Part 8

Herra Craven tuijotti Maryyn hetkisen ja varjosti sitten äkkiä silmiään kädellään.

-- Oletko niin kovasti kiintynyt puutarhaan? hän sanoi verkalleen.

-- Intiassa en tietänyt puutarhasta mitään, sanoi Mary. -- Olin aina sairas ja uupunut ja siellä oli liian kuuma. Toisinaan laitoin santaan pieniä kukkapenkkejä ja pistin niihin kukkia. Mutta täällä on toista.

Herra Craven nousi ja alkoi hitaasti astella edestakaisin huoneessa.

-- Palasen maata, hän puheli itsekseen ja Marystä näytti, kuin nämä sanat olisivat johdattaneet hänen mieleensä jotakin. Hänen tummat silmänsä olivat melkein lempeät ja ystävälliset, kun hän lopulta pysähtyi ja puhutteli Maryä.

-- Ota itsellesi niin paljon maata kuin haluat, hän sanoi. -- Sinä tuot mieleeni erään, joka rakasti maata ja kukkasia. Missä näet palasen maata, joka on mieleesi, ota se, lapsi, ja saata se elämään. Jotakin hymyntapaista päilyi herra Cravenin huulilla.

-- Saanko ottaa sitä mistä hyvänsä -- ellei sitä tarvita?

-- Mistä hyvänsä, vastasi hän. -- Kas niin! Nyt sinun täytyy mennä. Olen väsynyt. Hän kosketti kelloa kutsuakseen rouva Medlockin. -- Hyvästi. Minä olen poissa koko kesän.

Rouva Medlock ilmestyi niin äkkiä, että Mary arveli hänen olleen käytävässä odottamassa.

-- Rouva Medlock, sanoi herra Craven, nyt kun olen nähnyt lapsen käsitän, mitä rouva Sowerby tarkoitti. Hänen täytyy voimistua, ennen kuin hän aloittaa koulunkäyntinsä. Antakaa hänelle yksinkertaista, terveellistä ravintoa. Antakaa hänen juoksennella vapaasti puutarhassa. Älkää pitäkö häntä liian paljon silmällä. Hän tarvitsee vapautta, raitista ilmaa ja telmimistä ulkona. Rouva Sowerby tulkoon silloin tällöin häntä tervehtimään, ja hän saa joskus mennä mökille.

Rouva Medlock oli mielissään. Hän tunsi huojennusta kuullessaan, ettei hänen tarvinnut liian paljon "pitää silmällä" Maryä. Hän oli pitänyt tyttöä ikävänä vastuksena ja olikin laiminlyönyt häntä niin paljon kuin oli uskaltanut. Sen lisäksi hän oli kiintynyt Marthan äitiin.

-- Kiitos, sir, rouva Medlock sanoi. -- Susan Sowerby ja minä olimme koulutovereita, ja sen järkevämpää ja hyväsydämisempää naista ei voi löytää hakemallakaan. Itselläni ei minulla ole ollut lapsia, mutta hänellä on kaksitoista, ja terveempiä ja parempia lapsia ei ole missään. Mary-neiti ei opi mitään pahaa heiltä. Jos minulla itselläni olisi lapsia, kuuntelisin aina Susan Sowerbyn neuvoja. Hän on, niin kuin sanotaan, tervejärkinen... jos herra ymmärtää, mitä tarkoitan.

-- Ymmärrän, vastasi herra Craven. -- Viekää Mary-neiti nyt pois ja lähettäkää Pitcher tänne.

Kun rouva Medlock oli saattanut Maryn tämän omaan käytävään, tyttö syöksähti takaisin huoneeseensa. Siellä hän tapasi Marthan odottamassa.

-- Minä saan oman puutarhan! huusi Mary. -- Saan valita sen mistä mieleni tekee. Minulle ei vielä pitkään aikaan hankita kotiopettajatarta! Sinun äitisi tulee käymään täällä ja minä saan mennä teidän mökillenne! Hän sanoi, ettei pikkuinen tyttö voi tehdä mitään vahinkoa ja että saan tehdä mitä haluan -- kaikkialla.

-- Hänhän oli oikein kiltti, sanoi Martha ilahtuneena.

-- Martha, sanoi Mary juhlallisesti, hän on todella herttainen, vahinko vain, että hänen kasvonsa ovat niin surkean näköiset ja että hänen otsansa on niin rypyssä.

Mary juoksi puutarhaan niin joutuin kuin taisi. Hän oli ollut poissa paljon kauemmin kuin oli aikonut, ja hän tiesi, että Dickonin oli ajoissa lähdettävä viisi mailia pitkälle kotimatkalleen. Pujahtaessaan puutarhaan muratin alitse hän näki pojan kadonneen. Puutarhavehkeet olivat kasassa puun alla. Hän juoksi sinne tänne tähystellen ympärilleen, mutta Dickonia ei näkynyt missään. Hän oli hävinnyt, ja salainen puutarha oli tyhjä -- lukuunottamatta punarintaa, joka oli juuri lentänyt muurin yli ja istui nyt ruusupensaassa häntä tarkastellen.

-- Hän on lähtenyt, sanoi Mary murheellisena. -- Voi, entä jos hän sittenkin oli vain haltija?

Samassa hän huomasi, että ruusupensaaseen oli kiinnitetty jotakin valkoista. Se oli paperiliuska -- näköjään palanen siitä kirjeestä, jonka hän oli Marthan puolesta kirjoittanut Dickonille lähetettäväksi. Se oli kiinnitetty pensaan pitkään okaaseen, ja samassa hän oivalsi Dickonin jättäneen sen sinne. Siinä oli muutamia kömpelösti piirrettyjä kirjaimia sekä jonkinlainen kuva. Ensin hän ei voinut ymmärtää, mitä se oli. Sitten hän näki, että se oli pesässään istuva lintu. Alapuolelle oli kirjoitettu:

"Kyllä minä tulen takaisin."

13.

"MINÄ OLEN COLIN."

Mennessään illallista syömään Mary pisti kuvan taskuunsa ja näytti sen Marthalle huoneessaan.

Hän toivoi Dickonin tulevan takaisin seuraavana päivänä, ja iloisessa huomispäivän odotuksessa hän vaipui uneen.

Mutta Yorkshiressa ei koskaan tiedä, mitä ilmojen haltijalle pälkähtää päähän, ei ainakaan kevätaikaan. Yöllä Mary heräsi ropinaan. Sade pieksi raskain pisaroin ikkunoita. Se valui rajuna virtana, ja tuuli vonkui nurkissa ja avaran vanhan talon savupiipuissa. Mary nousi istualleen vuoteessaan synkkänä ja suuttuneena.

-- Sade on samanlainen ärripää kuin minä olin ennen, hän mietti. -- Se tuli vain tekemään kiusaa minulle.

Hän heittäytyi takaisin vuoteelleen ja kätki kasvonsa pieluksiin. Hän ei itkenyt, vaan makasi harmitellen tuulta ja sen vonkunaa. Nukkua hän ei enää voinut. Valittava ääni piti häntä hereillä, sillä hän itsekin tunsi halua valittaa. Se olisi luultavasti tuudittanut hänet uneen, jos hän olisi ollut keveämmällä mielellä.

-- Kuuluu aivan siltä kuin joku harhaileva eksynyt itkisi nummella, hän tuumi.

Noin tunnin verran hän oli levottomana kääntelehtinyt vuoteessaan, kun jokin ääni sai hänet äkkiä kavahtamaan istualleen. Hänen päänsä kääntyi ovea kohti, ja hän kuunteli korvat hörössä. Hän kuunteli kuuntelemistaan.

-- Tuo ääni ei ainakaan ole tuuli, hän kuiskasi itsekseen. -- Tuuli se ei ole. Se on muuta. Se on samaa itkua, jota olen ennenkin kuullut.

Hänen huoneensa ovi oli raollaan ja ääni, kaukainen, ärtyisän itkun ääni tuli käytävän päästä. Parin minuutin ajan hän kuunteli, ja sitten hän oli aivan varma. Hänestä tuntui, että hänen täytyi saada tietää mikä se oli. Tämä oli vielä salaperäisempää kuin salainen puutarha ja multaan kätketty avain. Ehkä hänen rohkeutensa yltyi siitä, että hän oli niin kapinallisella tuulella. Hän työnsi jalkansa vuoteesta ja laskeutui lattialle seisomaan.

-- Nyt minä otan selvän, mitä se on, hän päätti. -- Kaikki ovat levolla ja rouva Medlockista en välitä.

Vuoteen vieressä oli kynttilä, hän sytytti sen ja hiipi hiljaa ovesta. Käytävä näytti hyvin pitkältä ja pimeältä, mutta hän oli liian kiihtynyt kiinnittääkseen siihen huomiota. Hän arveli muistavansa nurkkaukset joissa hänen oli käännyttävä tullakseen siihen lyhyeen käytävään missä oli gobeliinivaatteella verhottu ovi -- sama, josta rouva Medlock oli tullut sinä päivänä, jolloin hän oli eksynyt. Ääni oli tullut siitä käytävästä. Niinpä hän astui eteenpäin kantaen himmeää valoaan, tunnustellen tietä pimeässä, ja hänen sydämensä sykki niin kovasti, että hän oli kuulevinaan sen jyskytyksen.

Heikko, etäinen itkun ääni kuului yhä edelleen ja se opasti häntä eteenpäin. Toisinaan se taukosi silmänräpäykseksi ja alkoi sitten uudelleen. Oliko hän kääntynyt oikein? Hän pysähtyi miettimään. Oli kyllä. Ensin pitkin tätä käytävää, sitten vasemmalle, sitten kaksi leveätä porrasta ylös ja sitten taas oikealle. Oikein, tuossa oli verhottu ovi.

Hän työnsi sen auki hyvin hiljaa ja sulki sen jälkeensä, ja seisoessaan käytävässä hän saattoi kuulla aivan selvästi itkua, vaikkei se ollut äänekästä. Se tuli vasemmalta, seinän toiselta puolen, ja parisen metrin päässä hänestä näkyi ovi. Hän saattoi nähdä valonsäteen tuikkivan rakosesta. Joku itki tässä huoneessa -- joku lapsi.

Niinpä hän astui ovelle, työnsi sen auki ja seisoi tuossa tuokiossa huoneessa.

Huone oli iso, vanhoilla kauniilla huonekaluilla sisustettu. Hiillostuli hehkui himmeänä takassa ja yölamppu paloi veistoksilla koristetun, nelipylväisen, paksujen silkkiverhojen varjostaman vuoteen vieressä. Ja vuoteessa makasi ikävissään itkevä poika.

Oliko tämä totta, mietti Mary, vai oliko hän jälleen nukahtanut huomaamattaan?

Pojalla oli kapeat, hennot norsunluunväriset kasvot ja silmät, jotka olivat aivan liian suuret niin pieniin kasvoihin. Hänellä oli myös sankka, paksuina kiharoina otsalle valuva tukka, joka sai hänen pienet kasvonsa näyttämään vieläkin kapeammilta. Hän näytti olevan sairas, mutta hänen itkunsa ei tuntunut tuskien aiheuttamalta, se oli pikemmin väsyneen ja ärtyisän lapsen itkua.

Mary seisoi oven luona kynttilä kädessään ja henkeään pidättäen. Sitten hän hiipi huoneen poikki, ja hänen lähestyessään herätti kynttilänvalo pojan huomiota. Hän käänsi päätään tyynyllä ja tuijotti Maryyn; harmaat silmät laajentuivat melkein luonnottoman suuriksi.

-- Kuka sinä olet? hän virkkoi viimein kuiskaamalla säikähtynyt väre äänessään. -- Oletko aave?

-- En, en ole, vastasi Mary hänkin kuiskaten puolittain säikähtyneenä. -- Oletko sinä?

Poika tuijotti tuijottamistaan. Mary ei voinut olla ihmettelemättä hänen tavattomia silmiään. Ne olivat harmaansiniset ja niitä ympäröivät mustat ripset. Silmät näyttivät aivan liian suurilta hänen kasvoissaan.

-- En, vastasi hän tuokion odotettuaan. -- Minä olen Colin.

-- Kuka on Colin? änkytti Mary.

-- Minä olen Colin Craven. Kuka sinä olet?

-- Minä olen Mary Lennox. Herra Craven on setäni.

-- Hän on minun isäni, virkkoi poika.

-- Sinun isäsi! läähätti Mary. -- Ei kukaan ole kertonut minulle, että hänellä on poika! Miksi ei?

-- Tule tänne, sanoi poika yhä tarkastaen Maryä levoton katse omituisissa silmissään.

Mary tuli aivan lähelle vuodetta ja sairas ojensi kätensä koskettaen häntä.

-- Sinä olet elävä tyttö, olethan? hän sanoi. -- Minä näen usein unia, jotka tuntuvat todelta. Sinäkin saattaisit olla unta.

Mary oli heittänyt ylleen villaisen peitteen ennen kuin hän poistui huoneestaan, ja hän työnsi nyt kaistaleen siitä pojan hyppysiin.

-- Hierohan tätä ja katso, miten paksu ja lämmin se on, hän sanoi. -- Minä nipistän sinua hiukan jos sallit, näyttääkseni kuinka elävä olen. Silmänräpäyksen ajan minäkin luulin, että sinä ehkä olitkin vain unta.

-- Mistä sinä tulit? kysyi poika.

-- Omasta huoneestani. Tuuli vonkui niin, etten voinut nukkua, ja minä kuulin jonkun itkevän ja tahdoin päästä selville, kuka se oli. Miksi sinä itkit?

-- Koska en saanut unta ja päätäni kivisti. Mikä taas olikaan nimesi?

-- Mary Lennox. Eikö kukaan ole kertonut sinulle, että minä asun täällä?

Poika hypisteli edelleen Maryn peitteen reunaa, mutta hän näytti jo alkavan uskoa, että Mary oli tähän maailmaan kuuluva.

-- Ei, hän vastasi. -- Eivät he ole uskaltaneet.

-- Miksi eivät? uteli Mary.

-- Koska minä olisin pelännyt sinun näkevän minut. En salli, että ihmiset näkevät minut ja juttelevat minusta.

-- Miksi et? kysäisi Mary uudelleen ihmetellen yhä enemmän kaikkea tätä salaperäisyyttä.

-- Koska minä olen aina tällainen ja aina vuoteessa. Isänikään ei salli ihmisten puhua minusta. Palvelijoita on kielletty puhumasta minusta. Jos jään eloon, tulen kyttyräselkäiseksi, mutta minä en elä kauan. Isä ei kestä ajatusta, että tulen samanlaiseksi kuin hän.

-- Oh, onpa tämä merkillinen talo! huudahti Mary. -- Kaikkialla salaisuuksia! Huoneet lukittuja ja puutarhat lukittuja -- sinäkin! Oletko sinäkin ollut lukon takana?

-- En. Olen tässä huoneessa, koska en tahdo liikkua minnekään täältä. Se väsyttää minua liiaksi.

-- Käykö isäsi sinua tervehtimässä? rohkeni Mary kysäistä.

-- Käy joskus. Tavallisesti silloin kun nukun. Hän ei halua nähdä minua.

-- Miksi ei? pääsi Maryltä taas.

Pojan kasvoja pimensi suuttumuksen varjo.

-- Äitini kuoli syntyessäni, ja isä tulee onnettomaksi, kun hän katsoo minua. Hän luulee etten minä tiedä, mutta minä olen kuullut ihmisten puhuvan. Hän miltei vihaa minua.

-- Hän vihaa puutarhaakin, koska hänen vaimonsa kuoli, sanoi Mary puolittain itsekseen.

-- Mitä puutarhaa? kysyi poika.

-- Oh! Vain -- vain erästä puutarhaa, josta äitisi oli pitänyt hyvin paljon, änkytti Mary. -- Oletko aina ollut täällä?

-- Melkein aina. Joskus minut on viety merenrannikolle, mutta en tahdo viipyä siellä, sillä ihmiset tuijottavat aina minua. Minulla oli ennen rautainen vehje selässä pitämässä minua suorana, mutta Lontoosta tuli kuuluisa tohtori minua katsomaan ja hän sanoi, että se oli typerää. Hän käski heidän ottaa sen pois ja pitää minua raittiissa ilmassa. En voi sietää raitista ilmaa, enkä tahdo ensinkään mennä ulos.

-- En minäkään tahtonut ensin tänne tultuani, sanoi Mary. -- Miksi sinä katselet minua tuolla tavalla?

-- Koska minä vieläkin mietin, oletko sinä totta vai unta, vastasi poika hiukan ärtyisästi. -- Välistä silmäni avatessani en usko olevani valveilla.

-- Kyllä me olemme valveilla, vakuutti Mary. Hän katseli korkealla olevaa kattoa, huoneen pimeitä nurkkia ja himmeää hiilivalkeaa. -- Tämä on aivan kuin unta, nyt on keskiyö ja kaikki talossa nukkuvat -- kaikki paitsi me. Me olemme ihan valveilla.

-- Minä en tahtoisi, että tämä olisi unta, sanoi poika rauhattomasti.

Maryn mieleen juolahti äkkiä jotakin.

-- Ellet pidä siitä että sinua katsotaan, tahdot kai minunkin lähtevän tieheni.

Poika hypisteli yhä hänen peitteensä reunaa ja nykäisi sitä hiljakseen.

-- En, hän virkkoi. -- Jos nyt menet, luulen varmasti näkeväni unta. Jos sinä olet oikein todellinen, niin käy istumaan tuolle suurelle jakkaralle ja ala jutella. Minä tahdon kuulla sinusta.

Mary asetti kynttilän vuoteen vierellä olevalle pöydälle ja istahti pehmoiselle jakkaralle. Hän ei ensinkään halunnut lähteä tiehensä. Hän halusi jäädä tähän salaperäiseen huoneeseen ja jutella tälle salaperäiselle pojalle.

-- Mitä tahtoisit minun kertovan sinulle? hän kysyi.

Poika tahtoi tietää, kuinka kauan Mary oli ollut Misselthwaitessa; hän tahtoi tietää, missä käytävässä hänen huoneensa oli; mitä hän oli tehnyt; missä hän oli elänyt ennen Yorkshireen tuloaan; inhosiko Mary nummea yhtä kovasti kuin hän itse.

Mary vastasi kaikkiin näihin kysymyksiin ja moneen muuhunkin, ja Colin lepäsi tyynyllään kuunnellen. Hän pyysi Maryä kertomaan paljon Intiasta ja matkastaan valtameren yli. Mary huomasi, ettei hän ollut saanut opetusta kuten muut lapset, nähtävästi siitä syystä että oli niin paljon sairastellut. Muuan hänen hoitajattarensa oli opettanut häntä lukemaan jo hänen ollessaan pikku poika, ja hän lueskeli melkein aina ja katseli komeita kuvakirjoja.

Isä tuli harvoin hänen luokseen silloin kun hän oli hereillä, mutta hän oli lähettänyt pojalle viihdykkeeksi kaikenmoisia ihmeellisiä esineitä. Mutta siitä huolimatta Colinilla näytti olevan aina ikävä. Hän sai kaiken mitä pyysi, eikä häntä koskaan pakotettu tekemään mitään, josta hän ei pitänyt.

-- Kaikkien on oltava minulle mieliksi, hän sanoi välinpitämättömästi. -- Minä sairastun, kun suutun. Ei kukaan usko minun elävän aikuiseksi.

Äänensävystään päätellen hän oli niin tottunut tuohon ajatukseen, ettei siitä kannattanut enempää puhua. Hän tuntui pitävän Maryn äänestä ja kuunteli unisen huvittuneena, kun tämä jatkoi juttelemistaan. Pari kertaa Mary jo luuli hänen torkahtaneen. Mutta lopulta hän teki kysymyksen, joka johti keskustelun uuteen suuntaan.

-- Kuinka vanha sinä olet? hän kysyi.

-- Kymmenen vuoden, vastasi Mary lisäten varomattomasti. -- Ja niin olet sinäkin.

-- Miten sinä sen tiedät? tiedusteli Colin ihmeissään.

-- Sillä kun sinä synnyit, lukittiin puutarhan ovi ja avain haudattiin maahan. Ja se on ollut lukittuna kymmenen vuotta.

-- Minkä puutarhan ovi lukittiin? Kuka sen teki? Mihin avain haudattiin? kysyi Colin kiinnostuen äkkiä.

-- Se... se oli se puutarha, jota herra Craven vihaa, virkkoi Mary hermostuneena. -- Hän lukitsi oven. Ei kukaan... ei kukaan tiedä, mihin hän kaivoi avaimen.

-- Millainen puutarha se on? hoki Colin innokkaasti.

-- Ei kukaan ole saanut mennä sinne kymmeneen vuoteen, kuului Maryn varovainen vastaus.

Mutta oli jo liian myöhäistä olla varovainen. Colin muistutti luonteeltaan liian paljon häntä. Hänelläkään ei ollut mitään ajateltavaa, ja kätkössä oleva puutarha herätti hänen uteliaisuutensa. Kysymyksiä alkoi sataa. Eikö Mary ollut koskaan etsinyt ovea? Eikö hän ollut koskaan kysynyt puutarhurilta?

-- Kukaan ei tahdo puhua siitä, sanoi Mary. -- Luulen että kaikkia on kielletty vastaamasta.

-- Minä saisin heidät vastaamaan, sanoi Colin.

-- Saisitko? änkytti Mary alkaen tuntea pelkoa. Jos Colin pakottaisi ihmiset vastaamaan kysymyksiinsä, niin kukapa tietää miten tässä saattaisi käydä.

-- Kaikkien on pakko tehdä minulle mieliksi. Sanoinhan jo sinulle, sanoi poika. -- Jos minä jäisin eloon, niin tämä paikka tulisi kerran kuulumaan minulle.

Mary ei ollut tiennyt olleensa itse pilalle hemmoteltu, mutta hän tajusi selvästi, että tämä salaperäinen poika oli kasvanut vinoon: hänhän luuli koko maailman kuuluvan itselleen. Kuinka eriskummainen poika ja kuinka kylmäverisesti hän puheli siitä, ettei jäisi eloon.

-- Luuletko ettet elä kauan, hän kysyi osittain uteliaisuudesta, osittain toivoen johtavansa hänen ajatuksensa pois puutarhasta.

-- En usko tulevani aikuiseksi, vastasi Colin yhtä välinpitämättömästi kuin ennenkin. -- Olen kuullut ihmisten sanovan siten niin kauan kuin saatan muistaa. Ensin he luulivat, että olen liian pieni ymmärtääkseni, ja nyt he luulevat etten kuule. Mutta minäpäs kuulen. Tohtori, joka minua hoitaa, on isän serkku. Hän on aivan köyhä, ja jos minä kuolen, hän saa koko Misselthwaiten isäni kuoltua. Hän ei juuri taida toivoa minun jäävän eloon.

-- Tahdotko sinä itse elää, tiedusteli Mary.

-- En, vastasi Colin äreästi ja väsyneesti. -- Mutta en tahdo kuollakaan. Kun olen sairas, makaan täällä ja mietin kaikenlaista, ja silloin itken yhtä mittaa.

-- Kolme kertaa olen kuullut sinun itkevän, sanoi Mary. -- Mutta en tiennyt kuka itki. Sen tähdenkö sinä juuri itkitkin? Hän halusi kovasti saada Colinin unohtamaan puutarhan.

-- Sen tähden tietenkin. Puhutaan nyt jostakin muusta. Juttele puutarhasta. Etkö tahtoisi nähdä sitä?

-- Tahtoisin kyllä, vastasi Mary aivan hiljaa.

-- Minä tahtoisin, hoki poika itsepintaisesti. -- Olen tuskin koskaan ennen toden teolla halunnut nähdä mitään, mutta sen puutarhan haluan nähdä. Avain on kaivettava esille piilosta. Ovi on avattava. Minut voitaisiin viedä sinne tuolissani. Silloinhan saisin raitista ilmaa. Minä panen heidät avaamaan tuon oven.

Hän oli aivan kiihtynyt, ja hänen omituiset silmänsä kimaltelivat kuin tähdet luonnottoman suurina.

-- Heidän täytyy tehdä minulle mieliksi, hän sanoi. -- Minä käsken heidän viedä minut sinne ja sinäkin saat tulla.

Mary väänteli käsiään. Kaikki oli hukassa -- kaikki! Dickon ei tulisi koskaan takaisin. Hän, Mary, ei milloinkaan enää tuntisi olevansa laulurastas turvallisessa piilopesässään.

-- Oi, älä -- älä -- älä tee sitä! hän kirkaisi äkkiä.

Colin ällisteli häntä kuin hän olisi päästään vialla.

-- Miksi ei? hän äännähti. -- Sanoithan juuri, että tahtoisit nähdä sen.

-- Niin tahdonkin, vastasi Mary itku kurkussa, mutta jos sinä annat avata oven ja kannatat itsesi sinne, ei se enää ole mikään salaisuus.

Colin ojentautui eteenpäin vuoteessaan.

-- Salaisuus, hän virkkoi. -- Mitä sinä tarkoitat? Sanohan. Maryn sanat tulvivat yhtenä ryöppynä hänen huuliltaan.

-- Näetkös... näetkös, hän läähätti, ellei kukaan muu tiedä kuin me -- jos siellä olisi ovi jossakin muratin takana kätkössä -- jos olisi -- ja me voisimme löytää sen; ja jos voisimme siitä yhdessä pujahtaa puutarhaan ja sulkea oven jälleen, eikä kukaan tietäisi ketään olevan siellä, ja me sanoisimme sitä omaksi puutarhaksemme ja olisimme olevinamme -- laulurastaita, ja se olisi meidän pesämme ja me leikkisimme siellä melkein joka päivä ja kaivaisimme maata ja kylväisimme siemeniä ja saisimme sen virkoamaan eloon...

-- Onko se kuollut? keskeytti Colin.

-- Pian se kuolee, ellei kukaan välitä siitä, jatkoi Mary. -- Kukkasipulit virkoavat, mutta ruusut --.

Colin keskeytti hänet uudelleen yhtä kiihtyneenä kuin hän itse.

-- Mitä kukkasipulit ovat? hän tokaisi nopeasti väliin.

-- Ne ovat keltanarsisseja ja liljoja ja lumipisaroita. Nyt ne liikahtelevat maan sisässä, työntävät pinnalle vaaleanvihreitä versoja, kun kevät on tulossa.

-- Onko kevät tulossa? huudahti Colin. -- Miltä se näyttää. Sitä ei voi nähdä kun on sairas ja huoneessa.

-- Päivä paistaa sateen jälkeen ja päivänpaisteen jälkeen sataa, ja maasta kohoaa kasveja, sanoi Mary. -- Jos puutarha olisi salaisuus ja me voisimme mennä sinne, niin voisimme nähdä kasvien kasvavan joka päivä ja huomata, montako ruusua on elossa. Etkö käsitä? Oh, etkö käsitä, kuinka paljon hauskempaa olisi, jos se olisi muilta salassa?

Colin painautui takaisin tyynylleen omituinen ilme kasvoillaan.

-- Minulla ei ole koskaan ollut salaisuutta, hän sanoi. -- Ei muuta kuin se, etten elä aikuiseksi. He eivät tiedä minun tietävän sitä, ja silloinhan se on salaisuus. Mutta tällainen salaisuus on paljon hauskempi.

-- Ellet sinä käske heitä viemään sinua puutarhaan, pyyteli Mary, niin ehkä -- minä olen melkein varma, että keksin jonkin keinon, miten voimme päästä sinne joskus. Ja silloin... jos tohtori määrää, että sinun pitää lähteä ulos tuolissasi, ja jos sinä voit aina tehdä mitä mielesi tekee... niin ehkä... voisimme löytää jonkun pojan, joka työntää sinut, ja me voisimme mennä sinne muiden tietämättä, ja se pysyisi aina salaisena puutarhana.

-- Se olisi hyvin hauskaa, sanoi Colin verkalleen tuijottaen uneksivasti eteensä.

Mary hengitti jo vapaammin, sillä Colin näytti mieltyneen siihen ajatukseen, että heillä olisi yhteinen salaisuus. Hän oli aivan varma, että jos hän yhä edelleen juttelisi ja voisi kuvata puutarhan hänelle sellaisena kuin hän, Mary, sen oli nähnyt, niin poika ihastuisi siihen ja hänestä olisi vastenmielistä ajatella, että kuka tahansa saisi tallata sen nurmea.

-- Minä kerron sinulle, millaiseksi minä olen sen kuvitellut, jos voisimme päästä sinne, hän virkkoi. -- Se on ollut niin kauan suljettuna, että kaikki kasvaa siellä sekavana vyyhtenä.

Colin lepäsi liikahtamatta Maryn kertoessa edelleen ruusuista, joiden oksat olivat ehkä takertuneet toisiinsa kiinni ja riippuivat köynnöksinä puusta puuhun -- linnuista, jotka olivat rakentaneet sinne pesänsä, siellä kun oli niin turvallista. Ja sitten hän kertoi punarinnasta ja Ben Weatherstaffista. Punarinnasta olikin paljon puhuttavaa; se oli niin helppo ja vaaraton puheenaihe, että Mary lakkasi pelkäämästä. Punarinta huvitti Colinia niin että hän hymyili, ja silloin hän muuttui kauniiksi, vaikka Mary oli ensi näkemältä pitänyt häntä oikein rumana, vieläpä rumempana kuin hän itse oli.

-- En tietänyt sellaisia lintuja olevan olemassa, sanoi Colin. -- Mutta kun aina on sisällä huoneessa, ei koskaan näe mitään. Kylläpä sinä tiedät paljon asioista. Minusta tuntuu aivan siltä kuin olisit ollut siinä puutarhassa.

Mary ei tiennyt mitä vastata, siksi hän ei puhunut mitään. Colin ei nähtävästi vastausta odottanutkaan ja seuraavassa tuokiossa hän Maryn hämmästykseksi sanoi:

-- Nyt näytän sinulle jotakin. Näetkö tuota ruusunväristä silkkiverhoa, joka riippuu takanreunan yläpuolella.

Mary ei ollut ennen sitä huomannut, mutta nyt hän seurasi Colinin katsetta ja näki pehmeän silkkiverhon, joka nähtävästi oli ripustettu jonkin taulun peitteeksi.

-- Näen kyllä, hän vastasi.

-- Siitä riippuu nuora, sanoi Colin. -- Mene vetämään sitä.

Mary nousi salaperäisen odotuksen vallassa ja löysi nuoran. Hänen sitä vetäessään punainen silkkiverho solui syrjään paljastaen taulun. Taulu kuvasi naurusuista tyttöä. Sininen nauharuusuke piti koossa hänen vaaleita hiuksiaan, ja hänen hilpeät, kauniit silmänsä olivat juuri samanlaiset kuin Colinin tyytymättömät silmät, harmaansiniset ja mustien ripsien varjostamat, joten ne näyttivät kahta vertaa suuremmilta kuin olivat.

-- Hän on äitini, sanoi Colin valittavasti. -- En käsitä miksi hänen piti kuolla. Toisinaan olen vihainen hänelle siitä.

-- Kuinka omituista! huudahti Mary.