Part 2

Unohtaen että oli aikonut näyttää välinpitämättömältä, Mary katsoi häneen kysyvästi. Hän ei ollut ikinä tullut ajatelleeksi, että kyttyräselkäiset voisivat mennä naimisiin, ja oli hiukan hämmästynyt. Rouva Medlock huomasi sen, ja koska hän oli puhelias nainen, hän jatkoi yhä paremmalla vauhdilla.

-- Hänen rouvansa oli suloinen ja kaunis, ja herra Craven olisi ilomielin noutanut hänelle ruohonkorren vaikka maailman toisesta äärestä, jos hän olisi niin toivonut. Ei kukaan uskonut hänen menevän naimisiin herra Cravenin kanssa, mutta hän meni, ja ihmiset sanoivat, että hän otti miehen rahojen tähden. Mutta se ei ollut totta -- ei missään tapauksessa, sanoi rouva Medlock hyvin päättävästi. -- Kun hän kuoli --

Tahtomattaankin Mary hätkähti.

-- Voi, kuoliko hän? hän huudahti aivan vaistomaisesti. Hän oli juuri muistanut ranskalaisen sadun poloisesta kyttyräselkäisestä miehestä ja ihanasta prinsessasta, ja herra Archibald Craven rupesi äkkiä kovasti säälittämään häntä.

-- Hän kuoli, vastasi rouva Medlock. -- Ja silloin herra Craven muuttui vielä merkillisemmäksi kuin ennen. Hän ei välitä kenestäkään eikä tahdo nähdä ketään. Hän on enimmäkseen matkoilla, ja kotona ollessaan hän sulkeutuu läntiseen kylkirakennukseen eikä näyttäydy muille kuin Pitcherille. Pitcher on jo vanha mies, mutta hän hoiti herra Cravenia jo silloin, kun tämä oli lapsi ja tuntee hänen tapansa.

Tämä kaikki kuulosti peräti merkilliseltä, se oli kuin satua eikä suinkaan herättänyt Maryssä iloisia toiveita. Talo, jossa oli sata huonetta, melkein kaikki asumattomia ja lukittuja -- talo nummen laidassa -- minkähänlainen tuo nummi olikaan? herätti sangen kaamean mielikuvan. Entä tuo kyttyräselkäinen mies, joka sulkeutui telkien taakse! Huulet yhteen puserrettuina Mary tuijotti ulos ikkunasta, ja kun sade alkoi vihmoa ruutuun harmaita, vinoja vesiviiruja, ne tuntuivat hänestä aivan luonnollisilta. Jos sedän kaunis rouva olisi ollut elossa, hän olisi ehkä tuonut iloa taloon ja liehunut kuten hänen oma äitinsä edestakaisin huoneissa ja käynyt kutsuissa yllään puku, joka oli "täynnä pitsejä". Mutta hän oli mennyt hänkin.

-- Älä odota näkeväsi setääsi, sillä lyön vaikka vetoa, ettei hän halua tavata sinua, sanoi rouva Medlock. -- Äläkä kuvittele, että siellä on ihmisiä, jotka juttelevat kanssasi. Sinun täytyy leikkiä itseksesi ja tulla toimeen omin neuvoin. Et saa juoksennella kaikissa huoneissa. Sinulle sanotaan, missä saat olla ja missä et. Puutarhassa saat leikkiä mielin määrin. Mutta talon seinien sisällä ollessasi älä kuljeksi ympäri urkkimassa. Sitä ei Craven kärsi.

-- En minä aio urkkia, virkkoi pikku Mary, ja hänen säälin tunteensa herra Archibald Cravenia kohtaan sammui yhtä äkkiä kuin se oli herännytkin. Hänestä alkoi tuntua, ettei niin epämiellyttävä mies sen parempaa kohtaloa ansainnutkaan kuin hänen osakseen oli tullut.

Ja hän käänsi kasvonsa rautatievaunun sateen liottamaa ikkunaa kohti ja tuijotti ulos harmaaseen sadetulvaan, joka näytti jatkuvan iankaikkisesti. Hän tarkasti sitä kauan ja tiukasti, kunnes sankka harmaus yhä sakeni hänen silmissään ja hän nukahti.

3.

HALKI NUMMEN

Hän nukkui kauan aikaa. Sillä välin rouva Medlock osti eräältä asemalta lounaskorin, ja Maryn herättyä he söivät kananpaistia, voileipiä ja kuumaa teetä. Sade pieksi ikkunaruutuja entistä rajummin ja asemalla seisojien sadetakit valuivat vettä noronaan. Junailija sytytti lamput vaunussa, ja rouva Medlock reipastui koko lailla nautittuaan osansa teestä ja kananpaistista. Hän söi vahvasti ja nukahti sitten hänkin ruoan jälkeen. Mary tuijotti hänen hattunsa uhkeaan nauharuusuun, kunnes nukahti uudelleen vaununnurkkaansa rapisevan sateen tuudittamana. Oli jo aivan pimeä, kun hän taas heräsi. Juna oli pysähtynyt eräälle asemalle ja rouva Medlock ravisteli häntä.

-- Oletpa sinä nukkunut kauan! hän sanoi. -- On jo aika herätä. Olemme Thwaiten asemalla, ja meillä on edessämme pitkä ajomatka.

Mary nousi pystyyn ja koetti pitää silmänsä auki rouva Medlockin kootessa tavarakääröjään. Tyttö ei tarjonnut apuaan, sillä Intiassa alkuasukkaat aina kiirehtivät tarttumaan tavaroihin ja kantamaan ne, ja Marystä oli aivan luonnollista, että toiset ihmiset palvelivat häntä.

Asema oli aivan pieni eikä junasta näyttänyt astuvan ulos muita kuin he. Asemapäällikkö, rehevä, hyväntuulinen mies, tuli juttelemaan rouva Medlockin kanssa. Hän puhui leveää Yorkshiren murretta.

-- Vai olette te palannut matkaltanne, hän sanoi. -- Ja pikkarainen on tullut mukana.

-- Niin, siinähän hän on, vastasi rouva Medlock nyökäyttäen päätään olkapäänsä yli Maryä kohti. -- Miten rouvanne jaksaa?

-- Hyvin vain. Hevonen on ulkopuolella teitä vastassa. Asemasillan toisella puolella olevalla tiellä odottivat vaunut.

Ne olivat sirot ajoneuvot, ja Mary huomasi, että häntä vaunuihin auttava palvelija oli hienoissa tamineissa. Hänen pitkä, kiiltävä sadetakkinsa ja vedenpitävä hattunsa tihkuivat vettä.

Palvelija sulki vaunujen oven, kiipesi kuskipukille ajajan viereen, ja sitten lähdettiin liikkeelle. Mary huomasi istuvansa mukavasti pehmeän istuimen nurkassa, eikä häntä nyt ensinkään nukuttanut. Hän katseli ikkunasta pimeään toivoen näkevänsä edes hiukan maisemaa, joka ympäröi tuota rouva Medlockin kuvaamaa merkillistä paikkaa. Arka hän ei ollut eikä häntä juuri pelottanut, mutta kukapa tiesi, mitä saattoi tapahtua nummen laidalla olevassa talossa, jossa oli sata miltei asumatonta huonetta.

-- Minkälaista on nummi? hän kysäisi yhtäkkiä rouva Medlockilta.

-- Katsele ulos ikkunasta kymmenen minuuttia, niin tiedät, vastasi nainen. -- Meillä on viiden mailin ajomatka Misseliin nummen halki, ennen kuin tullaan Manoriin. Paljon et pysty näin pimeässä näkemään, mutta ehkä sentään jotain.

Mary ei kysellyt enempää vaan tyytyi tähystelemään ikkunasta. Vaunujen lyhdyistä heijastuvan valon välähdellessä tien laitaan hän silloin tällöin näki vilahduksen seudusta, jonka halki kuljettiin. Asemalta lähdettyä oli ajettu läpi pienen kylän; sen talot hohtivat valkoisina ja kapakan ikkunasta loisti valoa. Oli sivuutettu kirkko ja pappila sekä pienen kauppapuodin ikkuna, jossa oli leluja, makeisia ja kaikenmoista pikku rihkamaa. Kylän toisessa laidassa tultiin maantielle, jonka varsilla oli pensasaitoja ja puita. Sen jälkeen ei pitkään aikaan näkynyt mitään erikoista.

Lopulta hevoset hiljensivät vauhtia. Ajettiin ylämäkeä, ja samassa pensasaidat ja puut hävisivät tien vieriltä. Ei näkynyt enää muuta kuin sakeaa pimeyttä molemmin puolin. Mary kumartui eteenpäin ja litisti kasvonsa ikkunaa vasten juuri kun vaunut saivat kovan sysäyksen.

-- No niin, nyt ollaan nummella, sanoi rouva Medlock. Vaunujen lyhdyistä tulvehti kellertävää valoa kuoppaiselle tielle. Se näytti kiemurtelevan pensaitten ja pitkin maata kasvavien matalien kasvien läpi loputtomaan pimeyteen, joka tuijotti vastaan joka puolelta, edestä ja takaa. Tuuli alkoi puhaltaa ja nostatti omituisen, hurjan, kohisevan suhinan.

-- Eihän se ole -- eihän se ole meri? virkkoi Mary kääntyen seuralaisensa puoleen.

-- Eihän toki, vastasi rouva Medlock. -- Eikä nummella ole peltoja eikä vuoria, onpahan vain maileittain viljelemätöntä maata, jossa ei kasva muuta kuin kanervaa ja sananjalkoja ja josta eivät muut eläimet löydä ravintoa kuin lampaat ja villiponit.

-- Jos siinä olisi vettä, luulisin sitä mereksi, sanoi Mary. -- Se kuohuu kuin meri juuri nyt.

-- Tuuli vain puhaltaa pensaikossa, virkkoi rouva Medlock. -- Autiota, yksitoikkoista seutua tämä on, vaikka onhan sellaisiakin ihmisiä, jotka pitävät siitä -- varsinkin kun kanervikko kukkii.

Yhä eteenpäin he ajoivat halki pimeän, ja vaikka sade oli tauonnut, vinkui tuuli yhä herkeämättä nostattaen outoja ääniä heidän ympärillään. Mäkeä ylös ja mäkeä alas tie kulki, ja usein vaunut vierivät pienelle sillalle, jonka alitse vesi ryöppysi vuolaana virtana. Marystä ajomatka tuntui loputtomalta, laaja kolkko nummi oli hänestä kuin musta valtameri, jonka yli he ajoivat kapeata kangasta pitkin.

-- En pidä tällaisesta, hän saneli itsekseen. -- En pidä tällaisesta, ja hän pusersi ohuet huulensa yhteen tavallista tiukemmin.

Hevosten kavutessa kuoppaista mäkeä ylös alkoi pimeässä vilkkua valoa. Rouva Medlock näki sen yhtä aikaa kuin Marykin ja huoahti helpotuksesta.

-- Kas, miten iloiseksi tuo valopahanen tekee, hän huudahti. -- Se tulee ulkokartanon ikkunasta. Kohta saamme kupin kuumaa teetä.

Kului aikaa ennen kuin he saivat teensä, sillä portilta oli vielä kaksi mailia ajomatkaa puiston läpi pitkin lehtokujaa, jossa korkeiden puiden latvat melkein koskettivat toisiaan, niin että tuntui kuin olisi ajettu läpi pitkän, pimeän kaariholvin.

Holvista tultiin aukealle paikalle, ja vaunut pysähtyivät kivipihan ympäröimän tavattoman pitkän, mutta matalan talon eteen. Ensin se näytti aivan pimeältä, mutta astuessaan ulos vaunuista Mary huomasi eräästä yläkerran nurkkahuoneen ikkunasta tuikkivan himmeän valon.

Rakennuksen pääovi oli suunnattoman suuri, tehty jykevistä, omituisesti yhteen liitetyistä tammilaudoista, joita pönkittivät isot rautanaulat ja tukevat rautatelat. Se aukeni avaraan halliin, jonka hämärässä valaistuksessa haarniskat ja seinillä riippuvat muotokuvat näyttivät niin aavemaisilta, ettei Maryn tehnyt ensinkään mieli katsella niitä. Hän tunsi olevansa pieni, hylätty, yksinäinen olentoraukka, ja pieneltä ja yksinäiseltä hän näyttikin seisoessaan siinä kivilattialla mustassa puvussaan.

Laiha, siistin näköinen vanha mies seisoi ovea avaavan miespalvelijan vieressä.

-- Teidän on vietävä lapsi huoneeseensa, hän puhui puolittain kuiskaamalla. -- Ei hän halua nähdä tyttöä. Hän lähtee huomisaamuna Lontooseen.

-- Hyvä on, herra Pitcher, vastasi rouva Medlock. -- Kyllä minä järjestän asiat, kun vain tiedän, miten niiden pitää olla.

-- Teidän on järjestettävä niin, ettei herra Craven tule häirityksi ja ettei hän näe, mitä hän ei halua nähdä, sanoi herra Pitcher.

Ja niin Mary Lennox vietiin ensin leveitä portaita ylös ja sitten läpi käytävän ja sitten taas portaita ylös vielä kahden muun käytävän läpi, kunnes ovi avattiin ja hän huomasi olevansa huoneessa, missä takkatuli räiskyi ja pöydälle katettu illallinen odotti häntä.

Rouva Medlock virkkoi kursailematta:

-- No niin, nyt olet perillä. Tässä ja viereisessä huoneessa saat asua -- ja niissä sinun on pysyttävä. Pidä se mielessäsi!

Tällainen oli Maryn tulo Misselthwaite Manoriin, eikä hän arvatenkaan ollut milloinkaan ennen elämässään ollut niin ärripäällä kuin nyt.

4.

MARTHA

Aamulla hän heräsi siihen, että nuori palvelustyttö puhalteli äänekkäästi takan hiillokseen kyyhöttäen polvillaan uunimatolla. Mary seurasi häntä hetken ja alkoi sitten katsella ympärilleen. Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt sellaista huonetta; se oli hänen mielestään niin merkillinen ja synkkä. Seiniä peitti metsämaisemaa kuvaava gobeliinikangas. Puiden alla oli ihmisiä oudonnäköisissä pukimissa ja etäällä näkyi vilahdus ritarilinnan torninhuipuista. Siellä oli metsästäjiä ja hevosia, koiria ja hienoja naisia. Marystä tuntui aivan siltä kuin hän olisi ollut metsässä heidän seurassaan. Korkeasta ikkunasta hän saattoi nähdä laajan puuttoman maiseman; se muistutti suuresti jylhää, sinipunertavalle vivahtavaa merta.

-- Mitä tuo on? hän sanoi viitaten kädellään ikkunaa kohti. Martha, nuori sisäkkö, nousi ja osoitti Maryn katsetta seuraten hänkin sormellaan.

-- Tuo tuossako? hän sanoi.

-- Niin.

-- Nummihan se on, virkkoi tyttö hyväntahtoisesti virnistäen. -- Mitäs pidät siitä?

-- En voi sietää sitä, sanoi Mary.

-- No, sinä et ole tottunut siihen, sanoi Martha palaten takaisin takkavalkean ääreen. -- Se on mielestäsi liian suuri ja autio. Mutta vielä sinä opit pitämään siitä.

-- Pidätkö sinä? kysäisi Mary.

-- Totta kai, vastasi Martha reippaasti uuninristikkoa kiillottaen. -- Oikeinhan minä rakastan sitä. Eikä se ole ollenkaan autio. Siellähän kasvaa vaikka mitä ja tuoksuu mahdottoman hyvältä. Keväällä ja kesällä, kun kanervat ovat kukassa, se on ihmeen kaunis. Se tuoksuu melkein kuin hunaja ja siellä on puhdasta ja raitista -- ja taivas tuntuu olevan korkealla ja mehiläiset ja leivoset pitävät sellaista hauskaa ääntä, surisevat ja laulavat. Semmoista täällä on! En minä tahtoisi nummea jättää, en mistään hinnasta.

Mary kuunteli häntä totisena ja hämmästyneenä. Tämä tyttö oli aivan erilainen kuin intialaiset alkuasukkaat, joihin hän oli tottunut. He olivat kuuliaisia ja nöyristeleviä eivätkä rohjenneet puhutella isäntäväkeään vertaisinaan. Intialaisia palvelijoita ei koskaan pyydetty tekemään mitään, heitä komennettiin. Ei heille, sanottu "olkaa hyvä" ja "kiitos". Suuttuessaan Mary oli aina läimäyttänyt aiaa vasten kasvoja. Hän olisi tahtonut tietää, mitä tämä tyttö tekisi, jos joku läimäyttäisi häntä vasten kasvoja. Hän oli pullea, punaposkinen ja hyväntahtoisen näköinen, mutta hänen käytöksensä ja puhetapansa oli pelotonta, eikä ollut ensinkään varmaa, ettei hän voisi lyödä läiskäyttää takaisin -- jos lyöjä sattuisi olemaan vain pikku tyttö.

-- Sinä olet merkillinen palvelija, hän sanoi tyynyjensä nojasta jotensakin ylväästi.

Martha istui kyykkysillään ja nauroi näyttämättä vähääkään loukkaantuneelta.

-- Niinpä kai, tiedänhän minä sen, hän vastasi. -- Jos Misselthwaitessa olisi mahtava emäntä, en minä kelpaisi edes sisäkön apulaiseksi. Minä olisin navetan puolella enkä huoneita siivoamassa. Minä olen maalainen ja puhunkin maalaisesti. Mutta tämä talo on kovin eriskummallinen, vaikka on mukamas olevinaan niin hieno. Ei täällä tunnu olevan isäntää eikä emäntää, ei muita kuin herra Pitcher ja rouva Medlock. Herra Craven ei tahdo täällä ollessaankaan tietää mistään, ja harvoinhan hän täällä käykin Rouva Medlock antoi minulle tämän paikan pelkkää hyvyyttään. Hän sanoi, ettei koskaan olisi voinut sitä tehdä, jos Misselthwaite olisi ollut samanlainen kuin muut hienot kartanot.

-- Tuleeko sinusta minun palvelijani? kysyi Mary yhtä lyhyesti ja käskevästi kuin hänen tapansa oli ollut Intiassa.

Martha alkoi uudelleen kiillottaa uuninristikkoa.

-- Minä olen rouva Medlockin palvelija, hän sanoi mahtavasti. -- Ja hän on herra Cravenin. Mutta minun on määrä tehdä sisäkön töitä ja auttaa sinua hiukan. Mutta ethän sinä paljon apua tarvitse.

-- Kuka minut pukee? kysyi Mary.

Martha asettui uudelleen kyykylleen ja tuijotti Maryyn.

-- Etkö osaa itse pukeutua? hän puhkesi ällistyneenä sanomaan.

-- En, vastasi Mary hyvin närkästyneenä. -- En ole eläissäni pukenut itse. Tietenkin aiani puki minut joka aamu.

-- Vai niin, no onpa sitten jo aika oppia, sanoi Martha nähtävästi vähääkään aavistamatta olevansa häikäilemätön. -- Sinulle tekee vain hyvää oppia tulemaan toimeen omin päin. Äiti sanoo aina, ettei olisi ihme, vaikka herrasväen lapsista tulisi minkälaisia hupsuja -- kun niillä on aina hoitajat kintereillään ja kun niitä pestään ja puetaan ja viedään ulos kävelylle kuin nukkeja.

-- Intiassa on aivan toisin, sanoi Mary halveksivasti. Tämä oli hänestä sietämätöntä.

Mutta Martha ei nolostunut.

-- Niinpä kyllä, tiedänhän minä, että toisin siellä on, hän vastasi melkein säälivästi. -- Siellähän on paljon mustia ja vain vähän valkoisia ihmisiä. Kun kuulin, että sinun piti tulla Intiasta, luulin sinuakin mustaksi.

Mary hypähti raivostuneena pystyyn vuoteessaan.

-- Mitä? hän kirkaisi. -- Mitä? Sinä luulit, että minä olen musta alkuasukas! Sinä -- sinä emäsika!

Martha ällisteli ensin ja näytti sitten tulistuneelta.

-- Ketä sinä siaksi sätit? hän sanoi. -- Ei sinun tarvitse noin kovasti kiukustua. Ei nuoren herrasneidin sovi puhua tuolla tavoin. Enkä minä vihaa mustia yhtään. Lähetyssanomissakin kerrotaan vähän väliä, kuinka jumalisia ne ovat. Aina niissä sanotaan, että musta on ihminen ja meidän veljemme. En ole eläissäni nähnyt mustaa, ja minä ihastuin, kun luulin kerrankin saavani nähdä yhden aivan läheltä. Kun tänä aamuna tulin huoneeseesi tulta sytyttämään, hiivin vuoteellesi ja vedin varovasti peiton päältäsi katsellakseni sinua. Mutta Martha sanoi pettyneenä, et sinä ollut sen mustempi kuin minäkään -- vaikka oletkin aika keltainen.

Mary ei edes koettanut hillitä raivoaan ja pettymystään.

-- Sinä luulit minua intialaiseksi! Kuinka sinä uskalsit? Sinä et tiedä mitään Intiasta. Sinä et tiedä mitään!

Hänen raivonsa vain kiihtyi tytön ällistellessä häntä mykkänä ja äkkiä hän tunsi olevansa niin hirvittävän yksinäinen, niin kaukana kaikesta, mitä hän ymmärsi ja mikä ymmärsi häntä, että hän heittäytyi kasvoilleen tyynyille ja puhkesi kiihkeisiin nyyhkytyksiin. Hän itki niin hillittömästi, että hyväntahtoinen Martha ihan pelästyi ja rupesi säälimään häntä. Hän astui vuoteen luo ja kumartui Maryn puoleen.

-- Älähän toki tuolla tapaa itke! hän pyyteli. -- Älä toki. Totta sinä puhuit, en minä tiedä mitään. Anna hyvä ihminen anteeksi ja lakkaa itkemästä!

Marthan maalaisessa puhetavassa oli niin paljon teeskentelemätöntä ystävällisyyttä, että se alkoi vaikuttaa Maryyn. Vähitellen hän lakkasi itkemästä ja makasi hiljaa. Martha huoahti helpotuksesta.

-- Nyt on jo aika nousta sängystä, hän sanoi. -- Rouva Medlock sanoi, että minä saan tuoda ateriasi tähän viereiseen huoneeseen. Se on muutettu lastenkamariksi sinua varten. Minä autan sinua pukemisessa, jos nouset sängystä. Jos napit ovat selässä, et osaa itse napittaa niitä.

Päätettyään lopultakin nousta Mary huomasi Marthan ottavan vaatekaapista puvun, jota hänellä ei ollut yllään eilisiltana.

-- Ei se ole minun, hän sanoi. -- Minun on musta.

Hän katseli arvioiden Marthan käsissä olevaa paksua valkoista villatakkia ja pukua ja sanoi sitten kylmän hyväksyvästi:

-- Nuo vaatteet ovat kauniimmat kuin minun.

-- Nämä sinun on pantava päällesi, vastasi Martha. -- Herra Craven käski rouva Medlockin ostaa ne Lontoosta. Hän sanoi: "En tahdo, että lapsi kuljeskelee täällä mustana kuin mikäkin kadotettu sielu. Paikka tulee entistäkin kolkommaksi. Pukekaa hänet kirjaviin." Äiti sanoi ymmärtävänsä mitä hän tarkoitti. Äiti tietää aina, mitä ihmiset tarkoittavat. Ei hän itsekään pidä mustasta.

-- En voi sietää mustia vaatteita, sanoi Mary. Kummallakin oli yhtä ja toista opittavaa pukemisen aikana.

Martha oli tottunut napittamaan siskojensa vaatteita, mutta hän ei ollut ikinä nähnyt kenenkään lapsen seisovan liikkumatta odottamassa, että toinen suorittaisi kaiken hänen puolestaan, aivan kuin hän itse olisi vailla käsiä ja jalkoja.

-- Miksi et pistä itse kenkiä jalkaasi? hän sanoi, kun Mary tyynesti kurotti esiin jalkansa.

-- Aia pani ne aina jalkaani, vastasi Mary ihmeissään. -- Niin oli tapana.

Hän sanoi hyvin usein -- "niin oli tapana". Intialaiset palvelijat sanoivat aina niin. Jos heitä käskettiin tekemään jotakin, jota heidän esi-isänsä eivät olleet tehneet tuhansien vuosien aikana, he silmäilivät käskijää lempeästi ja sanoivat: "Niin ei ole tapana", ja silloin ei asiasta kannattanut sen enempää väitellä.

Mary oli todella tottunut seisomaan pukemisen kestäessä niin kuin "oli tapana" jäykkänä ja liikkumattomana. Mutta tänä aamuna hänestä alkoi tuntua, että hänen oli Misselthwaite Manorissa opittava aika paljon uutta -- muun muassa vetämään itse jalkaansa sukat ja kengät sekä korjaamaan tavarat, joita hän pudotteli. Jos Martha olisi ollut hyvin opetettu, hieno kamarineiti, hän olisi ollut nöyrempi ja kunnioittavampi käytökseltään ja hän olisi tiennyt, että hänen toimiinsa kuului hiusten harjaaminen ja kenkien napittaminen ja pudonneiden esineiden korjaaminen lattialta. Mutta hän oli vain kouluttamaton yorkshirelainen maalaistyttö; hän oli kasvanut salomaan mökissä pikku veljiensä ja siskojensa parissa, jotka eivät koskaan olleet voineet muuta kuvitellakaan kuin että heidän oli huolehdittava itsestään ja kapaloissa itkevistä tai konttaavista sisaruksistaan.

Jos Mary Lennox olisi ollut herkkä nauramaan, ei Marthan puhetulva olisi voinut olla huvittamatta häntä, mutta hän kuunteli sitä haluttomasti ja ihmetteli tytön kursailematonta käytöstä. Marthan puhua pärpättäessä hyväntahtoiseen, tuttavalliseen tapaansa hän alkoi kuitenkin vähitellen kiinnittää huomiota siihen mitä tämä sanoi.

-- Voi sentään, kun näkisit ne kaikki, Martha jutteli. -- Meitä on kaksitoista ja isä ansaitsee vain kuusitoista shillinkiä viikossa. Äiti on usein helisemässä, arvaahan sen, kun pitää hankkia puuroa kaikille. Lapset piehtaroivat nummella ja leikkivät siellä kaiken päivää ja äiti sanoo, että nummi-ilma lihottaa. Hän sanoo, että he osaavat syödä ruohoa niin kuin nummen villit ponit. Dickon-veikko on kahdentoista vuoden vanha, ja hän on ottanut kiinni nuoren ponin, jota hän pitää omanaan.

-- Mistä hän sai sen kiinni? kysyi Mary.

-- Nummelta hän sen löysi. Se oli emonsa kanssa, se oli aivan pieni ja hän alkoi kesyttää sitä ja antoi sille milloin palasen leipää, milloin tuoretta ruohoa. Se on niin kiintynyt Dickoniin, että seuraa hänen kintereillään ja antaa hänen nousta selkäänsä. Dickon on kiltti poika ja eläimet ovat hulluina hänen peräänsä.

Marylla ei ollut koskaan ollut omaa lemmikkieläintä, vaikka hän oli aina sitä halunnut. Niinpä Dickon alkoi häntä jotenkin kiinnostaa, ja se oli jo terveiden tunteiden sarastusta, hän kun oli tähän saakka ollut kiinnostunut vain omasta itsestään. Tultuaan viereiseen huoneeseen, joka oli tehty lastenkamariksi, hän huomasi, että se oli jotensakin saman näköinen kuin se, missä hän oli nukkunut. Se ei ollut kalustettu lapsia, vaan aikuisia varten. Siellä oli synkkiä vanhoja tauluja ja vanhoja jykeviä tuoleja. Keskellä huonetta oli pöydälle katettu maukas, vankka aamiainen. Mutta hänellä oli aina ollut huono ruokahalu, ja Marthan asettaessa ensimmäisen lautasen hänen eteensä hänen katseensa ilmaisi muutakin kuin välinpitämättömyyttä.

-- En halua, hän sanoi.

-- Et halua puuroa! puuskahti Martha epäuskoisena.

-- En.

-- Et tiedä kuinka hyvää se on. Tiputa päälle vähän siirappia tai sokeria.

-- En halua, toisti Mary.

-- Vai et! sanoi Martha. -- Minä en voi sietää, että Jumalan viljaa halveksitaan. Ollapa meidän lapset tämän pöydän ääressä, niin he tyhjentäisivät vadit tuossa tuokiossa.

-- Miksi? kysäisi Mary kylmästi.

-- Miksi? äännähti Martha. -- Siksi että he ovat tuskin koskaan eläessään syöneet vatsaansa täyteen. He ovat niin nälkäisiä kuin haukan ja ketun poikaset.

-- En tiedä, millaiselta tuntuu olla nälkäinen, sanoi Mary välinpitämättömästi.

Martha näytti närkästyneeltä.

-- Vai niin, sittenhän sinun olisi hyvä kokea sekin. Sen näkee selvästi, virkkoi hän kursailematta. -- En voi olla suuttumatta, kun näen ihmisten töllistelemässä hyvää ruokaa ja juomaa. Voi toki, ollapa vain Dickonilla, Filillä, Janella ja niillä muilla edes hiukankaan tätä hyvää.

-- Miksi et vie sitä kotiisi heille? ehdotti Mary.

-- Eihän se ole minun, vastasi Martha loukkaantuneena. -- Eikä tänään ole vapaapäivänikään. Kerran kuukaudessa minulla on vapaapäivä. Silloin käyn kotona ja toimitan siellä kaikki askareet, että äiti saa vähän levätä.

Mary joi hiukan teetä ja söi palasen marmelaatilla siveltyä paahtoleipää.

-- Pukeudu lämpimästi ja juokse ulos leikkimään, sanoi Martha. -- Siitä sinä reipastut ja vatsasikin alkaa vielä kurnia nälästä.

Mary astui ikkunan luo. Hän näki puutarhan käytävineen ja suurine puineen, mutta kaikki näytti viluiselta ja kylmältä.

-- Ulos! Mitä minä ulkona tällaisena päivänä?

-- No niin, pysy sitten sisällä, mutta mitä sinä aiot täällä puuhailla?

Mary silmäili ympärilleen. Hänellä ei ollut mitään tekemistä.

Sisustaessaan lastenkamaria rouva Medlock ei ollut ajatellut hauskuutta. Kannatti ehkä sittenkin mennä puutarhaa tarkastamaan.

-- Kuka lähtee kanssani? kysäisi hän. Martha oli ihmeissään.

-- Sinun täytyy lähteä yksinäsi, hän vastasi. -- Täytyy oppia leikkimään kuten muutkin lapset, joilla ei ole veljiä eikä sisaria. Dickon-veikko menee yksinään nummelle ja leikkii siellä tuntikausia. Siellä hän sai poninkin ystäväkseen. Nummella käyvät lampaatkin tuntevat hänet ja linnut tulevat nokkimaan ruokaa hänen kädestään. Oli leipää vaikka kuinka niukalti, niin aina häneltä liikenee murunen noille ystäville.