Part 17

-- Susan Sowerby, sanoi Ben Weatherstaff astuen lähemmäksi. -- Katsopas tuon pojan sääriä. Mitäs sanot? Kaksi kuukautta sitten ne olivat hoikat kuin paistinvartaat -- ja näivettyneet ja heikot. Katsopas nyt niitä!

Susan Sowerby nauroi hauskaa nauruansa.

-- Vähän ajan kuluttua niistä tulee oikein vahvan ja pulskan pojan sääret, hän sanoi. -- Annas kun tätä menoa yhä jatkuu, kun yhä edelleen leikitään ja tehdään työtä puutarhassa, syödään vahvasti ja juodaan aika tavalla tuoretta maitoa, niin ei koko Yorkshiressä ole komeampia sääriä, Jumalan kiitos.

Hän laski kätensä Maryn hartioille ja tutkisteli hänen pieniä kasvojaan äidilliseen tapaansa.

-- Entä sinä sitten? hän virkkoi. -- Niinhän sinä kasvat kuin meidän Lisabeth Ellen. Sinäkin taidat olla äitisi näköinen. Meidän Martha kertoi rouva Medlockin kuulleen, että hän oli kaunis. Sinusta tulee kuin ruusu, jahka kasvat suureksi, pikku tyttöseni.

Tullessaan kotiin vapaapäivänään ja kuvaillessaan rumaa, väritöntä intialaista lasta Martha oli tosin tuhahtanut, ettei hän luottanut rouva Medlockin tietoihin tipan tippaa. -- Eihän kenenkään järki-ihmisen päähän mene, että tuollaisen pienen kummituksen äiti olisi ollut kaunis ihminen, hän oli sanonut. Mutta sen Susan Sowerby piti omana tietonaan.

Mary ei ollut kerinnyt kiinnittää paljonkaan huomiota ulkonäköönsä. Hän tiesi vain olevansa nyt toisen näköinen ja lihavampi kuin ennen ja totesi tukkansa kasvaneen vahvasti sekä pituutta että paksuutta. Mutta hän muisti, kuinka hauskaa oli ollut ennen aikaan katsella memsahibia, ja siksi hän oli mielissään kuullessaan sanottavan, että hänestä ehkä joskus tulee äitinsä näköinen.

Lapset kuljettivat Susan Sowerbyta ympäri puutarhan; hänelle kerrottiin juurta jaksain sen tarina ja näytettiin jokainen eloon vironnut pensas ja puu. Colin ja Mary astelivat hänen molemmilla sivuillaan. He eivät irrottaneet silmiään hänen punakoista, leppoisista kasvoistaan, hänen vieressään tuntui lämpimältä ja turvalliselta. Hän näytti ymmärtävän heitä niin kuin Dickon ymmärsi "elukoitaan". Hän kumartui katselemaan kukkia ja puhui niistä kuten lapsistaan. Nokipekka seurasi häntä vaakkuen kerran tai pari ja lensi viimein hänen olkapäälleen.

Lopuksi Dickonin äidille kerrottiin taian ihmeistä.

-- Uskotteko taikaan? kysyi Colin selitettyään hänelle Intian fakiireista. -- Uskottehan toki?

-- Uskonhan minä, poikaseni, vastasi hän. -- Sellaista nimitystä en tosin tunne, mutta eihän nimi tässä suuria merkitse. Sillä taitaa olla oma nimensä Ranskassa ja oma nimensä Saksassa. Sama mahti, joka saa siemenet itämään ja auringon paistamaan, teki sinutkin terveeksi pojaksi. Vähät siitä, miksi me sitä nimitämme, ei se ole meidän vaivaisten kaltainen. Suuri Hyvä Henki ei pahastu moisesta, ei toki. Älä sinä kuuna päivänä lakkaa uskomasta Suureen Hyvään Henkeen, sillä maailma on täynnä sitä -- nimittäkööt sitten ihmiset sitä miksi haluavat. Te lauloitte juuri sen kunniaksi, kun minä tulin puutarhaan.

-- Minä olin iloinen, sanoi Colin luoden häneen kauniit, omituiset silmänsä. -- Äkkiä tunsin kuinka toisenlainen nyt olin -- miten voimakkaat sääreni ja käsivarteni, nähkääs -- ja kuinka minä saatoin kuokkia ja seisoa -- ja niin minä hypähdin pystyyn ja halusin huutaa jollekin, joka kuuntelee.

-- Kyllä taika kuunteli, kun kiitosvirttä veisattiin. Olisi se kuunnellut muutakin laulua. Ilo oli tärkeintä. Voi sinua, poikaseni -- eihän Ilon Antaja välitä mitään nimistä. Ja hän siveli uudelleen hyväillen pojan olkapäätä.

Hän oli tuonut korissa suurenmoisen juhla-aterian, ja kun heille tuli nälkä, Dickon nouti sen piilopaikasta. Äiti kävi istumaan heidän kanssaan puun alle katsellen heidän syömistään ja nauraen mielissään heidän ruokahalulleen. Hän oli täynnä veitikkamaisuutta ja huvitti heitä jos jonkinlaisilla hullunkurisilla jutuilla. Hän kertoi heille yorkshirelaistarinoita ja opetti heille uusia murresanoja. Hän nauroi aivan katketakseen, kun he kuvailivat hänelle, miten vaikeaksi oli käynyt ajan pitkään teeskennellä, että Colin oli yhä parantumaton sairas.

-- Yhdessä ollessamme me melkein kaiken aikaa nauramme, näettekös, selitteli Colin. -- Eikä se ole ollenkaan sairaiden tapaista. Me koetamme pidättää nauruamme, mutta silloin me tyrskimme, ja se on kaikkein pahinta.

-- Hyvänen aika sentään, kyllä saattekin olla kekseliäitä, sanoi Susan Sowerby. -- Mutta ei sinun enää kauan tarvitse näytellä. Herra Cravenin on tultava kotiin.

-- Luuletteko hänen tulevan? kysyi Colin. -- Miksi?

Susan Sowerby naureskeli hiljakseen.

-- Taitaisipa sydämesi aivan haljeta mielipahasta, jos hän pääsisi asian perille, ennen kuin itse kerkeäisit ilmoittaa sen hänelle omalla tavallasi, hän sanoi. -- Olet kai yökausia maannut valveilla ja miettinyt sitä.

-- En siedä ajatellakaan, että joku muu kertoisi sen hänelle, vastasi Colin. -- Joka päivä minulla on erilainen suunnitelma. Nyt juuri tahtoisin juosta hänen huoneeseensa.

-- Siitäpä tulisi hänelle aimo hätkähdys, tuumi Susan Sowerby. -- Tahtoisinpa minäkin nähdä hänen kasvonsa, poikaseni. Tahtoisin totisesti! Hänen on tultava kotiin -- välttämättä.

Puheltiin vielä paljon kaikenmoista, varsinkin pohdittiin mökkiin suunniteltua retkeä. Päätettiin ajaa poikki nummen ja syödä päivällistä ulkoilmassa kanervikossa. Mary ja Colin saisivat nähdä mökin kaksitoista lasta ja Dickonin puutarhan ja lähtisivät kotimatkalle vasta sitten, kun alkaisivat väsyä.

Viimein oli Susan Sowerbyn lähdettävä taloon rouva Medlockia tervehtimään. Colininkin oli jo aika kömpiä pyörätuoliinsa joutuakseen kotiin. Mutta ennen sitä hän asettui seisomaan Susanin eteen silmäillen häntä puolittain ujosti, mutta siitä huolimatta ihailevasti. Äkkiä hän sieppasi kiinni Susanin sinisen viitan liepeestä ja piteli sitä kädessään.

-- Teitä -- juuri teitä minä olen kaivannut, hän sanoi. -- Kunpa te olisitte minun äitini niin kuin Dickonin.

Susan Sowerby kumartui samassa hänen puoleensa vetäen hänet lämpimillä käsivarsillaan povelleen sinisen viitan alle -- kuin hän olisi ollut Dickonin veli. Sumuverho laskeutui hänen silmilleen.

-- Voi sinua, poikaseni! hän kuiskasi. -- Oma äitisi on varmaan tässä puutarhassa, sen uskon. Hän ei voisi olla tulematta tänne. Isäsi täytyy tulla kotiin luoksesi -- hänen täytyy!

27.

PUUTARHASSA

Maailman alusta alkaen on jokaisella vuosisadalla keksitty kaikenmoista ihmeellistä. Viime vuosisadalla keksittiin enemmän hämmästyttäviä seikkoja kuin millään edellisellä vuosisadalla. Nykyisellä vuosisadalla tullaan saattamaan päivänvaloon satoja seikkoja, jotka ovat vieläkin ihmeellisempiä. Ensin ihmiset eivät ota uskoakseen, että jokin kummallinen, uusi seikka on mahdollinen, sitten he alkavat toivoa, että se on saavutettavissa, sitten he näkevät, että se onkin mahdollinen, sitten se toteutetaan, ja silloin koko maailma ihmettelee, kuinka sitä ei osattu toteuttaa vuosisatoja sitten. Viime vuosisadan kuluessa päästiin muun muassa selville siitä, että ajatukset -- pelkät ajatukset -- ovat yhtä voimakkaita kuin sähköparistot -- yhtä hyviä ihmiselle kuin päivänvalo tai yhtä pahoja kuin myrkky. Yhtä vaarallista on sallia lamauttavan tai huonon ajatuksen tulla mieleen kuin päästää tulirokkosiemen ruumiiseensa. Jos sen antaa jäädä sinne, saattaa käydä, ettei siitä pääse eroon koko elinaikanaan.

Niin kauan kuin Maryn mieli oli täynnä pelkkää happamuutta ja kiukkuisia ajatuksia ihmisistä, niin kauan kuin hän ei ollut mistään huvittunut eikä pitänyt mistään, niin kauan hän oli keltanaamainen, sairaalloinen, kärttyisä ja onneton lapsi. Mutta olosuhteet olivat hyvin suopeat hänelle, vaikka hän ei itse sitä tiennyt. Punarinta ja nummen mökki, vanha, merkillinen, muriseva puutarhuri ja pieni yorkshirelainen palvelustyttö, kevät ja päivä päivältä eloon elpyvä salainen puutarha sekä lopuksi nummen poika "elukkoineen" askarruttivat niin hänen mieltään, ettei siinä enää ollut sijaa nyrpeille ajatuksille, jotka vaikuttivat haitallisesti hänen maksaansa ja ruoansulatukseensa tehden hänet keltaiseksi ja haluttomaksi.

Niin kauan kuin Colin huoneeseensa sulkeutuneena hautoi mielessään vain omia vaivojaan, pelkoaan, heikkouttaan ja ihmisvihaansa ja mietti kyttyrää ja varhaista kuolemaa, oli hän hysteerinen, puolihullu pikku erakko, joka ei tiennyt mitään auringosta eikä keväästä eikä sitäkään, että hän saattaisi tulla terveeksi ja seisoa omilla jaloillaan, jos vain koettaisi. Kun uudet, kauniit ajatukset alkoivat työntää syrjään entisiä vastenmielisiä ajatuksia, alkoi elämä palata takaisin häneen, veri virtasi terveenä suonissa ja hän tunsi voimainsa karttumistaan karttuvan.

Sillä välin kun salainen puutarha oli elpymässä eloon ja kaksi lasta sen keralla, harhaili muuan mies kaukaisilla seuduilla, Norjan vuonoilla ja Sveitsin laaksoissa ja vuoristoissa. Kymmenen vuotta tämä mies oli lakkaamatta hautonut mielessään synkkiä, sielua raastavia ajatuksia. Hän ei ollut miehekäs; hän ei ollut milloinkaan koettanut karkottaa niitä. Hän oli kuljeskellut sinisten järvien rannoilla niitä miettien; hän oli levännyt vuorten kupeilla tummansinisen kukkapeitteen keskellä ja hengittänyt tuoksuvaa ilmaa niitä miettien.

Kauhistava suru oli vyörynyt hänen ylleen murskaten hänen onnensa, ja hän oli avannut sielunsa pimeydelle ja estänyt itsepintaisesti pienintäkin valonpilkettä pujahtamasta sinne. Hän oli unohtanut kotinsa ja velvollisuutensa. Kun hän matkusteli, häntä ympäröi sellainen pimeydenkehä, että hän tuntui jo pelkällä kolkolla olemuksellaan myrkyttävän ilman toisilta ihmisiltä. Vieraat pitivät häntä joko hulluna tai ihmisenä, jolla oli salainen rikos omallatunnollaan. Hän oli pitkä, kyttyräselkäinen mies, ja hänen kasvonsa olivat kolkot, uurteisiin vääntyneet. Hotelliluetteloihin hän merkitsi aina nimekseen: "Archibald Craven, Misselthwaite Manor, Yorkshire, Englanti."

Sen jälkeen kun hän oli puhunut Maryn kanssa huoneessaan ja luvannut hänelle "palasen maata", hän oli matkustellut maita mantereita. Hän oli käynyt Euroopan ihanimmilla seuduilla, vaikkei viipynyt missään paria päivää kauemmin. Hän oli valinnut hiljaisimmat ja kaukaisimmat seudut. Hän oli ollut pilviä tavoittelevien vuorten kukkuloilla ja sieltä katsellut alas toisille vuorille auringon noustessa ja valaessa niille hohdetta, kuin maailma olisi juuri syntymässä.

Mutta valo ei milloinkaan tuntunut saavuttavan häntä itseään ennen kuin eräänä päivänä, jolloin hän hämmästyksekseen huomasi oudon seikan tapahtuneen ensimmäisen kerran kymmeneen vuoteen. Hän on ihmeen ihanassa laaksossa Itävallan Tyrolissa. Hän oli kulkenut pitkän taipaleen, mutta hänen sielunsa oli yhä varjossa. Mutta lopulta hän oli väsyneenä laskeutunut levähtämään sammalpeitteelle puron rannalle. Puro oli kirkas ja pieni ja kierteli hilpeänä eteenpäin pitkin kapeata uomaansa läpi kimaltavan, kostean ruohikon. Toisinaan kuului kuin matalaa naurua, kun se pulpahteli yli kivien tai porisi niiden ympärillä. Hän näki lintujen tulevan sen rannalle, kostuttavan päätään siitä juodessaan ja sitten taas levittävän siipensä ja lentävän tiehensä. Virran vieno ääni sai hiljaisuuden ikään kuin syvenemään, vaikka se oli kuin elollinen olento. Laakso oli hyvin, hyvin hiljainen.

Istuessaan katselemassa kirkasta, juoksevaa vettä Archibald Craven tunsi vähitellen mielensä ja ruumiinsa vaimentuvan lepoon, tuudittuvan hiljaiseksi kuin itse laakso. Hän luuli jo vaipuvansa nukuksiin, mutta niin ei käynyt. Hän istui tuijottamassa aurinkoa heijastelevaa vettä, ja hänen silmänsä avautuivat näkemään mitä sen rannoilla kasvoi.

Aivan lähellä virtaa, melkein kostuttaen lehtiään sen veteen, helotti kimppu sinisiä lemmikkejä, ja hän huomasi katselevansa niitä samalla tavalla kuin vuosia takaperin. Hänen mielensä oikein heltyi, kun hän ajatteli, miten herttaisia ne olivat ihmeteltävässä sinessään, nuo sadat pikku kukat. Ja verkalleen, hiljakseen, tämä yksinkertainen ajatus täytti hänen mielensä -- ja työnsi sieltä toiset ajatukset syrjään. Oli ikään kuin suloinen, kirkas kevätvesi olisi alkanut paisua likalätäköissä ja paisunut paisumistaan, kunnes se lopulta pyyhkäisi tiehensä samean veden. Mutta tästä hän ei tietenkään ollut itse selvillä. Hän ei tiennyt, kuinka kauan hän istui vienoon pehmeään sineen tuijottaen, mutta viimein hän liikahti ikään kuin unesta heräten ja nousi hitaasti seisoalleen hengähtäen ihmeissään syvään ja vapautuneena.

-- Mitä tämä merkitsee? hän sanoi miltei kuiskaamalla pyyhkäisten kädellään otsaansa. -- Tuntuu melkein kuin -- olisin elossa!

En tunne tarpeeksi hyvin salattujen asioiden ihmeellisyyttä kyetäkseni selittämään, miten tämä oli tapahtunut hänelle. Itse hän ei ensinkään sitä käsittänyt, mutta hän muisti tämän merkillisen hetken kuukausia myöhemmin, kun hän oli jälleen Misselthwaitessa ja sattumalta sai tietää, että juuri samana päivänä Colin oli huutanut ääneen salaiseen puutarhaan tullessaan:

-- Minä aion elää ikuisesti, ikuisesti, ikuisesti!

Tuo outo rauhallisuus pysyi hänessä kaiken iltaa, ja hän nukkui tasaista virkistävää unta. Mutta kauan ei sitä kestänyt. Seuraavan illan tullessa hän oli avannut ovet selkoselälleen pimeille ajatuksilleen, ja ne olivat karanneet ryntäämällä takaisin. Hän lähti laaksosta ja jatkoi kuljeskelemistaan. Mutta joskus kului minuutteja -- toisinaan puolituntisiakin -- jolloin käsittämättömästä syystä taakka tuntui jälleen vierivän hänen hartioiltaan ja hän tiesi olevansa elävä ihminen eikä kuollut. Hiljakseen -- hiljakseen -- hän oli elpymässä eloon kuten puutarhakin.

Kultaisen kesän vaihtuessa syvempään syksynkultaan hän lähti Comojärvelle. Hän vietti päivänsä järvellä tai tallasi kukkuloiden pehmeätä vihantaa, kunnes oli niin väsyksissä, että häntä rupesi nukuttamaan. Näihin aikoihin hän oli alkanut nukkua paremmin, ja unet olivat lakanneet olemasta hänen kauhunsa.

-- Ehkäpä ruumiini alkaa voimistua, hän arveli.

Se alkoi voimistua, mutta hänen sielunsa alkoi myös verkalleen elpyä. Hänen ajatuksensa eksyivät usein Misselthwaiteen ja hän rupesi tuumimaan kotiin lähtöä. Silloin tällöin hän myös hämärästi muisteli poikaansa ja tutkisteli itseltään, miltä tuntuisi taas seisoa pylväsvuoteen vieressä katselemassa nukkuvan teräväpiirteisiä, norsunluunvärisiä pikku kasvoja ja umpeenpainuneita silmiä, jotka mustat ripset saivat näyttämään niin hämmästyttäviltä. Häntä pelotti ajatella sitä.

Eräänä päivänä hän oli harhaillut niin etäälle, että kuu kumotti korkealla ja pyöreänä hänen palatessaan ja koko maailma oli sinertävien ja hopeisten varjojen peitossa. Hiljaisuus järvellä, rannoilla ja metsässä oli niin ihmeellinen, ettei hän mennytkään huvilaan, missä hän asui. Hän astui pienelle, veden sopukassa olevalle kaareutuvalle penkereelle ja vaipui istumaan hengittäen yön monia taivaallisia tuoksuja. Hän tunsi tuon oudon rauhan uudelleen hiipivän itseensä ja yhä syventyvän, kunnes hän nukahti siihen.

Hän ei ollut selvillä siitä, milloin hän nukahti ja milloin hänen unensa alkoi; se oli niin elävä, ettei se hänen mielestään unta ollutkaan. Myöhemmin hän muisti, miten virkeästi valveilla hän oli luullut olevansa kaiken aikaa. Istuessaan hengittämässä syyskesän ruusujen tuoksuja ja kuunnellessaan vetten loiskintaa jalkainsa juuressa hän oli erottavinaan äänen, joka kutsui häntä nimeltä. Se oli suloinen, kirkas, onnellinen ääni. Se tuli hyvin etäältä, mutta hän kuuli sen niin selvästi kuin se olisi ollut hänen vieressään.

-- Archie! Archie! Archie! puhui ääni, ja sitten uudelleen entistä suloisemmin ja selvemmin: -- Archie! Archie!

Hän luuli hypähtävänsä pystyyn olematta vähääkään hämmästynyt.

Ääni oli niin elävä ja tuntui aivan luonnolliselta kuulla sen puhuvan.

-- Lilias! Lilias! hän vastasi. -- Lilias, missä olet?

-- Puutarhassa, kuului vastaus kuin kultahuilusta. -- Puutarhassa!

Ja samassa hänen unensa katkesi. Mutta hän ei herännyt. Sikeästi ja suloisesti hän nukkui koko ihanan yön. Kun hän lopultakin heräsi, oli jo loistava aamu ja eräs palvelija seisoi hänen edessään tuijottaen häneen. Hän oli italialainen ja tottunut, kuten kaikki huvilan palvelijat, muukalaisen isäntänsä päähänpistoihin. Ei heistä yksikään milloinkaan tietänyt, milloin hän menisi ulos tai tulisi kotiin tai missä häntä haluttaisi nukkua, harhailisiko hän puutarhassa vai makaisiko järvellä veneen pohjalla kaiken yötä. Mies piteli hopeatarjotinta, jossa oli muutamia kirjeitä, ja odotti rauhallisesti, että herra Craven ottaisi ne. Hänen mentyään herra Craven istui parisen minuuttia pidellen niitä kädessään ja katsellen järvelle. Hänet valtasi jälleen tuo outo rauha. Hän muisteli untansa, ihmeellistä, elävää untansa.

-- Puutarhassa! hän sanoi itsekseen ihmetellen. -- Puutarhassa! Mutta ovi on lukittu ja avain on syvälle haudattu.

Kun hän pari minuuttia myöhemmin silmäili kirjeitään, hän huomasi, että päällimmäinen oli englantilainen ja Yorkshiresta tullut. Osoite oli kirjoitettu harjaantumattomalla naisen käsialalla, jota hän ei tuntenut. Hän avasi sen kirjoittajaa ajattelematta, mutta ensimmäiset sanat kiinnittivät heti hänen huomiotaan.

Arvoisa herra!

Minä olen Susan Sowerby, joka kerran nummella rohkeni puhutella Teitä. Mary-neidistä minä silloin puhuin. Nyt rohkenen taas avata suuni. Ei pidä panna pahaksi, mutta minä tulisin kotiin, jos olisin herra. Luulen että ilostuisitte jos tulisitte ja -- pyydän anteeksi -- luulen että rouva pyytäisi teitä tulemaan, jos hän olisi täällä.

Nöyrimmän kunnioittavasti Susan Sowerby.

Herra Craven luki kirjeen kahdesti, ennen kuin hän pisti sen takaisin kirjekuoreen. Uni oli yhä hänen mielessään.

-- Lähden takaisin Misselthwaiteen, hän sanoi. -- Ja lähden heti paikalla.

Parin päivän kuluttua hän oli jälleen Yorkshiressa, ja pitkän rautatiematkan aikana hän huomasi ajattelevansa poikaansa aivan toisenlaisin tuntein kuin aikaisemmin. Näinä kymmenenä vuotena hän oli vain toivonut voivansa unohtaa hänet. Ei hän nytkään aikonut häntä ajatella, mutta siitä huolimatta hänen mieleensä ajelehti lakkaamatta muistoja hänestä. Hän muisteli noita mustia päiviä, jolloin hän oli raivonnut mielipuolen tavalla, koska lapsi oli jäänyt eloon ja äiti kuollut. Hän ei tahtonut nähdä lasta, ja kun hän lopulta oli mennyt katsomaan sitä, hänelle oli näytetty kurja, vikisevä pikku olento, jonka ei luultu elävän montakaan päivää. Mutta hoitajainsa hämmästykseksi se jäi elämään, ja sitten luulivat kaikki, että siitä tulisi viallinen ja rampa raukka.

Hän ei ollut aikonut olla huono isä, mutta hänellä ei ollut ensinkään ollut isän tunteita. Lääkäreitä, hoitajattaria ja ylellisyyttä hän oli hankkinut, mutta häntä oli puistattanut jo pelkkä ajatuskin, että hänellä oli poika, ja hän oli hautautunut omaan kurjuuteensa. Kun hän vuoden poissa oltuaan ensimmäisen kerran palasi Misselthwaiteen ja tuo pieni, kehno ihmisalku väsyneenä ja välinpitämättömänä kohotti häneen suuret, harmaat, mustaripsiset silmänsä, niin samannäköiset ja sittenkin niin hirvittävän erinäköiset kuin ne onnea säteilevät silmät, joita hän oli jumaloinut, ei hän sietänyt nähdä niitä, vaan kääntyi poispäin kuolemankalpeana. Sen jälkeen hän oli tuskin koskaan nähnyt poikaansa paitsi tämän nukkuessa, eikä hän tiennyt hänestä paljon muuta kuin että hän oli parantumattoman sairas, sisukas, hysteerinen ja puolittain hullu. Vain sallimalla hänen pienimmissäkin yksityisseikoissa noudattaa omaa mieltänsä voitiin estää hänen raivonpuuskansa, jotka olivat vaarallisia hänelle itselleen.

Nämä muistot eivät olleet mieltä virkistäviä, mutta junan kiemurrellessa läpi vuorensolien ja tasankojen "eloon virkoava" mies alkoi ajatella aivan toisella tavalla.

-- Kenties olenkin tehnyt väärin kymmenen vuotta, hän saneli itsekseen. -- Kymmenen vuotta on pitkä aika. Saattaa olla myöhäistä ryhtyä enää mihinkään -- aivan liian myöhäistä. Missä ovat ajatukseni olleet?

Hän mietiskeli, oliko Susan Sowerby rohkaissut mielensä ja kirjoittanut hänelle vain siksi, että tuo äidillinen sielu oli selvillä siitä, että poika oli paljon huonompi -- ehkä kuolemaisillaan. Ellei tuo outo, selittämätön rauha olisi yhä vielä pitänyt häntä lumoissaan, hän olisi tuntenut itsensä surkeammaksi kuin koskaan ennen. Mutta rauhan keralla oli tullut rohkeutta ja toivoa.

-- Luuleekohan Susan Sowerby todella, että minä mahdollisesti kykenisin tekemään pojalle hyvää ja ohjaamaan häntä? hän mietti. -- Pistäydyn katsomassa Susania matkallani Misselthwaiteen.

Mutta kun hän nummen poikki matkatessaan pysähdytti vaununsa mökin kohdalla, kerääntyi seitsemän tai kahdeksan ulkona leikittelevää pienokaista hänen ympärilleen kertoen ystävällisesti ja kohteliaasti niiaillen, että äiti oli aikaisin aamulla lähtenyt nummen perälle auttamaan erästä vaimoa, joka oli saanut pikku vauvan taloon. Dickon-veikko, he kertoivat, oli lähtenyt puutarhatöihin taloon, missä hän työskenteli monta päivää viikossa.

Herra Craven silmäili noita reippaita pikku palleroita ja heidän pyöreitä, punaposkisia kasvojaan, joista kukin virnisteli hänelle omalla, erikoisella tavallaan, eikä häneltä jäänyt huomaamatta, että siinä oli terve ja herttainen lapsilauma. Hän myhäili heidän hyväntahtoiselle virnistykselleen, otti kultarahan taskustaan ja antoi sen "meidän Lisabeth Ellenille", joka oli vanhin.

-- Jos tasaatte tämän kahdeksaan osaan, kukin teistä saa puolikruunusen, hän virkkoi.

Sitten hän ajoi tiehensä jättäen taakseen ylenpalttisesti ihastuneen lapsilauman, joka tuuppi toisiaan ja heitteli iloisia kuperkeikkoja.

Nummen ihmeellinen, jylhä kauneus vaikutti häneen rauhoittavasti. Miksi se sai hänet tuntemaan kotiintulon riemua? Olisikohan mahdollista, että hänen pojassaan olisi tapahtunut muutos parempaan päin ja että hän voisi voittaa vastenmielisyytensä häneen? Kuinka elävä hänen unensa olikaan ollut -- kuinka ihmeellinen ja kirkas se ääni, joka oli sanonut hänelle: "Puutarhassa -- puutarhassa!"

-- Koetan löytää avaimen, hän sanoi. -- Koetan avata oven. Minun täytyy -- vaikka en tiedä miksi.

Hänen saapuessaan taloon vastassa olevat palvelijat huomasivat hänen näyttävän terveemmältä. Hän meni kirjastoon ja lähetti noutamaan rouva Medlockin luokseen. Tämä saapui hiukan uteliaana, kiihtyneenä ja hengästyneenä.

-- Miten on poikani laita, rouva Medlock? kyseli hän.

-- Niin, nähkääs, herra, vastasi rouva Medlock, hän on -- kuinka sanoisinkaan -- hän on erilainen kuin ennen.

-- Huonompiko? tiedusteli herra Craven.

Rouva Medlock oli kuin kuumilla kivillä.

-- Nähkääs, herra, hän koetti selittää, hänestä ei kukaan pääse oikein selville, ei tohtori Craven, ei hoitajatar enkä minä.

-- Miten niin?

-- Totta puhuakseni, Colin-herra saattaa olla parempi, mutta saattaa olla huononemaankin päin. Hänen ruokahaluansa ei voi ymmärtää -- ja hänen käytöksensä --.

-- Onko hän tullut vieläkin kummallisemmaksi? kysyi hänen isänsä rypistäen tuskaisena silmäkulmiaan.

-- Siinäpä se, sir. Hän on käynyt hyvin kummalliseksi verrattuna siihen, minkälainen hän oli ennen. Ensin hän ei syönyt mitään ja sitten hän äkkiä alkoi syödä ihan suunnattomasti -- ja sitten hän taas lakkasi ja ateriat lähetettiin takaisin vallan koskemattomina. Ette kai tiedäkään, ettei hän koskaan ennen suostunut hyvällä lähtemään ulos. Vieläkin sääreni tutisevat ajatellessani, mitä meidän oli kestettävä, ennen kuin saimme hänet ulos pyörätuolissa. Hän kiihdytti itsensä sellaiseen tilaan, että tohtori Craven ei sanonut uskaltavansa pakottaa häntä. No niin, eipä aikaakaan niin hän -- juuri yhden tuollaisen kauhean raivokohtauksen jälkeen -- äkkiä vaati päästä ulos joka päivä Mary-neidin kanssa, ja Susan Sowerbyn pojan Dickonin piti työntää pyörätuolia. Hän on hyvin mieltynyt sekä Mary-neitiin että Dickoniin, ja Dickon toi hänelle kesyjä eläimiä, ja uskokaa tai älkää, ulkona puutarhassa hän on aamusta iltaan.

-- Miltä hän näyttää? kuului seuraava kysymys.