Part 16

Dickon astui ruohikolle ja suoritti verkalleen sarjan harkitun tehokkaita, mutta yksinkertaisia lihasten vahvistusharjoituksia. Colin tarkkasi häntä silmät selällään. Muutamia niistä hän saattoi istualtaan itsekin tehdä. Eipä aikaakaan, kun hän jo nousi seisomaan vahvistuneille jaloilleen ja alkoi hellävaroen harjoitella. Marykin seurasi esimerkkiä. Nokipekka katseli heitä, tuli hyvin rauhattomaksi ja lähti lopulta tuskastuneena hyppimään, kun ei voinut tehdä samoja liikkeitä kuin muut.

Tästä hetkestä alkaen myös nämä harjoitukset kuuluivat päivän säännöllisiin tehtäviin. Kerta kerralta Colin ja Mary saavuttivat niissä yhä enemmän kestävyyttä, ja niiden jälkeen heillä oli niin valtava ruokahalu, että ilman Dickonin koria he olisivat olleet huutavassa hukassa. Mutta pieni paistinuuni ja rouva Sowerbyn herkut täyttivät niin hyvin tehtävänsä, että rouva Medlock ja hoitajatar ja tohtori Craven joutuivat uudelleen ymmälle. Voi olla välinpitämätön aamiaisen suhteen ja olla halveksivinaan päivällistä, jos on sullonut vatsansa täyteen paistettuja munia ja perunoita ja mehevästi kuohuvaa nuorta maitoa ja ohrarieskaa ja leivoksia ja nummen hunajaa ja paksua kermaa.

-- He eivät syö suorastaan mitään, sanoi hoitajatar. -- He kuolevat nälkään, ellei heitä saa taivutetuksi nauttimaan enemmän ruokaa. Katsokaa miltä he näyttävät yhtä kaikki.

-- Niin kyllä, vai vielä katsoa! kiukutteli rouva Medlock. -- Hohhoh, minä olen aivan kuoliaaksi kiusaantunut heidän tähtensä. He ovat oikeita vintiöitä, nuo lapset. Milloin palaavat puutarhasta hihat puhki, milloin nyrpistävät nenäänsä herkuille, joilla keittäjä koettaa heitä houkutella. Eilenkään he eivät ottaneet edes suupalasen vertaa haarukkaan tuosta suussa sulavasta kananpaistista -- ja naisparka tarjosi heille vanukasta, jonka hän oli valmistanut ihka oman reseptinsä mukaan -- ja takaisin sekin tuotiin. Hän oli pillahtaa itkuun. Hän pelkää saavansa vielä syyn päälleen, jos ruokahalun puute vie heidät hautaan.

Tohtori Craven tuli ja silmäili Colinia kauan ja tutkivasti. Hän oli tavattoman kiusaantuneen näköinen hoitajattaren puhellessa hänen kanssaan ja näyttäessä hänelle melkein koskematonta aamiaistarjotinta, jonka hän oli pannut syrjään tohtorille näytettäväksi -- mutta vielä kiusaantuneemmalta hän näytti käydessään istumaan sohvan viereen ja tutkiessaan Colinia. Hän oli käynyt Lontoossa asioilla eikä ollut nähnyt poikaa lähes kahteen viikkoon. Kun nuoret vesat alkavat toipua, käy paraneminen nopeasti. Colinin hipiästä oli haihtunut vahanväri; hänen kauniit silmänsä olivat kirkkaat, ja kolot poskissa ja ohimoilla olivat tasoittuneet. Hänen huulensa olivat täyteläiset ja terveen punaiset. Kuolemaan tuomitun pojan mallikappaleeksi häntä ei todella olisi uskonut.

-- Onpa ikävä, ettet syö mitään, sanoi tohtori. -- Ei sellainen kelpaa. Sinä menetät kaiken mihin olet päässyt -- ja hämmästyttävästi oletkin lihonut. Jonkin aikaa sitten söit niin vahvasti.

-- Sanoinhan teille, että ruokahaluni oli luonnoton, vastasi Colin.

Mary istui jakkaralla sohvan vieressä ja päästi äkkiä perin merkillisen äänen, jonka hän koetti tukahduttaa niin rajusti, että oli vähällä tukehtua.

-- Mikä hätänä? kysyi tohtori Craven kääntyen häneen päin.

Mary muuttui ankaran vakavaksi.

-- Se oli jotakin aivastuksen ja yskän väliltä, hän vastasi nuhtelevan arvokkaasti, ja se tarttui kurkkuuni.

-- Mutta en voinut pidättää itseäni, hän sanoi jäljestäpäin Colinille. -- Olin purskahtaa nauruun, kun mieleeni muistui äkkiä viimeinen suuri perunasi ja kuinka sinä vääntelit suutasi pistäessäsi suuhusi paksun herkullisen leipäkannikan hilloineen ja kermahyytelöineen.

-- Onko noilla lapsilla jokin salainen keino, jolla he hankkivat ruokaa itselleen? kysäisi tohtori Craven rouva Medlockilta.

-- Ei heillä voi olla, elleivät he kaiva sitä maasta tai poimi puista, vastasi rouva Medlock. -- He ovat kaiken päivää ulkona eivätkä näe muita kuin toisensa. Ja jos he haluavat syödäkseen jotakin muuta kuin mitä heille tarjotaan, ei heidän tarvitse muuta kuin pyytää.

-- No niin, arveli tohtori Craven, niin kauan kuin ruoatta oleminen ei haittaa heitä, ei meidän tarvitse olla levottomia. Poikaa ei tuntisi enää samaksi.

-- Eikä tyttöäkään, tokaisi rouva Medlock. -- Nyt kun hän on lihonut ja hapan ilme on kadonnut hänen kasvoiltaan, hän on muuttunut suorastaan kauniiksi. Hänen tukkansa on kasvanut paksuksi ja vahvaksi ja hänen hipiänsä on ihan kirkas. Miten kiukkuinen pikku otus hän tullessaan olikaan, ja nyt he yhdessä Colin-herran kanssa nauraa kikattavat kuin mitkäkin hassut. Ehkäpä heitä lihottaakin juuri se.

-- Ehkäpä, sanoi tohtori Craven. -- Naurakoot vain.

25.

VERHO

Ja salainen puutarha kukoisti kukoistamistaan, ja joka aamu paljastui uusia ihmeitä. Punarinnan pesässä oli munia ja punarinnan kumppani hautoi niitä. Alussa se oli hyvin hermostunut, ja punarinta itse oli ärtyisen varovainen ja piti Maryä ja Colinia tarkasti silmällä. Jotenkin se tiesi, ettei Dickonia tarvinnut pitää silmällä. Samalla hetkellä kun sen kirkas musta silmä keksi Dickonin, se tiesi ettei tämä ollut muukalainen, vaan jonkinlainen nokkaa ja höyheniä vailla oleva punarinta. Hän osasi puhua punarinnan kieltä. Sitä Dickon aina puhui punarinnalle; tuo merkillinen mongerrus, jota hän käytti ihmisolentoja puhutellessaan, ei niin muodoin haitannut vähääkään. Hänen liikkeensäkin olivat kuten punarinnan. Ne eivät milloinkaan säikäyttäneet ketään eivätkä olleet niin äkillisiä, että olisivat näyttäneet vaarallisilta ja uhkaavilta. Dickonia saattoi mikä punarinta tahansa ymmärtää, hänen läsnäolonsa ei siis tuottanut minkäänlaisia häiriöitä.

Mutta alussa näytti olevan tarpeellista olla varuillaan noiden kahden toisen suhteen. Ensinnäkin poikaolento ei tullut puutarhaan säärillään kävellen. Häntä työnnettiin eteenpäin pyörillä kulkevassa esineessä, ja hänen ylleen oli heitetty villieläinten nahkoja. Se oli jo epäilyttävää. Kun hän sitten alkoi nousta seisaalleen ja liikuskella ympäri, se tapahtui merkillisen tottumattomasti, ja toisten täytyi näköjään auttaa häntä. Punarinnan oli tapana piiloutua pensaikkoon ja silmäillä tuota toimitusta levottomana kallistaen päätänsä puolelta toiselle. Se arveli pojan verkkaisten liikkeiden merkitsevän sitä, että tämä valmisteli äkillistä hyppäystä kuten kissat. Parin päivän aikana punarinta pohti ahkerasti tätä seikkaa kumppaninsa kanssa, mutta sitten se päätti olla ensinkään koskettelematta aihetta, sillä puoliso joutui niin suuren kauhun valtaan, että punarinta pelkäsi munien saattavan siitä kärsiä.

Oli sanomattoman suuri huojennus, kun poika alkoi kävellä omin voimin ja liikuskella sukkelammin. Mutta vielä kauan aikaa -- ainakin punarinnasta aika tuntui pitkältä -- hän antoi aihetta levottomuuteen. Hän ei käyttäytynyt toisten ihmisolentojen tavoin. Hän tuntui olevan hyvin ihastunut kävelemiseen, mutta vähän päästä hän, omituista kyllä, kävi istumaan tai makaamaan hetkeksi, ja sitten hän aloitti taas uudelleen, mikä oli hyvin epäilyttävää.

Kotvan kuluttua poika alkoi liikkua puutarhassa kuten muutkin, mutta näihin aikoihin lapset alkoivat jokainen järjestänsä tehdä jotakin hyvin tavatonta. Heidän oli tapana seisoa puiden alla liikutellen käsivarsiansa, sääriään ja päätään tavalla, joka ei ollut kävelemistä, juoksemista eikä istumistakaan. Joka päivä näitä liikkeitä suoritettiin vähän päästä, eikä punarinta koskaan pystynyt puolisolleen selittämään, mitä he tekivät tai yrittivät tehdä. Kun tuo punarinnan kieltä sujuvasti puhuva poika oli mukana tuossa joukossa, niin tottapa linnut sentään saattoivat olla huoleti siitä, ettei toimitus ollut vaarallista laatua.

Kun poika alkoi kävellä ja juoksennella, kuokkia ja kitkeä, vallitsi pesässä puutarhan nurkassa suuri rauha ja tyytyväisyys. Pelko ja rauhattomuus kuului menneisyyden huoliin. Hautominen oli nyt hupainen toimitus, sillä munien tiedettiin olevan hyvässä turvassa. Sattuipa niinkin, että sateisena päivänä munien äiti oli hiukan ikävissään, kun lapset eivät tulleet puutarhaan.

Mutta Marylla ja Colinilla ei ollut ikävä, ei edes sateisina päivinä. Eräänä aamuna, kun satoi kaatamalla ja Colin alkoi tuskaantua sohvalla loikomiseen, sillä pystyssä oleminen ja liikkuminen olisi ollut perin varomatonta, iski Maryn päähän loistava ajatus.

-- Nyt kun olen oikea poika, sääreni ja käsivarteni ja koko ruumiini ovat niin täynnä taikaa, etteivät ne pysy alallaan, oli Colin sanonut. -- Ne pyrkivät väkisinkin liikkeelle. Tiedätkö, Mary, että herätessäni aamulla kun kaikki ulkona tuntuu oikein huutavan ilosta, minunkin tekee mieleni hypähtää vuoteesta ja ruveta huutamaan. Ja arvaathan, mitä silloin tapahtuisi.

Mary nauraa hihitti.

-- Hoitajatar ja rouva Medlock hyökkäisivät sisään ja luulisivat, että sinä olet tullut hulluksi ja lähettäisivät noutamaan tohtoria.

Colinkin tirskui. Hän saattoi nähdä heidän kauhistuneet ja ällistyneet kasvonsa, kun hän seisoisi pystyssä kirkuen täyttä kurkkua.

-- Kunhan isä tulisi kotiin, sanoi hän. -- Tahdon itse kertoa hänelle. Ajattelen sitä aina -- mutta tällä tapaa emme voi jatkaa enää kauan. En voi maata alallani ja olla olevinani sairas, enkä sitä paitsi näytäkään sairaalta. Kunhan vain lakkaisi satamasta.

Silloin Mary sai loistavan päähänpiston.

-- Colin, hän aloitti salamyhkäisesti, tiedätkö kuinka monta huonetta tässä talossa on?

-- Tuhat luullakseni, vastasi Colin.

-- Täällä on melkein sata huonetta, joissa ei kukaan koskaan käy, sanoi Mary. -- Ja kerran sateisena päivänä minä kävin katsomassa niitä, kävin vaikka kuinka monessa huoneessa. Kukaan ei ole koskaan saanut tietää, vaikka rouva Medlock oli vähällä päästä minun jäljilleni. Tullessani takaisin eksyin ja jäin seisomaan sinun käytäväsi päähän. Silloin minä kuulin sinun toisen kerran huutavan. Colin kavahti istualleen sohvallaan.

-- Sata huonetta, joissa ei kukaan käy, hän huudahti. -- Sehän on yhtä jännittävää kuin salainen puutarha. Eiköhän lähdetä niitä katsomaan? Sinä voisit työntää minun tuoliani, eikä kukaan saisi tietää, mihin olemme menneet?

-- Sitä minä juuri tuuminkin, sanoi Mary. -- Ei kukaan uskaltaisi seurata meitä. Siellä on käytäviä, joissa voisit juosta. Me voisimme tehdä tavallisia harjoitusliikkeitämme. Siellä on pieni intialainen huone, jossa on kaappi täynnä norsunluusta tehtyjä norsuja. Siellä on huoneita vaikka minkälaisia.

-- Soita kelloa, käski Colin.

Hoitajattaren tullessa sisään Colin antoi määräyksensä.

-- Tuolini on tuotava tänne, hän sanoi. -- Serkkuni ja minä lähdemme katsomaan sitä osaa rakennusta, joka ei ole käytössä. John saa työntää minut taulugalleriaan asti, sillä portaissa tarvitaan apua. Sitten hänen on mentävä tiehensä ja jätettävä meidät rauhaan, kunnes hänet kutsutaan takaisin.

Sinä aamuna haihtui sadepäivän kammottavuus. Kun palvelija oli pyöräyttänyt tuolin taulugalleriaan ja käskyä totellen jättänyt lapset kahden kesken, katsahtivat Colin ja Mary ihastuneina toisiinsa. Niin pian kuin Mary oli varmistunut siitä, että John todellakin oli mennyt omalle puolelleen, Colin kapusi alas tuoliltaan.

-- Minäpä alan juosta gallerian toisesta päästä toiseen, hän huudahti, ja sitten alan hyppiä ja sitten rupeamme tekemään Bob Haworthin liikkeitä.

Ja kaiken tämän he tekivätkin ja paljon muuta lisäksi. He katselivat muotokuvia ja löysivät papukaijaa sormiensa päässä pitelevän ruman pikku tytön, jolla oli vihreä silkkipuku.

-- Nämä kaikki ovat tietenkin olleet sukulaisiani, tuumi Colin. -- Siitä on kulunut pitkä aika, kun he elivät. Tuo papukaijaa pitelevä on luullakseni joskus maailmassa elänyt isoäitini. Hän muistuttaa sinua, Mary -- ei sellaisena kuin nyt olet, vaan niin kuin olit tänne tullessasi. Nyt olet jo paljon lihavampi ja sievempi.

-- Niin olet sinäkin, sanoi Mary, ja molemmat nauroivat.

He menivät intialaiseen huoneeseen ja leikkivät norsunluisilla elefanteilla. He löysivät sohvatyynystä reiän, missä hiiri oli asustanut, mutta hiirenpoikaset olivat kasvaneet ja juosseet tiehensä ja reikä oli tyhjä. He katselivat monia huoneita ja keksivät enemmän nähtävyyksiä kuin Mary ensimmäisellä vaellusretkellään. He viettivät aamupäivän ihmeen hupaisesti ja tuntui salaperäiseltä ja jännittävältä, kun tiesi, että he olivat kuin peninkulmien päässä muista talon ihmisistä.

-- Olipa hauskaa että tulimme, sanoi Colin. -- En ole koskaan tiennyt asuvani näin merkillisessä vanhassa talossa. Minä pidän siitä. Me tulemme tänne jokaisena sadepäivänä. Aina täältä löytyy uusia merkillisiä komeroita ja esineitä.

Sinä aamuna heidän ruokahalunsa paisui niin suunnattomaksi, että kun heille tuotiin aamiainen Colinin huoneeseen, kävi kerrassaan mahdottomaksi lähettää sitä takaisin koskemattomana.

Viedessään tarjottimen alakertaan hoitajatar paiskasi sen keittiön pöydälle, jotta keittäjä voisi nähdä kiiltäviksi kaavitut vadit ja lautaset.

-- Katsokaapas! hän puuskahti. -- Tämä talo on täynnä salaperäisyyttä, ja nuo kaksi lasta ovat sen suurin arvoitus.

-- Jos tätä vielä jatkuu, virkkoi nuori, vahva John-palvelija, täytynee minun lähteä paikastani, jotteivät lihakseni tekisi tenää. Poika painaa tänään kaksi kertaa enemmän kuin kuukausi takaperin.

Mary huomasi samana iltapäivänä Colinin huoneessa tapahtuneen jotakin uutta. Hän oli sen huomannut jo edellisenäkin päivänä, mutta ei ollut puhunut mitään, koska arveli muutoksen johtuneen sattumasta. Ei hän tänäänkään puhunut mitään, mutta hän silmäili herkeämättä takanreunan yläpuolella olevaa kuvaa. Nyt hän saattoi katsella sitä, sillä verho oli vedetty syrjään. Siinä oli se muutos, jonka hän oli huomannut.

-- Tiedän mitä toivot minun sanovan sinulle, huomautti Colin, kun Mary oli istunut kuvaa katselemassa parin minuutin ajan. -- Minä tiedän aina, milloin toivot minun sanovan sinulle jotakin. Sinä mietit, miksi verho on vedetty syrjään. Minä aion pitää sen auki.

-- Miksi? kysyi Mary.

-- Koska minusta ei enää ole kiusallista nähdä hänen nauravan. Kaksi yötä sitten, kun oli kirkas kuutamo, minä heräsin, ja minusta tuntui kuin taika olisi täyttänyt huoneen ja tehnyt kaiken niin loistavaksi, etten voinut maata alallani. Nousin vuoteestani ja katselin ikkunasta. Huone oli ihan valoisa ja kuvan verholla hyppeli kuutamotäplä ja siitä juolahti mieleeni vetää verhoa. Äiti katseli suoraan minuun, ja hän hymyili ihan kuin mielissään siitä, että minä seisoin siinä. Siksi minusta on hauska katsella häntä. Minä tahdon aina nähdä hänen hymyilevän tuolla tapaa. Ehkäpä hän on ollut jonkinlainen taikahenkilö.

-- Nyt olet niin hänen näköisensä, sanoi Mary, että välistä luulen sinua hänen hengekseen, joka on muuttunut pojaksi.

Tämä ajatus teki valtavan vaikutuksen Coliniin. Hän mietti hetken ja vastasi sitten verkalleen.

-- Jos minä olisin hänen henkensä, niin isä rakastaisi minua.

-- Olisitko hyvilläsi, jos hän rakastaisi sinua? tiedusteli Mary.

-- Olen ollut niin katkera siitä, ettei hän rakasta minua. Jos hän alkaisi minua rakastaa, niin puhuisin varmaan hänelle taiasta. Hänen mielensä kävisi siitä iloisemmaksi.

26.

"ÄITI!"

Heidän luottamuksensa taikaan tuli pysyväksi. Aamun loitsusanojen jälkeen Colin piti heille joskus esitelmän taiasta.

-- Minusta on hyvä pitää esitelmiä, hän selitti, sillä kun isoksi tultuani teen suuria tieteellisiä keksintöjä, minun on pakko puhua niistä, ja siksi on hyvä harjoitella. Mutta en minä vielä osaa puhua niin pitkään kuin pitäisi, enkä voisikaan, sillä Ben Weatherstaff luulisi taas olevansa kirkossa ja nukahtaisi.

-- Parasta esitelmien pidossa on se, virkkoi Ben, että joku miekkonen voi nousta seisomaan ja laverrella mitä ikinä haluaa eivätkä toiset poloiset voi sanoa siihen mitään. Tekisipä minunkin mieleni joskus pitää esitelmiä.

Mutta Colinin luennoidessa puun alla vanha Ben tarkasteli häntä kaiken aikaa ihailevin, arvostelevin silmin. Luento ei kiinnostanut häntä niin paljon kuin esitelmöitsijän sääret, jotka näyttivät päivä päivältä käyvän suoremmiksi ja vahvemmiksi, poikamainen taakse viskattu pää, pyöristyneet posket ja silmät, joissa oli alkanut välkkyä hohde, joka palautti ukon mieleen erään toisen silmäparin.

-- Mitä sinä mietit, Ben Weatherstaff? kysäisi Colin, jonka Benin hartaat katseet toisinaan saivat siihen luuloon, että esitelmä oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen.

-- Sitä minä tässä mietin, vastasi Ben, että tällä viikolla on painosi lisääntynyt kolme tai neljä naulaa, siitä uskallan lyödä vaikka vetoa. Katselin tässä juuri pohkeitasi ja hartioitasi. Tekisipä mieleni keikauttaa poika vaa'an päälle.

-- Taika sen on tehnyt ja -- ja rouva Sowerbyn maito ja pullat ja muut herkut, sanoi Colin. -- Tieteellinen keksintöni on onnistunut, näetkös.

Sinä aamuna Dickon myöhästyi luennolta. Perille tullessaan hän punoitti kovasti juoksemisesta, ja hänen lystikkäät silmänsä vilkkuivat tavallista kirkkaampina. Sateen jälkeen oli paljon kitkemistä, ja niinpä ryhdyttiinkin heti työhön. Rikkaruohot kostuivat sateesta yhtä paljon kuin kukatkin, ja maasta työntyi ilmoille hentoja ruohonvarsia ja sirkkalehtiä, jotka oli nyhdettävä pois, ennen kuin juuret pääsivät varttumaan. Colin oli näihin aikoihin jo yhtä reipas kitkijä kuin muutkin, ja kitkiessään hän osasi luennoidakin.

-- Taika vaikuttaa parhaiten juuri työssä ollessamme, sanoi hän sinä aamuna. -- Sen tuntee luissa ja lihaksissa. Luita ja lihaksia aion tutkia kirjoista, mutta taiasta aion itse kirjoittaa kirjan. Minä jo mietin, mitä panen siihen, ja teen kaiken aikaa huomioita.

Kotvan kuluttua hän laski kädestään rikkaruohoharansa ja nousi seisomaan. Hän oikaisi selkänsä niin suoraksi kuin saattoi ja levitteli innostuneena käsivarsiaan. Hänen kasvonsa hehkuivat ja hänen omituiset silmänsä laajenivat ilosta. Jokin seikka näytti hänelle selvinneen sillä hetkellä.

-- Mary, Dickon, hän huudahti. -- Katsokaapa minua!

He herkesivät kitkemästä ja katsoivat häntä.

-- Muistatteko sitä ensimmäistä aamua, jolloin toitte minut tänne? hän kysäisi.

Dickon tarkasteli häntä hyvin tiukasti.

-- Tottahan toki, hän vastasi.

Marykin katseli häntä hievahtamatta, mutta ei virkkanut mitään.

-- Juuri tällä hetkellä, jatkoi Colin, aivan äkkiä muistin sen itsekin -- kun minä katselin rikkaruohoja kitkevää kättäni, ja minun täytyi nousta pystyyn nähdäkseni, onko se totta. Ja totta se on! Minä olen terve -- olen terve!

Hän oli kyllä tiennyt sen jo aikaisemmin, hän oli toivonut ja mietiskellyt sitä, mutta juuri tällä hetkellä tuo totuus syöksähti häneen -- jonkinlaisena varmuuden riemastuksena, ja tunne oli niin voimakas, ettei hän voinut olla huutamatta sitä julki.

-- Minä elän ikuisesti ja ikuisesti ja ikuisesti! hän huudahti juhlallisesti. -- Minä keksin tuhannen tuhatta seikkaa. Minä teen keksintöjä ihmisistä ja eläimistä ja kaikesta, mikä kasvaa -- niin kuin Dickon -- enkä koskaan lakkaa harjoittamasta taikaa. Minä olen terve! Tahtoisin huutaa jotain -- jotain kiitollista ja riemukasta.

Ben Weatherstaff, joka oli uurastanut ruusupensaan juurella, vilkaisi häneen.

-- Voisithan veisata kiitosvirren, hän murahti kuivaan tapaansa. Hän ei tehnyt ehdotustaan erikoisen hurskaassa mielessä, sillä hän ei ollut mikään virsienlaulaja.

-- Minkälaisen? huudahti Colin.

-- Dickon veisaa sen sinulle, sanoi Ben Weatherstaff.

Dickon myhäili leveää, ymmärtävää eläintenkesyttäjänhymyään.

-- Kirkossa sitä veisataan, hän sanoi. -- Äiti kyllä uskoo, että leivoset laulavat sitä joka aamu herätessään.

-- Silloin se mahtaa olla kaunis virsi, vastasi Colin. -- En ole koskaan ollut kirkossa. Olen aina ollut sairas. Veisaa, Dickon! Tahtoisin kuulla.

Dickon suhtautui kehotukseen tyynesti ja hämilleen joutumatta. Hän käsitti Colinin tunteet paremmin kuin tämä itse. Hän otti lakin päästään ja silmäili ympärilleen yhä myhäillen.

-- Sinun on otettava lakki päästäsi, hän sanoi Colinille. -- Ja niin sinunkin, Ben, ja sinun on noustava seisomaan.

Colin sieppasi lakin päästään, ja aurinko paistoi lämpimästi hänen tuuhealle tukalleen. Ben Weatherstaff kömpi seisomaan ja paljasti päänsä hänkin hiukan nolostuneena ja yrmeän näköisenä käsittämättä oikein, miksi tämmöiseen eriskummaiseen hommaan oli ryhdyttävä.

Dickon seisoi puiden ja ruusupensaiden keskellä ja alkoi veisata yksinkertaisesti ja vähääkään ujostelematta vahvalla heleällä äänellään:

-- Kiittäkää Herraa, kiittäkää Herraa: Hän on ratki hyvä. Elämän lähde on Hän sangen syvä on Hän sangen syvä. Hänestä vuotaa lahja enentyvä. Kiittäkää Herraa, kiittäkää Herraa.

Virren päätyttyä näytti Colin miettiväiseltä.

-- Se on hyvin kaunis virsi, hän sanoi. -- Minä pidän siitä. Ehkä siinä tarkoitetaan juuri samaa, mitä minäkin tarkoitan, kun minua haluttaa huutaa ääneen, että olen kiitollinen taialle. Hän vaikeni ja näytti neuvottomalta. -- Ehkä molemmat ovatkin sama asia. Miten me voisimme tarkalleen tietää sen oikean nimen? Veisaa se kerran vielä, Dickon. Meidänkin pitää koettaa, Mary. Minäkin haluan veisata sitä. Se on minun oma virteni. Miten se alkaa? "Kiittäkää Herraa, kiittäkää Herraa!"

Ja he veisasivat virren uudelleen. Mary ja Colin korottivat äänensä niin sointuvaksi kuin saattoivat, ja Dickonin ääni kohosi ylinnä voimakkaana ja kauniina. Toista säettä veisattaessa Ben Weatherstaff karaisi kurkkuansa rykäisten, kolmatta aloitettaessa hän yhtyi siihen niin rajusti kuin olisi ollut vihoissaan, ja kun viimeinen sana oli saatu veisatuksi, Mary huomasi vanhan Benin kasvoilla saman ilmeen kuin silloin, kun hänelle selvisi, ettei Colin ollutkaan rampa -- hänen leukapielensä vapisivat ja hän räpytteli silmiään ja tuijotti, ja hänen vanhat, koviksi ahavoituneet kasvonsa olivat märät.

-- Ennen virrenveisuu oli minusta joutavaa, hän sanoi käheästi, mutta eipä tiedä, vaikka vielä mieltyisin siihen. Olet varmasti pulskistunut viisi naulaa tällä viikolla, nuori herra, olet vainenkin.

Colinin huomio oli kääntynyt puutarhan perälle, ja hänen kasvoilleen kohosi säikähtynyt ilme.

-- Kuka tänne tulee? hän huudahti äkkiä. -- Kuka tuo on?

Heidän veisatessaan viimeistä säettä oli murattimuurin ovi työntynyt hiljalleen auki ja eräs nainen astui sisään. Hän jäi seisomaan paikalleen kuunnellen ja katsellen heitä. Vihreä muratti taustanaan, puiden lomitse pilkistävien auringonsäteitten hypellessä hänen sinisellä viitallaan hän muistutti lempeine silmineen, verevine, hymyilevine kasvoineen jotakin Colinin kuvakirjan hienosti väritettyä kuvaa. Hänen silmänsä olivat ihmeen hellät, ne näyttivät sulkevan katseeseensa heidät kaikki ja "elukat" ja jokaisen kukkivan kukan. Vaikka hän ilmestyi niin odottamatta, ei heistä yksikään pahastunut hänen tulostaan. Dickonin silmät tuikkivat.

-- Äitihän se on -- niin onkin! hän huudahti lähtien juoksemaan poikki ruohikon.

Colinkin alkoi lähestyä vierasta ja Mary seurasi häntä. Kumpikin tunsi sydämensä lyövän kiivaammin.

-- Se on äiti! sanoi Dickon uudelleen, kun he kohtasivat toisensa puolitiessä. -- Tiesin teidän haluavan nähdä hänet, ja siksi kerroin hänelle, missä ovi on.

Colin ojensi kätensä kuninkaallisen mahtavasti ja kuitenkin ujosti ja punastuen, mutta hänen silmänsä oikein ahmivat "äitiä".

-- Jo silloin kun olin sairas, halusin nähdä teidät, hän virkkoi, teidät ja Dickonin ja salaisen puutarhan. En ole koskaan ennen halunnut nähdä ketään tai mitään.

Susan Sowerbyn kasvot muuttuivat äkkiä, kun hänen silmänsä kiintyivät Colinin kohotettuihin kasvoihin. Puna levisi hänen kasvoilleen, suupielet värähtivät, ja hänen silmiinsä kohosi ikään kuin sumua.

-- Voi sinua, poikaseni! puhkesi hän ääni väristen puhumaan.

Hän sanoi poikaseni, aivan kuin hän olisi puhunut Dickonille. Colin piti siitä.

-- Oletteko hämmästynyt, kun näette minut niin terveenä? hän kysyi.

Rouva Sowerby laski kätensä hänen olalleen ja hymyili kosteuden pois silmistään.

-- Olen, hän virkkoi. -- Mutta sinä olet niin äitisi näköinen, että sydän hypähti rinnassani.

-- Luuletteko, sanoi Colin hiukan kömpelösti, että se auttaa isää pitämään minusta?

-- Tottahan toki, poikaseni, vastasi Dickonin äiti sivellen lempeästi hänen olkapäitänsä. -- Hänen on tultava kotiin -- kotiin hänen on tultava.