkin sikeässä unessa. Mutta Matilla se uni ei tahtonut sujua. Hän ajatteli kaikki maailman ja taivaan asiat, vaan ei ne silmät sittenkään tahtoneet umpeen painua, Se Helan kuuluttaminen ei mitenkään tahtonut poistua hänen mielestään.

-- "Olisikohan ollut" ... tuumaili hän ... "se Helka niin hullu, että läksi menemään semmoiselle juopporentulle... Mutta se raha ja tavara ... mitä sitä ei tehdä nykymaailmassa niiden tähden? 'Raha se on, joka kontieraa', sanoi ennen Jurkan Tahvokin. Mutta olisko hän nyt sentähden ... en minä usko oikein sitä vielä. Eihä hänen pitäisi olla semmoinen. Semmoisen viisaan miehen tytär. Vaan 'pojastahan se polv' muuttuu'... Ja niinku' hän aina naurattelihe minulle, vaikka olisin mitä laatinut... Ja aina oli minun kanssani vaikka missä työssä ja teki minulle kaikkia ilkojaan. Mutt' eipäs sentään ... vaan mitäs minusta köyhästä. -- Mutt' kyllä sillä oli sentään mielessä. Kyllä minä huomasin sen monta kertaa. Mutta mikä turkanen sen nyt viisast... Jos se olisi epäillyt, kun minä en tullut virkkaneeksi mitään hänelle siitä asiasta. Kyllä hänen sentään olisi pitänyt melkein huomatakin. Turkanenkos sitä meikäläisenä uskaltais semmoisista seikoista puhelemaan mennäkään. -- Mutta voishan sen ehkä vielä saada puretuksikin, jos nyt olis' hänelle siitä puhua. Kyllä siitä nyt pitää tulla asia, kunhan minä vaan menen sinne, Kyllä sinne pitää lähteä oikein kohta ja Simon kaupat pitää saada purkaantumaan vaikka mikä olisi, niin pitää justii."

Näinikään se Matti tuumaili itsekseen loikoellessaan rutisevalla olkisäkillä tuvan lattialla. Vielä hän tuumasi koettavansa valloittaa pois Helan sydäntä Simolta, kunhan vaan kotiin ehtii. Tuhannet ajatukset ne vielä risteilivät hänen valvaantuneessa mielessään, kunnes nukkumatti viimein armahti häntä ja uuvutti hänet raskaasen uneen.

VI.

Myöskin syys-ilma raivosi ulkona. Tuuli puhalteli ankarasti jokaiseen seinän halkeamaan ja salvamen nurkkaan, soitellen niitä omituisella äänellään. Tuiskuna toi tuuli mukanansa jääksi kylmettyneitä vesiherneitä ikkunan ruutuja vastaan. Ne helistelivät vallonaisia ruutuja, koetellen niiden kestäväisyyttä. Synkkä pimeys varjosi tuota raivoavaa myrskyistä yötä.