Part 4

Tällä hetkellä Mary koki neljännen ratkaisevan elämyksensä Misselthwaite Manorissa. Hän oli elänyt hetken, jolloin tunsi ymmärtävänsä punarintaa ja arveli punarinnan ymmärtävän häntä; hän oli juossut tuulessa, kunnes hänen verensä oli lämmennyt; hän oli tuntenut kunnon nälkää ensi kerran elämässään, ja hän oli kokenut, miltä tuntui sääliä jotakuta. Hän edistyi.

Mutta kuunnellessaan tuulen ääntä hän alkoi kuulla jotain muutakin. Hän ei tiennyt mitä se oli, sillä alussa sitä saattoi tuskin erottaa tuulesta. Se oli omituinen ääni -- melkeinpä kuulosti siltä kuin jossakin olisi itkenyt lapsi. Toisinaan tuulikin pauhasi kuin itkevä lapsi, mutta pian Mary oli varma, että tämä ääni tuli sisältä eikä ulkoa. Se oli kaukana, mutta talosta se kuului. Hän käännähti ja katsahti Marthaan.

-- Kuuletko huutoa? hän kysyi.

Martha näytti hätääntyneeltä.

-- En, hän vastasi. -- Tuulihan se vain on. Joskus kuuluu siltä kuin joku eksynyt valittaisi nummella. Onhan niitä ääniä vaikka minkälaisia.

-- Mutta kuuntele, sanoi Mary. -- Se kuuluu talosta -- se tulee tuolta pitkän käytävän päästä.

Ja samassa varmaan alakerrassa avattiin jokin ovi, sillä käytävässä kävi veto ja sen huoneen ovi, missä he istuivat, lensi paukahtaen auki. Heidän hypähtäessään pystyyn tuuli puhalsi kynttilän sammuksiin ja itkevä ääni eteni jossakin pitkin käytävää joten sen saattoi kuulla selvemmin kuin ennen.

-- No niin, huudahti Mary. -- Enkö sitä sanonut? Joku itkee -- mutta se ei ole aikaihminen.

Martha juoksi sulkemaan ovea ja kiersi sen lukkoon, mutta sitä ennen he kuulivat kumpikin ovea paiskattavan kiinni jossakin kaukaisessa käytävässä, ja sitten kaikki oli hiljaista, sillä tuulikin lakkasi silmänräpäyksessä ulvomasta.

-- Tuulihan se oli, hoki Martha itsepintaisesti. -- Tai lieneekö ollut pikku Betty Butterworth, keittiötyttö. Hänellä on ollut hammassärkyä kaiken päivää.

Mutta hänen käytöksensä oli niin oudon hätääntynyttä ja kömpelöä, että Mary silmäili häntä hyvin pitkään. Hän ei uskonut Marthan puhuvan totta.

6.

"JOKU SIELLÄ HUUSI -- HUUSI VARMASTI!"

Seuraavana päivänä sade valui jälleen virtanaan, ja katsellessaan ulos Mary tuskin erotti nummea sumun ja pilvien välistä. Tänään ei voinut mennä puutarhaan.

-- Mitä te teette mökissänne tällaisena sadepäivänä? hän kysyi Marthalta.

-- Koetetaan estää mukuloita joutumasta toistensa jalkoihin, vastasi Martha. -- Kyllä sitä joukkoa onkin silloin koolla. Äiti on hyvänahkainen ihminen, mutta hänkin on silloin vähällä tuskastua. Isoimmat menevät navettaan leikkimään. Dickon ei märästä piittaa. Satoi tai oli satamatta, ulos hän menee yhtä kaikki. Hän sanoo, että sateella näkee sellaista, mitä ei koskaan kauniilla säällä näe. Kerran hän löysi pienen ketunpoikasen luolasta melkein hukkuneena ja kantoi sen kotiin paitansa alla, että se pysyisi lämpimänä. Kettuemo oli melkein hengetön ja luola aivan veden vallassa, ja muut pennut olivat kaikki kuolleet. Toisen kerran hän löysi vedestä henkihieverissä olevan nuoren variksen, ja hän toi senkin kotiin ja kesytti sen. Sen nimi oli Nokipekka, kun se on niin musta, ja se hyppii ja lentää kaikkialle hänen kintereillään.

Maryä ei enää harmittanut Marthan tuttavallinen juttelu. Se alkoi jo huvittaakin häntä, ja hän oli pahoillaan, kun tyttö herkesi puhelemasta tai meni tiehensä. Aian kertomat tarinat olivat olleet aivan toisenlaisia kuin Marthan kuvaukset nummimaan mökistä, jossa neljätoista henkeä asui neljässä pienessä huoneessa saamatta milloinkaan syödä kyllikseen. Lapset piehtaroivat ja pyöriskelivät kuin pahnoilla telmivät koiranpennut. Kaikkein hauskinta Marystä oli, kun Martha kertoi äidistään ja Dickonista.

-- Jos minulla olisi korppi tai ketunpoika, voisin leikkiä sen kanssa, sanoi Mary. -- Mutta minulla ei ole mitään.

Martha näytti neuvottomalta.

-- Osaatko neuloa? hän kysyi.

-- En, vastasi Mary.

-- Osaatko ommella?

-- En.

-- Osaatko lukea?

-- Osaan.

-- No mikset sitten lue jotakin tai opettele kirjoittamaan? Olethan jo tarpeeksi vanha istuaksesi kirjan ääressä.

-- Ei minulla ole kirjoja, sanoi Mary. -- Kaikki kirjani jäivät Intiaan.

-- Sepä vahinko, sanoi Martha. -- Jos rouva Medlock antaisi sinun mennä kirjastoon, saisit sieltä tuhansia kirjoja.

Mary ei tiedustellut, missä kirjasto oli, sillä hänen mieleensä iski äkkiä uusi ajatus. Hän aikoi lähteä omin päin etsimään sitä. Rouva Medlock tuntui aina istuvan mukavassa, taloudenhoitajattarelle varatussa olohuoneessaan. Tässä merkillisessä talossa ei näkynyt koskaan muita ihmisiä kuin palvelijoita, ja nämä oleskelivat aina alakerrassa, jossa he isäntänsä poissaollessa elivät varsin komeasti. Siellä oli avara keittiö kiiltävine kupari- ja tina-astioineen ja iso palvelijainhuone, missä joka päivä syötiin neljä tai viisi runsasta ateriaa ja mistä aina kuului kovaäänistä ja vilkasta puhetta, kun rouva Medlock oli poissa näkyvistä.

Maryn ateriat tarjoiltiin täsmällisesti ja Martha hääri hänen palvelijanaan, mutta muuten ei kukaan välittänyt hänestä vähääkään. Rouva Medlock tuli häntä katsomaan kerran tai kahdesti päivässä, mutta kukaan ei kysellyt häneltä mitä hän teki, tai sanonut mitä hänen oli tehtävä. Hän arveli, että Englannissa oli kai tapana kohdella näin lapsia. Intiassa oli aia aina seurannut hänen askeliaan, meni hän minne tahansa, ja palvellut häntä kaikin tavoin. Maryä oli usein kyllästyttänyt hänen seuransa. Nyt ei häntä seurannut kukaan, ja hänen oli opittava omin neuvoin pukeutumaan, sillä Martha näytti pitävän häntä avuttomana ja typeränä, kun hän juoksutti Marthaa hakemaan milloin mitäkin tai vaati häntä auttamaan pukeutumisessa.

-- No, johan sinä olet vallan järjetön, sanoi Martha kerran kun Mary seisoi odottamassa, että hänelle vedettäisiin käsineet käteen. -- Susan Ann on kaksi kertaa vikkelämpi kuin sinä, ja hän on vain neljän vuoden vanha. Välistä olet kuin hiukan kaistapäinen.

Tämän jälkeen Mary oli murjottanut tunnin, mutta se johti hänen ajatuksensa tykkänään uusille urille.

Hän seisoi kymmenisen minuuttia ikkunan ääressä sen jälkeen, kun Martha oli häipynyt alakertaan. Hänellä oli uusi suunnitelma, joka oli juolahtanut hänen mieleensä kirjastosta puhuttaessa. Itse kirjastosta hän ei paljonkaan välittänyt, sillä hän ei ollut lukenut montakaan kirjaa, mutta se toi hänen mieleensä nuo sata lukittua huonetta, joista hän oli kuullut kerrottavan. Olivatkohan ne kaikki lukittuja ja mitähän niissä näkisi, jos voisi päästä sisään? Olikohan niitä todellakin sata? Miksi hän ei voisi mennä katsomaan ja koettaa laskea ovet? Hän ei ollut koskaan oppinut pyytämään lupaa mihinkään, eikä hän sen vuoksi olisi pitänyt tarpeellisena kysyä asiaa rouva Medlockilta, vaikka olisi hänet tavannutkin.

Hän avasi huoneensa oven ja pujahti käytävään, ja niin hänen vaellusretkensä alkoi. Käytävä oli pitkä ja haarautui toisiin käytäviin, joista taas matalat porraskerrokset johtivat uusiin käytäviin. Ovia oli kaikkialla ja tauluja seinillä. Oli tummia, outoja maisemamaalauksia, mutta eniten muotokuvia, miehiä ja naisia merkillisen näköisissä, uhkeissa silkki- ja samettipukimissa. Hän huomasi joutuneensa pitkään galleriaan, jonka seinät olivat täynnä muotokuvia. Hän ei ollut koskaan uskonut, että missään talossa saattaisi olla niin paljon tauluja. Hän asteli verkalleen eteenpäin tuijottaen kaiken aikaa outoihin kasvoihin, jotka nekin näyttivät tuijottavan häntä. Hänestä tuntui kuin ne olisivat kummastelleet, mitä tuollaisella pienellä Intiasta tulleella tyttösellä oli tekemistä tässä talossa.

Siellä oli lasten muotokuvia -- pieniä tyttöjä paksuissa jalkoihin ulottuvissa silkkihameissa ja pitkätukkaisia poikia, joilla oli kohohihat ja pitsi- tai röyhelökaulukset. Hän pysähtyi aina lasten kuvien eteen ja olisi kovasti tahtonut tietää heidän nimensä ja mihin he olivat menneet ja miksi heidän vaatteensa olivat niin kummalliset. Siellä oli jäykkä, ruma pikku tyttö, joka muistutti paljon häntä itseään. Hänellä oli yllään vihreä brokadipuku ja sormensa päässä hän piteli vihreätä papukaijaa. Hänen silmissään oli terävä, utelias katse.

-- Missä sinä mahdat asua? puheli Mary ääneen hänelle. -- Jospa sinä olisit täällä.

Niin merkillistä aamuhetkeä lienee tuskin milloinkaan kukaan pikku tyttö viettänyt. Tuntui siltä kuin ei koko avarassa, kaikuvassa talossa olisi ollut muita kuin hänen oma pikku minänsä, joka vaelteli portaita ylös ja alas, milloin kapeita, milloin leveitä käytäviä. Kun kerran niin monta huonetta oli rakennettu, oli täällä tietenkin asunut ihmisiä, mutta talo tuntui nyt niin autiolta kuin kukaan ei olisi kulkenut täällä ennen häntä; hän ei oikein voinut kuvitella kenenkään asuneen täällä.

Vasta toiseen kerrokseen kavutessaan hänelle pälkähti päähän koetella muutamien huoneiden ovenkahvaa. Kaikki ovet olivat lukossa, kuten rouva Medlock oli sanonut, mutta viimein hän alkoi vääntää varovasti muuatta kahvaa. Hän melkein säpsähti tuntiessaan sen esteettömästi vääntyvän. Hän työnsi ovea ja se aukeni verkalleen ja raskaasti. Ovi oli jykevä ja aukeni isoon makuuhuoneeseen. Seiniä peittivät kirjaillut verhot ja huonekaluihin oli intialaiseen tapaan kiinnitetty puulajeista tehtyjä veistoksia. Leveä ikkuna lyijypuitteisine ruutuineen oli nummelle päin, ja uuninreunalla oli sama jäykän, ruman pikku tytön kuva, joka näytti silmäilevän häntä vieläkin uteliaammin kuin äsken.

-- Ehkäpä hän on joskus nukkunut täällä, sanoi Mary. -- Hän tuijottaa minuun oudosti.

Tämän jälkeen hän avasi yhä useampia ovia. Hän näki niin monta huonetta, että lopulta väsyi ja uskoi niitä varmasti olevan sata, vaikka ei ollut laskenut niitä. Melkein kaikissa oli vanhoja maalauksia tai vanhoja gobeliinikankaita, jotka kuvasivat outoja maisemia ja tapauksia. Kaikissa oli myös omituisia, vanhoja huonekaluja ja ornamentteja.

Eräässä rouvan arkihuoneelta näyttävässä huoneessa oli kirjaillut samettiverhot, ja eräässä kaapissa oli sata pientä norsunluusta valmistettua norsua. Ne olivat erikokoisia ja toisilla oli selässä suojus. Jotkut olivat isoja, jotkut taas aivan pieniä. Hän avasi kaapin oven ja leikki niillä jakkaralla seisten hyvän aikaa. Väsyttyään leikkimiseen hän järjesti norsut paikoilleen ja sulki kaapin oven.

Vaellusretkellään läpi pitkien käytävien ja tyhjien huoneiden hän ei ollut nähnyt ainoatakaan elollista olentoa, mutta tässä huoneessa hän näki jotakin. Suljettuaan kaapin oven hän kuuli heikkoa rapinaa takanaan. Ääni sai hänet säpsähtämään ja katsahtamaan uunin vieressä olevaan sohvaan, josta ääni tuntui tulevan. Sohvan nurkassa oli sametilla päällystetty tyyny ja siinä oli reikä, josta pilkisti näkyviin pelästynyt silmäpari.

Mary hiipi hiljaa huoneen poikki paremmin katsellakseen. Kirkassilmäinen pieni hiiri oli syönyt reiän tyynyyn ja valmistanut itselleen mukavan pesän. Kuusi hiirenpoikasta nukkui kyyryssä emon turvissa.

-- Elleivät ne olisi niin peloissaan, veisin ne mukanani, mietti Mary.

Hän oli vaeltanut jo siksi kauan paikasta paikkaan, että väsymys alkoi painaa ja hän kääntyi paluumatkalle. Kaksi tai kolme kertaa hän kääntyi väärään käytävään, ja hänen täytyi kömpiä portaita ylös ja alas, kunnes hän löysi oikean käytävän. Mutta lopulta hän saapui jälleen omaan kerrokseensa, vaikka hän oli vielä etäällä omasta huoneestaan, eikä ollut selvillä siitä, missä oli.

-- Luultavasti olen taas eksynyt, hän sanoi pysähtyen lyhyen käytävän päähän. -- En tiedä mihin päin kääntyä. Onpa täällä hiljaista!

Hänen seisoessaan näissä mietteissä kuului hiljaisuuden keskellä huuto. Se ei ollut aivan samanlainen kuin edellisenä iltana. Se oli lyhyt, kiukkuinen ärähdys, joka tunkeutui seinien läpi vaimentuneena hänen korviinsa.

-- Nyt se on lähempänä kuin ennen, kuiskasi Mary sydän sykkien. -- Ja huutamista se on.

Hänen kätensä sattui hipaisemaan lähellä olevaa gobeliinikangasta, ja samassa hän hypähti taaksepäin pahasti säikähtyneenä. Gobeliini peitti ovea, joka lensi selälleen ja nyt näkyi käytävän toinen pää, ja rouva Medlock astui sieltä häntä kohti avainkimppu kädessään ja hyvin kiukustunut ilme kasvoillaan.

-- Mitä sinä täällä teet? hän sanoi tarttuen Maryä käsivarteen ja työntäen hänet pois. -- Mitä minä olen sinulle sanonut?

-- Minä käännyin väärään suuntaan, selitteli Mary. -- En tiennyt mitä tietä mennä, ja kuulin jonkun huutavan.

Hän ihan vihasi rouva Medlockia, mutta tuo viha kasvoi vielä seuraavina hetkinä.

-- Vielä sinä mitä kuulit, sanoi taloudenhoitajatar. -- Mene heti takaisin omaan kamariisi tai saat korvillesi.

Ja hän puristi Maryä käsivarresta ja puolittain tuuppi, puolittain veti häntä käytävästä toiseen, kunnes työnsi hänet ovesta sisään hänen omaan huoneeseensa.

-- Kas niin, hän sanoi. -- Pysy siellä missä sinun on käsketty pysyä tai joudut lukkojen taakse. Parasta olisi, että isäntä toimittaisi sinulle kotiopettajattaren, kuten hän lupasi. Sinä olet sitä lajia, että sinua on pidettävä tarkasti silmällä, ja minulla on kyllä muutakin tekemistä.

Hän lähti huoneesta paiskaten oven jäljestään kiinni, ja Mary kävi istumaan uunimatolle kalpeana raivosta. Hän ei itkenyt, vaan kiristeli hampaitaan.

-- Joku siellä huusi -- huusi -- huusi varmasti! hän toisteli itsekseen.

Nyt hän oli kuullut sen jo kahdesti, ja kerran hän pääsisi siitä perille. Hän oli nähnyt paljon tänä aamuna. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut pitkällä matkalla. Hän oli leikkinyt norsunluisilla elefanteilla ja nähnyt harmaan hiiren poikasineen samettityynypesässä.

7.

PUUTARHAN AVAIN

Kun Mary kaksi päivää myöhemmin avasi aamulla silmänsä, hän nousi heti pystyyn vuoteessaan ja huusi Marthaa.

-- Katso nummea! Katso nummea!

Rankkasade oli tauonnut; tuuli oli pyyhkäissyt pois pilvet ja harmaan sumun ja sitten oli tullut tyyni. Loistavana, tummansinisenä kaareili korkea taivas nummimaiseman yllä. Koskaan, koskaan ei Mary ollut uneksinut niin sinisestä taivaasta. Intiassa taivas oli kuuma ja paahtava, täällä se hohti syvää, viileätä sineä, joka kimalteli kuin ihanan pohjattoman järven pinta, ja siellä täällä korkealla, korkealla kaartuvassa sinessä uiskenteli pienoisia lumivalkeita untuvaisia pilviä. Avara nummi ei enää ollut kolkon sinipunertava eikä yksitoikkoisen harmaa, vaan pehmeän sininen sekin.

-- Kas niin, sanoi Martha tyytyväisesti virnistäen. -- Myrsky on taas vähäksi aikaa tiessään. Tähän vuodenaikaan on tällaista aina. Myrsky menee menojaan yhdessä yössä, ikään kuin ei muka olisi ikinä täällä ollutkaan eikä koskaan aikoisi palata. Kevät, näetkös, on tuossa.

-- Minä jo arvelin, että Englannissa sataa ja on pimeätä aina, sanoi Mary.

-- Vielä mitä, huudahti Martha istuen kyykkysillään mustien uuniharjojensa keskellä. -- Siinä kyllä erehdyt! Yorkshiren kaltaista aurinkoista paikkaa ei ole koko maailmassa, jos vain päivänpaistetta annetaan. Sanoinhan sinulle, että kyllä sinä ihastut nummeen. Kun vielä vähän odotat, saat nähdä nummen kukkivan. On siinä silloin koreutta, on kullankeltaista ja sinipunaa, kun kanervat oikein rehottavat ja perhoset lentelevät ja mehiläiset surisevat ja leivoset liitelevät korkealla. Tekee mieli lähteä nummelle jo auringon noustessa ja olla siellä kaiken päivää kuten Dickon.

-- Pääsenköhän minä koskaan sinne? mietti Mary katsoen ikkunasta kaukaiseen sineen. Nummi oli kuin uusi. Se oli avara ja ihmeellinen ja ihanan sininen.

-- Enpä tiedä, vastasi Martha. -- Minusta tuntuu, että et ole ikinä oikein käyttänyt sääriäsi. Sinä et jaksaisi kävellä viittä mailia. Meidän mökkiimme on viisi mailia.

-- Minun tekisi mieli nähdä teidän mökkinne.

Martha silmäili häntä tuokion tutkivasti ennen kuin tarttui kiillotusharjaansa alkaakseen uudelleen hangata uuninristikkoa. Hän mietti mielessään, että nuo pienet rumat kasvot eivät olleetkaan enää aivan niin happamet kuin ensimmäisenä aamuna. Ne muistuttivat melkein Susan Annin kasvoja, kun tämä hyvin hartaasti halusi jotakin.

-- Minäpäs kysyn äidiltä, hän sanoi. -- Hän tietää melkein aina jonkin neuvon. Tänään on vapaapäiväni ja minä menen kotiin. Heh, kylläpä on hauskaa! Rouva Medlock kuuntelee aina äitiä. Ehkäpä äiti voisi puhua hänelle.

-- Minä pidän äidistäsi, sanoi Mary.

-- Sen uskon, vakuutti Martha kiillottaen uutterasti.

-- En ole koskaan nähnyt häntä, huomautti Mary.

-- Et olekaan.

Martha kyykötti jälleen kantapäittensä varassa ja hieroskeli kämmenellään nenänvarttaan ikään kuin neuvottomana, mutta sitten hän sanoi:

-- Näetkös, hän on niin järkevä ja työteliäs ja hyväntahtoinen ja siisti, ettei kukaan voi olla hänestä pitämättä, näki hänet tai oli näkemättä. Kävellessäni kotiin lomapäivinäni nummen poikki minä oikein hypin ilosta.

-- Dickonistakin pidän, lisäsi Mary, vaikka en ole koskaan nähnyt häntä.

-- No niin, virkkoi Martha ylpeänä, sanoinhan sinulle, että hänestä pitävät kaikki, linnut, kaniinit, lampaat ja villiponit, jopa ketutkin. Olisipa hauska tietää, hän sanoi silmäillen Maryä miettivästi, mitä Dickon mahtaisi sinusta ajatella.

-- Ei hän pitäisi minusta, virkkoi Mary jäykkään, kylmään, pikkuvanhaan tapaansa. -- Ei kukaan pidä minusta.

Martha näytti jälleen miettivältä.

-- Mitäs sinä itse pidät itsestäsi? hän kysäisi äkkiä kursailematta.

Mary epäröi silmänräpäyksen ja tuumi asiaa.

-- Oikeastaan en ensinkään, hän vastasi. -- Mutta en ole koskaan ennen ajatellut sitä.

Marthan suu vetäytyi merkitsevään irvistykseen.

-- Äiti kysyi kerran samaa minulta, hän sanoi. -- Hän seisoi pesusoikkonsa ääressä, ja minä olin pahalla päällä ja panettelin ihmisiä. Lopulta hän kääntyi minuun päin ja sanoi: "Olet oikea pieni suupaltti. Siinä sinä seisot ja hurpatat, ettet pidä tästä etkä tuosta. Mitäs sinä itsestäsi sitten pidät?" Silloin minua alkoi naurattaa, ja siinä samassa minä tulin järkiini.

Martha lähti hyväntuulisena heti kun oli toimittanut aamiaisen Marylle. Hänen oli käveltävä viisi mailia nummen poikki kotimökille, ja perille tultuaan hän aikoi auttaa äitiään pyykinpesussa ja leipomisessa ja pitää oikein hauskaa.

Marthan poistuttua talosta Mary tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen. Hän jouduttautui puutarhaan niin pian kuin mahdollista, ja ensi työkseen hän juoksi kymmenen kertaa suihkukaivopuutarhan ympäri. Hän laski tarkasti kerrat ja viimeisen kierroksen jälkeen hänen oli keveämpi olla.

Päivänpaiste muutti koko paikan toisennäköiseksi. Korkea, sininen taivaanlaki kaartui Misselthwaiten ylitse, ja hän kohotti kasvonsa taivasta kohti ja katseli sitä väsymättä koettaen kuvitella mielessään, miltä tuntuisi maata jollakin tuollaisella lumivalkoisella pilvellä ja ajelehtia hiljakseen eteenpäin. Hän meni ensimmäiseen keittiöpuutarhaan ja tapasi siellä Ben Weatherstaffin kuokkimassa kahden muun puutarhurin kanssa. Sään vaihdos näytti tehneen hänellekin hyvää. Hän alkoi jopa jutella Marylle.

-- Kevät on tulossa, hän sanoi. -- Etkö tunne sen hajua?

Mary haisteli ja arveli tuntevansa. -- Täällä tuoksuu hyvältä, raikkaalta ja kostealta, hän sanoi.

-- Se on mullan, hyvän, mehevän mullan tuoksua, vastasi Ben jatkaen kuokkimistaan. -- Se on hyvillään, kun istutusaika lähenee. Talvella se on ikävissään, kun sillä ei ole mitään tekemistä. Tuolla kukkapuutarhassa alkaa elämä herätä jo mullan sisässä. Auringon lämpö pääsee sinnekin. Vähän ajan kuluttua saat nähdä pikkaraisten, vihreiden silmujen pistävän esiin mustasta mullasta.

-- Mitä niistä tulee? uteli Mary.

-- Krookuksia ja lumipisaroita ja keltanarsisseja. Etkö ole koskaan nähnyt niitä?

-- En. Intiassa on kaikki kuumaa ja märkää ja vihreätä sateen jälkeen, selitti Mary. -- Ja siellä taisivat kukat kohota maasta yhdessä yössä.

-- Nämä tässä eivät nouse yhdessä yössä, sanoi Weatherstaff. -- Kyllä niitä pitää odottaa. Jokainen lehti vaatii oman päivänsä. Kylläpähän näet, jahka pidät niitä silmällä.

-- Kyllä minä katson niitä, lupasi Mary.

Samassa kuului ilmassa vienoa siipien suhinaa, ja Mary tiesi heti, että punarinta oli jälleen tullut. Se oli hyvin nopea ja vikkeläliikkeinen, se hyppeli hänen jalkainsa juuressa niin lähellä ja kallisteli päätänsä puolelle ja toiselle silmäillen häntä niin viekkaasti, että hän kyseli Beniltä:

-- Luuletteko sen muistavan minut?

-- Muistavan sinut! toisti Ben närkästyneenä. -- Se tuntee joka kaalintaimen puutarhassa, eikö se sitten ihmisiä tuntisi? Se ei ole milloinkaan ennen nähnyt pientä naisihmistä, ja nyt se tahtoo päästä oikein perille sinusta. Siltä vekkulilta ei kannata koettaa salata mitään.

-- Nousevatko taimet mullan sisässä siinäkin puutarhassa, missä se oleskelee? tiedusteli Mary.

-- Missä puutarhassa? ärähti Ben tullen jälleen juron näköiseksi.

-- Siinä, missä on vanhoja ruusupuita. Mary ei voinut olla kyselemättä, sillä hän halusi niin hartaasti tietää. -- Ovatko kaikki kukat jo kuolleet, vai vieläkö toiset niistä heräävät kesällä? Onko siellä koskaan ruusuja?

-- Kysy siltä, sanoi Ben Weatherstaff viitaten punarintaan. -- Kukaan muu ei tiedä mitään -- ei ole tiennyt kymmeneen vuoteen.

Kymmenen vuotta on pitkä aika, arveli Mary. Hän oli syntynyt kymmenen vuotta sitten.

Hän poistui puutarhasta verkalleen ja mietteissään. Hän oli alkanut pitää puutarhasta samoin kuin punarinnasta, Dickonista ja Marthan äidistä. Marthastakin hän jo alkoi pitää. Olihan siinä jo koko joukko ihmisiä -- sille joka ei ollut tottunut pitämään kenestäkään. Punarinnan hän laski ihmisten joukkoon.

Hän meni tapansa mukaan pitkän, murattia kasvavan muurin viertä kulkevalle käytävälle, josta hän saattoi nähdä puiden latvat; ja kun hän asteli siinä edestakaisin, hänelle sattui jännittävä tapaus, jonka aiheuttaja oli Ben Weatherstaffin punarinta.

Hän kuuli vieressään piipitystä ja visertelyä, ja siinä se hyppeli alastomalla kukkapenkereellä ja oli nokkivinaan syötävää maasta, jottei Mary arvaisi sen seuranneen häntä. Mutta hän tiesi, että se oli seurannut häntä, ja tämä huomio sai hänet melkein vavahtamaan iloisesta hämmästyksestä.

-- Sinä muistat minut! hän huudahti. -- Muistat varmasti! Sinä olet kauniimpi kuin mikään muu maailmassa!

Hän leperteli ja jutteli ja mielisteli lintua jos jollakin tavoin, ja se hyppeli ja heilutteli pyrstöään piipitellen. Se tuntui puhelevan. Sen punainen rinta oli silkinkiiltävä, ja se pöyhisteli siinä ja oli niin hieno ja sievä ja mahtava kuin olisi tahtonut näyttää tytölle, miten merkillinen ja suuresti inhimillisen olennon kaltainen punarinta saattaa olla. Mary unohti tykkänään ynseän juroutensa, kun lintu salli hänen tulla lähelleen ja kumartua puoleensa ja piipitellä kuten punarinnat.

Oh, miten lähelle se salli Maryn hiipiä! Se tiesi, ettei mikään maailmassa olisi saanut häntä kurkottamaan kättänsä ja säikäyttämään sitä hiukkaakaan. Mary oli niin onnellinen, että uskalsi tuskin hengittää.

Kukkapenkki ei ollut aivan paljas. Kukkia siinä ei ollut, mutta sen takana kasvoi korkeita ja matalia pensaita sakeana tiheikkönä. Kun punarinta hyppeli pensaiden alla, Mary huomasi siellä pienen vasta käännetyn multakasan, jolle lintu pysähtyi etsimään matoa. Jokin koira oli kuopinut mullan pinnalle myyrän pesää hakiessaan. Maassa oli syvä kolo.

Mary jäi katselemaan kuoppaa miettien, miten se oli syntynyt. Tuijottaessaan siihen hän huomasi, että maasta pisti esiin jokin esine. Se oli ruosteisen rauta- tai messinkirenkaan näköinen, ja kun punarinta lensi viereiseen puuhun, Mary kurottautui sieppaamaan renkaan käteensä. Mutta se ei ollutkaan rengas. Se oli vanha avain, joka näytti olleen mullassa kauan aikaa.

Mary katseli sormessaan riippuvaa avainta melkein pelästyneenä.

-- Se on voinut olla kymmenenkin vuotta haudattuna, hän kuiskasi. -- Ehkä se on puutarhan avain.

8.

PUNARINTA NÄYTTI TIETÄ