Part 9

-- Jos hän olisi elänyt, en varmaankaan olisi aina ollut sairas, nurisi poika. -- Luultavasti minäkin olisin silloin saanut elää. Eikä isä kammoksuisi nähdä minua. Ehkä minulla olisi terve ja vahva selkä. Vedä verho paikoilleen.

Mary teki kuten käskettiin ja palasi jakkaralleen.

-- Hän on paljon kauniimpi kuin sinä, sanoi tyttö. -- Mutta hänen silmänsä ovat samanlaiset kuin sinun -- ainakin niissä on sama muoto ja väri. Miksi sen edessä on verho?

Colin liikahti levottomasti.

-- Minä panetin sen siihen, hän sanoi. -- Toisinaan minua kiusaa, kun hän katsoo minua. Hän hymyilee liian paljon, kun minä olen sairas ja onneton. Sitä paitsi hän on minun, enkä tahdo että kaikki katsovat häntä.

Kotvan aikaa he olivat ääneti ja sitten Mary lausui:

-- Mitä luulisit rouva Medlockin tekevän, jos hän saisi tietää minun käyneen täällä?

-- Hän tekisi mitä minä käskisin, vastasi Colin arvelematta. -- Ja minä sanoisin hänelle, että sinun pitää käydä täällä joka päivä juttelemassa kanssani. Olen iloinen siitä, että tulit.

-- Niin minäkin, sanoi Mary. -- Minä tulen niin usein kuin voin, mutta hän epäröi -- minun täytyy joka päivä etsiä puutarhan ovea.

-- Niin täytyy, virkkoi Colin, ja sitten voit kertoa minulle. Hän makasi mietiskellen pari minuuttia ja sitten hän jälleen alkoi puhua.

-- Minusta sinäkin voisit olla salaisuus, hän sanoi. -- En aio kertoa heille, ennen kuin he saavat itse sen selville. Hoitajattaren voi aina lähettää pois ja sanoa, että haluan olla yksikseni. Tunnetko Marthan?

-- Tunnen varsin hyvin, vastasi Mary. -- Hän toimittaa kaikki askareet minulle.

Colin nyökäytti päätään käytävään päin.

-- Hän nukkuu tuossa toisessa huoneessa. Hoitajatar lähti eilen sisarensa luo ja viipyy siellä aamuun asti, ja hän panee aina Marthan hoitamaan minua, kun häntä haluttaa lähteä jonnekin. Martha sanoo sinulle, milloin sinun pitää tulla.

Nyt Mary ymmärsi, miksi Marthan katse oli hätääntynyt, kun hän uteli Colinin itkua.

-- Martha on siis koko ajan tiennyt sinusta? hän kysyi.

-- Niin on, hän hoitelee minua usein. Hoitajatar käy aina mielellään jossain, ja silloin tulee Martha.

-- Minä olen ollut täällä jo kauan, sanoi Mary. -- Menenkö nyt pois? Silmäsi ovat niin uniset.

-- Tahtoisin nukkua ennen kuin sinä lähdet, sanoi Colin vähän ujosti.

-- Ummista silmäsi, sanoi Mary vetäen jakkaransa lähemmäksi vuodetta. -- Minä teen kuten aiani Intiassa. Minä silittelen kättäsi ja laulan jotakin hiljakseen.

-- Siitä minä varmaan pitäisin, mutisi Colin unisena.

Maryn kävi sääliksi unetonta poikaa, ja hän nojautui vuoteeseen ja alkoi hiljakseen silitellä Colinin kättä laulaen hyvin vienolla äänellä pientä yksitoikkoista laulunpätkää.

-- Se tuntuu hyvältä, sanoi Colin yhä unisemmin, ja Mary jatkoi laulamistaan ja silittämistään, kunnes näki pojan mustien ripsien laskeutuneen poskille. Colinin silmät olivat ummessa, ja hän oli vaipunut syvään uneen.

14.

NUORI RADZHA

Aamun tullessa nummi oli verhoutunut sumuun ja sade virtasi yhä ryöppynä. Ulos ei voinut mennä. Marthalla oli niin paljon kiireellisiä töitä, ettei Mary saanut tilaisuutta jutella hänen kanssaan, mutta iltapuolella hän pyysi Marthaa istumaan huoneeseensa. Martha tuli kädessään sukanneule, jota hän aina pisteli milloin hänellä ei ollut muuta tekemistä.

-- Mikä sinua vaivaa? Martha uteli pian kun he olivat käyneet istumaan. -- Olet sen näköinen kuin sinulla olisi jotakin kerrottavaa.

-- Minulla onkin. Minä olen päässyt selville siitä, mitä se itku oli, sanoi Mary.

Martha päästi neuleen putoamaan helmaansa ja tuijotti häntä pelästyneenä.

-- Etpä olekaan, hän äännähti. -- Et ikinä.

-- Kuulin sitä taas yöllä, jatkoi Mary. -- Ja nousin katsomaan mistä se tuli. Ja silloin löysin Colinin.

Marthan kasvot lehahtivat punaisiksi pelästyksestä.

-- Voi, Mary! Sinun ei olisi pitänyt lähteä katsomaan, hän puolittain itki. -- Ei olisi pitänyt, ei! Tästä tulee minulle harmia. Minä en ole puhunut sinulle sanaakaan hänestä, ja silti minulle tulee harmia. Minä menetän paikkani ja mitä äiti silloin tekee?

-- Et sinä paikkaasi menetä, sanoi Mary. -- Hänestä oli hauskaa kun tulin. Me juttelimme vaikka kuinka kauan ja hän sanoi olevansa hyvillään, kun löysin hänet.

-- Vai oli? huudahti Martha. -- Ihanko varmaan? Etpä tiedä millainen se poika on vihapäissään. Hän itkee kuin sylivauva, ja kun hän oikein vimmastuu, niin hän parkuu ja kirkuu ilkeästi säikyttääkseen meitä. Hän tietää, että olemme kokonaan hänen kynsissään.

-- Ei hän ollut vihoissaan, kertoi Mary edelleen. -- Minä kysyin häneltä, oliko minun mentävä pois, ja hän pyysi minua jäämään. Hän kyseli minulta kaikenlaista, ja minä istuin jakkaralla juttelemassa hänelle Intiasta ja punarinnasta ja puutarhasta. Hän ei päästänyt minua. Hän näytti minulle äitinsä kuvan. Ennen kuin lähdin pois, lauloin hänet uneen.

Martha saattoi tuskin vetää henkeään ihmetyksestä.

-- Tuo on aivan käsittämätöntä, hän hoki. -- Voisit yhtä hyvin astua jalopeuran luolaan. Jos hän olisi ollut tavallisella päällään, niin hän olisi saanut raivokohtauksen ja nostattanut koko talon jalkeille. Hän ei anna vieraitten katsella itseään.

-- Mutta minun hän antoi. Minä katselin häntä koko ajan, ja hän katseli minua, sanoi Mary.

-- Mitä minä nyt teen? Martha vaikeroi hätääntyneenä. -- Jos rouva Medlock saa tietää tämän, niin hän luulee minun kertoneen sinulle, ja minä saan aika kyydin talosta.

-- Ei Colin aio kertoa rouva Medlockille. Hän haluaa pitää meidän tapaamisemme vielä salassa, selitti Mary totisena. -- Ja hän sanoo, että kaikkien täytyy tehdä niin kuin hän haluaa.

-- Siinä hän kyllä on oikeassa, se ilkeä poika! huokasi Martha pyyhkien otsaansa esiliinallaan.

-- Hän sanoo, että rouva Medlockinkin täytyy. Ja hän haluaa, että minä tulen joka päivä hänen luokseen juttelemaan. Ja sinun on tuotava sana minulle, milloin hän tahtoo tavata minua.

-- Minunko? äännähti Martha. -- Minä menetän paikkani, menetän varmasti!

-- Etpä menetä, jos vain teet mitä hän tahtoo, sillä kaikkien on pakko totella häntä, vakuutti Mary.

-- Ihanko hän käyttäytyi ihmisiksi? kysyi Martha silmät selällään.

-- Luulen hänen melkein pitäneen minusta, vastasi Mary.

-- Sitten olet mahtanut loihtia! päätteli Martha hengähtäen syvään.

-- Minä menin vain hänen huoneeseensa ja hämmästyin niin hänet nähdessäni, että jäin jäykistyneenä paikalleni. Ja silloin hän käännähti ja tuijotti minuun. Ja hän luuli minua aaveeksi tai uneksi, ja minä luulin samaa. Tuntui hirveän oudolta olla siellä kahden keskellä yötä tietämättä toisistaan mitään. Ja sitten rupesimme kyselemään toisiltamme kaikenlaista. Ja kun kysyin häneltä, pitikö minun mennä tieheni, hän kielsi minua.

-- Johan nyt on maailman loppu käsissä! päivitteli Martha.

-- Mikä häntä sitten vaivaa? kysyi Mary.

-- Kuka sen niin varmaan tietää, sanoi Martha. -- Herra Craven oli mennä päästään vialle pojan syntyessä. Tohtorit luulivat, että hänet oli vietävä mielisairaalaan. Rouva Cravenin kuolema koski häneen kovasti, niin kuin jo kerroin. Poikaa hän ei kärsinyt silmäinsä edessä. Raivosi vain kuin hullu ja sanoi, että lapsesta tulee samanlainen kyttyräselkäinen vaivainen kuin hän itsekin on ja että pojan olisi parasta kuolla.

-- Onko Colin kyttyräselkäinen? kysyi Mary. -- Ei hän siltä näyttänyt.

-- Ei hän vielä ole, virkkoi Martha. -- Mutta häntä hoidettiin takaperoisesti jo alun pitäen. Äiti sanoo, että pojan syntyessä oli talossa sellainen hätä ja murhe, että mikä lapsi tahansa olisi siitä saanut vamman. Pelättiin että hänen selässään on vikaa, ja sitä on hoidettu kaiken aikaa. Hän on maannut vuoteessa koko ikänsä. Kerran hänelle määrättiin selkään rautavanne, mutta siitä hän kiukustui niin että tuli peräti sairaaksi. Sitten tuli kuuluisa tohtori häntä katsomaan ja otatti pois koko vehkeen. Hän puhui sille toiselle tohtorille suoraa kieltä. Hän sanoi, että pojalle oli annettu liian paljon lääkkeitä ja ettei pitäisi antaa hänelle aina periksi.

-- Hänet on hemmoteltu pilalle, sanoi Mary.

-- Sen häijympää nuorta komentajaa ei ole missään, puuskahti Martha. -- Mutta onhan hän sairastellutkin paljon. Kaksi tai kolme kertaa hänessä on ollut niin kova yskä ja kuume, että hän on ollut henkihieverissä. Kerran hänessä oli lavantauti ja kerran tuhkarokko. Voi toki, silloin oli rouva Medlock helisemässä. Poika makasi aivan tiedottomana, kun hän jutteli hoitajattaren kanssa, ja hän luuli, ettei sairas ymmärrä mitään, ja sanoi: "Tällä kertaa hän varmasti kuolee ja parastahan se on hänelle itselleen ja kaikille muillekin." Ja samassa hän huomasi Colinin makaavan silmät suurina ja tuijottavan häneen yhtä selväjärkisenä kuin hän itse. Rouva Medlock jäi aivan sanattomaksi, mutta Colin vain tuijotti häneen ja sanoi: "Antakaa minulle vähän vettä ja heretkää juttelemasta."

-- Luuletko hänen kuolevan? kysyi Mary.

-- Äiti sanoo, että mitäs sellaisen lapsen kannattaa elää, joka ei koskaan tahdo hengittää raitista ilmaa eikä tee muuta kuin makaa selällään, lukee kuvakirjoja ja ottaa lääkkeitä. Hän on heikko eikä suostu lähtemään ulos, kun häntä kiukuttaa kaikki puuha ja hääriminen, mikä siitä syntyy. Ja hän sanoo tulevansa vain sairaaksi raittiissa ilmassa.

Mary istui takkatulta katsellen.

-- Eiköhän hänelle tekisi hyvää mennä puutarhaan katselemaan, miten siellä kaikki kasvaa, hän sanoi hitaasti. -- Minulle se teki hyvää.

-- Kerran hänet vietiin siihen nurkkaukseen, missä on ruusuja ja suihkulähde. Silloin hän sai niin pahan raivokohtauksen, ettei hänellä monesti ennen ollut sellaista ollut, jutteli Martha. -- Hän oli lukenut lehdestä, että ihmisiin tulee joskus tauti, jota hän sanoi "ruusukuumeeksi", ja hän rupesi aivastamaan ja väitti jo saaneensa sen, ja samassa uusi puutarhuri, joka ei tiennyt käskyistä mitään, kulki siitä sivu ja katseli häntä uteliaasti. Hän hurjistui siitä aivan hirveästi ja sanoi puutarhurin katsovan häneen, koska hänestä tulee kyttyräselkäinen. Hän huusi itselleen kuumeen ja oli sairas kaiken yötä.

-- Jos hän joskus on kiukkuinen minulle, en enää milloinkaan mene häntä katsomaan, sanoi Mary.

-- Kyllä sinä menet häntä katsomaan, jos hän vain tahtoo, vakuutti Martha. -- Parasta on, että jo alun pitäen olet siitä selvillä.

Heti sen jälkeen soi kello ja Martha kääri kokoon neuleensa.

-- Hoitajatar kai tahtoo taas minua vähäksi aikaa istumaan hänen luokseen, hän sanoi. -- Kunpa hän edes olisi hyvällä tuulella.

Martha viipyi poissa noin kymmenen minuuttia ja sitten hän tuli takaisin neuvottoman näköisenä.

-- Johan minä sanoin, että sinä olet noitunut hänet, sanoi hän. -- Hän istuu sohvalla kuvakirjoineen. Hän lähetti hoitajattaren pois ja käski hänen palata vasta kuudelta. Minun piti olla viereisessä huoneessa odottamassa hänen käskyjään. Samassa kun hoitajatar oli tiessään, hän kutsui minut sisään ja sanoi: "Minä tahdon, että Mary Lennox tulee juttelemaan kanssani, ja pidä mielessäsi, ettet puhu tästä kellekään." On parasta, että menet niin joutuin kuin suinkin pääset.

Mary ei vitkastellut. Hän ei halunnut tavata Colinia yhtä hartaasti kuin Dickonia, mutta joka tapauksessa oli hauskaa tavata häntäkin.

Takassa räiskyi leimuava tuli hänen tullessaan Colinin luokse, ja päivänvalossa huone näytti erittäin kauniilta. Siellä oli värikkäitä mattoja ja verhoja ja tauluja, jotka tekivät huoneen lämpimäksi ja kodikkaaksi harmaasta taivaasta ja rankkasateesta huolimatta. Colin itsekin oli kuin maalaus. Hänellä oli yllään samettinen aamutakki ja selkänsä tukena iso silkillä päällystetty sohvatyyny. Hänen poskillaan paloivat punaiset täplät.

-- Tule sisään, hän sanoi. -- Minä olen ajatellut sinua koko aamun.

-- Minäkin olen ajatellut sinua, vastasi Mary. -- Et arvaa, kuinka pelästynyt Martha on. Hän sanoo, että rouva Medlock luulee hänen kertoneen minulle sinusta, ja silloin hänet lähetetään pois.

Colin rypisteli otsaansa.

-- Mene kutsumaan hänet tänne, hän käski. -- Hän on viereisessä huoneessa.

Mary katosi ja palasi Martha mukanaan. Tyttöraukka tutisi hädissään. Colin rypisteli yhä otsaansa.

-- Onko sinun tehtävä mitä minä käsken vai ei? hän kysyi.

-- Minun on tehtävä mitä te käskette, sammalsi Martha punaisena.

-- Onko rouva Medlockin tehtävä, mitä minä käsken?

-- Kaikkien on tehtävä, vastasi Martha.

-- No niin, jos minä käsken sinun tuoda Mary-neidin tänne, kuinka rouva Medlock voi silloin lähettää sinut pois, jos hän saa sen tietää.

-- Voi, älkää antako hänen erottaa minua, pyyteli Martha.

-- Minä lähetän hänet tiehensä, jos hän uskaltaa hiiskahtaa sinulle sanaakaan, sanoi nuori herra Craven mahdikkaasti.

-- Kiitos. Martha niiasi. -- Minä tahdon tehdä velvollisuuteni.

-- Se riittää, sanoi Colin vieläkin mahdikkaammin. -- Minä pidän huolta sinusta. Mene matkoihisi nyt.

Kun ovi oli sulkeutunut Marthan jälkeen, huomasi Colin Maryn katsoa tuijottavan häneen aivan ihmeissään.

-- Miksi sinä katsot minuun tuolla tapaa? hän kysyi. -- Mitä sinä ajattelet?

-- Minä ajattelen kahta asiaa.

-- Mitä sitten? Käy istumaan ja kerro minulle.

-- Ensimmäinen on tämä, sanoi Mary istuutuen isolle jakkaralle. -- Intiassa näin kerran pojan, joka oli radzha, ruhtinas. Hän oli kauttaaltaan rubiinien, smaragdien ja timanttien peitossa. Hän puhutteli väkeänsä juuri niin kuin sinä puhuttelit Marthaa. Kaikkien oli aina toteltava häntä aivan heti. Luultavasti heidät muuten olisi surmattu.

-- Kerro minulle enemmän radzhasta, sanoi Colin. -- Mutta sanopas ensin, mikä se toinen asia oli.

-- Minä ajattelin, sanoi Mary, kuinka erilaisia sinä ja Dickon olette.

-- Kuka on Dickon? kysyi Colin. -- Kuinka hullunkurinen nimi!

Mary arveli saattavansa kertoa hänelle Dickonista. Voisihan hän puhua Dickonista mainitsematta salaista puutarhaa. Olihan Marykin mielellään kuunnellut Marthan juttuja hänestä.

-- Hän on Marthan veli. Hän on kaksitoistavuotias, selitti Mary. -- Hänen kaltaistaan ei ole toista koko maailmassa. Hän osaa lumota kettuja ja oravia ja lintuja niin kuin intialaiset lumoavat käärmeitä. Hän soittelee pillillään hyvin hiljaista säveltä, ja silloin ne tulevat kuuntelemaan.

Pöydällä Colinin vieressä oli muutamia suuria kirjoja, ja hän sieppasi äkkiä niistä yhden.

-- Tässä on kuva käärmeenlumoojasta, hän huudahti. Kirjassa oli kauniita ja upeasti väritettyjä kuvia, ja Colin näytti niistä yhtä Marylle.

-- Osaako hän tehdä tällaista? hän kysyi innokkaasti.

-- Hän soitteli pilliään, ja eläimet kuuntelivat, selitti Mary. -- Mutta se ei ole taikaa, hän sanoo. Hän sanoo tuntevansa niiden tavat, koska hän oleskelee niin paljon nummella. Hän pitää eläimistä niin, että hänestä toisinaan tuntuu kuin hän itse olisi lintu tai kaniini. Minusta näytti kuin punarinta ja Dickon olisivat jutelleet visertelemällä keskenään.

Colin nojasi suureen tyynyynsä. Hänen silmänsä suurenivat suurenemistaan, ja täplät hänen poskillaan hehkuivat.

-- Kerro minulle lisää hänestä, hän pyysi.

-- Hän tuntee lintujen munat ja pesät, jatkoi Mary. -- Ja hän tietää kaikki kettujen ja mäyrien ja saukkojen luolat, mutta ei kerro niistä kenellekään, etteivät muut pojat löytäisi niitä ja säikyttäisi eläimiä. Hän tuntee kaiken, mikä kasvaa tai elää nummella.

-- Pitääkö hän nummesta? kysyi Colin. -- Kuinka voi pitää tuollaisesta autiosta, ikävästä paikasta?

-- Sehän on kaunis, väitti Mary. -- Siellä on tuhansia kauniita kasveja ja tuhansia pikku eläimiä ahkerassa työssä. Ne rakentavat itselleen pesiä, koloja ja luolia ja nakertelevat, laulavat tai vikisevät toisilleen. Ne ovat toimeliasta väkeä ja pitävät hauskaa maan alla, puissa ja kanervikossa.

-- Miten sinä tiedät tuon kaiken? huudahti Colin kääntyen kyynärpäänsä varassa katsomaan häntä.

-- Oikeastaan en ole kertaakaan ollut nummella, sanoi Mary äkkiä muistaen. -- Olen vain pimeässä ajanut sen läpi. Se oli mielestäni hirvittävää. Mutta Martha kertoi siitä minulle ensin ja sitten Dickon. Dickonin puhuessa tuntuu kuin näkisi ja kuulisi mitä siellä tapahtuu, kuin seisoisi kanervikossa päivänpaisteessa ampiaisten ja mehiläisten keskellä hengittämässä nummen tuoksua, joka on kuin hunajaa.

-- Jos on sairas, ei näe ikinä mitään, sanoi Colin rauhattomana. Hän muistutti henkilöä, joka kuuntelee kaukaisuudesta tulevaa outoa ääntä ja ihmettelee mitä se on.

-- Ei tietenkään, jos aina pysyttelee sisällä, sanoi Mary.

-- Enhän minä voisi mennä nummelle, sanoi Colin loukkaantuneena.

Mary oli hetken aikaa ääneti ja sitten hän sanoi rohkeasti:

-- Ehkä voit -- joskus.

Colin säpsähti.

-- Mennä nummelle! Miten niin? Minunhan täytyy kuolla.

-- Mistä sinä sen tiedät? sanoi Mary hiukan ärtyisästi. Häntä harmitti pojan tapa puhua kuolemastaan. Tuntui melkein kuin Colin olisi kerskunut sillä.

-- Niin kauan kuin saatan muistaa olen aina kuullut, että minä pian kuolen, vastasi Colin nyrpeänä. -- Aina he kuiskailevat ympärilläni. Ja päälle päätteeksi he toivovat sitä!

Marylle tuli ärripääpuuska. Hän pusersi huulensa yhteen.

-- Silloinpa minä en kuolisikaan, hän tokaisi. -- En uhallakaan. Kuka toivoo sinun kuolevan?

-- Palvelijat -- ja tohtori Craven tietysti, että hän saisi Misselthwaiten ja tulisi rikkaaksi, kun hän on köyhä. Hän ei uskalla sanoa sitä, mutta hän on aina tyytyväisen näköinen silloin kun minä olen huonompi. Kun minulla oli lavantauti, hän lihoi aivan silmissä. Luulen että isäkin toivoo sitä.

-- Sitä en usko, sanoi Mary hyvin vastustushaluisena. Colin käännähti ja silmäili häntä pitkään.

-- Etkö? hän sanoi.

Ja sitten hän vaipui tyynynsä varaan ja näytti miettivän. Seurasi pitkä hiljaisuus. Ehkäpä kumpikin ajatteli outoja asioita, sellaisia joita lapset eivät tavallisesti ajattele.

-- Tuo kuuluisa Lontoosta tullut lääkäri käski ottaa pois sen rautavanteen, sanoi Mary viimein. -- Sanoiko hänkin sinun kuolevan?

-- Ei.

-- Mitä hän sanoi?

-- Hän ei kuiskaillut, vastasi Colin. -- Ehkä hän tiesi minun vihaavan kuiskailua. Yhden asian hän sanoi aivan ääneen. Hän sanoi: "Poika saattaa jäädä eloon, jos hän itse päättää elää. Pitäkää hänet hyvällä tuulella." Kuulosti aivan siltä kuin hän olisi ollut harmissaan.

-- Minäpä tiedän, kuka voisi saada sinut hyvälle tuulelle, sanoi Mary miettivänä. -- Dickon varmasti voisi. Hän puhuu aina elävistä asioista. Hän ei koskaan puhu kuolleista tai sairaista. Hän tähystelee aina taivasta ja katselee lentäviä lintuja -- tai maata nähdäkseen, mitä siitä kasvaa. Hänellä on pyöreät siniset silmät ja ne ovat selkoselällään alituisesta ympärilleen katselemisesta. Ja hän nauraa leveätä naurua suurella suullaan -- ja hänen poskensa ovat punaiset -- punaiset kuin kirsikka.

Hän veti jakkaransa lähemmäksi sohvaa, ja hänen ilmeensä aivan muuttui, kun hän palautti mieleensä ystävänsä leveän suun ja suuret mulkosilmät.

-- Kuulehan, hän sanoi. -- Ei puhuta nyt kuolemasta. Ei se ole mukavaa. Puhutaan elämästä. Jutellaan Dickonista, vain Dickonista. Ja katsellaan sitten sinun kuviasi.

Parempaa hän ei olisi voinut keksiä. Kun puheli Dickonista, täytyi samalla kertoa mökistä ja sen neljästätoista asukkaasta -- lapsista, jotka tulivat lihaviksi nummen ruohosta kuin kesyttömät ponit. Ja Dickonin äidistä -- ja hyppynuorasta -- ja päivänpaisteisesta nummesta -- ja vaaleanvihreistä versoista, jotka pistivät esiin mustasta mullasta. Ja kaikki oli niin elävää, että Mary kertoessaan vilkastui vilkastumistaan eikä Colinkaan ollut koskaan ennen jutellut niin paljon. Ja he alkoivat molemmat naureskella aivan ilman syytä kuten lasten on tapana viihtyessään toistensa seurassa. He nauroivat niin kovasti ja pitivät sellaista melua kuin olisivat olleet kaksi tavallista, tervettä kymmenvuotiasta -- eivätkä pieni, kova, tyly tyttö ja sairas poika, joka luuli pian kuolevansa.

He pitivät niin hauskaa, että unohtivat kuvakirjat ja ajan. He olivat nauraneet äänekkäästi Ben Weatherstaffille ja hänen punarinnalleen, ja Colin istui niin suorana kuin olisi kokonaan unohtanut heikon selkänsä. Äkkiä hänen mieleensä juolahti jotakin.

-- Tiedätkö, erästä asiaa emme ole ensinkään muistaneet, hän sanoi. -- Me olemme serkukset.

Hullunkurista, etteivät he olleet aikaisemmin keksineet tuota pientä tosiseikkaa! He nauroivat sen huomatessaan katketakseen, sillä nyt heitä huvitti aivan kaikki. Ja kesken ylintä iloa aukeni ovi, ja sisään astuivat tohtori Craven ja rouva Medlock.

Tohtori Craven säpsähti pelästyksestä, ja rouva Medlock oli kaatua selälleen, sillä tohtori oli vahingossa törmännyt häntä vasten.

-- Herra varjelkoon! äännähti rouva Medlock-raukka tuijottaen heitä niin ällistyneenä, että silmät olivat tipahtaa päästä. -- Herra varjelkoon!

-- Mitä tämä merkitsee? kysyi tohtori Craven astuen peremmälle.

Silloin Mary jälleen muisti nuoren radzhan. Colin oli niin välinpitämätön kuin ei tohtorin säikähdys enempää kuin rouva Medlockin kauhistus olisi liikuttanut häntä vähääkään.

-- Tässä on serkkuni Mary Lennox, hän sanoi. -- Minä pyysin häntä juttelemaan kanssani. Minä pidän hänestä. Hänen täytyy tulla juttelemaan kanssani milloin vain haluan.

Tohtori Craven kääntyi nuhtelevan näköisenä rouva Medlockiin.

-- Voi, tohtori, läähätti taloudenhoitajatar. -- En voi käsittää, miten tämä on tapahtunut. Koko talossa ei ole ainoatakaan palvelijaa, joka olisi uskaltanut puhua -- kaikille on annettu käskyt.

-- Ei kukaan olekaan kertonut hänelle mitään, sanoi Colin. -- Hän kuuli minun itkevän ja löysi itse minut. Olen iloinen, että hän tuli. Älkää olko hupsu, rouva Medlock.

Mary huomasi, ettei tohtori Craven näyttänyt olevan hyvillään, mutta nähtävästi hän ei uskaltanut vastustaa potilastaan.

-- Pelkään että olet liiaksi kiihdyttänyt itseäsi. Kiihtyminen ei tee sinulle hyvää, poikaseni, hän sanoi.

-- Silloin vasta kiihtyisinkin, jos en näkisi häntä, vastasi Colin, ja hänen silmänsä alkoivat uhkaavasti säkenöidä. -- Minä olen terveempi. Hän tekee minut terveemmäksi. Hoitajattaren täytyy tuoda teetä hänellekin. Me juomme teetä yhdessä.

Rouva Medlock ja tohtori Craven silmäilivät toisiaan neuvottomina, mutta asia ei nähtävästi ollut autettavissa.

-- Hän näyttää todella terveemmältä, tohtori, huomautti rouva Medlock. -- Mutta -- lisäsi hän tarkemmin asiaa mietittyään -- hän näytti terveemmältä jo aamulla ennen kuin tyttö tuli huoneeseen.

-- Hän tuli minun huoneeseeni viime yönä. Hän viipyi luonani kauan aikaa. Hän lauloi minulle intialaisen laulun ja sai minut nukkumaan, sanoi Colin. -- Olin terveempi herätessäni. Minulla oli nälkä. Ja nyt haluan teetä. Pyytäkää hoitajatarta tuomaan teetä, rouva Medlock.

Tohtori Craven ei ollut kauan potilaansa luona. Hän jutteli sairaanhoitajattaren kanssa pari minuuttia tämän tultua huoneeseen ja lausui muutamia varoituksia Colinille. Hän ei saanut puhella liian paljon, hän ei saanut unohtaa olevansa sairas, hän ei saanut unohtaa, että hän väsyi niin helposti. Olipa siinä koko joukko ikäviä seikkoja, joita ei saanut unohtaa, mietti Mary itsekseen.

Colin näytti ärtyneeltä ja silmäili kaiken aikaa tohtori Cravenia omituisilla mustaripsisillä silmillään.

-- Minä _tahdon_ unohtaa että olen sairas, hän sanoi viimein. -- Hän saa minut unohtamaan. Siksi tahdon olla hänen seurassaan.

Tohtori Craven ei ollut tyytyväisen näköinen lähtiessään huoneesta. Hän vilkaisi neuvottomana jakkaralla istuvaan tyttöön. Mary oli muuttunut jälleen jäykäksi ja vaiteliaaksi, eikä tohtori voinut käsittää, mikä hänessä saattoi viehättää Colinia. Mutta poika näytti toden teolla virkeämmältä -- ja tohtori huokasi jotensakin raskaasti astuessaan käytävään.

-- Aina minua vaaditaan syömään, vaikka en halua, sanoi Colin hoitajattaren tuodessa teetarjotinta ja asettaessa sen pöydälle sohvan viereen. -- Mutta jos sinä syöt, syön minäkin. Nuo tortut näyttävät maukkailta. Kerro minulle radzhasta.

15.

PESÄÄ RAKENTAMASSA