Part 7

-- Minä teen mitä tahdon, minä teen mitä tahdon! Ei kellään ole oikeutta viedä sitä minulta. Minä pidän siitä, mutta kukaan muu ei siitä välitä. Kaikki jättävät sen kuolemaan, ihan oman onnensa nojaan, hän päätti kiihkeästi kätkien kasvonsa käsivarsiinsa ja puhjeten itkuun -- pikku poloinen.

Dickonin siniset silmät pyöristyivät pyöristymistään.

-- Ä-l-ä-h-ä-n! hän sanoi venyttäen ääntään ihmeissään ja myötätuntoisesti.

-- Minulla ei ole mitään tekemistä, virkkoi Mary. -- Minulla ei ole mitään. Itse minä sen löysin ja itse minä sinne menin. Minä tein aivan samoin kuin punarinta, eikä kukaan halua viedä sitä punarinnaltakaan.

-- Missä se on? kysäisi Dickon ääntään alentaen.

Mary nousi heti pölkyltä. Hän tiesi olevansa jälleen ärripää, mutta siitä hän vähät välitti.

-- Tule, niin näytän sinulle, hän sanoi.

Hän opasti Dickonia laakerikäytävälle, ja sieltä he kääntyivät polulle, jota reunusti muratin peittämä muuri. Dickon seurasi häntä kasvoillaan omituinen, miltei säälivä ilme. Kun Mary pysähtyi muurin eteen ja siirsi syrjään köynnökset niin että ovi tuli näkyviin, poika hätkähti yllättyneenä. Mary työnsi oven verkalleen auki, ja he astuivat yhdessä puutarhaan. Sitten Mary jäi seisomaan viitaten uhmaavasti kädellään.

-- Tässä se on, hän sanoi. -- Tämä on salainen puutarha, ja minä olen ainoa koko maailmassa, joka tahdon sen jäävän eloon.

Dickon silmäili ihmeissään puutarhaa.

-- Voi toki! hän puheli kuiskaamalla. -- Onpa se merkillinen ja soma paikka. Niinhän tämä on kuin kaunista unta.

11.

LAULURASTAAN PESÄ

Muutamia minuutteja hän seisoi paikallaan Maryn tarkastellessa hänen kasvojaan, sitten hän lähti kävelemään hiljaa, vielä kepeämmin kuin Mary, kun tämä ensi kerran liikkui puutarhan neljän muurin sisällä. Dickonin silmät näyttivät huomaavan kaiken -- harmaat puut ja niitä pitkin kiemurtelevat harmaat köynnösoksat, muurien ja nurmikoiden takkuisen peitteen, murattimajat kivi-istuimineen ja niiden edustalla seisovat korkeat kukkauurnat.

-- En luullut koskaan näkeväni tätä paikkaa, hän kuiskasi viimein.

-- Tiesitkö sitten siitä? kysyi Mary.

Hän oli puhunut ääneen, ja Dickon teki varoittavan eleen.

-- Täytyy puhella hiljaa, hän varoitteli, muuten joku kuulee ja ihmettelee mitä täällä on tekeillä.

-- Voi, minä unohdin! virkkoi Mary pelästyneenä ja painaen kätensä suulleen. -- Tiesitkö mitään puutarhasta? kysäisi hän uudelleen toinnuttuaan pelästyksestään.

Dickon nyökäytti päätään.

-- Martha kertoi minulle täällä olevan puutarhan, jossa ei kukaan koskaan käy, hän vastasi. -- Me olemme aina pohtineet, millainen se mahtaa olla.

Hän vaikeni ja siirsi katseensa viehkeään, harmaaseen, takkuiseen köynnösvyyhteen, ja hänen pyöreissä silmissään kiilsi ihmettelevä mielihyvä.

-- Hei! Täälläpä vasta on linnunpesiä kevätaikaan, hän sanoi. -- Tämä on varmasti turvallisin pesimispaikka koko Englannissa. Ei ainoatakaan elävää sielua lähettyvillä, ja lymypaikkoja kosolti. Ihme ja kumma, etteivät kaikki nummen linnut pesi täällä.

Mary laski huomaamattaan jälleen kätensä hänen käsivarrelleen.

-- Tuleeko ruusuja? hän kuiskasi. -- Mitä luulet? Olen pelännyt, että ne ovat ehkä kaikki kuolleet.

-- Vielä mitä! Eivät ne ole kuolleet, eivät ainakaan kaikki! vastasi Dickon. -- Katsopas!

Poika astui lähimmän, ikivanhan puun luo, jonka kuori oli kokonaan sammalten peittämä. Hän otti taskustaan paksun veitsen ja leikkasi sillä oksasta haaran.

-- Täällä on paljon kuivia puita, jotka olisi hakattava, hän sanoi. -- Mutta monet vanhat puut ovat tehneet uusia vesoja. Tämä tässä on aivan uusi, ja hän kosketti vesaa, joka ei ollut kova, kuiva ja harmaa, vaan ruskean vihertävä.

Marykin kosketti sitä hartaasti, melkein kunnioittavasti.

-- Tämäkö? hän huudahti. -- Onko tämä aivan elävä?

Dickonin suu vääntyi leveään myhäilyyn.

-- Se on yhtä elävä kuin sinä ja minä, hän vakuutti.

-- Sepä on hauskaa, sanoi Mary kuiskaten. Kunpa niissä kaikissa olisi elämää. Tehdään kierros puutarhan ympäri ja lasketaan, kuinka monta puuta on vielä elossa.

Hän aivan huohotti innostuksesta, ja Dickon oli yhtä innoissaan kuin hänkin. He kulkivat puulta ja pensaalta pensaalle. Dickon piteli veistä kädessään ja näytti hänelle ihmeellisiä seikkoja.

-- Ne ovat villiintyneet, sanoi Dickon, mutta vahvimmat ovat siitä vain elpyneet. Kaikkein hennoimmat ovat kuolleet, mutta toiset ovat kasvaneet kasvamistaan ja lisääntyneet niin vahvasti, että sitä voi pitää ihmeenä. Katsopas! ja hän painoi maahan paksun, harmaan, kuivuneen oksan. Tätä voisi luulla kuolleeksi, mutta en usko että se on -- juurta myöten. Kunhan katkaisen sen poikki, niin nähdään.

Hän laskeutui polvilleen ja katkaisi veitsellään elottomalta näyttävän oksan melkein juuresta.

-- No niin! hän huudahti innoissaan. -- Sanoinhan jo. Tämä puu on vielä tuore. Katsohan.

Mary oli polvillaan maassa tuijottaen hartaasti Dickonin osoittamaan paikkaan.

-- Kun se on hiukankin vihertävä ja mehevä niin kuin tämä tässä, niin siinä on eloa, selitti Dickon. -- Jos se on sisästä kuiva ja katkeaa helposti niin kuin tämä oksa tässä, silloin puu on mennyttä. Tässä on iso juuri, josta kaikki terveet oksat ovat lähtöisin, ja jos kuivettuneet oksat hakataan pois ja puun alus muokataan pehmeäksi ja perataan, niin silloin -- hän vaikeni ja kohotti päätään katsellakseen päänsä päällä kiemurtelevia ja riippuvia köynnöksiä -- täällä nähdään tänä kesänä kokonaisia ruusutelttoja.

Puulta puulle ja pensaalta pensaalle he kulkivat. Dickon käytti puukkoaan taitavasti, ja hän tiesi, miten kuolleet ja kuivat osat oli karsittava puusta sekä milloin jossakin kituvassa oksassa oli vielä kipinä elinvoimaa. Työkalut olivat hyvään tarpeeseen. Dickon opetti Maryä möyhentämään haralla mullan kuohkeaksi sitä mukaa kuin hän itse käänsi sitä lapiolla juurien kohdalta.

Heidän uutterasti hääräillessään komean ruusupensaan ympärillä Dickonin silmät sattuivat johonkin, mikä sai hänet hämmästyksestä huudahtamaan.

-- Mitä kummaa? hän ihmetteli viitaten parin metrin päässä olevaan ruohikkoon. -- Kuka tuon on tehnyt?

-- Minä, virkkoi Mary.

-- Kas vain, luulin että olet puutarhatöissä aivan taitamaton, huudahti Dickon.

-- Niin olenkin, vastasi Mary, mutta nuo versot olivat niin pikkuisia ja ruoho niin paksua, ja ne näyttivät aivan tukehtuvan siihen. Siksi minä laittelin niille tilaa. En tiedä edes, mitä kasveja ne ovat.

Dickon meni tarkastamaan versoja ja paneutui polvilleen niiden eteen leveästi myhäillen.

-- Oikein tehty, hän sanoi. -- Ei puutarhurikaan olisi voinut neuvoa sinua paremmin. Kyllä ne nyt kasvavat kuin Jaakon pavunvarsi. Ne ovat krookuksia ja lumipisaroita ja nämä tässä narsisseja. Niistä tulee vielä upeita.

Hän juoksi paikasta paikkaan Maryn työtä tarkastellen.

-- Paljon oletkin saanut tehdyksi, vaikka oletkin tuommoinen pieni tiitiäinen, hän virkkoi silmäillen Maryä.

-- Minä olen lihonnut, vastasi Mary, ja vahvemmaksi olen myös tullut. Ennen olin aina uuvuksissa. Nyt en ensinkään väsy kaivaessani maata. On hauskaa haistella multaa.

-- Se tekeekin sinulle tavattoman hyvää, sanoi Dickon nyökäyttäen päätään viisaan näköisenä. -- Mullan haju on parasta maailmassa, se ja lehtien lemu sateella. Sadepäivinä minä usein menen nummelle, heittäydyn pitkälleni pensaan alle ja kuuntelen siellä sateen hiljaista pisaroimista kanervikolle ja haistellen haistelemistani. Minun sieraimeni vavahtelevat melkein kuin kaniinin, sanoo äiti.

-- Etkö milloinkaan vilustu? tiedusteli Mary ihmetellen. Koskaan ennen hän ei ollut nähnyt niin lystikästä ja hauskaa poikaa.

-- Vielä mitä, virnisteli Dickon. -- En ole vielä eläissäni vilustunut. En ole tottunut semmoiseen. Minä olen samoillut nummen ristiin rastiin niin kauniilla ilmalla kuin pahallakin, aivan kuin kaniinit. Äiti sanoo, että kahdentoista vuoden aikana olen haistellut sieraimiini niin paljon raitista ilmaa, ettei minun tarvitse haistella nuhaa koko elinaikanani. Minä olen sitkeä kuin katajapensas.

Puhellessaan hän lapioi kaiken aikaa ja Mary seurasi häntä auttaen kuokalla tai haralla, milloin se oli tarpeen.

-- Kyllä täällä työtä riittää! arveli Dickon katsoen ihastuneena ympärilleen.

-- Tuletko takaisin auttamaan minua? pyyteli Mary. -- Kyllä minäkin osaan jotakin tehdä, osaan ihan varmaan. Voin kaivaa ja kiskoa rikkaruohoja ja tehdä mitä sinä käsket. Tule, Dickon!

-- Tulen vaikka joka päivä jos tahdot, satoi tai paistoi, vakuutti Dickon mahtavasti. -- Näin hauskaa puuhaa ei minulla ole eläissäni ollut -- olla salaa herättämässä nukkuvaa puutarhaa.

-- Jos vain tulet, sanoi Mary, jos vain autat minua herättämään sitä eloon, niin minä... en tiedä mitä tekisin, hän päätti avuttomana. -- Mistähän pojat pitäisivät?

-- Minäpä sanon, mitä sinun on tehtävä, sanoi Dickon tyytyväisenä myhäillen. -- Sinun pitää tulla lihavaksi ja nälkäiseksi kuin nuori kettu. Ja oppia juttelemaan punarinnan kanssa. Kyllä meille tulee lystiä.

Hän astuskeli ympäriinsä tähystellen miettivän näköisenä puita, muureja ja pensaita.

-- Minä en tahtoisi tehdä tästä niin siistittyä, katkottua ja tasoiteltua kuin puutarhurin puutarha. Tahtoisitko sinä? hän kysyi. -- Mukavampi se on tällaisena, kun kaikki on villiintynyttä ja oksat heiluvat toisiinsa kiinni takertuneina.

-- Siistiksi se ei saa tulla, virkkoi Mary levottomana. -- Jos se on siisti, niin se ei ole ensinkään salainen puutarha.

Dickon raapi ruosteenkarvaista päätään neuvottoman näköisenä.

-- Salainen puutarha tämä kyllä on, hän sanoi, mutta tottapa täällä sittenkin on käynyt joku muukin kuin punarinta sen jälkeen kun tämä suljettiin kymmenen vuotta sitten.

-- Mutta ovi oli lukossa ja avain haudattuna maahan, huomautti Mary. -- Ei kukaan ole päässyt sisään.

-- Se on totta, vastasi Dickon. -- Tämä on merkillinen paikka. Mutta minusta näyttää kuin täällä olisi hiukan karsittu puita ja pensaita myöhemmin kuin kymmenen vuotta sitten.

-- Miten se olisi saattanut tapahtua? kysyi Mary.

Dickon tutki päätään pudistaen muuatta ruusupensaan oksaa.

-- Siinäpä se! Miten? hän mutisi. -- Kun ovi oli lukossa ja avain maan sisässä.

Myöhemmin Mary usein ajatteli, että elipä hän vaikka kuinka vanhaksi tahansa, hän ei milloinkaan unohtaisi tätä ensimmäistä aamua, jolloin hänen puutarhansa alkoi kasvaa. Sillä tänä aamuna se näytti rupeavan viheriöimään. Kun Dickon alkoi muokata maata kylvökuntoon, oli Mary polvillaan vieressä siemeniä pidellen.

-- Dickon, hän sanoi äkkiä. -- Sinä olet niin kiltti kuin Martha sanoi sinun olevan. Minä pidän sinusta ja sinä olet jo viides josta pidän. En ole koskaan luullut voivani pitää niin monesta ihmisestä.

Dickon istui kyykkysillään, kuten Marthan oli tapana takanristikkoa kiillottaessaan. Kuinka lystikkäiltä ja hauskoilta hänen pyöreät sinisilmänsä, punaiset poskensa ja tyytyväisenä nököttävä pystynenänsä näyttivätkään!

-- Pidätkö vain viidestä ihmisestä? hän kysyi Maryltä. -- Keitä ne toiset neljä sitten ovat?

-- Sinun äitisi ja Martha, Mary laski sormillaan, ja punarinta ja Ben Weatherstaff.

Dickonilta pääsi niin äänekäs nauru, että hänen täytyi painaa suunsa käsivarteen estääkseen ääntä kuulumasta.

-- Sinusta minä varmaankin olen hyvin merkillinen poika, mutta minusta sinä olet merkillisin tyttölapsi, jonka koskaan olen nähnyt.

Silloin Mary teki jotakin omituista. Hän kumartui Dickonin puoleen ja kysäisi häneltä jotakin, jota hän ei koskaan ennen ollut uneksinutkaan keltään kysyvänsä.

-- Pidätkö sinä minusta? hän kysyi.

-- Totta kai! vastasi Dickon reippaasti. -- Pidän minä. Minä pidän sinusta aivan ihmeesti, ja kyllä punarintakin sinusta pitää, luulisin.

-- Siinä on jo kaksi, huudahti Mary. -- Kaksi jotka pitävät minusta.

Ja sitten alettiin taas tehdä työtä entistä uutterammin ja iloisemmalla mielellä. Kun pihan suuri kello löi, huomasi Mary hämmästyksekseen ja mielipahakseen, että hänen päivällisaikansa oli käsissä.

-- Minun täytyy mennä, hän sanoi allapäin. -- Ja kaiketi sinunkin täytyy mennä. Täytyykö?

Dickon virnisteli.

Minun päivällisestäni ei ole paljon huolta, se on matkassani, hän sanoi. -- Äiti antaa minulle aina hiukan evästä taskuuni. Hän sieppasi päällystakkinsa nurmikolta ja kaivoi sen taskusta esiin pienen, paksun, puhtaaseen karkeaan sini- ja valkoraitaiseen nenäliinaan kierretyn käärön. Siinä oli kaksi paksua leivänkyrsää, joiden välissä näytti olevan jotakin.

-- Tavallisesti minulla ei ole muuta kuin leipää, sanoi hän. -- Mutta tänään pantiin väliin aimo viipale hyvää silavaa.

-- Onpa tuokin päivällinen, ajatteli Mary itsekseen, mutta Dickon alkoi halukkaasti haukata.

-- Juokse syömään, hän kehotti. -- Minä kyllä selviän pian. Täällä riittää vielä työtä ennen kuin pääsen lähtemään kotiin.

Hän kävi istumaan puun juurelle ja nojasi selkänsä runkoon.

-- Kutsun punarinnan tänne, hän virkkoi, se saa nokkia silavan kuorta. Linnut ovat niin ahneita sille.

Marystä oli ikävää lähteä. Tuntui aivan siltä kuin poika olisi joku metsän haltija, joka saattaisi hävitä näkymättömiin Maryn poissa ollessa. Hän oli liian hyvä ollakseen todellinen. Mary astui verkalleen muurin ovea kohti, mutta puolitiessä hän pysähtyi ja palasi takaisin.

-- Tuli vaikka mikä -- ethän sinä kerro kenellekään? hän virkkoi.

Dickonin helakanpunaiset posket olivat pullollaan leipää ja silavaa, mutta hänen onnistui kuitenkin hymyillä Marylle rohkaisevasti.

-- Jos sinä olisit laulurastas ja näyttäisit minulle pesäsi paikan, luulisitko minun kertovan siitä kenellekään? Enhän toki, hän vakuutti. -- Sinä olet yhtä turvassa kuin rastas.

Ja sen Mary uskoikin lujasti.

12.

"SAANKO PALASEN MAATA?"

Mary juoksi niin kiireesti, että hän oli aivan hengästynyt tullessaan huoneeseen. Hänen hiuksensa olivat pörröllään, otsalle ja poskille oli kohonnut heleä puna. Päivällinen odotti pöydällä ja sen vieressä odotti Martha.

-- Myöhästyit vähän, hän sanoi. -- Missä olet ollut?

-- Olen nähnyt Dickonin! huudahti Mary. -- Olen nähnyt Dickonin!

-- Tiesinhän hänen tulevan, virkkoi Martha silmät loistaen. -- Mitäs pidit hänestä?

-- Minusta -- minusta hän on kaunis! sanoi Mary hyvin päättävästi.

Martha näytti hiukan ällistyvän, mutta oli kuitenkin mielissään.

-- No niin, hän tuumi, parempaa poikaa kuin Dickon ei olekaan, mutta en ole koskaan pitänyt häntä kauniina. Hänen nenänsä on liian pysty.

-- Minä pidän pystynenästä, vastasi Mary.

-- Ja hänen silmänsä ovat pyöreät, jatkoi Martha hiukan epäröiden. -- Vaikka on niissä sievä väri.

-- Minä pidän pyöreistä silmistä, tokaisi Mary. -- Ja niissä on juuri sama väri kuin nummen taivaassa.

Martha säteili tyytyväisyyttä.

-- Äiti sanoo hänen saaneen silmiensä sinisen värin siitä, että hän aina katselee pilviä ja lintuja. Mutta suuri suu hänellä ainakin on, eikös olekin?

-- Minä pidän hänen suuresta suustaan, sanoi Mary itsepintaisesti. -- Ollapa minullakin samanlainen suu.

Martha hihitti mielissään.

-- Sinun kasvoissasi se näyttäisi oudolta ja hassunkuriselta, hän sanoi. -- Mutta tiesin että pidät hänestä. Mitä pidit siemenistä ja puutarha vehkeistä?

-- Kuinka tiesit hänen tuoneen ne? ihmetteli Mary.

-- Heh! Tiesinhän minä, ettei hän tulisi ilman, jos niitä yleensä oli saatavana Yorkshiressa. Häneen voi luottaa, sen takaan.

Mary pelkäsi Marthan alkavan udella asioita, joita hän ei tahtonut kertoa, mutta niin ei käynyt. Hänen mieltään kiinnittivät kovasti siemenet ja puutarhavehkeet, ja vain kerran Mary joutui pulaan. Silloin nimittäin, kun Martha tiedusteli, mihin hän aikoi kukat kylvää.

-- Keneltä olet pyytänyt luvan? hän kysyi.

-- En ole vielä pyytänyt keneltäkään lupaa, vastasi Mary epäröiden.

-- Pääpuutarhurilta minä en tahtoisi pyytää. Herra Roach on niin mahtava ja ollakseen.

-- Minä en ole koskaan nähnyt häntä, virkkoi Mary. -- Olen nähnyt vain alipuutarhurit ja Ben Weatherstaffin.

-- Minä pyytäisin lupaa Ben Weatherstaffilta, jos olisin sinun sijassasi, neuvoi Martha. -- Hän ei ole läheskään niin kiukkuinen kuin miltä näyttää, vaikka hän mulkoileekin niin äkäisesti. Herra Craven antaa hänen tehdä mitä hän haluaa, sillä hän oli täällä jo rouva Cravenin eläessä ja sai rouvan usein nauramaan. Hän piti Benista. Ehkä hän voi löytää sinulle jonkin syrjäisen kolkan.

-- Jos se on syrjässä eikä sitä tarvita, niin eihän kukaan voi pahastua siitä, että otan sen? kysyi Mary levottomana.

-- Ei ainakaan kenenkään luulisi pahastuvan, arveli Martha. -- Ethän sinä ole silloin kenenkään tiellä.

Mary söi päivällisensä niin joutuin kuin taisi. Pöydästä noustuaan hän oli menossa huoneeseensa noutamaan hattuaan kun Martha pysähdytti hänet.

-- Minulla on sinulle jotakin kerrottavaa, hän sanoi. -- Ajattelin antaa sinun syödä päivällisesi ensin. Herra Craven tuli kotiin tänä aamuna ja tahtoo luultavasti tavata sinut.

Mary kävi aivan kalpeaksi.

-- Oh! hän huudahti. -- Miksi! Miksi! Hän ei tahtonut nähdä minua, kun tulin. Kuulin Pitcherin sanovan, ettei hän tahtonut.

-- Katsos, selitti Martha, rouva Medlock sanoi, että hän suostui äidin tähden. Äiti oli menossa Thwaiten kylään ja kohtasi siellä herra Cravenin. Hän ei ollut koskaan ennen puhunut herra Cravenin kanssa, mutta rouva Craven on käynyt kaksi tai kolme kertaa meidän mökissämme. Herra Craven ei sitä enää muistanut, mutta äiti muisti ja rohkeni pysähdyttää herra Cravenin. En tiedä, mitä hän sinusta sanoi, mutta ainakin herra päätti ottaa sinut puheilleen ennen kuin lähtee huomenna taas matkoille.

-- Oh, huudahti Mary, lähteekö hän jo huomenna tiehensä? Sepä hauskaa!

-- Hän lähtee pitkäksi aikaa eikä taida palata ennen kuin syksyllä tai talvella. Hän matkustaa ulkomaille. Niin hän aina tekee.

-- Voi kuinka hauskaa, kuinka hauskaa! hoki Mary iloisena. Ellei hän palaisi ennen talvea tai vaikkapa syksyä, olisi Marylla kyllin aikaa nähdä salaisen puutarhansa virkoavan eloon. Vaikka herra Craven pääsisikin sitten asian perille ja ottaisi puutarhan häneltä pois, hän olisi ainakin ehtinyt saada siihen asti iloa siitä.

-- Koska luulet hänen tahtovan tavata --?

Kesken hänen lausettaan ovi aukeni ja rouva Medlock astui sisään. Hänellä oli yllään paras musta pukunsa ja myssynsä ja hänen kaulustaan piti kiinni iso rintaneula, johon oli kuvattu miehen kasvot. Se oli värillinen muotokuva herra Medlockista, joka oli kuollut vuosia sitten, ja juhla-asussa ollessaan rouva Medlock aina piti sitä rinnassaan. Hän näytti hermostuneelta ja kiihtyneeltä.

-- Sinun hiuksesi ovat pörröiset, hän puheli kiireisesti. -- Mene harjaamaan ne. Martha, auta häntä panemaan ylleen paras pukunsa. Herra Craven käski minun viedä hänet lukuhuoneeseensa.

Helakka puna katosi Maryn poskilta. Hänen sydämensä alkoi jyskyttää ja hän tunsi muuttuvansa uudelleen jäykäksi, rumaksi ja vaiteliaaksi. Hän ei suvainnut vastata mitään rouva Medlockille, kääntyi vain äkkiä ja meni makuuhuoneeseensa Marthan seuraamana. Pukua vaihdettaessa ja hiuksia harjattaessa hän ei puhunut mitään, ja kun hänet oli perin pohjin siistitty, seurasi hän rouva Medlockia käytävään yhä puhumattomana. Mitä hän olisikaan sanonut? Hänet pakotettiin näyttäytymään herra Cravenille, joka ei pitäisi hänestä enempää kuin Mary puolestaan hänestä. Mary tiesi, mitä herra Craven hänestä ajattelisi.

Hänet opastettiin siihen osaan taloa, missä hän ei ollut ennen ollut. Rouva Medlock naputti ovelle, ja kun joku sanoi "sisään" he astuivat yhdessä huoneeseen. Nojatuolissa takkatulen ääressä istui mies, ja rouva Medlock puhutteli häntä.

-- Tässä on Mary-neiti, hän sanoi.

-- Voitte mennä ja jättää hänet tänne. Soitan, kun tahdon teidän noutavan hänet, sanoi herra Craven.

Kun hän oli mennyt ja sulkenut oven, jäi Mary odottelemaan nyppien laihoja käsiään, ruma pikku Mary-raukka. Nojatuolissa istuva mies ei ollut kovinkaan pahasti kyttyräselkäinen, mutta hänen hartiansa olivat hyvin korkeat ja kumarassa, ja mustissa hiuksissa oli valkeita juovia. Hän käänsi päänsä Maryä puhutellessaan.

-- Tule tänne! hän sanoi. Mary astui hänen luokseen. Herra Craven ei ollut ruma. Kasvot olisivat olleet kauniitkin, elleivät olisi näyttäneet niin perin onnettomilta. Hän katseli Maryä hyvin kiusaantuneen ja ärtyneen näköisenä ikään kuin ei olisi tiennyt mitä sanoa hänelle.

-- Oletko terve? hän kysyi.

-- Olen, vastasi Mary.

-- Pidetäänkö sinusta hyvää huolta?

-- Pidetään.

Herra Craven hieroi ärtyneesti otsaansa Maryä tarkastaen.

-- Sinä olet hyvin laiha, hän sanoi.

-- Minä olen jo alkanut lihota, vastasi Mary mahdollisimman jäykällä äänellä.

Kylläpä hänellä olikin onnettomat kasvot. Hänen mustat silmänsä näyttivät tuskin näkevän Maryä, ne ikään kuin tähystelivät kaukaisuuteen, ja hänen oli vaikeata pitää ajatuksensa Maryssä.

-- Minä olin aivan unohtanut sinut, hän sanoi. -- Kuinka olisinkaan voinut muistaa sinua? Aikomukseni oli lähettää sinulle kotiopettajatar tai hoitaja tai jotakin sen tapaista, mutta se unohtui.

-- Pyytäisin, aloitti Mary. -- Pyytäisin... Ja sitten hänen kurkkuunsa tuntui nousevan pala, joka oli tukehduttaa hänet.

-- Mitä sinä tahdoit sanoa? kysyi herra Craven.

-- Minä olen... minä olen niin suuri, etten tarvitse enää hoitajatarta, sammalsi Mary. -- Ja pyytäisin... pyytäisin, ettei minulle vielä hankittaisi kotiopettajatarta.

Herra Craven hieroi uudelleen otsaansa ja tuijotti häneen.

-- Sitähän Sowerbyn vaimokin sanoi, hän mutisi hajamielisesti. Silloin Mary sai rohkeuden puuskan.

-- Onko hän... onko hän Marthan äiti? hän änkytti.

-- On luullakseni, vastasi herra Craven.

-- Hän ymmärtää lapsia, sanoi Mary. -- Hänellä on kaksitoista. Hän ymmärtää.

Herra Craven näytti riistäytyvän irti ajatuksistaan.

-- Mitä sitten tahdot tehdä?

-- Tahtoisin leikkiä ulkona, vastasi Mary koettaen estää ääntään vapisemasta. -- Intiassa en koskaan pitänyt siitä. Täällä minä tulen ulkona nälkäiseksi ja alan lihota.

Herra Craven silmäili häntä.

-- Rouva Sowerby sanoi sen olevan terveellistä sinulle. Ehkäpä se onkin, hän virkkoi. -- Hän arveli, että sinun pitäisi tulla vahvemmaksi ennen kuin saat kotiopettajattaren.

-- Minä tunnen vahvistuvani, kun leikin ja tuuli puhaltaa nummelta, kiiruhti Mary vakuuttamaan.

-- Missä sinä leikit? kuului seuraava kysymys.

-- Kaikkialla, läähätti Mary. -- Marthan äiti lähetti minulle hyppynuoran. Minä hypin ja juoksentelen -- ja katselen ympärilleni nähdäkseni, milloin kasvit alkavat pistää esiin maasta. En minä tee mitään vahinkoa.

-- Älä näytä niin pelästyneeltä, sanoi herra Craven väsähtäneesti. -- Mitä vahinkoa sinä voisit tehdä, tuollainen lapsi? Saat tehdä mitä haluat.

Mary vei kätensä kurkulleen, sillä hän pelkäsi herra Cravenin näkevän, kuinka kiihtyneesti hän nielaisi, ikään kuin kurkkuun olisi tarttunut palanen.

-- Saanko? hän kysäisi vavisten.

Hänen hätääntyneet pikku kasvonsa näyttivät kiusaavan herra Cravenia yhä enemmän.

-- Älä näytä niin pelästyneeltä, hän huudahti. -- Saat tietystikin. Minä olen holhoojasi, vaikka ei minusta juuri ole lapsen holhoojaksi. En voi uhrata sinulle aikaa enkä huolenpitoa. Minä olen liian sairas, kurja ja hajamielinen. Lapsista en tiedä paljon mitään, mutta rouva Medlockin on pidettävä huolta siitä, ettei sinulta puutu mitään. Lähetin noutamaan sinut puheilleni, koska rouva Sowerby sanoi, että minun pitäisi nähdä sinut. Hänen tyttärensä oli puhunut sinusta. Hän arveli, että sinä tarvitset raitista ilmaa ja vapautta ja ulkona juoksentelemista.

-- Hän ymmärtää lapsia, virkkoi Mary aivan huomaamattaan.

-- Niinpä luulisin. Hän oli mielestäni melko rohkea pysähdyttäessään minut nummella, mutta hän sanoi, että vaimoni oli ollut hänelle ystävällinen. Herra Cravenin näytti olevan vaikeata mainita kuollutta vaimoaan. -- Rouva Sowerby on hyvä ihminen. Nyt kun olen nähnyt sinut, huomaan hänen puhuneen järkevästi. Leiki ulkona niin paljon kuin mielesi tekee. Täällä on kyllä tilaa, saat mennä minne haluat ja huvitella miten haluat. Tahtoisitko jotakin? hän kysyi. -- Tahdotko leikkikaluja, kirjoja, nukkeja?

-- Saanko, virkkoi Mary huulet vavahdellen, saanko palasen maata?

Hän oli niin innokas, ettei hän huomannut, kuinka merkillisiltä hänen sanansa kuulostivat. Herra Craven näytti oikein hätkähtävän.

-- Maata! hän toisti. -- Mitä tarkoitat?

-- Johon saan kylvää siemeniä... jotta kukat alkaisivat kasvaa... ja elää, änkytti Mary.