Part 2

Silloin jyrähtivät kärrinpyörät rumpusiltaan, joka oli maantienojassa. Tamma nousi maantielle ja kääntyi itsestään kirkolle päin. Eerikki räppäsi tamman kylkeen oikealla ohjaksella ja käski sitä vähän kiirehtimään. Se alkoikin hyvin tyytyväisenä juosta hölkätä, korvat sujollaan eteenpäin. Katri katsoi taaksensa, miten Helka ja Matti sieltä tulivat. Suuret joukot jalkamiehiä kulki maantiellä kirkkoon menossa, joille matkalaisemme tuon tuostakin tekivät hyvää huomenta päänkumarruksillaan. Välistä ajaa karautti toisia hevosmiehiä heidän sivutsensa; kun tahtoivat kovemmin ajaa, niin eivät käyneet heidän jaljestään ajamaan, sillä Eerikillä ei ollut kiirettä. Hän antoi hevosen mennä tahallaan. Sanoi Matillekin: "anna niiden mennä, joilla on kiire, vielä mekin sinne ehdimme, on meillä hyvää aikaa." Näin hiljalleen hevosten hölkätessä ja ajajain tarinoidessa oli matka kulunut jo hyvästi voittopuolilleen. Ei ollut enää kuin korkeintaan pari virstaa kirkolle, Silloin yht'äkkiä kuulivat kirkkomiehemme takanansa pari kovaa piiskan sivallusta ja ähkymistä hevoselle. Kohta alkoi kuulua jo kamala huuto: pois eestä! pois eestä! ottakaa kii! ottakaa kii!

Isäntä, kuultuaan huudon, kääntyi taaksensa katsomaan, vaan ei vielä nähnyt ketään tulevan. Kuului vaan kovaa rattaiden ratinaa. "Käännä Matti syrjään; mikä vaivattava hänestä nyt tulenee..." sanoi Eerikki.

Silloin Matti alkoikin pidättää hevostaan ja kääsin sivulle; isäntä oli jo ennen ennättänyt kääntää "roskansa" maantien laitaan. Tuskin Matin kärrinpyörät ennättivät siirtyä raitiolta kun tuuliaispään nopeudella suhahti heidän sivutsensa musta, vaahtoinen, uhkea ori, kaksipyöräisten kärrien kanssa. Hevosen isäntä näkyi istuvan toimettomana kärrillään, pidellen vaan kahdella kädellään kiinni kärrien istuimista, silmät harmaina, suu ammollaan, väliin ärähdellen ymmärtämättömiä sanoja. Kärrien pyörät vaan vuorotellen ja välisiä yht'aikaa naksahtelivat maantiellä oleviin kiviin, heitellen kärriä milloin korkealle ilmaan, milloin taas syrjälleen puolelle ja toiselle.

-- "Se mies menee viimeistä tietään" ... sanoi Matti katsellen ajajan jälkeen.

-- "Mikäs turkanen sitä sillä tavalla kiidätti..." kyseli isäntä.

-- "Ettäkös huomanneet, kun ohjasvarren päät roikkuivat hevosen jaloissa. Ne olivat varmaankin käyneet poikki. Lienee lyönyt hullua hevostaan, niin että se siitä sai raivoon ja sitte kiinnipitäissä taittoi ohjasvarret... Ja kyllä se nyt meni viimeistä tietään"...

-- "Voi! hyvänen aika..." sanoi Helka ... "kukahau se oli?"

-- "Olipa kuka tahansa, se sitte hullulle on oikeen parahiksi, kun käypi kirkkotiellä reistaamaan suotta aikojaan hevosen -- viattoman hevosen kanssa..." tuumaili isäntä.

-- "Kyllä se raukka nyt taitaa olla hukassa. Pitäisi meidän ajaa kovemmin, että kerittäis siihen, jos hänelle pahoin käypi..." sanoi emäntä.

Silloin isäntäkin, vaikka sanoikin ajajan itse ansainneen kohtalonsa, kumminkin kohotti itseään suoremmaksi, lyödä lötkäsi tammaa kylkeen ohjasvarren perillä ja läksi kovemmin ajamaan hätääntyneelle ajajalle avuksi.

Matti oli vähän tunnustellut sitä huimapäistä ajajaa. Oli sanonut isännälle, että se oli vähän Pullin Simon näköinen, Jalkalan kylästä. Sillä oli ollut sellainen musta ori, kuin tälläkin ajajalla. -- Vähän aikaa ajettuaan tulivat kirkonmenijät korkean mäen töyräälle, johon jo kirkkokin näkyi. Mutta huimapäistä ajajaa ei kuulunut ei kapajanut. Se oli mennyt kuin tuhka tuuleen.

Rinteen alapuolelta kääntyi tie melkeen kiperään vasemmalle. Kun kirkkomiehemme tulivat sen polven kohdalle, niin kohta huomasivat miehen vasemman puolisessa maantien ojassa, pää ojan pientareella maantiellä. -- Maantien oikealla puolella, juuri mutkan kohdassa oli suuri kivi, tien puolella ojaa. Siihen oli paukahtanut kärrin pyörä ja kaatanut kärrit, ja ajaja oli pudonnut päälaelleen kovaa maantietä vasten ja siitä heilahtanut ojaan. Kun kirkkomiehemme huomasivat miehen ojassa, niin kohta pysäyttivät hevosensa ja hyppäsivät miehen luokse. Matti ja isäntä tunsivatkin miehen siksi, miksi Matti oli häntä arvellutkin. He nostivat hänet maantielle istumaan, vaan säikähtivät suuresti, kun mies ei osottanut mitään elon merkkiä. Pää retkahti voimattomana milloin harteille, milloin rinnalle, kun koettivat pitää häntä istuallaan. Naiset itkussa silmin hokivat häneltä: "mikä sinulla on? miten sinulle kävi?" ja kaikenlaista muuta semmoista. Mutta eivät mihinkään kysymykseen saaneet vastausta. Kuollut, niin kuollut. -- Jo olivat heittämässä miehen siihen ja lähtemässä kirkkoherralle ilmoittamaan, että sinne on mies kaatunut kärryiltään ja kuollut. Mutta samassa jylhähti isännän mieleen, että ehkä se onkin täräyksestä mennyt vaan pyöryksiin. Silloin isäntä ja Matti rupesivat huopahatuillaan kantamaan vettä läheisestä poukamasta, jota sitten heittivät Simon päähän ja polville. Tämäpä vaikuttikin. Jo alkoi Simo liikutella silmiään, käsiään ja jalkojaankin, vaan ei vielä näkynyt tajuavan, missä tilassa hän oli. Ei hän vielä saanut sanaakaan suustansa. -- Kun kirkkomiehemme näkivät, että mies sillä tavalla siitä virkeni, niin emäntä ja isäntä läksivät sanaa viemään kirkolle, ja Matti läksi hurjaantunutta hevosta jälestä ajamaan, Helka jäi yksinään viruttelemaan Simoa vedellä. Hän kävi aina kastamassa nenäliinaansa vedessä ja sillä siveili Simon otsaa ja kasvoja. Siitä Simokin alkoi vähä kerrassaan virvota. --

Kun Helka nosti häntä taas istualleen, niin rupesi hän jo puhumaan, vaikka hyvin epäselviä sanoja. "Kuka ... mi -- mikä ... tä ... ä ... mä'ä... Missä ... ä käs min ... inä o ... olen, vo ... o ... oi," sanoi hän ja meni taas uudestaan tainnoksiin. Uudelleen Helka kasteli hänen päätänsä ja nosti taas hänet istualleen. Nyt hän jo oli vähän selvempi, ja istui omissa huimenissaan. Sanoi itsekseen: "kyllä se ... oli a ... aika py ... yöräys. Kuka sinä, vo ... oi voi, olet... V--o ... oi! voi! Sinä ... enke ... enkeli." Silloin hänen silmänsä pimenivät ja hän kaatui istualtaan sekä rupesi valtavasti ylön-antamaan. Silloin vähän Helan nenään löykähti -- juuri kuin missä olisi tummehtunut viina-lekkeri vuotamaan ruvennut. Semmoinen puhti selvitti Simoa vielä enemmän. Nyt alkoi hän valittaa päälakeansa kipeäksi. Helka kävi vielä kastelemassa nenäliinansa ja hauteli sillä Simon päälakea. Nyt tointui Simo ihka selväksi ja rupesi kiitoksiansa jakelemaan Helalle, kun herätti hänen kuoleman unesta, jota hän varmaankin ilman Helan avutta olisi jäänyt ijäksi nukkumaan. Tämä hänen pitempi haastelemisensa vaikutti kumminkin hänen terveyteensä masentavasti. Hän taas kaatui pitkälleen tainnoksiin. Maailma lellui niin oudosti hänen silmissään sinne ja tänne. Joka hetki hän luuli putoavansa. Huusipa jo apuakin, pitelemään kiinni itsiään. Korvat ne soivat, että olisi luullut sata posteljoonia ajavan sivuitse.

Pari miestä tuli kirkolta päin ajaen pitkillä lavettikärrillä, ottamaan Simoa. Paikalle päästyään he kohta nostavat, toinen käsistä ja toinen jaloista, Simon rattaille. -- Helkakin kävi kärreihin ja yhä pyyhki kostealla nenäliinallaan Simon otsaa. Simo vaipui kärryillä unen toreihin, välistä aina ylenantaen.

Simoa kärrille nostaessaan olivat miehet kohta huomanneet, että tämä mies oli ollut viinan viljassa. Toinen nostajista oli kohta sanonutkin, "Viina-ratti koko mies". -- "Ei suinkaan nyt selvä mies tällä tavalla ajele" ... oli toinen sanonut. Helka oli puolustellut Simoa, arvellen, että minkä hän mahtoi, kun ohjasvarret olivat menneet poikki ja hevonen vei häntä väkisin. Vaan kun toinen mies Helalle huomautti, että Simo oli varmaankin viinapäissään reijunut ja repinyt hevosta siihen asti, kunnes sai sen semmoiseen vimmaan, ett'ei jaksanut hallita millään ja että siinä kinaamisessa juuri siltä sitten ohjasvarret olivat taittuneet ja tuho siten tullut, niin ei Helka enää virkkanut mitään Simon puolustukseksi, eikä pahennukseksikaan. Toinen miehistä vielä sanoi: "voi sentään, kun näin nuorella ijällä viinan tähden täytyi miehen ojanpohjissa rypeä! Ei sitä tämänkään pojan isää ennen tarvinnut humalapäisenä ojan pohjista herätellä. -- Vaan pojistahan se polvi muuttuu."

Miehet veivät Simon pitäjäntuvalle ja kantoivat hänen suntion makuukamariin. Korpelan isäntä ja paljon muitakin isäntiä menivät katsomaan, tokko siitä vielä eläjää tulee. Kun vielä saivat tietää, että viina oli Simolle tuhon tehnyt, niin ei he muuta osanneet kuin surkutella nuorta miestä, kun tuo jo alkoi sillä ijällä semmoisia teitä kuljeksia.

Kohta oli Simon onnettomuus tunnettu jokaiselle kirkkomiehelle. -- Akat kinailivat keskenänsä siitä, missä muka Simo olisi juonut itsensä humalaan. Toiset tiesivät, että hän pitää kotonansakin aina väkevää. Oli pitänyt muka aina isän hautajaisista asti. Kukapa häntä oli kieltämässä, vaikka kotonaankin joisi, kun äitinsäkin oli jo kymmenkunta vuotta maannut maan povessa. Nyt hän oli isäntä itsensä. -- Toiset akat taas väittivät hänen juoneen kirkkoon tullessaan Tarpeen torpassa. He olivat nähneet tullessaan Simon oriin Tarpeen torpan aitan takana, muka piilossa kirkkomiehiltä. Sitten oli Simo taas ajanut heidän sivutsensa, oikeen vimmastutti, lyöden läiskäytellen orittaan. Tämä viimeksimainittujen akkojen mielipide sai suurimman kannatuksen akkaparvessa. Ja kaikki huokailivat: "voi sentään kun ei kirkkotielläkään malteta ajaa sivu tuosta mokomasta Tarpeen torpasta!"

Korpelan renki Matti ajoi pitäjäntuvan eteen, tuoden mukanaan Simon oriin ja vielä kärrien jäännöksiäkin. -- Silloin kun Simo oli pudonnut kärriltä, olivat kärrit vielä leksahtaneet jälkeen pystyyn, ja ori oli kiitänyt yhden virstan matkan sivu kirkosta. Siellä tuli suuri joukko kirkkomiehiä vastaan, ja ne rupesivat pyytämään oritta kiinni. Mutta se hyppäsi ojan yli, kaatoi kärrit ja puiden väliin rikkoi pyörät ihan palasiksi. Sitte aisojen kanssa se oli vielä otellut kauvan pitkin metsää, kunnes tarttui niin kovasti puihin kiinni ettei päässyt liikahtamaankaan. Siitä sitte saivat kirkkomiehet hevosen vihdoinkin kiinni.

Kun kirkkomiehet näkivät vaahtoavan oriin ja kärrien kappaleet, niin moni surkutteli viatonta hevosrukkaa, joka viattomasti sai kärsiä viinan tähden. Sääli oli heillä ollut Simoakin, kun hänelle kävi niin onnettomasti. -- Toiset taas eivät olleet millänsäkään. Nauraa rähisivät vaan ja laskivat omia leikkipuheitaan siitä, miten lustisti muka Pullin Simolle kävi...

Silloin pomahtivat kirkon kellot ja keskeyttivät kaikki kirkkoväen tuumailemiset. Hiljalleen astuivat miehet ja naiset pitkissä jonoissa, kirjat kädessä kirkon leveistä ovista sisään. Kun kellojen ääni taukosi, niin alkoi lukkari aamuvirren, johon yhtyivät kaikki, miehet sekä naiset.

Aurinko paistoi taas korkeimmallaan. Lukkari oli juuri lopettanut viimeisen värssyn. Kirkon kellot taas helähtivät soimaan ja suuri väen tungos purkautui kirkon ovista ulos. Pitkässä jonossa ne tulivat pitäjäntuvan eteen, jossa kättä puristivat ystävät toisiltaan ja sanoivat sitte vielä: "käy, veikkonen, mökissä!" Niin puheineen menivät miehet sitte hevosiaan laittamaan. Naiset puhelivat vielä paljon asioita. Äidit kutsuivat tyttäriään syys-"oljamiin". Tyttäret taas kutsuivat äitejänsä käymään naurishautain aikana. Vielä vähän siinä sitte haasteltiin pellavista, hameenkirjoista, anopeista ja naapurin emännistäkin. Siten tulivatkin tärkeimmät asiat selvitetyiksi. Tyytyväisenä erosikin akkaparvi. Mitkä heistä lienevät lähteneet jalan, mitkä taas hevosella kotiin menemään.

Korpelankin Eerikki käänsi hevosensa ja istui kulille "rospuuskiin", ja emäntä nousi viereen. Emäntä katsahti vielä taaksensa, joko muka Helka ja Matti olivat joutuneet. Siinä ne olivatkin jo valmiina, Eerikki lätkäsi tammaa kylkeen, ja niin sitä sitte lähdettiin matkaamaan omille olosijoille. --

Piika Maija oli keittänyt ryynivellin kirkkomiehille päivälliseksi ja tehnyt kaikki muutkin tehtävänsä tarkkaan, mitä emäntä oli käskenyt. Nyt hän jo töistään vapaana istui paitahihasillaan tuvan otsassa, pihlajan juurella katselemassa pellon alatse ajavia kirkkomiehiä. Kun omat kirkkomiehet ajoivat pihaan, niin Maija meni kohta ruokaa laittamaan pöytään. -- Siinä sitä sitte syötiin ja juteltiin päivän tapahtumista, joita Maija kummeksien kuunteli. Syötyä sitte levättiin. Ja illan suussa naapurin miesten ja naisten kanssa laadittiin. Siihen sitte jo kerkesi iltakin tulemaan. Illan perästä tuli yö, yön perästä päivä ja päivän perästä taas yö ja niin yhä eteenpäin. Niin se aika yhä kului Korpelan väeltä ahkerassa työssä. Tyytyväistä, hiljaista ja rauhallista olikin se elämä. Ei se aika koskaan pitkältä tuntunut. Työn perästä aina levättiin ja lepäämisen perästä tehtiin työtä, joten ei koskaan ikävän ja harmin hetkiä kerinnyt tulemaan. Niin ne menivät viikot, kuukaudet ja vuodet yhä hiljaista ja tyyntä menoansa toinen toisensa jälkeen, näkymättömään ijankaikkisuuteen.

III.

Vesisateita oli kestänyt muutaman viikon. Ilma oli muuttunut hyvin jolakaksi. Eläimet olivat tulleet hyvin viluisiksi, eivätkä kestäneet enää metsässä, kuin vähän päivänsydämmellä. Lehdet kellastuneina putoilivat puista. Halla kampi soita aina ylemmäs ja ylemmäs, kuroen aina öisin pieniä puroja ja vesilammikoita jään peittoon. Synkkiä pilviä kulki taivaalla ehtimiseen, ripautellen mennessään milloin vettä, milloin taas lumiräntää. Kaikki kesän sulous oli kadonnut, ja synkkä syksy oli astunut sijaan. Pois oli maanviljeliäkin poistunut pelloltaan, kartanotöitään toimittelemaan. Riihet ne nyt pussusivat savua joka taholla kylissä. Havukuormia ehtimiseen mennä körötteli karjapihoille. Lapiot kädessä hääräsivät muutamat soilla, luoden pitkiä mustia jonoja mättäiden väliin. -- Vasikka "Saksoja" vilisi yhtenään taloissa, hienonlaiset notkeat koivuvitsat kädessä, joita he pitivät keppinään. -- Niin sitä nyt vaan hiljaisessa nuhjeessa toimitettiin syksytöitä, kukin oman lietensä kuuluvilla.

Eräänä maanantaina, samaa syksyä, ei mennytkään väki kylässä tavallisille syksytöillensä, vaan pysyivät kukin omissa lämpömissään ja pukivat päällensä pyhävaatteet, mitkä edellisenä päivänäkin olivat heillä olleet, Se oli Kekri-maanantai, jota yleensä pidettiin pyhänä.

Korpelanki Eerikki oli pyhävaatteissaan. Hän oli juuri tullut kotiin Mattia saattamasta ja pani nyt tamman syömään ladon ovelta. -- Matti oli näet mennyt "apaleivilleen" kahdeksi viikoksi Sillankorvan kylään, jossa asusteli hänen vanha äitinsä. Äiti oli läksiämenä eräässä talonpojan talossa. Hänen luonaan kävi Matti joka syksy "apaleivillään". -- Tuskin oli Eerikki kerennyt tupaan, kun pihalle ajaa karautti kolme nuorta pulskaa poikaa, mustassa verassa kiireestä kantapäähän asti. Musta ori se rinpoili ja riehui ajajansa käsissä, niinkuin tulisien hiilien päällä. Nelipyöräiset, viisilinjaiset "trillat" välkähtelivät niin, että olisi kuvaisensa nähnyt vaikka mistä pihasta. Hevosen kapineissa oli hopia valtansa saanut jokapaikassa, katsoi häntä miltäpuolelta hyvänsä... Piika Maija sattui olemaan askareillaan pihalla juuri silloin, kun vieraat tulla rymähtivät. Silloin hän kohta juoksujalassa tupaan sanomaan: "mistä porkaloista hänessä nyt meille tulenoo." -- Silloin sitä Helka tuulena juoksi perämaaikkunaan tunnustelemaan tulijoita. Kohtapa hän tunsikin tulijat. Tunsi jo mustan oriinkin, joka kuopi ja päristeli aidan patsaasen kiinni sidottuna. Isäntäkin vilkasi ulos ikkunasta ja sanoi: "Pullin Simohan tuo on tuo yksi tuolla, mitä Jalkalan poikia lienevät nää kaksi tässä portaiden edessä?"

Kuului kopinaa porstuassa ja vieraat perätysten astuivat tupaan. Siinä sitä sitte kättälyötiin, ja kyseili se isäntä kuulumisiakin ja penkille istumaan neuvoi vieraita. Tupakkaa toki ensiksi pantiin, ja sitte hän se kielikin vasta alkoi paremmin puheesen kyetä... Paljonpa tuossa haasteltiinkin, niinkuin hyvistä ja huonoista ilmoista, syyskynnöstä, puimisista ja enimmäkseen kuitenkin Pietarista. Sen leveistä kaduista, etenkin "Nevskin" kadusta. Ja niistä monista tuhansista isvossikoista ja mahdottoman korkeista kivikartanoista ja siitä merkillisestä "Liteenin" sillasta ja erinomaisesta tavaran paljoudesta, mitä kukin oli siellä nähnyt. Pullin Simo se tuntui kaikista enimmän tuntevan Pietarin elämää. Hän tiesi kertoa kauneista hotelleista, joissa yksi viinaryyppy maksaa ruplan ja yökortteeri yhdelle hengelle viisi ruplaa. Sanoi hän nähneensä eräässä "lyst'-tarhassa" hyvin kummallisia eläimiäkin. Ja oikein toisia nauratti kuollakseen, kun hän jutteli hulluja tarinoita Pietari-reisustaan. Hän jutteli miten yhdelle Suomen puolen kauppamiehelle kävi, kun hän Pietarissa humalaan rupesi ja kadulla kävi ryssälle konstia tekemään, kuinka siihen sitte hänen ympärilleen ryssiä ja poliisia kerääntyi, kuin muurahaisia sokeripalan ympärille. Kuka heistä lienee kauppiasta nyässyt nenästä, kuka korvasta, kuka tukista, kuka parrasta, kuka taas syleskeli silmille. Olivat ne muutamat muksineet polvillaan ja nyrkillään häntä selkäänkin ja ties mitä he olisivat hänelle viimeinkin tehneet, jos ei olisi keksinyt konstia pelastuksekseen. Kun vaan pisti punasen paperin pääpoliisin kouraan, niin silloin ne ryssät hävisivät hänen ympäriltään, niinkuin siivellä pyyhkien. Sanoi se Simo itsekin olleensa vähällä joutua kiinni, kun vähän oli koittanut pettää ryssää voikaupassa. Jo oli ryssä huutanut "kortavoita" ja ne olivat jo lyöttäytyneet Simon käsikynkkään, vaan kun hän kanssa vaan oli näyttänyt punaisia papereita, niin kaikki rauha. Oli se Simo sanonut vielä nähneensä yhdessä makasiinissa niin paljon sokuria, että Simon arvelun mukaan vaikka koko Suomi joisi viis' vuotta "tsaijuu" yht'suoraa, niin kyllä sokuria, muka, riittäisi. Sanoi hän kerran pettäneensä "Engelsmanninkin", kun vei hänen laivaansa muurahaisen munia ja painon kartuttamiseksi oli pannut pieniä kiviä joltisestikin niiden sekaan. Kiireen sanoi olleen laivasta pois tulla, kun sai vaan rahat näppiinsä. -- Eipä ne Simon hauskat petosjutut olleetkaan Eerikin mieleen. Ajatteli hän, miten ihminen voipi noin julkisesti pettää lähimmäistään... Eiköhän tuommoisen ihmisen omatuntokaan enää varoita moisista töistä?... Eiköhän tuolle ihmiselle kukaan ole sanonut, että pettäminen on synti?... Eipä Eerikki malttanut olla puhumatta ajatuksiaan, vaan sanoi vakaasti Simolle:

-- "Eikös ole synti tehdä vääryyttä ja petosta lähinmäiselleen."

-- "Kuka sitä joutaa ajattelemaan kauppaa tehdessään" ... sanoi Simo.

-- "Mutta jos olis' ajatella."

-- "Silloin ei kaupasta tulisikaan mitään, Silloin ne kaupat kohta menisivätkin myttyyn, jos joka asiassa tarkkaan rupeaisi tutkimaan: onkos tämä nyt syntiä vai ei. Ja venäläisen kanssa ei tule aikaan mitenkään ilman pettämättä. Hän pettää joka asiassa, niin pitäähän häntäkin välistä pettää vastaan päin jos mielii jäädä omilleen."

Niin se Simo sanoi petoksen olevan ihan välttämättömän, oikein tarpeen vaatiman kauppamiehelle. -- Paljon hän kertoi vielä, mitä kaikkia konstiaan hän oli Pietarissa tehnyt, ja ne kaikki olivat olleet aina "lustia" niinkuin hän itse sanoi. Paljon hän jo ehti kertomaan Pietarista ja ties mitä hän vielä olisi kertonut, kun olisi ollut aikaa, vaan emäntä tuli käskemään vieraita toiseen tupaan. Sinne sitä sitte mentiinkin ja siellä emäntä syötti ja juotti vieraita parhaansa mukaan. -- Sitten sitä taas Simon kumppalit laativat, miten muka Simolla on lehmiä ja hevosia paljon ja viljaa monet aitalliset, sekä miten paljon hän aina voittaa Pietarireissuillaan. -- --

Siinäpä se vaan aika kului keskustellessa, että kohta jo iltakin alkoi tulla ja vieraat alkoivat sanoa, että pitäisipä sitä alkaa kotiinkin päin katsoa. Mutta katsomisella vielä todellakin tällä kertaa se lähtö jäikin, ei siitä vielä tullut mitään. Näytti siltä, että vierailla oli vielä jotain toimitettavaa ennen kotiin lähtöänsä. -- Ja niinpä niillä todellakin olikin. -- Jo ryvähti parikertaa toinen mustempiverinen Simon toveri ja nykäsi viis'piisellä hiuksiansa järjestykseen. Vielä rykäsi raskaammin ja kävi pankon viereen sylkemässä ja vilkasi Simon päälle. Se kohta asian ymmärsi ja lensi punaseksi kuin kukko, korvia myöden, ja alkoi katsella maahan päin... Vielä yksi rykäys ja vähän nenän nyyskytystä, niin alkoi puhemies viimeistä temppuaan suorittaa. Hän sanoi: "tuota olisihan sitä meillä vähän ... tuota ... asiaakin." --

-- "Vai niin! mitä asiaa?" ... kysyi isäntä... "Sanokaa vaan pois!"

-- "Se on sen näköistä, ... että 'mie mies nuor', assiit vanhat, mie uon narri naimateillä'... Sitävastenhan tämä Simo meitä käski parvehensa, ... että niiku ... puhemieheksi"...

-- "Vai niin! vai semmoiset asiat teillä ovat."

-- "Niinhän sitä olisi ... e he he... Ja se olisi vähän meillä meininki, että jos ... tuota ... asiasta tulisi niiku asiaa, niin sitte vaikka ensisunnuntaina ... he ... hehee ... kuulutettais'... Niin, mitä te sanotte siihen? Sopiikoo käydä lähtemään ja niin ... ja laittamaan ja ... niin. Ja sopiikos niinku menopaikka ja ... nii ... heh hehhehhee..."

-- "Niin mut' sepäs onkin asia, johon minä en osaa sanoa, nyt ainakaan, mitään. Jos minä olisin läksijanä, niin sitte kyllä sanoisin, lähdenkö vai en, vaan nyt sitä on minun vaikea sanoa. Jos pakoittaisin tyttäreni menemään ja jos hänelle kävisikin pahoin, niin hän kohta sanoisikin, että isähän hänelle sen onnettomuuden saattoi."

-- "Niihän se onkin" ... tuumasi myöskin valkoverinen puhemies isännän kanssa.

-- "Ja jos taas" ... jatkoi isäntä ... "en häntä laskisi, niin hän ehkä ikänsä kurnuttaisi, että isä on hänen onnensa vanginnut tähän yhteen ikävään paikkaan... Mutta nyt hänellä on jo kyllä senverran mieltä, että hän tietää, jotta jos hyvin tekee, niin itselleen parempi, tahi jos pahoin, niin eestään löytää."

-- "Mikäs tälle Simolle on mennessäkin" ... haasteli mustempiverinen puhemies ... "ei ole suinkaan ketään käden tiellä ... hehhehhee... Höö ... mink ... ähhöö ... minkä tekee, niin se on tehty... On taas kyllä ruista ja rahaa, hehhee... Puutosta ei suinkaan tule semmoisen talon emäntä näkemään hehhehhehhee"...

-- "On sitä sentään naimiskaupassa muutakin varteen otettavaa, kuin 'ruista ja rahaa'" ... sanoi isäntä.

-- "Saattaahan sitä olla ... hehheh ... mutta sehän se on kuitenkin pää-asia ... hehheh..."

-- "Jos sitä ei ole suosiota ja sovintoa pariskunnalla keskenään, niin rukiit ... ja vieläpä rahatkin ovat silloin hyvin pieni arvoisia. Jos taas sovinto ja rakkaus on pariskunnan keskuudessa, niin kuivanut leipäkasakin veden kanssa on paras herkku. Ei sitä muuta silloin tiedä kaihotakaan."

Kauvan ne kosiomiehet siinä vielä keskustelivat isännän, sekä äidinkin kanssa. Viittaili se emäntä puheessaan siihen suuntaankin, että kovinhan sitä Simoa kuulutaan juomariksi hoettavan. Minkälainen avioliitto siitä muka tulisi, kun mies ei kirkkotielläkään jaksaisi selvillä päin olla.

Pian se Simo huomasikin viittauksen ja rupesi pakinoille emännän kanssa tästä asiasta.

-- "Kyllähän ne minuakin kuuluvat juomariksi huutavan" ... sanoi hän emännälle ... "vaan turhaan ne kumminkin siitä suutansa soittavat. Ei ole tippaakaan mennyt kielelleni sen jälkeen, kun tässä kerran se pahuus teki minulle sen suuren ... 'promakkon'. Ei se sen perästä ole minulle pientäkään hairinkoa tehnyt... Enkä luule sen enään tulevan milloinkaan pelttaamaan asioitani".

-- "Hyvähän se olis', hyvähän se olis' ... kun vaan niin kävis'!" huokaili emäntä.

Sillä aikaa, kun vieraat tarinoivat vanhuksien kanssa toisessa tuvassa, kävivät Helka ja Maija katsomassa vieraiden kuopivaa ja päristeleivää oritta. Sitä he olivat taputelleet ja kiitelleet omia hevosia paremmaksi. Olivat he "trilloissa" peilailleetkin, ja olipa Helka koittanut istuakin niissä. Ja hyvältäpä se oli tuntunutkin. Oli sanonut Maijalle että kylläpä näissä pitäis ajaakin. Ja kyllä näissä eräs tyttö saisi erään kerran "metkaa" kyytiä kirkolle, kun vaan pääsee Simolle emännäksi... "Eipä niinkään 'metkaa'" ... oli Maija sanonut ... "jos miehellä sattuu olemaan 'yläkamarissa', niin lyöpi ryysyksi eukkonsakin, niinkuin tässä tuonoin itse rupesi olemaan hengestään vainaa... Eipä siinä 'metkaa' olisi likelläkään" ... oli Maija vielä lisännyt. -- Eipä Helka ollut siihen paljon sanonut mitään. Oli vaan mennyt pois koko hevosen tiloilta ja pistäynyt hänkin vierastupaan.