Part 6

-- Kas vain, että setäsi muisti sinua edes sen verran! puuskahti Martha.

-- Rouva Medlock sanoi, että minä saan taskurahaa. Hän antaa minulle shillingin joka lauantai. En tiedä mihin nuo rahat käyttäisin.

-- Voi hyvänen aika, shillinki on iso raha, sanoi Martha. -- Sinä voit ostaa mitä vain haluat. Me maksamme mökistä vuokraa shillingin ja kolme penceä, ja kyllä siinä saa hikoilla, ennen kuin ne ovat hyppysissä. Mutta kuulepas, mitä tuli mieleeni, sanoi Martha pannen kädet lanteilleen.

-- Mitä sitten? kysäisi Mary innokkaasti.

-- Thwaitessa myydään siinä samassa kaupassa kukansiemenpaketteja ne maksavat vain pennyn. Ja Dickon tietää tarkalleen, mitkä kukat ovat kauneimpia ja miten ne saadaan kasvamaan. Hän kävelee monta kertaa Thwaiteen vain lystikseen. Osaatko kirjoittaa painokirjaimin? hän kysäisi äkkiä.

-- Kyllä minä osaan muutenkin kirjoittaa, vastasi Mary. Martha pudisti päätään.

-- Dickon lukee vain painokirjaimia. Jos osaat kirjoittaa painokirjaimia, niin voisimme kirjoittaa hänelle kirjeen ja pyytää häntä ostamaan puutarhatyökalut ja siemenet samalla kertaa.

-- Voi, miten kiltti sinä olet! huudahti Mary. -- Ihan totta. En ole tietänytkään, että olet niin kiltti. Osaan minä varmasti kirjoittaa painokirjaimiakin jos koetan. Pyydetään rouva Medlockilta kynä ja hiukan paperia.

-- Kyllä minullakin on, sanoi Martha. -- Ostin paperia, että voisin aina sunnuntaisin kyhätä äidille kirjelapun. Minä menen hakemaan.

Hän juoksi ulos huoneesta ja Mary seisoi takkatulen ääressä puserrellen laihoja pikku käsiään hyvillä mielin.

Iltapuolella hän ei mennyt enää ulos. Martha toi näet kirjoitustarvikkeet, mutta viedessään päivällisastioita alakertaan hän joutui työhön keittiöön ja Mary sai odottaa kauan aikaa ennen kuin hän tuli takaisin. Sitten ryhdyttiin kirjoittamaan kirjettä Dickonille, ja siinä oli aika urakka. Kotiopettajattarien alituisen vaihtumisen vuoksi Maryn kirjoitustaito oli jäänyt heikoksi, mutta hän huomasi sentään osaavansa kyhätä painokirjaimia, kun oikein yritti. Marthan sanelema kirje kuului näin:

Rakas Dickon! Minä olen terve ja toivotan sitä samaa Jumalan lahjaa sinulle. Mary-neidillä on kosolti rahaa, ja etkö sinä menisi Thwaiteen ja ostaisi hänelle vähän kukansiemeniä ja työkaluja, joita tarvitaan, kun tehdään kukkapenkkejä. Ota kauniita ja sellaisia, jotka helposti kasvavat, sillä hän ei ole ennen tehnyt puutarhatyötä, kun hän on ollut Intiassa, ja siellä on ihan toisenlaista. Äidille rakkaat terveiset ja myös kaikille muille. Mary-neiti aikoo kertoa minulle vielä kaikenmoista, niin että ensi vapaapäivänäni saatte kuulla kameleista ja kuinka herrat metsästävät tiikereitä ja jalopeuroja.

Rakastava sisaresi Martha Febe Sowerby.

-- Pannaan rahat kirjekuoreen; minä annan sen teurastajan pojalle, että hän vie sen mukanaan. Hän on Dickonin hyvä ystävä, sanoi Martha.

-- Mutta miten ne tavarat saadaan tänne sitten kun Dickon on ne ostanut? kysyi Mary.

-- Hän tuo ne itse. Kyllä hän mielellään kävelee tänne.

-- Sittenhän minä saan nähdä hänet, huudahti Mary. -- Luulin etten ikinä tapaisi Dickonia.

-- Onko sinusta hauskaa tavata hänet? kysäisi Martha äkkiä. Mary oli näyttänyt niin ihastuneelta.

-- On oikein hauskaa. En ole koskaan nähnyt poikaa, jota ketut ja harakat pitävät ystävänään. Minä haluan oikein hartaasti nähdä hänet.

Martha hätkähti hiukan, ikään kuin jotakin olisi äkkiä juolahtanut hänen mieleensä.

-- Voi sentään kun unohdin, vaikka minun piti kertoa sinulle eräs asia ensimmäiseksi tänä aamuna, hän puhkesi sanomaan. -- Minä kysyin äidiltä ja hän lupasi itse puhua rouva Medlockille.

-- Tarkoitatko --? aloitti Mary.

-- Mitä minä sanoin sinulle tiistaina. Äiti kysyy häneltä, pääsetkö jonakin päivänä ajelemaan meidän mökillemme.

Kaikki jännittävät tapaukset tuntuivat kertyvän tämän päivän osalle. Minkälaista olisi ajaa nummen yli, kun taivas oli näin sininen? Minkälaista olisi mökissä, johon mahtuu kaksitoista lasta?

-- Arveliko äitisi rouva Medlockin suostuvan? kysyi Mary hyvin levottomana.

-- Kyllä hän arveli. Rouva Medlock tietää, kuinka siisti äiti on ja kuinka puhtaana hän pitää mökin.

-- Silloin saisin nähdä äitisikin samoin kuin Dickonin, puheli Mary pohtien ajatuksissaan tätä uutta suunnitelmaa, johon hän oli perin ihastunut. -- Hän näyttää olevan aivan erilainen kuin Intian äidit.

Ahkera puutarhatyö ja iltapuolen kiihdyttävät tapaukset tekivät Maryn lopulta hyvin hiljaiseksi ja miettiväiseksi. Martha viipyi hänen luonaan, kunnes tuli teenjuonnin aika, mutta kumpikin istui ajatuksissaan puhumatta paljon mitään. Vasta kun Martha oli lähdössä alakertaan teetarjotinta noutamaan, pujahti Maryn huulilta kysymys.

-- Martha, onko keittiötytöllä taas tänään ollut hammassärkyä? Martha säpsähti silminnähtävästi.

-- Miksi sitä kysyt? hän sanoi.

-- Katsos, odotellessani sinua avasin oven ja menin käytävään katsomaan, joko olit tulossa. Ja kuulin taas jostain etäältä itkua, juuri samanlaista kuin silloin kerran. Tänään ei tuule ensinkään, eikä se siis voinut olla tuuli.

-- Kaikkea vielä! virkkoi Martha rauhattomana. -- Älä sinä kuljeskele käytävissä kuuntelemassa. Jos herra Craven sen tietäisi, niin hän suuttuisi -- suuttuisi ihan silmittömästi.

-- En minä kuunnellut, penäsi Mary. -- Olin vain odottamassa -- ja silloin kuulin tuon äänen. Tämä on jo kolmas kerta.

-- Hyvänen aika! Rouva Medlockin kello kutsuu taas, sanoi Martha ja kiiruhti juoksujalkaa ulos huoneesta.

-- Näin merkillistä taloa ei varmaan ole toista, mutisi Mary unisena kallistaen päänsä vieressä olevan nojatuolin pehmeälle istuimelle. Raitis ilma, kuokkiminen ja hyppääminen olivat raukaisseet häntä niin suloisesti, että hän vaipui uneen.

10.

DICKON

Viikon päivät paistoi aurinko salaiseen puutarhaan. Salaiseksi puutarhaksi Mary sitä aina sanoi ajatuksissaan. Nimi miellytti häntä ja vieläkin enemmän häntä miellytti se, ettei kukaan tiennyt missä hän oli, kun puutarhan kauniit vanhat muurit kätkivät hänet suojaansa. Tuntui melkein kuin hän olisi siirtynyt pois maailmasta johonkin lumottuun paikkaan. Hän oli lukenut muutamia satukirjoja, joissa oli kerrottu kätkössä olevista puutarhoista. Toisinaan ihmiset nukkuivat niissä sata vuotta, mikä oli hänen mielestään aika typerää. Mary ei suinkaan aikonut pitää puutarhaansa torkuskelupaikkana; hän tunsi olevansa päivä päivältä yhä enemmän hereillä. Hän viihtyi nykyisin mainiosti ulkoilmassa eikä vihannut enää tuulta, vaan nautti siitä. Hän jaksoi juosta nopeasti ja kauan ja hyppiäkin jo sataan asti.

Salaisen puutarhan kukkasipulit mahtoivat olla hyvin ihmeissään. Niitä ympäröivä maa muokattiin niin pehmeäksi ja puhtaaksi, että niillä oli yllin kyllin hengitystilaa. Jos Mary olisi voinut kurkistaa maan sisään, hän olisi nähnyt, miten sipulit alkoivat pimeässä virota ja uutterasti työskennellä.

Mary oli merkillinen, päättäväinen pikku olento, ja nyt kun hänen tarmonsa oli löytänyt mielenkiintoisen kohteen, hän suuntasi kaikki ajatuksensa siihen. Hän kaivoi ja kiskoi maasta rikkaruohoja, ja mieltyi tunti tunnilta yhä enemmän työhön.

Noita vaaleanvihreitä versoja löytyi puutarhasta paljon enemmän kuin hän oli voinut aavistaa. Niitä näytti puhkeavan maasta kaikkialla, ja joka päivä hän tiesi varmasti löytävänsä uusia, niin hentoja ja arkoja, että ne vain hiukan uskalsivat kurkistaa mullasta. Ne olivat olleet oman onnensa nojassa kymmenen vuotta, ja ehkäpä ne sinä aikana olivat lisääntyneet tuhansiin kuten lumipisarat, joista Martha oli puhunut. Mary mietti, miten kauan mahtoi kestää, ennen kuin ne kukkivat. Toisinaan hän lakkasi äkkiä kaivamasta katsellakseen puutarhaa ja koettaakseen mielessään kuvitella, miltä se mahtoi näyttää, kun tuhannet ihanat kukat helottivat väriloistossaan.

Tänä aurinkoisena viikkona hän ystävystyi yhä enemmän Ben Weatherstaffin kanssa. Usein hän hämmästytti tätä ilmestymällä äkkiä hänen eteensä kuin maasta nousseena. Totta puhuen hän pelkäsi Benin sieppaavan työkalunsa ja lähtevän tiehensä nähdessään hänen tulevan, ja siksi hän aina lähestyi ukkoa niin kuulumattomin askelin kuin mahdollista. Mutta Ben ei ollutkaan enää niin murjottava ja tyly hänelle kuin alussa. Ehkäpä hän oli salaisesti hyvillään nähdessään Maryn selvästi viihtyvän hänen, vanhan miehen, seurassa. Ja olihan Marykin tullut hiukan kohteliaammaksi. Ensimmäisen kerran Benin tavatessaan hän oli tietämättään puhutellut tätä kuin intialaista alkuasukasta; mitenpä hän olisi ymmärtänyt, ettei vanha, äreä, juro yorkshirelainen ole tottunut kumartelemaan isännilleen tai olemaan heidän komennettavissaan.

-- Niinhän sinä olet kuin punarinta, sanoi Ben eräänä aamuna kehottaessaan päätänsä ja nähdessään Maryn seisovan vieressään. -- En koskaan tiedä, milloin ilmestyt eteeni tai mistä tupsahdat tänne.

-- Linnusta on tullut minun ystäväni, sanoi Mary.

-- Sehän on sen tapaista, ärähti Ben Weatherstaff. -- Naisväkeä se mielistelee pelkästä turhamaisuudesta ja huikentelevaisuudesta. Kyllä se tekee vaikka mitä, kunhan vain saa keimailla ja näytellä pyrstösulkiaan. Se on niin täynnä ylpeyttä kuin mikäkin.

Ben oli harvasanainen. Usein hän vastasi Maryn kysymyksiin vain mörähtäen, mutta tänä aamuna hän jutteli tavallista enemmän. Hän suoristautui ja laski jalkansa lapiolle katsellen Maryä.

-- Kuinka kauan olet ollut täällä? hän töksäytti.

-- Kuukauden verran kai, vastasi Mary.

-- Misselthwaite voi olla ylpeä, virkkoi Ben. -- Olet melkoisesti lihonnut, etkä ole enää niin keltainenkaan. Olit kuin kynitty variksenpoika tullessasi ensi kerran tähän puutarhaan. Ajattelin mielessäni, etteivät silmäni koskaan olleet nähneet rumempaa ja äreänaamaisempaa tyttölasta.

Mary ei ollut turhamainen, eikä hän erityisesti pahastunut, koska ei ollut milloinkaan kuvitellut suuria ulkomuodostaan.

-- Kyllä minä tosiaan olen lihavampi kuin ennen, hän sanoi. -- Sukkani ovat käyneet tiukemmiksi sääristä. Ennen niihin jäi aina ryppyjä. Hei, tuossa tulee punarinta, Ben Weatherstaff.

Siinä se jo olikin, ja Marystä se oli somempi kuin koskaan ennen. Sen punainen rinta oli kiiltävä kuin silkki, ja se päristeli siivillään ja pyrstöllään, pöyhisteli ja keikutti pikku päätään ja hyppeli jos jonkinmoisissa koukeroissa. Se näytti päättäneen saavuttaa Benin ihailun. Mutta Ben oli ivallinen.

-- Vai siinä sinä olet! hän murisi. -- Kyllä minä kelpaan taas vähän aikaa paremman seuran puutteessa. Oletkos muuta nyt tehnyt kahden viikon aikana kuin kiillottanut punaista rintaasi ja sulkiasi? Kyllä minä sinut tunnen. Sinä kosiskelet jotakin pöyhkeätä nuorta neitokaista. Uskottelet sille olevasi muka hienoin punarintakukko Misselin nummella ja lupaat tapella kaikkia muita vastaan.

-- Oh, katsokaapa sitä! innostui Mary.

Punarinta oli nähtävästi vallattomalla, kiehtovalla tuulella. Se hyppeli yhä lähemmäksi katsellen kaiken aikaa hyvin mielistelevästi Ben Weatherstaffia. Se lensi lähimpään viinimarjapensaaseen ja pyörittäen päätänsä lauleli pienen laulun suoraan hänelle.

-- Luuletko saavasi minut noin lepytetyksi? jupisi Ben vääntäen naamansa sen näköiseksi, että Mary huomasi selvästi hänen koettavan kätkeä mielihyväänsä. -- Sinä luulet, ettei kukaan kykene sinua vastustamaan -- niinpä luuletkin.

Punarinta levitti siipensä -- Mary saattoi tuskin uskoa silmiään. Se lensi suoraan Ben Weatherstaffin lapiota kohti ja laskeutui sen varren päähän. Silloin ukon kasvoille levisi verkalleen uusi ilme. Hän uskalsi tuskin hengittää -- ikään kuin hän ei mistään hinnasta olisi suostunut liikahtamaan, jotta lintu ei pyrähtäisi lentoon. Hän puheli melkein kuiskaamalla.

-- Voi hyvä tavaton! hän virkkoi leppeästi, aivan muuttuneella äänellä. -- Kyllä sinä konstit tiedät, senkin vekkuli! Tämähän on sulaa ihmettä. Oletpa sinä viisas.

Ja hän seisoi liikkumatta, melkein henkeään pidättäen, kunnes punarinta räpäytti siipiään toisen kerran ja lensi tiehensä. Hän seisoi vielä hetken katsellen lapionsa kädensijaan ikään kuin siihen olisi jäänyt taikaa, ja alkoi sitten uudelleen kuokkia puhumatta vähään aikaan mitään.

Mutta kun leveä, hyväntuulinen virnistys tuon tuostakin puhkesi hänen kasvoilleen, uskalsi Mary puhua hänelle.

-- Onko teillä itsellänne oma puutarha? hän kysyi.

-- Ei. Minä olen naimaton ja asun yhdessä Martinin kanssa veräjän luona.

-- Jos teillä olisi puutarha, niin mitä kasvattaisitte siinä?

-- Kaalia ja perunoita ja sipulia.

-- Mutta jos tekisitte itsellenne kukkatarhan, penäsi Mary, mitä sitten istuttaisitte?

-- Sipulikukkia ja tuoksuvia kasveja, mutta enimmäkseen ruusuja.

Maryn kasvot kirkastuivat.

-- Pidättekö ruusuista? hän uteli.

Ben Weatherstaff nyhtäisi maasta rikkaruohon ja viskasi sen menemään ennen kuin vastasi:

-- Pidän. Muuan nuori rouva, jonka puutarhurina olin, opetti minua pitämään niistä. Hänellä oli niitä kosolti eräässä paikassa, jota hän rakasti, ja hän helli niitä kuin ne olisivat olleet lapsia -- tai punarintoja. Toisinaan hän oikein kumartui suutelemaan niitä. Ben kiskaisi irti vielä toisenkin rikkaruohon ja tuijotti siihen vihaisesti.

-- Siitä on jo kymmenen vuotta.

-- Missä hän nyt on? kysyi Mary kiinnostuneena.

-- Taivaassa mikäli pastorin sanoissa on perää, vastasi Ben ja iski lapionsa syvälle maahan.

-- Miten ruusujen kävi? kysyi Mary edelleen silmät jännityksestä hehkuen.

-- Ne jäivät oman onnensa nojaan.

Mary oli aivan kiihdyksissään.

-- Kuolivatko ne? Kuolevatko ruusut tykkänään, jos ne jäävät oman onnensa nojaan? uskalsi hän udella.

-- Hm, olin ruvennut niistä pitämään... ja pidin hänestä... ja hän piti niistä, myönsi Ben vastahakoisesti. -- Kerran tai kahdesti vuodessa minä kävin hiukan hoitelemassa niitä -- karsin niitä ja kaivelin juurien kohdalta. Ne ovat villiintyneet, mutta ne ovat väkevässä maassa, joten muutamat niistä ovat vielä elossa.

-- Kuinka voi tietää, ovatko ruusut kuolleita vai elossa, kun ei niissä ole yhtään lehtiä ja ne näyttävät vain harmailta ja kuivilta, tiedusteli Mary.

-- Odotas vain, kun kevät tulee. Kunhan alkaa sataa ja paistaa vuorotellen, niin kylläpähän näet.

-- Kuinka -- kuinka? huudahti Mary unohtaen varovaisuutensa.

-- Katsele tarkkaan oksia, ja jos näet siellä täällä ruskean paisuvan silmun, niin pidä sitä silmällä lämpimän sateen jälkeen, kyllä sitten saat tietää mitä tapahtuu. Hän vaikeni äkkiä ja katsahti uteliaasti Maryn hehkuviin kasvoihin. -- Miksi sinä nyt yhtäkkiä olet niin innostunut ruusuista ja muusta? hän kysyi.

Mary punastui. Häntä melkein pelotti vastata.

-- Minä... minä tahtoisin leikkiä, että minulla on oma puutarha, hän änkytti. -- Minä... minulla ei ole mitään tekemistä. Minulla ei ole mitään... ei ketään.

-- No niin, sanoi Ben verkalleen yhä häntä silmäillen. -- Se on totta. Ei sinulla ole ketään.

Hän lausui sen niin oudolla äänellä, että Mary jäi miettimään, mahtoiko Ben hiukkasen sääliä häntä. Mary ei ollut koskaan säälinyt itseään. Hän oli vain ollut väsyksissä ja ärtyisä, kun ihmiset ja asiat eivät olleet ensinkään hänelle mieleen. Mutta maailma tuntui nyt muuttuvan ja tulevan hauskemmaksi. Ellei kukaan saisi tietää hänen puuhistaan salaisessa puutarhassa, hänen ei tulisi koskaan ikävä.

Hän viipyi vielä Benin luona kymmenen tai viisitoista minuuttia tiedustellen häneltä kaikkea, mitä uskalsi kysyä. Ben vastasi kaikkiin kysymyksiin murahtavaan tapaansa, mutta ei hän näyttänyt olevan tosissaan äreä eikä hän siepannut lapiotansa ja lähtenyt tiehensä. Hän mainitsi jotakin ruusuista juuri kun Mary oli lähtemäisillään, ja tämä toi tytön mieleen vielä yhden kysymyksen.

-- Käyttekö vielä hoitelemassa noita ruusuja? hän kysyi.

-- Tänä vuonna en ole käynyt. Jäseneni ovat niin pahasti reumatismin kangistamat.

Sitten hän äkkiä näytti suuttuvan, vaikka Mary ei voinut käsittää syytä siihen.

-- Kuulehan, hän ärähti, älä sinä kysele niin paljon. Uteliaampaa tyttölasta en ole ikinä tavannut. Mene leikkimään. Minä olen jo soittanut suutani tämän päivän osalle.

Tämä sanottiin niin äkäisesti, että Mary oivalsi olevan hyödytöntä viipyä kauemmin. Hitaasti hyppien hän poistui paikalta miettien mielessään, että hän piti vanhasta Ben Weatherstaffista tämän omituisuudesta ja äreydestä huolimatta. Piti kuin pitikin. Hänen teki aina mieli houkutella Ben juttelemaan. Mary alkoi myös uskoa, että Ben tiesi kukista kaiken.

Salaisen puutarhan ohi kiemurteli laakeripensaiden reunustama käytävä, joka vei puistoon johtavalle portille. Mary lähti hyppimään käytävää pitkin puistoon päin katsoakseen, näkyisikö siellä kaniineja. Lähestyessään käytävän päätä hän kuuli metsästä matalaa vihellystä. Mitähän se mahtoi olla? Hän tuli uteliaaksi ja pujahti portista katsomaan.

Varsin merkillinen näky hänen eteensä avautuikin. Hän pysähtyi henkeään pidättäen. Puun alla runkoon nojaten istui poika puhaltaen puupilliä. Hän oli lystikkään näköinen, kahdentoista korvissa oleva poika. Hän näytti hyvin puhtaalta, nenä oli terhakasti pystyssä ja posket rusottivat kuin punaiset unikot, eikä Mary ollut vielä koskaan nähnyt kellään niin pyöreitä ja sinisiä silmiä. Puunrungolla, johon hän nojasi, kiipesi ruskea orava häntä tähystellen; läheisen pensaan takaa kurkisteli fasaanikukko arasti kaulaansa venytellen, ja aivan lähellä soittajaa istua nökötti kaksi kaniinia varovasti kuonollaan nuuskien -- ja ne kaikki näyttivät tosiaankin siirtyvän lähemmäksi katsomaan häntä ja kuuntelemaan hänen pillistään lähtevää matalaa vienoa kutsua. Nähdessään Maryn poika nosti kätensä ja puhutteli häntä äänellä, joka oli melkein yhtä matala kuin pillin puhallus ja muistuttikin paljon sitä.

-- Älä liikahda, hän virkkoi. -- Ne säikähtävät pakosalle.

Mary seisoi hievahtamatta. Poika lakkasi puhaltamasta pilliä ja alkoi verkalleen nousta seisomaan. Hän liikkui niin hitaasti, että näytti tuskin ensinkään liikkuvan, mutta viimein hän oli pystyssä, ja silloin orava harppasi takaisin puun oksalle, fasaani herkesi kurottamasta kaulaansa ja kaniinit alkoivat loikkia tiehensä näyttämättä silti lainkaan säikähtyneeltä.

-- Minä olen Dickon, poika sanoi. -- Sinä olet Mary, sen tiedän.

Mary oli ensi hetkestä alkaen tiennyt, että poika oli Dickon. Eihän kukaan muu olisi osannut lumota fasaaneja ja kaniineja niin kuin alkuasukkaat Intiassa lumoavat käärmeitä. Pojalla oli leveä, punainen, ilmeikäs suu, ja hänen hymynsä levisi yli koko kasvojen.

-- Minä nousin seisomaan niin hitaasti, sillä ne säikkyvät, jos liikahtaa äkkiä, hän selitti. On liikuttavaa verkalleen ja puhuttava hiljaa, kun lähettyvillä on metsän eläimiä.

Hän jutteli Marylle kuin vanhalle tutulle. Mary oli hyvin harvoin joutunut tekemisiin poikien kanssa, ja hän puhui hiukan jäykästi, koska ujosteli Dickonia.

-- Saitko Marthan kirjeen? hän kysyi.

Poika nyökäytti kiharaista, ruosteen väristä päätänsä.

-- Sitä vartenhan minä juuri tulinkin.

Hän kumartui ottamaan maasta käärön, joka hänen pilliä puhaltaessaan oli ollut hänen vieressään.

-- Minä olen hankkinut puutarhavehkeet. Tässä on lapio ja hara ja kuokka ja vielä haravakin. Kyllä niitä kelpaa käytellä. Ja nainen, joka oli myymässä, pisti vielä kaupantekijäisiksi paperiin hiukan valkoisia unikonsiemeniä ja kehäkukkia, kun ostin muut siemenet.

-- Saanko nähdä siemenet? sanoi Mary.

Kunpa hän olisi osannut puhua samalla tapaa, yhtä nopeasti ja luontevasti kuin Dickon. Kuulosti siltä kuin Dickon olisi pitänyt Marystä eikä ensinkään epäillyt, ettei Mary pitäisi hänestä, vaikka hän oli vain mökinpoika, jolla oli paikatut vaatteet. Astuessaan lähemmäksi häntä huomasi Mary hänestä uhoavan puhdasta, raitista kanervan ja heinän tuoksua. Se miellytti Maryä kovasti, ja kun hän katsahti pojan punaisiin poskiin ja sinisiin silmiin, häneltä unohtui kokonaan ujous.

-- Mennään istumaan tuolle pölkylle ja katsotaan niitä, hän ehdotti.

He kävivät istumaan, ja Dickon kaivoi taskustaan pienen paperikäärön. Hän avasi sen ja otti esiin useita pieniä paperipusseja, joissa kussakin oli kukan kuva.

-- Tässä on resedoja ja unikkoja, hän sanoi. -- Mikään kukka ei tuoksu niin hyvältä kuin resedat, ja ne kasvavat mihin niitä vain sirottelet, aivan niin kuin unikotkin. Sen kuin vihellät, niin ne jo kohoavat maasta ja alkavat kukkia.

Hän vaikeni ja kääntyi nopeasti kuuntelemaan iloinen välähdys punaposkisilla kasvoillaan.

-- Missä on tuo punarinta, joka kutsuu meitä? hän kysyi. Visertely tuli tiheästä, marjoja punaisenaan hohtavasta rautatammipensaasta, ja Mary arveli tietävänsä, kenen ääni se oli.

-- Kutsuuko se todella meitä? hän kysyi.

-- Tietysti, sanoi Dickon puhuen aivan kuin luonnollisesta asiasta. Juuri tuolla tavalla punarinnat juttelevat ystävilleen. Se sanoo näin: "Tässä minä olen. Katseles minua. Minua haluttaisi vähän jutella." Siellähän se onkin pensaassa. Kenen se on?

-- Se on Ben Weatherstaffin, mutta luulen, että se tuntee minutkin, vastasi Mary.

-- Vai tuntee se sinut, puheli Dickon jälleen kuiskaamalla. -- Ja se pitää sinusta. Se on seurannut sinua. Se juttelee kyllä kohta minulle, mitä se tietää sinusta.

Hiljakseen, verkkaisin liikkein hän lähestyi pensasta, ja sitten häneltä pääsi äännähdys, melkein punarinnan liverryksen kaltainen. Punarinta kuunteli parin silmänräpäyksen ajan hievahtamatta ja tarkkaavasti, sitten se visersi ikään kuin vastaukseksi kysymykseen.

-- Kyllä vain, kyllä se on sinun ystäväsi, hihitti Dickon.

-- Luuletko niin? huudahti Mary innokkaasti. -- Luuletko sen todella pitävän minusta?

-- Miksikäs se muuten pyrkisi sinua lähestymään, vastasi Dickon. -- Linnut ovat tavattoman herkkiä ja älyävät sukkelammin kuin ihmiset, mitä lajia kukin on. Katsopas, nyt se oikein mielistelee sinua. "Etkö sinä huomaa lainkaan minua miekkosta?" se sanoo.

Ja niin näytti sanovankin. Se käänteli päätänsä, keimaili, liverteli ja hyppeli aivan väsymättömästi.

-- Ymmärrätkö kaiken, mitä linnut sanovat? kysyi Mary.

Dickonin suu vetäytyi iloiseen, leveään irvistykseen.

-- Luulen ymmärtäväni, ja kyllä nekin uskovat minun ymmärtävän, hän sanoi. -- Olen niin kauan elänyt nummella niiden parissa. Olen nähnyt niiden puhkaisevan munankuorensa ja tulevan ulos ja saavan höyheniä ja oppivan lentämään ja alkavan laulaa, niin että lopulta jo luulen itsekin olevani lintu. Välistä minusta tuntuu, että ehkä olenkin lintu tai kettu tai kaniini tai orava tai vaikkapa vaapsahainen, vaikken itse ole selvillä siitä.

Hän istuutui jälleen pölkylle ja rupesi uudelleen puhumaan kukansiemenistä. Hän selitti Marylle, millaisia kukkia niistä tuli, ja neuvoi häntä istuttamaan, hoitamaan ja kastelemaan niitä.

-- Kuulehan, hän sanoi äkkiä kääntäen katseensa Maryyn. -- Minäpä kylvän ne sinulle. Missä sinun puutarhasi on?

Maryn helmassa olevat kädet pusertuivat yhteen. Hän ei tiennyt mitä sanoa eikä siksi virkkanut mitään. Tätä hän ei ollut ensinkään ajatellut. Hän oli perin onneton. Hän tunsi punastuvansa ja kalpenevansa.

-- Sinulle on annettu pieni puutarhatukku, niinhän? tiedusteli Dickon.

Dickon huomasi Maryn hämmennyksen, ja kun tyttö oli yhä ääneti, hän joutui ymmälle.

-- Eikö sinulle annetakaan maata? hän tiedusteli. Etkö ole vielä saanut sitä?

Mary pusersi käsiään yhä lujemmin yhteen ja käänsi kasvonsa Dickoniin.

-- En tiedä mitään pojista, hän sanoi verkalleen. -- Voisitkohan säilyttää salaisuuden, jos uskoisin sen sinulle? Se on suuri salaisuus. En tiedä mitä tekisin, jos joku pääsisi sen perille. Varmaankin kuolisin. Viimeiset sanat lausuttiin melkein hurjasti.

Dickon joutui yhä enemmän ymmälle ja kynsi pyöreätä päätään, mutta siitä huolimatta hän vastasi hyväntuulisesti:

-- Ainahan minä salaisuudet säilytän. Ellen pitäisi toisilta pojilta salassa, mitä tiedän ketunpoikasista, linnunpesistä ja kaikkien nummen eläinten kätköistä, ei kukaan olisi turvassa. Kyllä minä osaan pitää suuni kiinni.

Mary ojensi huomaamattaan kätensä ja kouristi Dickonin käsivartta.

-- Minä olen varastanut puutarhan, hän puhui hätäisesti. -- Se ei ole minun. Se ei ole kenenkään. Ei kukaan sitä tarvitse, ei kukaan välitä siitä, siellä ei koskaan käy kukaan. Kenties kaikki siellä onkin jo kuollut.

Hän kiihtyi omista sanoistaan, ja vanha ärripää nosti taas päätään voimakkaampana kuin koskaan ennen.