Part 3

Tuo tuntematon Dickon sai Maryn tekemään päätöksensä, vaikka hän itse ei sitä tiennyt. Mary ilmoitti menevänsä ulos. Poneja ja lampaita ei puutarhassa tosin ollut, mutta sen sijaan kyllä lintuja. Ne olivat tietenkin toisen näköisiä kuin Intian linnut ja niitä oli ehkä huvittavaa katsella.

Martha nouti hänen päällystakkinsa ja hattunsa, toi hänelle tukevat pikku kengät ja vei hänet sitten alakertaan.

-- Mene tuota tietä, niin tulet puutarhaan, hän sanoi viitaten pensasaidan verhoamassa muurissa olevaan porttiin. -- Kesäaikaan siellä on runsaasti kukkia, mutta nyt siellä ei kuki mikään. Hän näytti epäröivän silmänräpäyksen ja lisäsi sitten: -- Osa puutarhaa on lukittu. Kukaan ei ole ollut siellä kymmeneen vuoteen.

-- Miksi? pääsi Maryltä.

-- Herra Craven sulki sen, kun hänen vaimonsa kuoli. Hän ei salli kenenkään mennä sisään. Se oli rouvan puutarha. Hän lukitsi oven ja kaivoi kuopan, johon hän hautasi avaimen. Rouva Medlock kuuluu huutavan -- minun täytyy juosta.

Hänen mentyään Mary pyörähti käytävälle, joka johti pensasaidan portille. Hänen ajatuksensa kiertelivät puutarhassa, jota ei kukaan ollut nähnyt kymmeneen vuoteen. Hän mietti, miltä se mahtoi näyttää ja olikohan siellä vielä kukkia elossa. Astuttuaan pensasaidan portista sisään hän huomasi olevansa suuressa puutarhassa, missä oli laajoja ruohokenttiä ja kiemurtelevia käytäviä. Siellä oli puita ja kukkapenkereitä ja omituisen muotoisiksi leikeltyjä ikivihantapensaita ja vanha harmaa suihkulähde keskellä suurta lampea. Tämä ei ollut lukittu puutarha. Miten oli mahdollista lukita puutarhaa? Puutarhaanhan saattoi aina mennä.

Tätä juuri miettiessään hän näki kulkemansa tien päässä muratin verhoaman pitkähkön muurin. Hän ei ollut vielä tutustunut Englantiin niin paljon, että olisi tiennyt tulevansa keittiöpuutarhaan, jossa kasvoi vihanneksia ja hedelmiä. Hän kulki kohti muuria ja huomasi muratin keskellä vihreän oven, joka oli auki. Tämä ei tiettävästi ollut kielletty puutarha. Hän saattoi siis mennä portista.

Puutarhaan tultuaan hän näki, että sitä ympäröi muuri joka puolelta ja että tällaisia muurien ympäröimiä toisiinsa avautuvia puutarhoja oli useita. Muurien vierustoilla kasvoi hedelmäpuita; pensaiden ja polkujen välissä oli talvivihannespenkkejä ja laseilla peitettyjä lavoja. Maryn mielestä kaikki näytti autiolta ja rumalta. Kesällä täällä oli ehkä hauskempaa, kun kaikki oli vihreätä, mutta nyt ei ollut kaunista.

Samassa astui viereisen puutarhan portista sisään vanha mies lapio olalla. Hän näytti hämmästyvän nähdessään Maryn ja kosketti sitten lakkiaan. Hänen jurot vanhat kasvonsa ilmaisivat tyytymättömyyttä, kun hän näki Maryn -- eikä ihmekään, sillä Mary puolestaan oli tyytymätön hänen puutarhaansa, ja se kuvastui selvästi Mary-ärripään kasvoiltakin.

-- Mikä paikka tämä on? hän kysyi.

-- Vain yksi keittiöpuutarhoista, vastasi mies.

-- Entä tuo? jatkoi Mary viitaten toiseen vihreään oveen.

-- Sekin on keittiöpuutarha, kuului lyhyt vastaus. -- Muurin toisella puolella on vielä yksi ja sen takana on hedelmäpuutarha.

-- Saako sinne mennä? kysyi Mary.

-- Saahan toki, jos haluttaa. Mutta ei siellä ole mitään nähtävää.

Mary ei vastannut. Hän meni käytävää pitkin ja pujahti toisesta vihreästä puutarhaovesta. Hän näki uusia muureja ja vielä enemmän talvivihanneksia ja lasipeittoisia lavoja, mutta taustalla näkyi taas vihreä ovi ja se oli kiinni. Ehkä se johti puutarhaan, jossa kukaan ei ollut käynyt kymmeneen vuoteen.

Mary ei ollut suinkaan arka lapsi; hän teki aina mitä häntä halutti. Nytkin hän astui rohkeasti vihreän puutarhaoven luo ja käänsi kahvaa. Hän toivoi ettei ovi avautuisi, jotta hän voisi olla varma, että oli löytänyt salaperäisen puutarhan. Mutta se aukeni helposti, ja hän astui hedelmäpuutarhaan. Sitäkin ympäröivät puiden varjostamat muurit, ja alastomia hedelmäpuita kohosi kylmän ruskettamasta ruohikosta. Vihreätä ovea ei näkynyt missään, mutta siirryttyään puutarhan perälle Mary huomasi, että hedelmäpuutarhaa kiertelevä muuri näytti ulottuvan kauemmas, aivan kuin se olisi ympäröinyt jonkin toisella puolella olevan alueen. Muurin ylitse hän saattoi nähdä puiden latvoja, ja seisoessaan liikkumatta niitä tähystämässä hän näki punarintaisen linnun istuvan erään puun latvassa; se puhkesi aivan äkkiä laulamaan talvilauluaan, ikään kuin se olisi huomannut Maryn ja tahtonut kutsua häntä.

Mary kuunteli sitä hievahtamatta, ja sen hupainen, ystävällinen pikku viserrys jotenkin rohkaisi hänen mieltänsä -- juro ja ynseä pikku tyttökin saattaa ikävöidä, ja iso lukittu talo, iso autio nummi ja iso autio puutarha olivat saaneet hänet tuntemaan, ettei koko maailmassa ollut elossa muita kuin hän yksin. Jos hän olisi ollut kiintyväinen lapsi ja rakkauteen tottunut, hänen sydämensä olisi murtunut painon alla, mutta "Mary-neiti ärripäänäkin" hän tunsi itsensä hylätyksi ja sirorintainen pikku lintu nostatti hänen happamille pikku kasvoilleen hymyntapaisen ilmeen. Hän kuunteli sen liverrystä, kunnes se lensi tiehensä. Se ei ollut intialaisten lintujen kaltainen; hän piti siitä ja mietti, näkisiköhän hän sitä enää toiste. Ehkäpä se asusti salaperäisessä puutarhassa ja tiesi, millaista siellä oli.

Hänellä ei ollut mitään tekemistä, ja siksi hänen ajatuksensa kiertelivät alinomaa hylätyssä puutarhassa. Hän oli utelias tietämään, millainen se oli. Miksi Archibald Craven oli haudannut maahan avaimen? Miksi hän vihasi puutarhaa, jos hän oli niin suuresti rakastanut vaimoaan? Saisiko hän milloinkaan nähdä setäänsä? Hän tiesi, etteivät he pitäisi toisistaan, jos sattuisivat yhteen. Ja sitä paitsi hän seisoisi ja tuijottaisi vain setään puhumatta mitään, vaikka häntä kauheasti haluttaisi kysyä, miksi setä oli menetellyt niin merkillisesti.

-- Ihmiset eivät koskaan pidä minusta enkä minäkään pidä heistä, hän mietti. -- En voi jutella, nauraa ja elämöidä, kuten Crawfordin lasten oli tapana.

Hän ajatteli kultarintaa ja miten se oli näyttänyt laulavan hänelle. Muistaessaan puunlatvaa, jonne se oli lentää pyrähtänyt, hän äkkiä pysähtyi.

-- Se puu on varmasti salaisessa puutarhassa, hän tuumi. -- Puutarhan ympärillä on muuri, mutta siinä ei ole ovea.

Hän palasi ensimmäiseen keittiöpuutarhaan ja tapasi vanhan miehen siellä kuokkimassa. Mary asettui seisomaan hänen viereensä ja tarkkasi häntä tuokion kylmällä tavallaan. Ukko ei ollut häntä näkevinään, ja niinpä Mary aloitti puheen.

-- Olen käynyt katsomassa muitakin puutarhoja, hän sanoi.

-- Kaipa sinulla oli siihen lupa, vastasi toinen äreästi.

-- Kävin hedelmäpuutarhassakin.

-- Ei siellä ole vihaisia koiria, jotka sinua estäisivät.

-- Sieltä ei ollut ovea siihen toiseen puutarhaan, sanoi Mary.

-- Mihin puutarhaan? virkkoi mies tuimasti lakaten samassa kuokkimasta.

-- Siihen, joka on muurin toisella puolella, vastasi Mary. -- Siellä on puita, minä näin niiden latvat. Punarintainen lintu istui eräässä puussa ja lauloi.

Maryn hämmästykseksi vanhoilta, ahavoituneilta kasvoilta katosi äkkiä juro ilme. Niille kohosi hidas hymy, ja puutarhuri näytti aivan toisenlaiselta. Mary tuli ensi kerran ajatelleeksi, kuinka paljon hauskemman näköinen ihminen voi olla hymyillessään. Se ei ollut ennen tullut hänen mieleensä.

Puutarhuri kääntyi hedelmäpuutarhaa kohti ja alkoi viheltää -- hiljakseen, vienosti. Mary ei voinut käsittää, kuinka tuollainen happamen näköinen olento saattoi saada suustaan niin houkuttelevia ääniä.

Melkeinpä siinä tuokiossa tapahtui jotakin ihmeellistä. Ilmasta kuului kevyttä suhinaa -- ja samassa lensi punarintainen lintu heidän luokseen ja asettui istumaan suurelle multalohkareelle juuri puutarhurin saappaan viereen.

-- Kas, tässä se on, hihitti vanha mies, ja sitten hän alkoi supattaa linnulle kuten pienelle lapselle.

-- Missä olet ollut, senkin pieni vekkuli? hän sanoi. -- Vasta ensi kertaa näen sinut tänään. Oletko jo tähän vuodenaikaan emännän haussa? Onpa sinulla kiire.

Lintu kallisteli hentoa päätään ja katseli häneen pehmeillä, kirkkailla silmillään, jotka muistuttivat kastehelmiä. Se liikkui hyvin tuttavallisesti eikä näyttänyt pelkäävän vähääkään. Näppärästi se hyppeli ympäri noukkien maasta siemeniä ja hyönteisiä. Maryn sydämessä tuntui aivan omituisen lämpöiseltä, sillä lintu oli niin sievä ja hupainen, ihan kuin inhimillinen olento. Sillä oli siro, pulleahko ruumis, hieno höyhenpeite ja notkeat, hoikat sääret.

-- Tuleeko se aina kun kutsutte sitä? hän kysäisi melkein kuiskaten.

-- Tuleehan se. Minä olen tuntenut sen siitä lähtien, kun se oli piipittävä poikanen. Sen pesä oli toisessa puutarhassa. Tultuaan ensi kerran muurin yli se ei jaksanut lentää takaisin ennen kuin parin päivän kuluttua, ja sillä aikaa meistä tuli hyvät ystävät. Kun se sitten pääsi takaisin muurin toiselle puolelle, sen koko muu perhe oli kadonnut, ja se tuli takaisin minun turviini.

-- Mikä lintu se on? kysyi Mary.

-- Etkö tiedä? Se on punarintasatakieli, linnuista hauskin ja kesyin. Punarinta on melkein yhtä ystävällinen kuin koira -- jos vain tietää, miten sitä on kohdeltava. Seuraapas sitä, nokkiessaan se vähän väliä pysähtyy ja katselee meitä. Se tietää, että siitä puhutaan.

Vanha mies oli todella hassunkurinen. Hän katseli pientä, pulleata, helottavan punarintaista lintua ylpeänä ja ihastuneena.

-- Se on sellainen itserakas otus, hän nauraa hihitti. -- Se on mielissään, kun siitä puhutaan. Ja miten utelias se on -- ei kukaan osaa olla niin utelias toisten asioista kuin se. Aina se haluaa tietää mitä minä istutan. Se tietää kaiken sellaisenkin, mistä herra Craven ei koskaan vaivaudu ottamaan selkoa. Se se totta tosiaan pääpuutarhuri onkin.

Lintu hyppeli vikkelästi nokkien ja pysähtyi tuon tuostakin luodakseen heihin silmäyksen. Mary arveli sen katselevan häntä uteliaasti mustilla kastepisarasilmillään. Näytti aivan siltä kuin se olisi tiedustellut tarkkaan, millainen tyttö Mary oli. Omituinen lämmin tunne hänen sydämessään tuli yhä voimakkaammaksi.

-- Minne ne muut poikaset lensivät? hän kysyi.

-- Kuka sen tietää. Vanhemmat karkottavat ne pesästä ja pakottavat ne lentämään, ja niin ne ovat siinä tuokiossa hajallaan. Tämä tässä oli älykäs lintu, ja se tiesi olevansa yksinäinen ja hylätty.

Mary astui askelen lähemmäs punarintaa ja silmäili sitä tarkasti.

-- Minulla on ikävä yksin, hän virkkoi. Hän ei ollut ennen tiennyt, että tämä oli osaksi syynä hänen happamuuteensa ja ärtyisyyteensä. Nyt hän näytti oivaltavan sen seisoessaan siinä punarintaa katselemassa.

Vanha puutarhuri työnsi lakkinsa kaljulle takaraivolleen ja tuijotti häneen hetken.

-- Oletkos sinä se pieni intialainen tyttö? hän kysyi. Mary nyökäytti päätään.

-- Eipä sitten olekaan ihme, jos olet ikävissäsi. Ja ikävämpi sinulle täällä vielä tulee, kunhan aika kuluu.

Hän alkoi uudelleen kaivaa ja iski lapionsa syvälle mustaan, mehevään puutarhamultaan punarinnan touhutessa vikkelänä hänen ympärillään.

-- Mikä teidän nimenne on?

Puutarhuri ojentautui suoraksi vastatessaan:

-- Ben Weatherstaff. Sitten hän lisäsi jörösti naurahtaen: -- Yksinäistä minunkin elämäni on paitsi silloin kun tuo on seurassani, ja hän osoitti peukalollaan lintua. Se on ainoa ystäväni.

-- Minulla ei ole yhtään ystävää, virkkoi Mary. -- Eikä ole koskaan ollutkaan. Aia ei pitänyt minusta, enkä ole koskaan leikkinyt kenenkään kanssa.

Yorkshirelaisten on tapana lausua ajatuksensa kursailematta, ja Ben Weatherstaff oli Yorkshiren nummen kasvatti.

-- Sinä ja minä olemme samanlaisia, hän sanoi. -- Ei meistä kumpikaan ole erikoisen kaunis, ja sisus on yhtä hapan kuin kuorikin. Meillä on kummallakin yhtä kiukkuinen luonto, siitä olen varma.

Tämä oli suoraa puhetta, ja ensi kerran eläissään Mary Lennox sai kuulla suoran arvostelun. Intialaiset palvelijat kumartelivat aina ja olivat alamaisen nöyriä, teki Mary mitä hyvänsä. Hän ei ollut milloinkaan ajatellut ulkomuotoaan, mutta nyt hän pohti, oliko hän todella yhtä epämiellyttävän näköinen kuin Ben Weatherstaff ja näyttikö hän yhtä happamelta kuin tämä oli näyttänyt ennen punarinnan tuloa. Ja oliko hänellä, Marylla, kiukkuinen luonne? Hän kävi rauhattomaksi.

Äkkiä kajahti hänen takanaan pieni kirkas, helmeilevä ääni, ja hän kääntyi katsomaan. Hän seisoi parin askelen päässä nuoresta omenapuusta, ja lintu oli lentänyt sen oksalle päästellen nyt kurkustaan ystävällisiä säveliä. Ben Weatherstaff nauroi täyttä kurkkua.

-- Mitä varten se niin tekee? kysyi Mary.

-- Se on päättänyt hieroa ystävyyttä kanssasi, vastasi Ben. -- Senkin vietävä, se on totta tosiaan ihastunut sinuun.

-- Minuunko? äännähti Maryjä lähestyi varovasti pientä puuta lintua silmäillen.

-- Tahtoisitko tulla ystäväkseni? hän sanoi puhutellen sitä kuin ihmistä. -- Tahtoisitko? Eikä ääni nyt ollut kova eikä käskevä, vaan niin vieno, pyytelevä ja houkutteleva, että Ben Weatherstaff hämmästyi yhtä paljon kuin Marykin oli hämmästynyt kuullessaan hänen viheltävän.

-- Kas vain, hän huudahti, niinhän sinä nyt puhut kuin olisit oikea ihmislapsi etkä mikään vanha äreä akka. Melkeinhän sinä puhelet kuin Dickon nummen kesyttömille eläimille.

-- Tunnetteko te Dickonin? kysyi Mary nopeasti käännähtäen.

-- Kaikkihan hänet tuntevat. Dickon kuljeksii kaikkialla. Sinivatukat ja kanervankukatkin tuntevat hänet. Varmasti ketut näyttävät hänelle pentujensa turvapaikat ja leivonen pesänsä.

Maryä olisi haluttanut tiedustella lisää. Hän oli melkein yhtä utelias tietämään jotakin Dickonista kuin salaisesta puutarhasta. Mutta juuri silloin lintu lopetti laulunsa, päristeli hiukan siipiänsä, levitti ne ja pyrähti lentoon. Se oli käynyt vierailemassa ja kiiruhti nyt muille asioille.

-- Se lensi muurin yli! huusi Mary seuraten sitä katseellaan. -- Se lensi hedelmäpuutarhaan -- se lensi toisen muurin yli -- puutarhaan, missä ei ole ovea!

-- Siellä se elää, sanoi vanha Ben. -- Siellä sen emo hautoi sen. Ja se punarinta-neito, jonka kanssa se veitikka kuhertelee, asustaa varmaan vanhoissa ruusupuissa.

-- Ruusupuissa, virkkoi Mary. -- Onko siellä ruusupuita?

Ben Weatherstaff tarttui uudelleen lapioonsa ja alkoi kaivaa.

-- Oli ainakin kymmenen vuotta sitten, hän mutisi.

-- Tahtoisin nähdä niitä, sanoi Mary. -- Missä on vihreä ovi? Täytyyhän siellä olla ovi.

Ben työnsi voimakkaasti lapionsa maahan ja oli taas yhtä äreän näköinen kuin silloin, kun Mary näki hänet ensi kerran.

-- Oli kymmenen vuotta sitten, mutta ei ole enää, hän ärähti.

-- Ei ole ovea! huudahti Mary. -- Täytyy olla.

-- Ei sitä ovea ainakaan kukaan löydä eikä kenenkään tarvitsekaan löytää sitä. Äläkä rupea urkkimaan ja pistämään nenääsi asioihin, jotka eivät sinulle kuulu. No niin, minun on ryhdyttävä työhön. Mene matkoihisi ja ala leikkiä. Ei minulla ole enää aikaa.

Ja hän herkesi äkkiä kaivamasta, heitti lapion hartioilleen ja meni tiehensä vilkaisemattakaan Maryyn tai sanomatta hyvästi.

5.

KÄYTÄVÄSTÄ KUULUU HUUTOA

Alussa Mary Lennoxin päivät kuluivat samaan yksitoikkoiseen tapaan. Joka aamu hän heräsi seinäverhoilla koristetussa huoneessaan ja näki Marthan polvillaan takan ääressä tulta sytyttämässä; joka aamu hän joi lastenkamarissa aamuteensä -- aina yhtä yksitoikkoinen toimitus --, tähysteli syötyään ikkunasta laajaa nummea, joka näytti leviävän kaikkiin suuntiin ja kohoavan pilviin asti, ja tuijotettuaan siihen kotvan aikaa huomasi parhaaksi lähteä ulos, sillä sisällä ei ollut mitään tekemistä. Hän ei tiennyt, että hänen ripeä käyntinsä ja juoksunsa poluilla ja lehtokujilla pani hänen hitaasti virtaavan verensä liikkeelle ja teki hänet vahvemmaksi taistelemaan nummelta puhaltavaa tuulta vastaan. Hän juoksi vain lämpimikseen ja hän vihasi tuulta, joka piehtaroi hänen kasvoillaan ja painoi häntä näkymättömän jättiläisen tavoin väkisin taaksepäin. Mutta hän veti keuhkoihinsa syvin siemauksin kanervikon tuimaa, raitista ilmaa, joka virkisti hänen pientä, laihaa ruumistaan, nosti hiukan punaa hänen poskilleen ja sytytti loistetta hänen raukeisiin silmiinsä.

Jo parin ulkoilmassa vietetyn päivän kuluttua hän aamulla herätessään tiesi, millaista on olla nälissään. Käydessään ruokapöytään hän ei halveksivasti silmäillyt puuroaan eikä työntänyt sitä luotaan, vaan otti lusikkansa ja söi yhtä päätä, kunnes puurokulho oli tyhjä.

-- Taisipa puuro kelvata sinulle tänä aamuna, vai mitä? kysyi Martha.

-- Tänään se maistuu hyvältä, sanoi Mary itsekin hiukan hämmästyneenä.

-- Nummen ilmahan se panee vatsasi kurnimaan, vastasi Martha. -- Sinä onnellinen saatkin aina syödä tarpeeksesi, kun olet nälkäinen. Meidän mökissä on kaksitoista nälkäistä vatsaa eikä paljon mitään niihin pantavaa. Kunhan vain edelleenkin leikit joka päivä ulkona, karttuu luittesi päälle vähän lihaa etkä ole niin keltainen.

-- En viitsi leikkiä, sanoi Mary. -- Ei minulla ole mitään millä leikkisin.

-- Ei mitään millä leikkisit! puuskahti Martha. -- Meidän lapset leikkivät tikuilla ja kivillä. Siinä juostaan ja huudetaan, katsellaan ja näytellään.

Mary ei huutanut ja näytellyt esineitä, mutta hänkin alkoi katsella. Muuta tekemistä ei ollut. Hän kierteli kiertelemistään puutarhoissa, vaelteli pitkin puiston polkuja. Toisinaan hän meni tapaamaan Ben Weatherstaffia, mutta tämä hääräili aina ahkerassa työssä tahi näytti niin happamelta, ettei Mary päässyt puheen alkuun. Kerran kun Mary oli menossa hänen luokseen, hän herkesi kaivamasta, heitti lapion olalleen ja lähti kävelemään vastakkaiseen suuntaan ikään kuin Maryä välttääkseen.

Oli paikka, jossa Mary kävi useammin kuin missään muualla. Se oli pitkä käytäväpolku muurien ympäröimän puutarhan ulkopuolella. Sen kummallakin puolen oli alastomia kukkapenkereitä, ja muuria verhosi sankka murattiköynnös. Muuria pitkin kiemurtelivat tummanvihreät lehvät olivat eräässä paikassa tuuheammat kuin muualla. Paikka oli nähtävästi kauan aikaa ollut hoitoa vailla. Muratti oli muuten karsittu ja leikelty siroksi, mutta täällä polun alapäässä sitä ei ollut tasoitettu ensinkään.

Pari päivää sen jälkeen kun oli puhellut Ben Weatherstaffin kanssa Mary huomasi sen ja pysähtyi ihmettelemään. Kun hän seisoi siinä seuraten katseellaan pitkää, tuulessa huojuvaa muratinoksaa, hänen silmiensä ohi vilahti jokin tulipunainen, ja riemukas liverrys kajahti hänen korvaansa. Muurin yläreunalla istua piipotti Ben Weatherstaffin punarinta kurottuen eteenpäin pikku pää kallellaan, jotta näkisi paremmin Maryn.

-- Oh! Mary huudahti. -- Sinäkö siellä olet -- sinäkö? Ja hänestä tuntui luonnolliselta jutella linnulle aivan kuin se olisi ymmärtänyt puheen ja vastannut siihen.

Se vastasikin. Se viserteli ja liverteli ja hyppeli pitkin muurin reunaa ikään kuin kertoen hänelle kaikenmoisia juttuja. Ja Marystä tuntui kuin hän olisi ymmärtänyt sitä. Se tuntui sanovan:

-- Hyvää huomenta! Eikö tuuli ole herttainen? Eikö aurinko ole herttainen? Eikö kaikki ole herttaista? Viserrellään, hypitään ja liverrellään yhdessä. Tule! Tule!

Mary alkoi nauraa ja hyppeli pienin harppauksin pitkin muuripolkua linnun kintereillä. Laiha, kalpea, ruma Mary-rukka -- tällä hetkellä hän oli melkein sievä.

-- Minä pidän sinusta! Minä pidän sinusta! hän huusi. Ja hän viserteli ja koetti viheltää, vaikkei hänellä ollut pienintäkään aavistusta, miten oli meneteltävä. Mutta tyytyväiseltä punarinta näytti ja se viserteli ja liverteli hänelle vastaukseksi. Lopulta se levitti siipensä ja pyrähti lentoon asettuen istumaan muurin toisella puolella olevan puun latvaan, jossa se rupesi heleästi laulamaan.

-- Se on puutarhassa, johon ei kukaan voi päästä, tuumi Mary itsekseen. -- Se on puutarhassa, johon ei ole ovea. Siellä se asuu. Kuinka hauskaa olisi nähdä, millaista siellä on.

Hän juoksi käytävää pitkin vihreälle ovelle, josta oli tullut puutarhaan ensimmäisenä aamuna. Sitten hän juoksi vielä toisen puutarhan läpi, kunnes tuli hedelmäpuutarhaan. Sinne hän pysähtyi katselemaan muurin toisella puolella olevaa puuta. Punarinta oli lopettanut juuri laulunsa ja alkoi nokallaan puhdistaa sulkiaan.

-- Siinä se puutarha on, Mary sanoi. -- Olen varma, että se on siinä.

Hän kiersi muuria ja tähysteli sitä tarkkaan joka puolelta, mutta tulos oli sama kuin ennenkin -- ovesta ei näkynyt merkkiäkään. Hän juoksi uudelleen keittiöpuutarhojen läpi ja pysähtyi vasta pitkän, murattien verhoaman muurin vierellä kulkevalle käytävälle. Hän kulki sen päähän asti ja palasi sitten toiseen päähän tarkastellen muuria. Mutta ovea hän ei löytänyt.

-- Merkillistä, hän mietti. -- Ben Weatherstaff oli oikeassa: ei siinä ole ovea. Mutta kymmenen vuotta sitten on täytynyt olla, koska herra Craven kaivoi avaimen maahan.

Tämä pulmallinen seikka antoi hänelle niin paljon päänvaivaa, ettei hän enää surrut tänne joutumistaan. Intiassa hän oli aina ollut niin uupunut, ettei jaksanut välittää mistään. Nummen raikas tuuli oli nyt alkanut puhallella rikki hämähäkinverkkoja hänen nuorista aivoistaan ja herätellä häntä torkkumistilasta.

Hän oleskeli ulkona melkein koko päivän, ja istuutuessaan illalla teepöytäänsä hän oli nälkäinen, uninen ja tyytyväinen. Marthan lavertelukaan ei enää suututtanut häntä; hänestä oli melkein hauskaa kuunnella tytön juttuja. Lopulta hän päätti tehdä Marthalle erään kysymyksen. Käytyään illallisen jälkeen istumaan uunimatolle tulen ääreen hän katsoi hetken sopivaksi.

-- Miksi herra Craven vihasi puutarhaa? hän kysyi.

Hän oli pyytänyt Marthaa viipymään vähän aikaa, eikä tällä ollut mitään sitä vastaan. Hänestä alakerrassa palvelijain huoneessa oli ikävää, sillä miespalvelija ja pääsisäköt ivailivat hänen Yorkshiren murrettaan ja kohtelivat häntä yliolkaisesti. Martha piti juttelemisesta, ja tuo outo Intiasta tullut tyttö, jota "mustat" olivat palvelleet, oli hänelle mielenkiintoinen uusi elämys.

Kutsua odottamatta hän kävi istumaan uunimatolle Maryn viereen.

-- Vieläkös sinä ajattelet sitä puutarhaa? hän sanoi. -- Arvasinhan minä. En minäkään saanut sitä mielestäni, kun kuulin siitä ensi kerran.

-- Miksi setä vihasi sitä? toisti Mary itsepintaisesti. Martha ojenteli jalkojaan ja asettui istumaan.

-- Kuuntele, miten tuuli ulvoo talon nurkissa, hän sanoi. -- Voisit tuskin pysytellä pystyssä nummella, jos sattuisit tänä iltana olemaan ulkona.

Mary kuunteli ja ymmärsi, mitä Martha tarkoitti "ulvomisella". Kumea voihkiva ärjyntä tärisytti taloa joka kulmalta, ikään kuin näkymätön jättiläinen olisi kiskonut ja piiskannut seiniä saadakseen ne luhistumaan. Mutta ei ollut pelkoa että se tunkeutuisi sisään, ja tuntui kodikkaan turvalliselta istua sisällä hehkuvan hiilloksen ääressä.

-- Mutta miksi hän sitä vihasi? kysäisi Mary uudelleen hetken aikaa kuunneltuaan. Hän tahtoi päästä selville, tiesikö Martha.

Silloin laukesivat Marthan kielensiteet.

-- Pidä mielessäsi, hän sanoi, että rouva Medlock on kieltänyt puhumasta siitä. Tässä talossa on paljon sellaista, josta ei saa puhua. Herra Craven on kieltänyt. Hän sanoo, etteivät hänen surunsa kuulu palvelijoille. Ellei tuota puutarhaa olisi, hän olisi toisenlainen. Se oli rouva Cravenin puutarha; hän oli laitattanut sen itselleen silloin kun he menivät naimisiin. Se oli rouvalle hyvin rakas ja he hoitivat sitä yhdessä. Puutarhuria ei päästetty sinne koskaan. Herra ja rouva menivät aina sinne yhdessä ja sulkivat oven ja olivat siellä sitten tuntikausia, lukivat ja juttelivat. Rouva oli sellainen pikkuinen ja hento tipsukka, ja puutarhassa oli vanha puu, jonka oksa oli vääntynyt istuimen tapaiseksi. Ja hän istutti ruusuja sen puun ympärille, ja siitä oksasta tuli hänen lempipaikkansa. Mutta kerran juuri kun hän oli istumassa oksalla, se katkesi, ja hän putosi maahan ja loukkaantui niin pahasti, että kuoli seuraavana päivänä. Tohtorit luulivat, että herra menisi sekaisin ja kuolisi hänkin. Siksi herra vihaa sitä puutarhaa. Ei kukaan ole sen jälkeen käynyt siellä eikä hän salli kenenkään puhua siitä.

Mary ei kysellyt enempää. Hän tuijotti hiillokseen ja kuunteli tuulen ulvontaa. Se ulvoi nyt hurjemmin kuin koskaan.