Part 15

Dickon oli kuunnellut luentoa pyöreät silmät uteliasta mielihyvää kiiluen. Pähkinä ja Kuori kipusivat hänen hartioillaan, ja sylissään hän piteli pitkäkorvaista, valkoista kaniinia, jota hän hiljakseen silitteli.

-- Luuletko kokeen onnistuvan? kysäisi Colin häneltä haluten tietää, mitä hän mietti. Hyvin usein häntä halutti tietää, mitä Dickon mietti, kun hän näki tämän tyytyväisesti myhäillen tarkastavan häntä tai jotakin eläimistään.

Nytkin hän myhäili ja hänen myhäilynsä oli tavallista leveämpi.

-- Luulen, hän vastasi. -- Käy samalla lailla kuin siemenille päivän paistaessa niihin. Varmasti menestyy. Aloitammeko nyt heti?

Colin oli ihastunut ja samoin Mary. Innostuneena kuvissa näkemistään fakiireista ja loitsijoista Colin ehdotti, että he istuisivat jalat ristissä puun alla, joka muodosti kuin katoksen.

-- Istumme silloin kuin jonkinlaisessa temppelissä, sanoi Colin. -- Olen aika tavalla väsyksissä ja tahdon istua.

-- Älähän toki! sanoi Dickon. -- Ei saa heti alussa puhua väsymyksestä. Se saattaisi pilata taian.

Colin kääntyi katsomaan häntä -- hänen viattomiin, pyöreisiin silmiinsä.

-- Sehän on totta, hän vastasi verkalleen. -- Minun täytyy ajatella yksinomaan taikaa.

Perin juhlalliselta ja salaperäiseltä tuntui koko toimitus heidän istuessaan ympyrässä. Ben Weatherstaffista tuntui kuin hän olisi jollakin merkillisellä tavalla joutunut hartaustilaisuuteen. Mary oli juhlallisessa hurmostilassa, Dickon piteli kaniiniaan sylissään, ja ehkäpä hän lausui jonkin toisilta kuulematta jääneen loitsun, sillä kun hän kävi istumaan asettaen säärensä ristiin samoin kuin muut, vetäytyivät harakka, kettu, orava ja karitsa verkalleen lähemmäksi ympyrää asettuen lepäävään asentoon ikään kuin tietoisina hetken juhlallisuudesta.

-- Eläimet ovat tulleet, virkkoi Colin vakavana. -- Ne tahtovat auttaa meitä.

Marystä Colin oli oikein kaunis tällä hetkellä. Tämä piti päätään korkealla, ikään kuin tuntien olevansa jonkinlainen ylipappi, ja outo välke kiilsi hänen suurissa, omituisissa silmissään. Päivä paistoi häneen oksakatoksen lomitse.

-- Aloitetaan, hän sanoi. -- Huojummeko eteenpäin ja taaksepäin kuten dervishit, Mary?

-- En minä kykene huojumaan eteenpäin enkä liioin taaksepäin, sanoi Ben Weatherstaff. -- Reumatismi haittaa.

-- Taika vie sen pois, saneli Colin ylipapin äänellä, mutta jääköön huojuminen kunnes se on tapahtunut. Nyt vain laulamme.

-- En minä pysty laulamaankaan, sanoi Ben Weatherstaff hiukan äreästi. -- Minut ajettiin pois kirkkokuorosta, kun kerran yritin sinne.

Ei ketään naurattanut. Kaikki olivat liian juhlallisia. Colin ajatteli yksinomaan taikaa.

-- Silloin minä laulan, sanoi Colin. Ja hän aloitti kuin mikäkin henkiolento. -- Aurinko paistaa -- aurinko paistaa. Se on taikaa. Kukat kasvavat -- juuret liikkuvat. Se on taikaa. Eläminen on taikaa -- voimakkaaksi tuleminen on taikaa. Taika on minussa -- se on minussa. Se on meissä kaikissa. Se on Ben Weatherstaffin selässä. Taika! Taika! Tule meitä auttamaan!

Hän toisti tämän toistamistaan, ei juuri tuhatta kertaa, mutta hyvin monta kertaa. Mary kuunteli haltioituneena. Hänestä koko toimitus oli omituinen ja kaunis, ja hän toivoi Colinin jatkavan sitä loputtomiin. Ben Weatherstaff alkoi tuudittautua varsin mieluisaan torkkumistilaan. Kukkasissa touhuavien mehiläisten surina sekaantui laulavaan ääneen sulautuen unettavaksi sorinaksi. Dickon istui sääret ristissä uinuva kaniini sylissään, painaen kädellään karitsan selkää. Nokipekka oli työntänyt oravan syrjään ja kyykistyi hänen olkapäälleen, ja harmaa sumu oli laskeutunut sen silmille. Viimein Colin herkesi laulamasta.

-- Nyt minä aion kävellä ympäri puutarhan, hän julisti.

Ben Weatherstaffin pää oli juuri retkahtanut alas, ja se kohosi nyt nytkähtäen pystyyn.

-- Sinä olet nukkunut, huudahti Colin.

-- Mitä vielä, mutisi Ben. -- Olihan saarna melko hyvä, mutta minun on mentävä tieheni ennen kuin kolehtia ruvetaan kantamaan.

Hän ei ollut vielä täysin hereillä.

-- Et sinä ole kirkossa, sanoi Colin.

-- Minäkö? virkkoi Ben ojentautuen suoraksi. -- Kuka sitten sanoi, että olen. Kuulin joka sanan. Sanottiin, että selässäni on taika. Tohtori sanoo sitä reumatismiksi.

Radzha heilutteli kättään.

-- Se oli väärä taika, hän sanoi. -- Sinä tulet paremmaksi. Saat mennä työhösi. Mutta tule takaisin huomenna.

-- Tahtoisin nähdä sinun kävelevän puutarhan ympäri, murahti Ben.

Hän oli itsepintainen vanha mörkö, eikä oikein täydelleen luottanut taikaan; hän oli päättänyt, että jos hänet ajetaan pois, hän kiipeää tikapuilleen ja kurkistaa muurin yli ollakseen valmiina, jos sattuisi kompastumisia.

Radzha ei vastustanut hänen jäämistään, ja kulkue järjestäytyi. Ja juhlallinen kulkue siitä tulikin. Etumaisena kulki Colin Dickonin ja Maryn välissä. Takana asteli Ben Weatherstaff ja häntänä Dickonin perässä pysytellen kulkivat karitsa ja ketunpentu, valkean kaniinin hypellessä vieressä silloin tällöin jotakin nakerrellen ja Nokipekan seuratessa arvokkaana ja tärkeänä.

Hitaasti mutta arvokkaasti tämä kulkue liikkui eteenpäin. Aina kun oli kuljettu parisen metriä, pysähdyttiin hetkeksi. Colin nojasi Dickonin käsivarteen ja Ben Weatherstaff piti häntä kaiken aikaa tarkasti silmällä, mutta tuon tuostakin Colin irrotti kätensä tuestaan ja asteli joitakin askelia yksinään. Hän kulki pystyssä päin näyttäen hyvin mahtavalta.

-- Taika on minussa! Taika on minussa! hän saneli lakkaamatta. -- Taika tekee minut voimakkaaksi! Voin tuntea sen! Voin tuntea sen!

Jokin häntä nähtävästi piteli pystyssä ja kohotti häntä. Hän istahti lehtimajoissa ja levähti kerran tai kahdesti ruohikolla, ja useita kertoja hän pysähtyi tiellä Dickoniin nojaten, mutta hän ei tahtonut heittää kesken, vaan ponnisteli kierroksen loppuun. Hän palasi katospuun alle posket punoittaen ja katse voitonvarmana.

-- Se onnistui! Taika tehosi! hän huudahti. -- Tämä on ensimmäinen tieteellinen keksintöni.

-- Mitähän tohtori Craven sanoo? innostui Mary.

-- Hän ei sano mitään, vastasi Colin, sillä hänelle tätä ei kerrota. Ei kukaan saa tietää mitään, ennen kuin minä olen tullut niin voimakkaaksi, että voin kävellä ja juosta kuten muut pojat. Joka päivä minä tulen tänne tuolissani ja joka päivä minut viedään takaisin siinä. En voi sietää ihmisten kuiskailuja ja kyselyjä, enkä tahdo isäni tietävän asiasta, ennen kuin koe on täysin onnistunut. Sitten joskus hänen palattuaan Misselthwaiteen minä astun äkkiä hänen työhuoneeseensa ja sanon: "Tässä minä olen aivan kuten muutkin pojat. Minä olen ihan terve ja aion tulla mieheksi. Sen on tieteellinen koe saanut aikaan."

-- Hän luulee näkevänsä unta, huudahti Mary. -- Hän ei usko silmiään.

Colin punoitti voitonvarmana. Hän oli saanut itsensä uskomaan, että hän tulee terveeksi, mikä merkitsi voiton olevan jo lähellä, vaikkei hän itse sitä tiennyt. Ja mielikuvituksessaan hän ajatteli alinomaa jännitystä tuntien, miltä hänen isänsä näyttäisi nähdessään, että hänen poikansa oli yhtä suora kuin muidenkin isien pojat. Hänen menneiden synkkien päiviensä raskaimpia kärsimyksiä oli ollut voimaton vihantunne siitä, että hänen täytyi olla sairaalloinen, vaivainen poika, jota oma isä pelkäsi katsella.

-- Kyllä hänen on uskottava, hän sanoi. -- Kun taika on saanut vaikuttaa, aion ennen keksijäksi tuloani ruveta painijaksi.

-- Ei kai kestäne viikkoakaan, ennen kuin näemme sinut nyrkkitaistelussa, virkkoi Ben Weatherstaff. -- Lopulta sinusta tietysti tulee Englannin ensimmäinen kilpapainija.

Colin silmäili häntä totisena.

-- Weatherstaff, hän sanoi, tuo on nenäkästä. Sinä et saa ruveta liian rohkeaksi, vaikka tiedät salaisuuden. Olkoonpa taika vaikka kuinka tehoisa, niin kilpapainijaa minusta ei tule. Minusta tulee oppinut keksijä.

-- Anteeksi -- pyydän anteeksi, herra, vastasi Ben kohottaen lakkiaan. -- Olisihan minun pitänyt tietää, ettei tämä ole leikin asia. Mutta hänen silmänsä vilkkuivat ja hän oli salaa tavattoman hyvillään. Torat eivät häntä vähääkään masentaneet, sillä ne osoittivat vain, että pojan voimat ja elämänhalu olivat karttumassa.

24.

"NAURAKOOT VAIN"

Salainen puutarha ei ollut Dickonin ainoa työmaa. Nummella mökin ympärillä oli maatilkku, jota ympäröi matala, karkeista kivistä kyhätty aita. Varhain aamulla ja myöhään illalla sekä kaikkina niinä päivinä, jolloin Colin ja Mary eivät voineet tavata häntä, Dickon ahersi siellä istuttaen ja hoitaen perunoita ja kaaleja, nauriita, porkkanoita ja muita vihanneksia. Hänellä oli aina "elukat" mukanaan eikä hän näyttänyt koskaan väsyvän työhön. Ruokkiessaan tai rikkaruohoja nyhtäessään hän milloin vihelteli ja lauleli yorkshirelaisia nummilauluja, milloin puheli Nokipekan ja Kapteenin tai pienten siskojensa kanssa, jotka hän oli opettanut apulaisikseen.

-- Meidän elämämme ei olisi ollenkaan näin mukavaa, sanoi rouva Sowerby, ellei meillä olisi Dickonin puutarhaa. Hän saa kaiken kasvamaan. Perunat ja kaalit ovat hänellä kahta vertaa suuremmat kuin muilla, ja niissä on toisenlainen hajukin kuin muissa.

Kun Susan Sowerbylta liikeni hetkinenkään joutoaikaa, hänen teki mielensä ulos juttelemaan Dickonin kanssa. Illallista seurasi pitkä, hämyisä työaika, ja se oli hänen lepohetkensä. Silloin hän usein istui matalalla, epätasaisella kiviaidalla katsellen kuinka Dickon puuhaili ja kuunnellen kertomuksia päivän tapahtumista. Näitä hetkiä hän rakasti.

Puutarhassa ei ollut yksinomaan vihanneksia. Dickon oli silloin tällöin ostanut pennyn maksavia kukkasiemenpusseja ja kylvänyt värikkäitä kasveja karviaismarjapensaitten väliin ja kaalimaahankin, ja hän viljeli riveittäin resedoja, neilikoita ja orvokkeja ja muita kukkia, joiden siemeniä hän saattoi säästää vuodesta toiseen ja joiden varret kukkivat keväisin komeina kimppuina. Tuo matala aita oli Yorkshiren somimpia nähtävyyksiä, sillä hän oli pistellyt joka loveen nummen vihantaa, kissankelloja, sananjalkoja, nousuruohoa ja pensasaitakukkia, kunnes kivistä ei näkynyt muuta kuin vilahdus siellä täällä.

-- Eiväthän ne kaipaa menestyäkseen mitään, äiti, hänen oli tapana sanoa, kun vain hoitelee niitä kuten elukoitakin. Kun niitä janottaa, antaa niille juotavaa, kun ne ovat nälkäisiä, antaa niille hiukkasen ravintoa. Jos ne kuolisivat, minun olisi aika ikävä olla, sillä silloin olisin hoitanut niitä kehnosti.

Näinä hämyhetkinä rouva Sowerby vihdoinkin sai kuulla kaiken, mitä oli tapahtunut Misselthwaite Manorissa. Ensin hän sai tietää, että Colin oli mielellään ulkona puutarhassa Maryn kanssa ja että hän näytti siitä virkistyvän. Mutta eipä aikaakaan, kun lapset jo sopivat siitä, että Dickonin äiti oli "päästettävä mukaan salaisuuteen". He olivat aivan varmoja siitä, että häneen voi taatusti luottaa.

Niinpä Dickon eräänä kauniina, hiljaisena iltana kertoi koko jutun kaikkine jännittävine yksityiskohtineen: se alkoi maahan kätketystä avaimesta ja punarinnasta ja päättyi Ben Weatherstaffin muurin yli kurkistaviin vihastuneisiin kasvoihin ja Colinin äkilliseen, suuttumuksen nostattamaan voimannäytteeseen. Susan Sowerbyn herttaiset kasvot oikein punoittivat hänen kuunnellessaan Dickonia.

-- Jopa nyt! hän huudahti. Olipa oikein siunattu asia, että tuo pikkutyttö tuli taloon. Oikeinko Colin seisoi? Ja me kun olemme luulleet häntä poloiseksi puolihulluksi pojaksi, jolla ei ole yhtään suoraa luuta ruumiissaan.

Hän kyseli kaikenlaista, ja hänen siniset silmänsä olivat miettiväiset.

-- Mitä talossa ajatellaan -- kun hän on niin terve ja reipas eikä koskaan valita? hän tiedusteli.

-- He eivät tiedä mitä ajatella. Hänen kasvonsa muuttuvat päivä päivältä. Ne pyöristyvät pyöristymistään, ja hipiästäkin on vahan väri katoamassa. Mutta valittelemista on kumminkin vielä jatkettava. Ja Dickonin suu vääntyi hilpeään virnistykseen.

-- Mitä ihmettä? Miksi niin? kysyi rouva Sowerby.

Dickon nauraa hihitti.

-- Hän valittelee, jotteivät muut arvaisi mitään. Jos tohtori tietäisi, hän pääsisi pian selville siitäkin, että Colin voi seisoa jaloillaan, ja silloin hän tietenkin kirjoittaisi ja kertoisi herra Cravenille. Colin tahtoo itse kertoa salaisuutensa. Hän aikoo harjoitella taian voimaa joka päivä, kunnes hänen isänsä tulee kotiin, ja silloin hän aikoo marssia hänen huoneeseensa ja näyttää hänelle, että hän on yhtä suora kuin kuka muu poika tahansa. Mary arvelee, että paras keino, jottei kukaan pääsisi jäljille, on valitella ja juonitella aina vähän päästä.

Rouva Sowerby nauroi matalaa, tarttuvaa nauruansa jo paljon ennen kuin Dickon oli puhunut loppuun.

-- Voi toki! hän virkkoi. -- Se pari pitää hauskaa keskenään, sen arvaa. Heidän täytyy näytellä koko lailla, eivätkä lapset pidä mistään niin paljon kuin näyttelemisestä. Kerropas, mitä he tekevät, Dickon.

Dickon herkesi kitkemästä ja istui kyykkysillään. Hänen silmänsä vilkkuivat kujeellisina.

-- Colin kannetaan alas tuoliinsa joka kerta, kun hän lähtee ulos, hän selitti. -- Ja hän ärjäisee Johnille, palvelijalle, ettei tämä muka kanna häntä kyllin varovasti. Hän tekeytyy niin avuttoman näköiseksi kuin voi eikä nosta kertaakaan päätään, ennen kuin olemme poissa talon näkyvistä. Ja hän ähkii ja kiukuttelee minkä jaksaa, kun hänet pannaan tuoliin. He ovat niin lystikkäitä, hän ja Mary, kun hän ähkii ja valittelee, sanoo Mary: "Colin-raukka, koskeeko taas noin kovasti? Kylläpä sinä olet heikko!" Paha vain, että heitä naurattaa kamalasti. Kun me pääsemme turvaan puutarhaan, he nauravat aivan läkähtyäkseen. Ja heidän täytyy upottaa kasvonsa Colinin tyynyihin, etteivät puutarhurit kuulisi, jos joku heistä sattuisi olemaan lähettyvillä.

-- Sitä parempi mitä enemmän nauravat! sanoi rouva Sowerby itsekseen hymyillen. -- Hyvä, terve nauru on parempi kuin mitkään pillerit. Kyllä he varmasti pulskistuvat.

-- He pulskistuvat minkä jaksavat, sanoi Dickon. -- He ovat aina niin nälkäisiä, etteivät tiedä miten jaksaisivat syödä kyllikseen herättämättä huomiota. Colin sanoo, että jos hän aina mankuu lisää ruokaa, häntä ei lopulta uskota ensinkään sairaaksi. Mary sanoo antavansa hänelle osansa, mutta ei Colin siihen suostu, hänestä heidän on molempien tultava yhtaikaa lihaviksi.

Susan Sowerby nauroi sydämellisesti tälle pulmalle.

-- Kuulkaas nyt, hän sai viimein sanotuksi. -- Kun sinä aamulla menet heitä tapaamaan, otat matkaasi kannullisen hyvää, nuorta maitoa, ja minä leivon heille lämpimän kakkaran tai rusinapullia, joista te lapset pidätte. Ei mikään ole niin makeata kuin tuore maito ja leipä. Silloin he voisivat haukata ensi nälkäänsä puutarhassa ollessaan ja syödä jo maltillisemmin hienon ruoan, jota sisässä tarjotaan.

-- Voi, äiti, huudahti Dickon ihaillen, oletpa sinä koko aarre. Sinä keksit aina neuvon hädässä. He sanoivat eilen olevansa aivan nälkään kuolemassa, kun eivät uskaltaneet pyytää lisää ruokaa.

-- Tietäähän sen, kaksi kasvavaa lasta, kumpikin parhaillaan toipumassa. Lapset ovat siinä iässä kuin sudenpennut, ja ruoka on heille a ja o, sanoin Susan Sowerby. -- Mutta hauskaa heillä on yhdessä, on varmasti, lisäsi hän myhäillen.

Ja oikeassa hän oli, tuo ihmeteltävä, lämminsydäminen äitiystävä -- oikeassa siinäkin, että "näyttelemisestä" koitui heille erikoista iloa. Se oli Colinille ja Marylle alituisena jännittävien ja huvittavien tapausten lähteenä.

-- Teidän ruokahalunne on suunnattomasti lisääntynyt, Colin-herra, oli hoitajatar sanonut eräänä päivänä. -- Ennen ette syönyt mitään, ja moni ruokalaji sai teidät voimaan pahoin.

-- Minä en voi pahoin enää mistään, vastasi Colin, mutta nähdessään hoitajattaren tarkastavan häntä uteliaasti hän äkkiä muisti, ettei hänen pitäisi näyttää liian terveeltä. -- Ainakaan en voi pahoin niin usein kuin ennen. Raitis ilma sen vaikuttaa.

-- Ehkäpä, sanoi hoitajatar yhä tarkastaen häntä uteliaasti. -- Mutta minun täytyy puhua siitä tohtori Cravenille.

-- Kuinka hän tuijotti sinuun! huudahti Mary hänen poistuttuaan. -- Ikään kuin epäilisi tässä olevan jotakin, josta on otettava selvää.

-- En tahdo, että hän rupeaa ottamaan selvää mistään, sanoi Colin. -- Ei kukaan saa vielä aavistaa mitään.

Kun tohtori Craven samana aamuna saapui, hänkin näytti olevan ymmällään. Hän kyseli kaikenmoista Colinin suureksi mieliharmiksi.

-- Sinä oleskelet paljon puutarhassa, hän tuumi. -- Missä päin sinä siellä tavallisesti istut?

Colinin kasvoille tuli hänen mieli-ilmeensä -- arvokas välinpitämättömyys.

-- Sitä ei tarvitse kenenkään tietää, hän vastasi. -- Olen siellä eräässä paikassa, josta pidän. Kaikille on annettu käsky pysyä loitolla. En siedä vahtimista ja tuijottamista. Senhän tiedätte.

-- Sinä olet ulkona kaiken päivää, mutta en luule siitä koituvan mitään vahinkoa sinulle -- en ollenkaan luule. Hoitajatar sanoo sinun syövän enemmän kuin koskaan ennen.

-- Ehkä ruokahaluni on sairaalloinen, sanoi Colin äkillisen mielijohteen innostamana.

-- Sitä en usko, sillä sinä näyt sulattavan hyvin ravintosi, tuumi tohtori Craven. -- Painosi lisääntyy nopeasti ja ihonvärisi on terveempi.

-- Ehkä minä olen kiihtynyt ja kuumeinen, murahti Colin muuttaen kasvonsa kolkon tyytymättömiksi. -- Kuolemaan tuomitut ihmiset ovat usein -- hyvin oikullisia.

Tohtori Craven pudisti päätänsä. Hän piti Colinin rannetta kädessään ja työntäen syrjään hihan tunnusteli hänen valtimoansa.

-- Et sinä ole kuumeinen, hän sanoi miettivänä. -- Jos tätä menoa jatkuu, poikaseni, ei meidän kannata puhua kuolemasta. Isäsi tulee hyvin onnelliseksi kuullessaan tästä huomattavasta edistyksestä.

-- Ei hänelle saa puhua mitään! tiuskaisi Colin rajusti. -- Hän vain pettyy, jos tulen taas huonommaksi. Saan vaikka raivokuumeen. Minusta tuntuu kuin se olisi jo tulossa. En salli, että isälle kirjoitetaan -- en -- en salli! Te saatte minut suuttumaan, vaikka tiedätte että se vaikuttaa minuun pahasti. Nyt olen jo aivan tulistunut. Siedän yhtä vähän, että minusta kirjoitetaan ja puhellaan kuin että minuun tuijotetaan.

-- Hiljaa, poikaseni! tyynnytteli tohtori Craven häntä. -- Ei mitään kirjoiteta sinun luvattasi. Sinä olet liian herkkätunteinen. Et saa repiä alas sitä hyvää, mikä on tehty.

Hän ei puhunut sen enempää herra Cravenille kirjoittamisesta, ja tavatessaan hoitajattaren kahden kesken hän varoitti tätä mainitsemasta pojan kuullen herra Cravenia lainkaan.

-- Poika on huomattavasti parempi, hän sanoi. -- Hän edistyy melkein luonnottomasti. Mutta se on ymmärrettävää, sillä nyt hän omasta vapaasta tahdostaan tekee kaiken, mihin emme voineet ennen häntä pakottaa. Hän kiihtyy kumminkin vielä hyvin helposti, joten hänelle ei saa virkkaa mitään, joka voisi häntä ärsyttää.

Mary ja Colin olivat hyvin säikähtyneitä ja neuvottelivat levottomina keskenään. Tästä hetkestä heidän "näyttelemisensä" sai alkunsa.

-- Minun kai täytyy saada raivokohtaus, valitti Colin. -- Ei minua ensinkään haluttaisi, enkä ole nykyään siinä mielentilassa, että voisin saada aikaan kunnon raivokohtauksen. Enpä tosiaan luule pystyväni enää siihen. Minä ajattelen alinomaa hauskoja asioita enkä kiusallisia. Mutta jos vielä puhutaan isälle kirjoittamisesta, niin jotakin minun on tehtävä.

Hän päätti lopulta ruveta syömään vähemmän, mutta pahaksi onneksi ei tätä loistavaa ajatusta voitu käytännössä toteuttaa, sillä hän heräsi joka aamu uskomattoman nälkäisenä, ja hänen sohvansa viereiselle pöydälle oli katettu aamiainen: kotona leivottua leipää, tuoretta voita, munia, vattuhilloa ja kuohukermaa. Mary söi aina aamiaista hänen kanssaan, ja ruokapöydässä istuessaan -- varsinkin jos hopeisen kannen alla sihisevistä herkullisista liikkiöviipaleista tunki nenään houkuttelevia tuoksuja -- he silmäilivät toisiaan epätoivoisina.

-- Syödään vielä tämän kerran kaikki loppuun, Mary, Colin tavallisesti päätti. -- Lähetetään takaisin sitten osa lounaasta ja jätetään päivällistäkin jonkin verran.

Mutta he eivät koskaan voineet lähettää takaisin mitään, ja kiiltäviksi kaavitut lautaset ja vadit herättivät keittiöön palatessaan paljon päänvaivaa.

-- Ollapa kinkkuviipaleet hiukan paksumpia, harmitteli Colin edelleen. Eikä yksi piirakka henkeä kohden riitä mihinkään.

-- Se riittää kyllä ihmiselle, joka aikoo kuolla, vastasi Mary kuullessaan tämän ensimmäisen kerran. -- Mutta sille, joka aikoo jäädä elämään, siinä ei ole tarpeeksi. Toisinaan kun ikkunasta tulvii sisään noita ihania, raittiita kanervatuulahduksia, tuntuu kuin voisin syödä vaikka kolme kappaletta.

Sinä aamuna, jolloin Dickon heidän huviteltuaan puutarhassa noin parisen tuntia katosi ison ruusupensaan taakse ja toi sieltä kaksi kapeata sankoa, joita tutkittaessa toisen havaittiin sisältävän sakeata kermansekaista maitoa ja toisen mökissä leivottuja, lämpimiä rusinakakkuja, syntyi puutarhassa iloisen yllätyksen myrsky. Oli aivan ihmeellistä, että rouva Sowerby tuli tätä ajatelleeksi. Kylläpä kakut maistuivat! Entä tuo tuore maito!

-- Hänessä on taikaa juuri kuten Dickonissakin, sanoi Colin. -- Se neuvoo häntä mitä hänen on tehtävä, kun hän tahtoo ilahduttaa muita. Hän on taikahenkilö. Sano hänelle, Dickon, että olemme kiitollisia, ylen kiitollisia. Colin puhui toisinaan mielellään aikaihmisten tavoin.

Tämä oli vain monen samanlaatuisen mieluisan yllätyksen esimakua. Pian heille kuitenkin valkeni se tosiasia, ettei rouva Sowerbyllä arvatenkaan ollut varaa tyydyttää kahta ylimääräistä syöjää niiden neljäntoista lisäksi, joille hänen oli joka päivä hankittava ravintoa. Niinpä he pyysivät, että hän suostuisi ottamaan heiltä hiukan rahaa tavaroiden ostoa varten.

Dickon teki sen virkistävän keksinnön, että puiston metsikössä puutarhan ulkopuolella oli pieni syvennys, johon saattoi rakentaa kivistä pikku uunin perunain ja munien paistamista varten. Paistetut munat olivat tätä ennen olleet tuntematonta ylellisyyttä, ja kuumat, suolan ja tuoreen voin kera nautitut perunat maistuivat kerrassaan herkullisilta. Perunoita ja munia saattoi ostaa ja syödä vaikka kuinka monta tuntematta omantunnonvaivoja siitä, että otti ruoan neljäntoista ihmisen suusta.

Jokaisena kauniina aamuna harjoiteltiin taikaa luumupuun alla, joka lyhyen kukkimisaikansa päätyttyä muodosti vihreän, tuuhealehväisen katoksen tuon salaperäisen seuran ylle. Toimituksen päätyttyä alkoivat aina Colinin kävelyharjoitukset, ja pitkin päivää hän tuon tuostakin harjoitteli vasta keksimäänsä taitoa. Joka päivä hän tuli voimakkaammaksi ja pystyi kävelemään varmemmin ja pitemmän matkaa. Ja joka päivä lujittui hänen uskonsa taikaan -- eikä ihmekään. Tuntiessaan voimiensa karttuvan hän kokeili jos jollakin tavalla, mutta Dickonilta hän lopulta sai parhaat ohjeet.

-- Eilen kävin äidin asioilla Thwaitessa ja tapasin Sinisen Lehmän ravintolan luona Bob Haworthin, kertoi Dickon eräänä aamuna oltuaan kotvan aikaa poissa. -- Hän on nummen vahvin poika. Hän on kilpapainija ja hyppää korkeutta paremmin kuin kukaan muu. Hän on monena vuotena ollut Skotlannissakin kilpailemassa urheilukisoissa. Hän on tuntenut minut aivan pikkuisesta asti, ja kun hän on hyväluontoinen, niin minäpä aloin kysellä häneltä kaikenlaista. Ajattelin sinua, Colin, ja sanoin: "Miten olet saanut lihaksesi tuolla tapaa paisumaan, Bob? Oletko tehnyt jotakin erikoista tullaksesi noin vahvaksi?" Ja hän vastasi: "Olenpa niinkin, poikaseni. Thwaitessa oli kerran muuan näyttelijäseurue, ja siellä eräs vahva mies opetti minulle, miten on harjoitettava käsivarsia, sääriä ja muita ruumiin lihaksia." Ja minä kysyin: "Tiedätkö voiko heikkojäseninenkin poika kehittää voimiaan sillä tapaa?" ja hän vähän nauroi ja kysyi: "Sinäkö se heikkojäseninen poika olet?" mutta ystävällinen kaveri kun on, hän nousi seisaalleen ja näytti minulle, ja minä matkin hänen liikkeitään kunnes osasin ne ulkoa. Colin oli kuunnellut jännittyneenä.

-- Näytätkö ne minulle? hän kysyi.

-- Tietysti, vastasi Dickon nousten seisaalleen. -- Mutta hän sanoi, että liikkeet pitää alussa tehdä hiljakseen ja olla varovainen, ettei liiaksi väsy. Välillä on aina levättävä ja vedettävä syvään henkeä eikä saa harjoitella kovin kiivaasti.

-- Minä olen varovainen, lupasi Colin. -- Näytä!