Part 18

-- Jos hän nauttisi ravintonsa tavallisten lasten tavalla, niin voisi luulla hänen ruvenneen lihoamaan -- mutta pelkäämme, että se on jonkinlaista paisumista. Joskus hänen kuulee nauravan kummallista naurua, kun hän on kahden serkkunsa kanssa. Ennen hän ei milloinkaan nauranut. Tohtori Craven tulee heti käymään täällä, jos suvaitsette, herra. Hän ei ole koskaan eläessään ollut niin ymmällä.

-- Missä Colin-herra nyt on? kysyi herra Craven.

-- Puutarhassa. Hän on aina puutarhassa -- vaikkei yhdenkään ihmisolennon ole sallittu mennä lähelle, kun hän niin pelkää, että häntä katsotaan.

Viimeisiä sanoja herra Craven tuskin kuuli.

-- Puutarhassa! hän sanoi lähetettyään rouva Medlockin pois. Ja hän toisti toistamistaan: -- Puutarhassa!

Vaivoin hän tempautui takaisin nykyisyyteen, kääntyi ja poistui huoneesta. Hän kulki samaa tietä kuin Marykin, läpi pensasaitaportin, sivu laakerien ja suihkukaivopengerten. Suihkukaivot ruiskuttivat nyt vettä, ja niitä ympäröivät syyskukkien loistavat rivit. Hän kulki poikki nurmikon ja kääntyi pitkälle käytävälle murattimuuria kohti. Hän astui verkalleen silmät maahan luotuina. Hänestä tuntui kuin jokin salainen voima olisi työntänyt häntä kohti paikkaa, joka oli ollut hylättynä niin kauan. Mitä lähemmäksi hän tuli, sitä verkkaisemmaksi kävivät hänen askelensa. Hän tiesi, missä ovi oli, vaikkakin se oli sakeain murattiköynnösten peitossa -- mutta hän ei tarkalleen tiennyt, missä tuo kuopattu avain oli.

Niinpä hän seisahtui ja seisoi hievahtamatta paikallaan ympärilleen katsellen. Mutta samassa hän hätkähti ja alkoi kuunnella -- ja kysellä itseltään, kävelikö hän unissaan.

Muratti kiemurteli tuuheana peittäen oven, avain oli kaivettu pensaiden alle, ei yksikään ihmisolento ollut kymmeneen kolkkoon vuoteen kulkenut ovesta sisään -- ja kuitenkin kuului puutarhasta ääniä -- juoksemista, jalkojen töminää, puiden alitse kiitävää takaa-ajoa, hillittyjä huudahduksia ja hilpeätä mutta tukahdutettua kirkunaa. Se kuulosti totta tosiaan lasten riemukkaalta naurulta, lasten, jotka koettavat estää nauruansa kuulumasta, mutta jotka millä hetkellä tahansa -- kiihtymyksen kohotessa -- saattoivat murtaa kaikki varovaisuuden sulut. Mitä taivaan nimessä tämä merkitsi -- mitä taivaan nimessä kuulivat hänen korvansa? Oliko hän menettämäisillään järkensä ja kuvitteliko hän kuulevansa ääniä, jotka eivät olleet ihmiskorvan kuultavissa? Tätäkö tuo etäinen, kirkas ääni oli tarkoittanut?

Ja sitten tuli hetki, jolloin vallattomat äänet unohtivat kaiken varovaisuuden. Juoksevien jalkojen töminä vilkastui vilkastumistaan -- se lähestyi puutarhanovea -- kuului nopeata, voimakasta, nuorta hengitystä ja hurjia, nauravia huutoja, joita oli mahdotonta pidättää -- ja muratinoksien huojahtaessa syrjään lensi muurin ovi selkoselälleen. Ja siitä tupsahti poika lennähtäen täyttä vauhtia melkein oven takana seisovan syliin näkemättä häntä.

Herra Craven ennätti töin tuskin ojentaa horjuen käsivartensa säilyttääkseen tasapainonsa, ja kun hän ällistyneenä piteli juoksijasta kiinni katsoakseen häntä, hänen hengityksensä oli salpautua.

Poika oli pitkä ja kaunis. Hän hehkui elämää, ja juoksu oli nostattanut loistavan punan hänen poskilleen. Hän työnsi syrjään ohimoilta paksun tukkansa ja kohotti herra Cravenia kohti omituiset, harmaat, kauniiden mustien ripsien ympäröimät silmänsä -- silmät täynnä poikamaista naurua. Nämä silmät olivat pysähdyttäneet herra Cravenin hengityksen.

-- Kuka? Mitä? Kuka? hän änkytti.

Tätä ei Colin ollut odottanut -- tätä hän ei ollut suunnitellut. Hän ei ollut koskaan ajatellut tällaista kohtaamista. Vaikka kenties tämä puutarhasta ryntääminen, tämä juoksukilpailun voittaminen sopikin ehkä vielä paremmin. Hän ojentautui niin suoraksi kuin suinkin. Mary toisena kilpajuoksijana oli myös rynnännyt paikalle, ja hänen mielestään Colin tällä hetkellä näytti monta tuumaa pitemmältä kuin tavallisesti.

-- Isä, huudahti poika, minä olen Colin! Voitko uskoa sitä? Itsekään tuskin sitä käsitän. Minä olen Colin.

Hän ei sen paremmin kuin rouva Medlockaan ymmärtänyt, mitä hänen isänsä tarkoitti, kun tämä kiireisesti puhkesi sanomaan:

-- Puutarhassa! Puutarhassa!

-- Niin, sanat tulivat tulvimalla Colinin suusta. Puutarha sen teki -- ja Mary ja Dickon ja eläimet -- ja taika. Kukaan ei tiedä mitään. Me olemme pitäneet sen salassa saadaksemme kertoa sinulle kun tulet. Olen terve; voitan Marynkin kilpajuoksussa. Minusta tulee painija.

Hän puhui innostuneena, posket punoittivat kuin terveellä pojalla ainakin, ja herra Cravenin sielua vapisutti outo ilo.

Colin laski käsivartensa isänsä käsivarrelle.

-- Etkö ole hyvilläsi, isä? Etkö ole hyvilläsi? Minä aion elää ikuisesti ja ikuisesti!

Herra Craven asetti kätensä pojan hartioille ja pidätti hänet alallaan. Kotvaan hän ei uskaltanut avata suutansa.

-- Vie minut puutarhaan, poikaseni, virkkoi hän viimein. -- Ja kerro miten kaikki on tapahtunut.

Ja niin he taluttivat hänet puutarhaan. Syksyn kulta ja purppura ja sinipunertava ja hehkuva tulipuna olivat levitelleet värivivahduksiaan sen nurmikolle, ja joka taholla kohosi kimpuittain syysliljoja -- valkeita ja punavalkeita. Hän muisti hyvin, milloin ensimmäiset niistä istutettiin juuri sen tähden, että niiden myöhäinen loisto paljastuisi juuri tähän vuodenaikaan. Ruusuköynnöksistä riippui ja luikerteli myöhästyneitä ruusuterttuja, ja auringon kirkastaessa puiden kellertävää hehkua tuntui melkein siltä kuin olisi seisonut lehtimajan ympäröimässä temppelissä. Hän seisoi liikahtamatta; hän katseli katselemistaan.

-- Luulin tätä puutarhaa jo kuolleeksi, hän puhkesi sanomaan.

-- Niin Marykin ensin luuli, sanoi Colin. -- Mutta se virkosi eloon. Sitten he asettuivat istumaan puunsa alle -- kaikki paitsi Colin, joka tahtoi seisoallaan kertoa tarinansa.

-- Tämän ihmeellisempää en ole koskaan kuullut, mietti Archibald Craven, kun tarina lapsen hätiköivänä sanatulvana vyöryi Colinin suusta. Salaperäisyyttä ja taikaa ja nummen eläimiä, tuo tenhoisa keskiyön kohtaus -- kevään tulo -- loukatun ylpeyden aiheuttama tulistuminen, joka oli saanut nuoren radzhan ryntäämään pystyyn Ben Weatherstaffin solvaavan epäluulon raivostuttamana. Entä tuo outo toveruus, näytteleminen ja niin huolellisesti säilytetty salaisuus! Kuuntelija nauroi, kunnes kyynelet tipahtivat silmistä, ja toisinaan ne tipahtivat silloinkin, kun hän ei nauranut. Painija, luennoitsija, tieteellisten keksintöjen tekijä oli naurava, rakastava, terve nuori ihmisvesa.

-- No nyt, virkkoi Colin kertomuksensa lopussa, nyt minun ei enää tarvitse pitää sitä salassa. Kunhan vain eivät pelästyksestä kaatuisi selälleen minut nähdessään -- mutta pyörätuoliin en ikinä enää kömmi. Minä kävelen kanssasi takaisin taloon, isä.

* * * * *

Hyvin harvoin Ben Weatherstaff pistäytyi minnekään toimiltaan, mutta tällä hetkellä hän teki keittiöön asiaa vieden sinne hiukan vihanneksia. Rouva Medlock kutsui hänet palvelijain huoneeseen juomaan lasillisen olutta, ja niin hän oli saapuvilla -- kuten oli toivonutkin -- kun esitettiin dramaattisin kohtaus, mitä miesmuistiin oli Misselthwaite Manorissa nähty.

Toisesta pihanpuoleisesta ikkunasta saattoi nähdä myös vilahduksen nurmikosta. Rouva Medlock, joka tiesi Benin tulevan puutarhasta, toivoi, että tämä olisi osunut näkemään isännän ja ehkäpä sattumalta isän ja pojan tapaamisen.

-- Näitkö heistä jommankumman, Weatherstaff? uteli hän.

Ben laski oluttuopin huuliltaan ja kuivasi suutaan kämmenellään.

-- Näin kuin näinkin, hän vastasi ovelan ja merkitsevän näköisenä.

-- Kummankin? tiedusteli rouva Medlock edelleen.

-- Kummankin, myönsi Ben Weatherstaff. -- Kiitän nöyrimmästi, rouva, voisin minä ryypätä vielä toisenkin tuopillisen.

-- Yhdessäkö? virkkoi rouva Medlock täyttäen kiihdyksissään tuopin yli reunojen.

-- Yhdessä, rouva, ja Ben hörppäsi yhdellä siemauksella puolet tuopin sisällyksestä.

-- Missä Colin-herra oli? Miltä hän näytti? Mitä he sanoivat toisilleen?

-- Sitä en kuullut, sanoi Ben, tikapuiltahan minä vain heidät näin muurin yli katsellessani. Mutta sen minä teille sanon, että ulkona puutarhassa on tapahtunut sellaista, josta teillä sisälläistujilla ei ole aavistustakaan. Pian saatte tietää jotakin.

Ja jo parisen minuutin kulutta ryypättyään oluensa loppuun hän osoitti juhlallisena tuopillaan ikkunaa, josta näkyi kaistale nurmikkoa.

-- Katsokaapas jos olette utelias, hän sanoi, -- Katsokaapas, keitä tuolta ruohikon poikki on tulossa.

Rouva Medlock kurkisti ikkunasta, kohotti kätensä ja päästi pienen parahduksen, ja kaikki palvelijat, miehet ja naiset, ryntäsivät ikkunaan ja seisoivat siinä töllistelemässä silmät selällään.

Nurmikkoa pitkin astui Misselthwaiten isäntä, eikä monikaan heistä muistanut ennen nähneensä häntä sen näköisenä. Ja hänen vieressään, pystyssä päin, nauravin silmin, asteli yhtä voimakkaana ja vankkana kuin kuka muu Yorkshiren poika tahansa -- Colin-herra!