Part 5

Mary katseli avainta hyvän aikaa. Hän käänteli sitä käsissään ja tuumiskeli. Jos se tosiaan oli suljetun puutarhan avain ja jos hän löytäisi oven, niin hän voisi päästä näkemään, mitä muurien kätkössä oli ja miten vanhojen ruusupuiden oli käynyt. Hän halusi nähdä puutarhan, joka oli ollut suljettuna niin kauan. Varmasti se oli erilainen kuin muut paikat; hänestä tuntui, että siellä oli täytynyt kymmenen vuoden kuluessa tapahtua jotakin merkillistä. Sitä paitsi: jos hän pitäisi puutarhasta, hän voisi mennä sinne joka päivä, sulkea oven perässään ja leikkiä siellä jotakin keksimäänsä leikkiä. Ja hän leikkisi siellä ypöyksin eikä kukaan koskaan tietäisi missä hän oli, vaan kaikki luulisivat puutarhan olevan yhä edelleen lukossa ja avaimen maahan haudattuna. Hän oli hyvin innoissaan tätä ajatellessaan.

Eristetty elämä suuressa, salaperäisessä talossa oli saanut Maryn joutilaat aivot työskentelemään ja herättänyt hänen mielikuvituksensa. Epäilemättä myös voimakas, raikas ja puhdas nummi-ilma oli omiaan virittämään toiminnanhalua. Intiassa Mary oli aina ollut kuumuuden uuvuttama ja veltto, mutta tässä ympäristössä hän alkoi elpyä ja halusi puuhailla aina jotakin. "Ärripää" oli jo koko lailla talttunut, vaikkei hän itse tiennyt syytä siihen.

Hän pisti avaimen taskuunsa ja asteli käytävää edestakaisin. Kukaan muu kuin hän ei näyttänyt koskaan liikkuvan tässä puutarhan kolkassa; niinpä hän saattoikin kulkea verkalleen ja tutkia tarkasti muuria -- tai oikeammin sitä peittävää murattia. Mutta vaikka olisi tähystellyt kuinka, ei kiiltävässä, tummanvihreässä köynnösmatossa näkynyt aukkoa tai saumakohtaa.

Mary oli hyvin pettynyt. Hän tarkasteli muurin syrjää ja koetti kurkkia sen ylitse nähdäkseen paremmin toisella puolella huojuvat puiden latvat. Kerrassaan ärsyttävää olla niin lähellä salaperäistä puutarhaa pääsemättä kumminkaan sisälle, hän tuumi vihoissaan. Mary pisti avaimen taskuunsa palatessaan taloon ja päätti kuljettaa sitä ulos mennessään aina mukanaan siltä varalta, että joskus sattuisi löytämään kätkössä olevan oven.

Martha oli saanut luvan jäädä yöksi kotiinsa, mutta aamulla hän taas oli työssä punaposkisena ja hyväntuulisena.

-- Minä olin jo kello neljältä jalkeilla, hän sanoi. -- Kyllä nummi oli kaunis, kun linnut heräsivät unestaan ja jänikset loikkivat pesistään ja aurinko nousi. Ei minun tarvinnut kävellä koko matkaa. Eräs mies otti minut rattailleen, ja usko pois, että siinä oli hauska istua.

Hänellä riitti juttuja päivän hauskuuksista. Hänen äitinsä oli ollut hyvillään hänen kotiintulostaan, ja he olivat yhdessä leiponeet ja pesseet pyykkiä. Ja hän oli leiponut kullekin lapselle lämpimäispullan ja pistänyt siihen täytteeksi ruskeata sokeria.

-- Otin pullat uunista sihisevän kuumina, kun lapset palasivat nummelta leikkimästä. Ja koko tupa tuoksui lämpöiseltä leivältä, ja takassa paloi iso tuli, ja lapset oikein huusivat mielihyvästä. Dickon-veikko sanoi, että kelpaisipa vaikka kuninkaan asua meidän tuvassamme.

Illalla he olivat kaikki istuneet tulen ääressä ja Martha oli auttanut äitiä vaatteiden paikkaamisessa ja sukkien parsimisessa. Ja Martha oli kertonut heille pienestä tytöstä, joka oli saapunut Intiasta ja jota "mustat" olivat palvelleet syntymästä lähtien niin ettei hän osannut vetää omia sukkiaan jalkaansa.

-- Ja he kuuntelivat korvat hörössä, kun kerroin sinusta, sanoi Martha. -- Mustista he halusivat tietää kaiken, ja laivasta jossa tulit. Mutta en minä tiennyt paljonkaan.

Mary tuumi kotvan aikaa.

-- Kerron sinulle lisää, ennen kuin menet seuraavan kerran kotiisi, hän sanoi. -- Silloin sinulla on enemmän puhuttavaa. Kai he mielellään kuulisivat, millaista on ratsastaa norsulla ja kamelilla ja kuinka upseerit lähtevät metsästämään tiikereitä.

-- Herranen aika! huusi Martha ihastuneena. -- Johan he joutuisivat aivan suunniltaan. Kerrotko tosiaan lisää? Se on melkein yhtä jännittävää kuin villieläinten näyttely, joka on kuulemma ollut Yorkissa.

-- Intia on aivan erilainen kuin Yorkshire, sanoi Mary verkalleen ikään kuin asiaa punniten. -- Sitä en koskaan ennen ole tullut ajatelleeksi. Kuuntelivatko Dickon ja äitisi mielellään, kun juttelit minusta?

-- Hoh, Dickonin silmät kävivät ihan pyöreiksi; ne olivat pudota päästä, vastasi Martha. -- Mutta äiti oli huolissaan siitä, että sinut on jätetty niin oman onnesi nojaan. Hän kysyi: "Eikö herra Craven ole hankkinut hänelle kotiopettajatarta tai hoitajaa?" Ja minä sanoin: "Eikä ole, vaikka rouva Medlock arvelee, että kyllä hän hankkii jahka hoksaa, mutta saattaa kulua kaksi, kolme vuotta, ennen kuin se tapahtuu."

-- En halua kotiopettajatarta, tiuskahti Mary.

-- Mutta äiti sanoo, että sinun olisi jo aika ruveta lukemaan kirjoja. Lisäksi sinulla pitäisi olla naisihminen, joka pitää huolta sinusta. Äiti sanoi: "Ajattelehan toki, Martha, miltä itsestäsi tuntuisi olla tuollaisessa suuressa talossa ja vaellella siellä yksinäsi ilman äitiä. Koeta sinä parastasi ja hauskuta häntä." Ja minä lupasin.

Mary loi häneen pitkän, vakavan katseen.

-- Kyllä sinä hauskutatkin minua, hän sanoi. -- Minusta on mukavaa kuunnella juttujasi.

Martha katosi huoneesta ja palasi vähän ajan kuluttua piilotellen jotakin esiliinansa alla.

-- Arvaas mitä, hän sanoi tyytyväisesti virnistäen. -- Minä olen tuonut sinulle lahjan!

-- Lahjan! toisti Mary hämmästyneenä. Miten tuvasta, johon oli ahdettu neljätoista nälkäistä ihmistä, saattoi riittää lahjoja?

-- Eräs kulkukauppias kulki nummen poikki ja pysäytti hevosensa meidän ovelle, selitti Martha. -- Hänellä oli vateja ja pannuja ja jos jotakin, mutta äidillä ei ollut rahaa ostaa mitään. Juuri kun hän oli lähtemäisillään tiehensä, huusi Lisabeth Ellen: "Äiti, hänellä on hyppynuoria ja niissä on siniset ja punaiset kädensijat." Ja samassa äiti kutsui miehen takaisin. "Hei, odottakaapa hiukan, miten paljon ne maksavat?" Niiden hinta oli kaksi penceä, ja äiti alkoi kopeloida taskuaan ja sanoi minulle: "Martha, sinä olet kelpo tyttö, kun tuot äidillesi palkkasi. Onhan niitä reikiä jos jonkinlaisia mihin sen työntää, mutta kaksi penceä minä sittenkin siitä otan saadakseni hyppynuoran tuolle lapselle", ja hän osti yhden, ja tässä se on.

Hän veti sen esiliinansa alta ja heilutteli sitä ylpeän näköisenä. Se oli pitkä, joustava nuora, jonka kummassakin päässä oli puna- ja siniviirukas kädensija. Mutta Mary Lennox ei ollut koskaan ennen nähnyt hyppynuoraa. Hän tuijotti siihen käsittämättä mitään.

-- Mitä sillä tehdään? hän kysyi uteliaana.

-- Mitä tehdään? ällistyi Martha. -- Eikö Intiassa ole hyppynuoria? Mitäs sitten kannattaa puhua norsuista, tiikereistä ja kameleista? Kummako sitten, että ihmiset siellä ovat niin mustia. Tällaista sillä tehdään!

Hän juoksi keskelle huonetta hyppynuora käsissään, alkoi hyppiä ja hyppi hyppimistään. Mary katseli häntä ihmeissään, ja vanhat muotokuvatkin näyttivät tuijottavan hyppijää kuin kummastellen, mitä tytönhäiläkkä rohkeni tehdä heidän nenänsä edessä. Mutta Martha ei edes vilkaissut niihin. Häntä ilahdutti Maryn kasvoista kuvastuva mielenkiinto ja uteliaisuus, ja hän hyppi hyppimistään laskien ääneen hypyt, kunnes oli päässyt sataan.

-- Ennen jaksoin hyppiä vielä kauemmin, hän sanoi lakattuaan. -- Kahdentoista vanhana pääsin viiteensataan, mutta silloin en ollutkaan niin lihava kuin nyt.

Mary nousi tuoliltaan näyttäen kiihtyneeltä.

-- Se näyttää hauskalta, hän virkkoi. -- Äitisi on hyvä ihminen. Luuletko että minä osaisin hyppiä tuolla tavalla?

-- Koetahan, kehotteli Martha ojentaen hänelle hyppynuoran. Aluksi et jaksa sataakaan kertaa, mutta jos harjoittelet, pääset pian vauhtiin. Niin sanoi äitikin. Hän sanoo: "Ei mikään ole hänelle niin hyvä kuin hyppynuora. Se on järjellisin lelu, jonka lapselle voi antaa. Kyllä sääriin ja käsivarsiin karttuu pian voimaa, kun tyttö vähän hyppelee ulkoilmassa."

Näki kyllä, ettei Maryn säärissä ja käsivarsissa ollut kehuttavasti voimaa, kun hän yritti ensi kerran. Hänen liikehtimisensä oli kankeaa ja avutonta, mutta silti hyppääminen oli hänestä niin hauskaa, ettei hän halunnut lopettaa.

-- Pistä vaatteet yllesi ja juokse ulos hyppäämään, sanoi Martha. -- Äidin mielestä sinun olisi oltava ulkona niin paljon kuin voit, vaikkapa hiukan sataisikin.

Mary otti takkinsa ja hattunsa ja heitti hyppynuoran käsivarrelleen. Ovea avatessaan hän kääntyi verkalleen; jokin asia oli juolahtanut hänen mieleensä.

-- Martha, ne olivat sinun palkkarahojasi, hän sanoi. -- Sinunhan nuo kaksi penceä olivat. Kiitos. Hänen äänensä kuulosti jäykältä, sillä hän ei ollut tottunut kiittämään eikä huomaamaan, milloin hänen hyväkseen tehtiin jotakin. -- Kiitos, hän sanoi ojentaen Marthalle kätensä, sillä hän ei ymmärtänyt mitä muuta saattaisi tehdä.

Marthakin näytti olevan tottumaton tällaiseen, sillä hän ravisteli kömpelösti Maryn kättä. Sitten hän nauroi.

-- Voi toki, niinhän sinä olet kuin vanhat ihmiset, hän sanoi. -- Lisabeth Ellen olisi antanut minulle suukon.

Mary jäykistyi vielä enemmän.

-- Tahdotko että suutelen sinua? Martha naurahti uudelleen.

-- En toki, hän vastasi. -- Jos olisit toisenlainen, niin ehkä sinunkin tekisi mieli. Mutta sinä et halua. Juokse vain ulos leikkimään hyppynuorinesi.

Mary poistui huoneesta hiukan nolostuneena. Yorkshirelaiset tuntuivat olevan merkillistä väkeä, ja Martha saattoi hänet alati ymmälle. Alussa hän ei ollut voinut sietää Marthaa, mutta nyt oli toisin.

Hyppynuora oli ihmeellinen kapine. Hän laski ja hyppi ja hyppi ja laski, kunnes hänen poskensa olivat aivan punaiset. Hänellä ei ollut koskaan elämässään ollut näin hauskaa. Aurinko paistoi ja kasvoihin puhalteli tuulenhenki -- ei tuima tuuli, vaan iloisia pikku puhalluksia, jotka kuljettivat mukanaan tuoreen, vasta käännetyn mullan tuoksua. Hän hyppi suihkukaivopuutarhan ympäri ja käytäviä ristiin rastiin. Lopulta hän hyppi keittiöpuutarhaan ja näki siellä Ben Weatherstaffin, joka jutteli kuokkiessaan jalkainsa juuressa keikistelevän punarinnan kanssa. Kun Mary hyppi käytävää pitkin ukon luokse, tämä suoristautui ja silmäili hämmästyneenä tyttöä. Juuri sitä Mary oli toivonutkin. Hän tahtoi näyttää Benille hyppytaitoaan.

-- No, ihme ja kumma! ällisteli puutarhuri. Eikös vain sinun suonissasi sittenkin virtaa lapsen verta eikä pelkästään kirnupiimää. Sinähän olet hyppinyt poskesi punaisiksi, totta totisesti! En olisi uskonut sinun siihen pystyvän.

-- En ole koskaan ennen hypännyt nuoraa, sanoi Mary. -- Aloitin vasta nyt. Minä en pääse kuin kahteenkymmeneen.

-- Anna mennä vain, sanoi Ben. -- Tuohan on vallan sopivaa tytölle, joka on elänyt pakanain parissa. Katsopas vain, miten se tarkkaa sinua, hän sanoi nyökäten punarintaan päin. Se seurasi jälkiäsi eilen, ja niin se tekee tänäänkin. Se ei jätä sinua rauhaan ennen kuin on päässyt selville, mikä hyppynuora on. Se ei ole ennen nähnyt sellaista kapinetta. Niin vainenkin! Ben ravisteli päätänsä linnulle. -- Uteliaisuutesi vie sinut perikatoon, ellet pidä varaasi.

Mary hyppi ympäri puutarhojen ja ympäri hedelmätarhan levähtäen tuontuostakin. Viimein hän tuli omalle lempikäytävälleen ja päätti koettaa, voisiko hyppiä levähtämättä sen päästä päähän. Matka oli aika pitkä, ja hän aloitti verkalleen, mutta jo ennen puoliväliä hän oli silti niin kuumissaan ja hengästynyt, että hänen täytyi pysähtyä. Se ei kyllä häntä paljonkaan harmittanut, sillä hän oli jo laskenut kolmeenkymmeneen. Hän pysähtyi mielissään ja huomasi samassa punarinnan, joka jo keikkui pitkällä muratinoksalla. Se oli seurannut Maryä ja tervehti häntä nyt viserryksellä. Hyppiessään lintua kohti tunsi Mary jonkin kovan taskussa lyövän häntä polveen joka hyppäyksellä, ja nähdessään punarinnan hän naurahti uudelleen.

-- Sinä osoitit minulle eilen missä avain oli, hän sanoi. -- Tänään sinun pitäisi näyttää minulle ovi. Mutta sitäpä sinä et taidakaan osata.

Punarinta lensi huojahtavalta murattiköynnökseltään muurin harjalle ja alkoi lasketella äänekkäitä, kauniita liverryksiä näyttääkseen taitoaan.

Mary Lennox oli kuullut aian juttelevan paljon taioista ja ihmeistä, ja se mikä nyt tapahtui, tuntui melkein taialta.

Käytävää pitkin tulla suhahti hilpeä tuulenpuuska, joka keinutti puiden latvoja ja huojutti muurilta riippuvaa murattia. Mary oli juuri tullut lähelle punarintaa, kun tuuli taivutti äkkiä syrjään muutamia höllästi riippuvia muratinoksia. Yhtä äkkiä Mary hypähti niitä kohti ja tempaisi ne käteensä. Sillä hän oli nähnyt jotakin: köynnöksen kätköstä oli hetkeksi paljastunut pieni pyöreä nuppi.

Siinä oli ovi!

Hän upotti kätensä köynnösvyyhteen ja alkoi työntää oksia syrjään. Niin läpitunkemattomalta kuin murattikerros näyttikin, se peitti muurin irtonaisena verhona; vain muutamat oksat olivat takertuneet ovipuuhun ja rautaan. Maryn sydän jyskytti ja hänen kätensä vapisivat, niin ihastunut ja jännityksissään hän oli. Punarinta lauleskeli yhä ja kallisteli päätään puoleen ja toiseen, ikään kuin se olisi ollut yhtä kiihtynyt kuin Mary. Mikä oli tuo rautainen, neliskulmainen esine, jota hänen kätensä kopeloivat ja jossa hänen sormensa tapasivat loven?

Se oli lukko, jota ei ollut avattu kymmeneen vuoteen, ja hän pisti kätensä taskuun, veti sieltä avaimen ja huomasi sen sopivan avaimenreikään. Hän väänsi lukkoa. Hän ponnisteli kaksin käsin, ja lopulta avain kääntyi.

Silloin hän hengähti syvään ja katsahti taakseen, näkyikö pitkällä käytävällä ketään. Tietenkään ei ketään näkynyt, ja hän hengähti uudelleen syvään, työnsi syrjään huojuvat muratinoksat ja painoi ovea, joka verkalleen aukeni.

Sitten hän pujahti sisään ja sulki oven. Hän nojasi selkäänsä sitä vasten katsellen ympärilleen ja hengittäen taajaan kiihtymyksestä, ihmetyksestä ja ihastuksesta.

Hän seisoi salaisessa puutarhassa.

9.

NÄIN MERKILLISTÄ TALOA EI OLE TOISTA

Mitään niin viehkeää, niin salaperäiseltä näyttävää paikkaa ei olisi voinut kuvitella. Korkeita muureja, jotka sulkivat puutarhan syliinsä, peittivät tiheiksi ja takkuisiksi kasvaneiden köynnösruusujen lehdettömät rungot. Kaikki nurmikot olivat talvisen, ruskehtavan ruohon peitossa, ja niistä kohosi paikoittain pensaskimppuja, ruusuja nähtävästi nekin. Puutarhassa oli muitakin puita, ja pitkin niiden runkoja kierteli köynnösruusuja. Ne riippuivat alas pitkinä, taipuisina lonkeroina, jotka kutoutuivat kuin kevyiksi verhoiksi; siellä täällä ne olivat takertuneet toisiinsa tai johonkin etäämpänä olevaan oksaan ja pujottautuivat puusta toiseen taipuen sieviksi silloiksi. Nyt ei niissä ollut lehtiä eikä kukkia, eikä Mary tietänyt olivatko ne kuolleita vai elossa, mutta niiden ohuet, harmaat ja ruskeahkot oksat ja köynnökset näyttivät usvaiselta viitalta, johon kaikki peittyi -- muurit, puut, vieläpä ruskea nurmikin. Tämä usvainen, takkuinen, puusta puuhun kulkeva köynnösvyyhti sai kaiken näyttämään hyvin salaperäiseltä. Mary ei todellakaan ollut koskaan nähnyt sellaista paikkaa.

-- Kuinka hiljaista täällä on! hän kuiskasi. -- Kuinka hiljaista! Sitten hän seisoi tuokion hievahtamatta kuunnellen hiljaisuutta.

Punarinta, joka oli lentänyt puunlatvaan, oli yhtä liikkumaton ja ääneti kuin kaikki muukin. Se ei edes räpyttänyt siipiään, katsoi vain Maryyn.

-- Ei ole ihme, että täällä on hiljaista, hän kuiskasi uudelleen. -- Minä olen ensimmäinen, joka kymmeneen vuoteen on täällä mitään puhunut.

Hän lähti kulkemaan eteenpäin hiljaa, aivan kuin olisi pelännyt herättävänsä jonkun. Hän oli hyvillään siitä, että hänen jalkainsa alla oli ruohikkoa, joka vaimensi askelten äänen. Hän kulki puiden lomitse silmäillen köynnöksiä ja lonkeroita, jotka muodostivat hänen ylleen sadunomaisen holvin.

-- Onkohan kaikki ihan elotonta? hän mietti. -- Onko tämä kuollut puutarha?

Ben Weatherstaff olisi heti ensi näkemältä voinut sanoa, olivatko puut elossa, mutta Mary saattoi vain todeta, että oksat ja köynnökset olivat harmaanruskeita ja ettei hennointakaan lehtinuppua näkynyt missään.

Mutta yhtä kaikki hän oli nyt ihmeellisessä puutarhassa, ja hän saattoi tulla tänne muratin läpi puutarhanovesta milloin häntä vain halutti. Hänestä tuntui kuin hän olisi löytänyt maailman, joka kuului yksin hänelle.

Aurinko paistoi, ja korkea, sininen kaarikatto tuntui täällä säteilevän vielä kirkkaampana ja pehmeämpänä kuin nummella. Punarinta lehahti maahan puunlatvasta ja hyppeli vikkelästi ruohikolla tai seurasi Maryä lentäen pensaasta toiseen. Se viserteli ahkerasti ja hääräsi toimeliaana kuin mikäkin opas. Kaikki oli outoa ja hiljaista, ja Marystä tuntui, että hän nyt oli satojen peninkulmien päässä ihmisten ilmoilta, mutta hänestä ei suinkaan ollut pelottavan yksinäistä. Hän olisi vain halunnut tietää, olivatko kaikki ruusut kuolleet vai odottivatko ne vain lämmintä säätä puhjetakseen lehtiin ja nuppuihin. Jos puutarha oli vielä elossa se mahtoi olla ihana siihen aikaan, kun tuhannet ruusut kukkivat!

Hyppynuora riippui hänen käsivarrellaan, ja hetken aikaa käveltyään hän päätti hyppiä ympäri koko puutarhan. Siellä täällä näytti olleen ruohopolkuja, ja parissa nurkkauksessa oli murattilehtimaja ja kivi-istuimet, joiden keskellä oli korkea, sammaltunut kukkauurna.

Toista lehtimajaa lähestyessään hän lakkasi hyppimästä. Paikalla oli ollut kukkapengermä, ja hänestä näytti kuin mustasta maasta olisi kurkistanut vaaleanvihreitä tiploja, kuin pieniä keihäänkärkiä. Hän muisti, mitä Ben Weatherstaff oli sanonut, ja polvistui maahan niitä tarkastamaan.

-- Ne ovat todella pieniä eläviä kasveja, ja niistä voi tulla krookuksia, lumipisaroita ja keltanarsisseja, hän kuiskasi.

Hän kumartui hyvin lähelle haistellen tuoretta, kosteata maata. Hän piti sen tuoksusta.

-- Ehkäpä täällä on niitä vielä muuallakin, hän tuumi. -- Parasta tarkastaa koko puutarha.

Hän ei hyppinyt, vaan käveli verkalleen silmät maahan luotuina. Hän tähysteli vanhoja kukkapenkkejä ja nurmikkoa, ja kierrettyään koko puutarhan hyvin tarkkaavana hän oli huomannut vaikka kuinka monta teräväkärkistä, vaaleanvihreätä täplää ja oli aivan innoissaan.

-- Eihän tämä olekaan kuollut puutarha! Jos ruusut ovatkin kuolleet, niin muualla on kuitenkin eloa.

Mary ei tiennyt puutarhatöistä mitään, mutta hänestä näytti, että lakastunutta ruohoa oli paikoitellen vihreiden versojen ympärillä niin paksulti, ettei niillä ollut tarpeeksi kasvutilaa. Hän löysi terävähkön tikun, jolla hän kaiveli maata, ja nyhti siitä ruohotupsut, kunnes multa versojen ympärillä oli melkoisen puhdasta ja sileätä.

-- Nyt ne näyttävät voivan hengittää, hän tuumi saatuaan ensimmäiset taimet vapaiksi. -- Täällä on vielä paljon muitakin, joita täytyy auttaa. Minä laitan ne kaikki kuntoon. Kaikki jotka vain näen. Ellen ennätä tänään, voin tulla takaisin huomenna.

Hän kulki paikasta toiseen muokaten ja peraten ja syventyi niin innokkaasti tähän työhön, ettei malttanut keskeyttää, vaan kulki penkiltä penkille etsien versoja ruohikosta ja puiden alta. Siinä puuhaillessa hänelle tuli niin lämmin, että hän heitti yltään ensin takin ja sitten hatun, ja tietämättään hän kaiken aikaa hymyili ruohikolle ja vaaleanvihreille suippokärkisille kasvinaluille.

Punarinnalla oli hirveästi puuhaa. Se oli ihastunut nähdessään, että puutarhatyö oli käynnissä sen omalla alueella. Usein se oli kummastellut Ben Weatherstaffia. Puutarhaa muokattaessa nousee pinnalle mullan mukana kaikennäköistä herkullista syötävää. Tämä uusi olento ei ollut edes puoliksi Benin kokoinen, ja kuitenkin hän oli siksi järkevä, että ymmärsi tulla punarinnan puutarhaan ja ryhtyä paikalla työhön.

Mary ahersi puutarhassa, kunnes hänen piti lähteä syömään päivällistä. Aika oli kulunut hänen huomaamattaan, ja pukiessaan ylleen päällystakkinsa ja hattunsa ja ottaessaan hyppynuoransa maasta hän huomasi ihmeekseen tehneensä työtä kaksi tai kolme tuntia. Hänellä oli ollut kovin hauskaa kaiken aikaa. Hennot, vaaleanvihreät, teräväkärkiset versot nousivat nyt siistiksi muokatusta maasta ja näyttivät somilta ja terhakoilta päästyään vapaaksi tukahduttavasta heinästä.

-- Iltapuolella tulen takaisin, hän sanoi silmäillen uutta valtakuntaansa ja puhutellen puita ja ruusupensaita kuin kuulevia ja ymmärtäviä olentoja.

Sitten hän juoksi kevyesti poikki nurmikon, avasi raskaan, vanhan oven ja pujahti siitä ulos muratin alitse. Hän oli niin rusoposkinen ja kirkassilmäinen ja söi niin vahvasti päivällistä, että Martha oli ihastuksissaan.

-- Kaksi lihapalasta ja kaksi annosta riisivanukasta, hän sanoi. -- Hei, kyllä äiti on mielissään kun kuulee, mitä hyppynuora on saanut aikaan.

Muokatessaan maata teräväkärkisellä tikulla Mary oli kaivanut pinnalle valkoisia juuria, jotka muistuttivat ruokasipuleita. Hän oli upottanut ne huolellisesti takaisin maahan ja taputellut multaa niiden päälle.

-- Martha, mitä sellaiset valkeat juuret ovat, jotka näyttävät aivan sipuleilta? hän kysyi.

-- Ne ovatkin kukkasipuleita, vastasi Martha. -- Niistä kasvaa kaikenlaisia kevätkukkia. Ihan pikkaraiset ovat lumipisaroita ja krookuksia, ja suuret ovat valko- ja keltanarsisseja. Et voi uskoa, miten sieviä ne ovat. Dickon on istuttanut niitä paljon meidän puutarhapahaseemme.

-- Onko Dickon taitava puutarhatöissä? kysyi Mary, jonka päähän pälkähti äkkiä uusi ajatus.

-- Meidän Dickon saa kukan kasvamaan vaikka kiviaidan rakosessakin. Äiti sanoo, että kasvit tottelevat häntä kuin mitäkin taikuria.

-- Pysyvätkö kukkasipulit kauan aikaa elossa? Voisivatkohan ne elää vaikka vuosikausia, ellei niitä kukaan hoitaisi? kysäisi Mary levottomana.

-- Kyllä ne miekkoset itsestänsä huolen pitävät, sanoi Martha. -- Siksipä köyhilläkin on varaa pitää niitä. Kunhan saavat olla rauhassa, niin ne viihtyvät maan alla vaikka koko ihmisiän ja levittäytyvät ja lisääntyvät. Puistometsikössä kasvaa tuhansittain lumipisaroita. Keväällä se on kaikkein kaunein näky Yorkshiressa.

-- Olisipa nyt jo kevät, huudahti Mary. -- Tahtoisin nähdä, mitä kaikkea Englannissa kasvaa.

Hän oli päättänyt ateriansa ja käynyt istumaan mielipaikalleen uunimatolle.

-- Ollapa minulla pieni lapio, hän sanoi.

-- Mitä sinä lapiolla? naurahti Martha. -- Aiotko ruveta kääntämään maata? Sepä huvittaa äitiä, jahka kerron.

Mary silmäili takkavalkeaan ja tuumiskeli. Hänen täytyi olla varovainen, jos tahtoi säilyttää salaisen valtakuntansa. Eihän hän mitään vahinkoa tehnyt, mutta jos herra Craven pääsisi ovijutun perille, hän suuttuisi hirmuisesti ja hankkisi uuden avaimen ja lukitsisi oven ainaiseksi. Sitä hän ei todella voisi kestää.

-- Tämä on niin iso ja yksinäinen paikka, hän sanoi verkalleen ikään kuin punniten asiaa mielessään. -- Rakennus on yksinäinen, puisto on yksinäinen ja puutarhat ovat yksinäiset. Täällä pidetään niin monta paikkaa lukittuna. Intiassa en tehnyt juuri mitään, mutta siellä näki enemmän ihmisiä -- alkuasukkaita ja sotureita marssi ohitse -- ja joskus soittokunnat soittivat ja aiani kertoi minulle juttuja. Täällä en voi jutella kenenkään muun kanssa kuin sinun ja Ben Weatherstaffin. Ja sinullakin on omat työsi, eikä Ben Weatherstaff viitsi usein jutella minun kanssani. Ajattelin, että jos minulla olisi pieni lapio, voisin kääntää maata kuten hänkin ja tehdä pienen puutarhan, jos hän antaisi minulle hiukan siemeniä. Marthan kasvot säteilivät mielihyvästä.

-- Kas vain! hän huudahti. -- Sitähän äitikin juuri sanoi. Hän sanoi: "Onhan siellä lääniä vaikka miten paljon, miksi ei lapselle anneta omaa pientä maatilkkua, johon hän voisi istuttaa vaikka parsaheinää ja retiisejä. Sitä hänen sitten kelpaisi muokata ja kaivaa ja siitä hän varmaan pitäisi." Niin äiti sanoi.

-- Niinkö? ihastui Mary. -- Kylläpä hän tietää!

-- Eikö tiedäkin! sanoi Martha. -- Hän sanookin: "Nainen, jonka pitää kasvattaa kaksitoista lasta, tietää muutakin kuin aakkoset. Lapset selvittävät ajatuksia yhtä paljon kuin laskento."

-- Kuinkahan paljon mahtaa lapio maksaa, aivan pikkuinen? kysyi Mary.

-- Thwaiten kylässä on puoti, kuului Marthan tuumiva vastaus.

-- Muistan nähneeni siellä puutarhakaluja, lapion, kuokan ja haravan, kaikki yhteen kimppuun sidottuina, ja ne maksoivat kaksi shillingiä. Ja ne kestävät kyllä oikeata työntekoa.

-- On minun kukkarossani enemmänkin rahaa, sanoi Mary.

-- Rouva Morrisonilta sain viisi shillingiä, ja rouva Medlock antoi minulle vähän rahaa herra Cravenin puolesta.