Part 14

Tämä oli jo liikaa. Ei kukaan ollut vielä panetellut Colinia vääräsääriseksi -- ei edes kuiskauksin -- ja Ben Weatherstaffin ääni paljasti niin selvästi hänen vahvan yksinkertaisen uskonsa Colinin vääräsäärisyyteen, ettei radzha voinut sitä kestää. Hänen vihastuksensa ja loukattu ylpeytensä saivat hänet tällä hetkellä unohtamaan kaiken muun, niin että hänen voimansa kasvoivat luonnottomasti.

-- Tule tänne! hän huusi Dickonille, ja hän alkoi tosiaan työntää pois jalkojaan suojelevia peitteitä. -- Tule tänne! Heti paikalla!

Dickon oli silmänräpäyksessä hänen luonaan. Mary alkoi säikähdyksestä huohottaa ja kävi aivan kalpeaksi.

-- Hän voi tehdä sen! Hän voi tehdä sen! Hän voi tehdä! Hän voi! hän jupisi itsekseen.

Jalat piehtaroivat hetken rajusti, peitteet lensivät maahan, Dickon piteli Colinia käsivarresta, laihat sääret tulivat näkyviin, laihat jalat olivat ruohikolla. Colin seisoi pystyssä suorana kuin nuoli ja näyttäen oudon pitkältä -- pää taaksepäin heitettynä ja omituiset silmät salamoiden.

-- Katso tänne! hän huusi muurilla olevalle Ben Weatherstaffille. -- Katsopa minua -- sinä siinä! Katso minua!

-- Hän on yhtä suora kuin minäkin! huudahti Dickon. -- Hän on yhtä suora kuin muutkin pojat Yorkshiressa!

Marystä Ben Weatherstaff nyt käyttäytyi perin merkillisesti, aivan käsittämättömästi. Hän rykäisi ja nielaisi, ja äkkiä alkoi kyynelkarpaloita tippua hänen ahavoituneille poskilleen hänen kouristaessaan vanhoja käsiään.

-- Jo osaavat ihmiset levitellä valheita, hän puhkesi sanomaan. -- Sinä olet laiha ja valju kuin haudasta karannut, mutta eihän sinussa ole vähäistäkään vikaa. Vielä sinusta ihminen tulee. Jumala sinua siunatkoon!

Dickon piti lujasti Colinia käsivarresta, mutta poika ei horjahtanut. Hän ojentautui yhä suoremmaksi ja katseli Ben Weatherstaffia tiukasti kasvoihin.

-- Minä olen sinun isäntäsi isäni poissa ollessa, hän sanoi. -- Ja sinun on toteltava minua. Tämä on minun puutarhani. Uskallapas vain lausua sanaakaan siitä. Laskeudu alas tikapuiltasi ja mene pitkälle käytävälle, Mary tapaa sinut siellä ja tuo sinut tänne. Haluan puhua kanssasi. Emme ole tahtoneet sinua tänne, mutta nyt sinun on päästävä salaisuuden perille. Joudu!

Ben Weatherstaffin järeät vanhat kasvot olivat yhä kosteat noista merkillisistä kyynelistä. Hän ei näyttänyt voivan siirtää silmiään laihasta, suorana seisovasta Colinista.

-- Kas poikaa, virkkoi hän melkein kuiskaten. -- Kas poikaa! Ja sitten hän äkkiä havautui ajatuksistaan ja koskettaen hattuansa puutarhurin tavoin sanoi: -- Kyllä, herra! ja laskeutui tottelevaisesti alas ja katosi näkyvistä.

22.

AURINGON LASKIESSA

Kun hänen päänsä oli kadonnut näkyvistä, sanoi Colin Marylle.

-- Mene tapaamaan häntä, hän sanoi, ja Mary lensi poikki ruohikon muratin peittämälle ovelle.

Dickon tarkasteli Colinia terävästi. Tämän poskilla hehkui punaisia täpliä ja hän oli oudon näköinen, mutta hän ei osoittanut kaatumisen oireita.

-- Minä voin seisoa, hän sanoi yhä pystyssä päin ja juhlallisesti.

-- Sanoinhan että voit kun herkeät pelkäämästä, vastasi Dickon. -- Sinä herkesit, näetkös?

-- Niin tein, vastasi Colin.

Sitten hänelle äkkiä johtui mieleen, mitä Mary oli sanonut.

-- Osaatko sinä taikoa? hän kysyi epäluuloisesti.

Dickonin ilmeikäs suu venähti tyytyväiseen myhähdykseen.

-- Itsehän sinä harjoitat taikomista, hän vastasi. -- Se on samaa taikaa, joka panee nämä tässä nousemaan maasta, ja hän kosketti paksulla jalkineellaan ruohikolla olevia krookuskimppuja.

Colin katseli niitä.

-- Niin, hän tuumi verkalleen, suurempaa taikaa ei voi ajatella. Hän ojentautui entistä suoremmaksi.

-- Minä aion kävellä tuon puun luo, hän sanoi osoittaen muutaman metrin päässä olevaa puuta. -- Aion seisoa, kun Weatherstaff tulee tänne. Jos haluan levätä, voin nojata puuhun. Kun haluan istua, niin istun, mutta en ennen. Tuo huopapeite tuolilta.

Hän astui puun luo ihmeteltävän varmasti, ja Dickon tuki yhä häntä käsivarresta. Hän nojautui puun runkoa vasten, mutta tuntui tuskin ensinkään tarvitsevan tukea siitä, ja hän seisoi yhä vielä niin suorana, että näytti pitkältä.

Tullessaan puutarhan muurin ovesta Ben Weatherstaff näki Colinin seisovan ja kuuli Maryn mutisevan jotakin hampaittensa takaa.

-- Mitä sinä sanot? kysyi Ben ärtyisesti. Mutta Mary ei vastannut. Hän manasi hiljaa itsekseen:

-- Sinä voit seisoa! Sinä voit seisoa! Sinä voit!

Hän saneli sitä Colinin tähden, sillä hän tahtoi saada taikomalla hänet pysymään pystyssä. Sydän kurkussa hän odotti, jaksaisiko Colin kestää vai olisiko hänen pakko antaa periksi heikkoudelleen Ben Weatherstaffin nähden. Colin ei antautunut. Mary näki ihmeekseen, että hän näytti aika kauniilta laihuudestaan huolimatta. Colin iski silmänsä Ben Weatherstaffiin lystikkään käskevään tapaansa.

-- Katso minua! hän komensi. -- Katsele minua oikein tarkkaan! Olenko minä kyttyräselkäinen? Onko minulla väärät sääret?

Ben Weatherstaff ei ollut vielä täysin selvinnyt mielenliikutuksestaan, mutta hän vastasi jotensakin levollisesti:

-- Vielä mitä. Ei sinne päinkään. Mitäs peliä sinä olet oikein pitänyt -- piilotellut ihmisten näkyvistä ja uskotellut heille, että olet rampa ja vähäjärkinen?

-- Vähäjärkinen! huudahti Colin vihastuneena. -- Kuka niin luulee?

-- Hupsut ihmiset, sanoi Ben. -- Maailma on täynnä jaarittelijoita, eivätkä ne milloinkaan jaarittele muuta kuin valheita. Miksikäs et näyttänyt itseäsi ihmisille?

-- Kaikki luulivat minun kuolevan, sanoi Colin lyhyesti. -- Mutta minä en kuole.

Ja sen hän lausui niin päättävästi, että Ben Weatherstaff tarkasti häntä kiireestä kantapäähän.

-- Vai kuolisit, puhkesi hän lopulta sanomaan kuiva mielihyvä äänessään. -- Siitä ei ole puhettakaan. Sinussa on liiaksi miestä kuolemaan. Kun näin sinun laskevan jalkasi maahan sellaisella kiireellä, niin tiesin, ettei sinussa ollut vikaa. Käy peitteelle istumaan vähäksi aikaa, nuori herra, ja käske sitten, mitä haluat.

Hänen käytöksessään oli eriskummainen sekoitus juroa hellyyttä ja ovelaa ymmärtämystä. Heidän kulkiessaan pitkää käytävää oli Mary päästänyt puhetulvan valloilleen. Benille jäi vain mieleen pääasia, että Colin oli parantumaisillaan -- todella parantumaisillaan. Puutarha sen teki. Ei kukaan saanut puhella hänelle nystyröistä ja kuolemasta.

Radzha suvaitsi käydä istumaan puun alle levitetylle peitteelle.

-- Minkälaista työtä sinä teet puutarhassa, Weatherstaff? hän tiedusteli.

-- Kaikkea mitä minun käsketään tehdä, vastasi vanha Ben. -- Minua pidetään täällä armosta -- koska hän piti minusta.

-- Hän! sanoi Colin.

-- Äitisi, näet, vastasi Ben Weatherstaff.

-- Äitinikö? toisti Colin luoden miettivän silmäyksen ympärilleen. -- Tämä oli hänen puutarhansa, eikö ollutkin?

-- Oli! Ben Weatherstaff loi niin ikään katseen yli puutarhan. -- Ja se oli hänelle niin ihmeen rakas.

-- Nyt se on minun puutarhani. Minä rakastan sitä. Minä tulen tänne joka päivä, julisti Colin. -- Mutta se on pidettävä salassa. En halua kenenkään tietävän, että me tulemme tänne. Dickon ja serkkuni ovat tehneet työtä saadakseen puutarhan virkoamaan. Minä lähetän joskus noutamaan sinua avuksi -- mutta sinun on tultava niin ettei kukaan sitä näe.

Ben Weatherstaffin kasvot vääntyivät kuivahkoon hymyyn.

-- Olen ennenkin tullut tänne muiden näkemättä, hän sanoi.

-- Mitä? huudahti Colin. -- Koska sitten?

Ben Weatherstaff raapi leukaansa ja silmäili ympärilleen. Siitä on lähes kaksi vuotta, kun viimeksi olin täällä, hän sanoi.

-- Mutta kukaan ei ole ollut täällä kymmeneen vuoteen! huudahti Colin. -- Ovi oli lukossa!

-- En tullutkaan ovesta, sanoi Ben kuivasti. -- Kiipesin muurin ylitse! Kahtena viimeisenä vuotena en ole päässyt reumatismini vuoksi.

-- Sinä siis olet latvonut ja karsinut täällä hiukan, huudahti Dickon. -- En ole voinut keksiä, miten se on tapahtunut.

-- Tämä puutarha oli hänelle hyvin rakas -- niin oli! virkkoi Ben Weatherstaff hitaasti. -- Ja hän oli niin kaunis nuori rouva. "Ben", hän sanoi kerran nauraen, "jos minä joskus sairastun tai lähden pois, on teidän pidettävä huoli minun ruusuistani." Kun hän oli lähtenyt pois, annettiin sellainen käsky, ettei kukaan saisi koskaan mennä lähelle niitä. Mutta minäpäs menin, hän sanoi jörön itsepintaisesti. -- Kiipesin muurin yli -- kunnes en enää päässyt reumatismiltani -- ja kerran vuodessa askartelin täällä hiukan. Hänhän oli käskenyt niin.

-- Puutarha ei olisi ollut näin kaunis, jollet sinä olisi käynyt täällä, sanoi Dickon. -- Kylläpä minä ihmettelin.

-- Olen hyvilläni siitä, että teit niin, Weatherstaff, sanoi Colin.

-- Sinä osaat säilyttää salaisuuksia.

-- Osaan minä, herra, vastasi Ben. -- Ja helpompihan on reumatismia potevan miehen tulla ovesta sisään.

Mary oli pudottanut lapionsa ruohikolle lähelle puuta. Colin kurotti kätensä ottaakseen sen ylös. Hänen kasvoilleen tuli kummallinen ilme, ja hän alkoi raapia maata. Hänen ohut kätensä oli melko voimaton, mutta toisten seuratessa katseillaan hänen liikkeitään -- Mary jännityksestä henkeään pidättäen -- hän työnsi piankin lapion terän multaan kääntäen siitä aimo kokkareen.

-- Sinä pystyt siihen! Sinä pystyt siihen, saneli Mary itsekseen.

-- Minä sanon, että pystyt.

Dickonin pyöreistä silmistä kuvastui palava uteliaisuus, mutta hän ei virkkanut mitään. Ben Weatherstaff seurasi yritystä kiinnostuneena.

Colin oli itsepäinen. Käännettyään muutaman lapiollisen multaa hän huudahti haltioissaan Dickonille:

-- Sinä sanot, että minä voisin kävellä kuten muutkin ihmiset -- ja minä luulin sinun sanovan niin vain minun mielikseni. Tämä on vasta ensimmäinen päivä, ja nyt olen jo kävellyt -- ja tässä minä käännän maata.

-- Tekisikö mielesi istuttaa jotakin pientä? ehdotti tyytyväisyydestä virnistävä Ben Weatherstaff. -- Voin hankkia tänne ruukkuruusun.

-- Mene noutamaan se! sanoi Colin kaivaen aivan kiihtyneenä. -- Sukkelaan! Sukkelaan!

Sukkelaan se todella tuotiinkin. Ben Weatherstaff alkoi mennä laputtaa unohtaen tykkänään reumatisminsa. Dickon otti lapion ja kaivoi reiän syvemmäksi ja avarammaksi kuin uuden kaivajan laihat, valkoiset kädet olivat jaksaneet kaivaa. Mary pujahti noutamaan ruiskukannua. Kun Dickon oli tehnyt reiän tarpeeksi syväksi, Colin käänteli ja penkoi yhä pehmeätä multaa. Innosta hehkuen hän katsahti taivaalle.

-- Tahtoisin tehdä sen, ennen kuin aurinko laskee kokonaan, hän sanoi.

Marystä tuntui melkein kuin aurinko olisi varsin tahallaan viivytellyt parisen minuuttia. Ben Weatherstaff toi taimilavalta ruusun ruukkuineen. Hän köpitti ruohikon yli niin sukkelaan kuin suinkin pääsi. Hänkin oli kiihtynyt. Hän kävi polvilleen reiän ääreen ja särki ruukun.

-- Kas tässä, poika, hän sanoi ojentaen kasvin Colinille. -- Istuta se, niin kuin olisit kuningas, joka tulee uuteen paikkaan.

Ohut, valkoinen käsi vapisi hiukan, ja puna Colinin poskilla kävi kirkkaammaksi hänen sovitellessaan ruusua multaan ja pidellessään sitä, sillä välin kun vanha Ben painoi mullan kiinteäksi ja lujaksi. Mary kumartui eteenpäin käsiensä ja polviensa varassa. Nokipekka oli lentänyt puusta maahan nähdäkseen, mitä oli tekeillä. Pähkinä ja Kuori juttelivat kirsikkapuussa.

-- Se on istutettu! sanoi Colin viimein. -- Ja aurinko on juuri pujahtamaisillaan piiloon. Auta minut seisomaan, Dickon. Tahdon seisoa, kun se laskee. Se kuuluu taikaan.

Ja Dickon auttoi häntä, ja taika -- tai mikä lienee ollut -- soi Colinille niin paljon voimaa, että auringon pujahtaessa piiloon hän toden teolla seisoi jaloillaan -- nauraen.

23.

TAIKA

Kun he palasivat kotiin, oli tohtori Craven jo hetken aikaa odottanut heitä. Hän oli jo alkanut tuumia, eikö olisi viisainta antaa etsiä lapsia puutarhan käytävistä. Kun Colin kuljetettiin takaisin huoneeseensa, miespoloinen tarkasteli häntä tutkivasti.

-- Sinun ei olisi pitänyt viipyä niin kauan, hän sanoi. -- Sinä et saa rasittua liiaksi.

-- En ole ensinkään väsyksissä, sanoi Colin. -- Olen tullut terveeksi. Huomenna lähden ulos sekä aamu- että iltapäivällä.

-- Tuskinpa voin sitä sallia, vastasi tohtori Craven. -- Pelkään ettei se olisi viisasta.

-- Ei olisi viisasta koettaa estää minua, virkkoi Colin aivan rauhallisesti. -- Minä menen joka tapauksessa.

Marykin oli jo tullut huomaamaan, miten töykeä pikku riiviö Colin oli ympäristöään komennellessaan. Poika oli kaiken ikänsä elänyt ikään kuin autiolla saarella, ja koska hän oli ollut sen kuningas, hän oli muodostanut itselleen omat tapansa, sillä hänellä ei ollut koskaan ollut tilaisuutta verrata itseään muihin ihmisiin. Mary oli jotensakin samantapainen itsekin, ja Misselthwaiteen tultuaan hänelle oli vähitellen selvinnyt, että hänen oma käytöksensä oli tavallisuudesta poikkeavaa ja epämiellyttävää. Tehtyään tämän havainnon hän tietenkin piti sitä niin mielenkiintoisena, että siitä oli syytä jutella Colinillekin. Niinpä hän tohtori Cravenin poistuttua istui hetken aikaa Colinia katsellen.

-- Mitä sinä minua katselet? kysyi poika.

-- Minä ajattelen tohtori Cravenia. Minun käy sääliksi häntä.

-- Niin minunkin, sanoi Colin rauhallisesti, mutta tyytyväisen näköisenä. -- Nyt hän ei saa Misselthwaitea, kun minä en kuolekaan.

-- Tietysti minun käy häntä sääliksi senkin vuoksi, sanoi Mary. -- Mutta ajattelin juuri, että mahtaa olla aivan hirveätä, kun on pakko kymmenen vuoden aikana olla kohtelias pojalle, joka on aina epäkohtelias. Minä en suostuisi siihen koskaan.

-- Olenko minä epäkohtelias? kysyi Colin hämmästymättä.

-- Jos sinä olisit ollut hänen oma poikansa ja hän olisi kärkäs lyömään, niin hän varmaankin olisi läimäyttänyt sinua poskelle.

-- Mutta hän ei uskaltanut, sanoi Colin.

-- Ei, ei uskaltanut, vastasi Mary aivan puolueettomasti asiaa punniten. -- Ei kukaan ole milloinkaan uskaltanut tehdä mitään, mikä ei ole ollut mieleesi -- koska sinun muka piti kuolla ja muuta sellaista. Sinä olit sellainen säälittävä raukka.

-- Mutta minä en aio enää olla säälittävä raukka, vastusteli Colin. -- En salli ihmisten ajattelevan niin. Minä seisoin jo pystyssä tänä iltana.

-- Kun aina olet saanut seurata omaa päätäsi, niin olet tullut niin kummalliseksi, jatkoi Mary ajatuksenjuoksuaan.

Colin käänsi päätänsä silmäkulmiansa rypistäen.

-- Olenko minä kummallinen? hän kysyi.

-- Olet, vastasi Mary, hyvin eriskummallinen. Mutta älä huoli suuttua, hän lisäsi tyynesti, sillä olenhan minäkin kummallinen -- ja on Ben Weatherstaffkin. Mutta minä en ole niin omituinen kuin olin, ennen kuin rupesin pitämään ihmisistä ja ennen kuin löysin puutarhan.

-- Minä en tahdo olla kummallinen, sanoi Colin. -- Minä en aio enää olla sellainen. Ja hän rypisti uudelleen silmäkulmiaan päättävän näköisenä.

Hän oli luonteeltaan hyvin ylpeä. Hän makasi hetken aikaa miettien, ja sitten Mary näki kauniin hymyn kohoavan hänen kasvoilleen ja vähitellen tykkänään muuttavan ne.

-- Jos menen joka päivä puutarhaan, niin minusta häviää kummallisuus, hän sanoi. -- Siellä on taikaa -- hyvää taikaa, näetkös, Mary. Olen varma, että siellä on.

-- Niin uskon minäkin, sanoi Mary.

-- Vaikka siellä ei olisikaan oikeata taikaa, jatkoi Colin, niin voimme olla uskovinamme, että on. Jotakin siellä on -- _jotakin_!

-- Se on taikaa, sanoi Mary, mutta ei mustaa. Se on valkoista kuin lumi.

Ja taikavoimat lienevät todella olleet liikkeellä seuraavina kuukausina -- noina ihmeellisinä kuukausina -- säteilevinä kuukausina -- hämmästyttävinä kuukausina. Oh, mitä kaikkea puutarhassa tapahtuikaan! Jollei sinulla ole milloinkaan ollut puutarhaa, niin et voi käsittää sitä, ja jos sinulla on ollut puutarha, niin tiedät, että voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan kaikesta mitä siellä tapahtuu. Ensin näytti siltä kuin loputon tulva vihreää olisi puskenut itselleen tietä läpi maan, ruohikon, kukkapenkkien ja vieläpä muurien rakostenkin. Sitten vihreässä alkoi näkyä nuppuja ja nuput alkoivat paisua muuttuen värikkäiksi ja saaden kaikki mahdolliset sinisen, sinipunertavan ja punaisen vivahdukset. Kukkia oli työntynyt kasvamaan joka tuuman alalle, joka reikään ja kolkkaan.

-- Nuori rouva oli niin rakastunut niihin -- oikein kovasti, sanoi Ben Weatherstaff. -- Hän piti sellaisista esineistä, jotka viittasivat ylös taivaaseen päin, hän sanoi usein. Ei sen puolesta, että hän itse olisi ollut niitä ihmisiä, jotka kammoksuvat kaikkea maanpäällistä -- vielä mitä. Kyllä hän maatakin rakasti, mutta sininen taivas oli aina niin hupaisa hänen mielestään.

Dickonin ja Maryn kylvämät siemenet kasvoivat kuin keijukaisten vaalimina. Silkinpehmeät unikot tanssivat tuulessa, iloisina uhmaten niitä kukkia, jotka olivat vuosikausia asustaneet puutarhassa ja näyttivät ihmettelevän, miten sinne oli pesiytynyt niin paljon uutta väkeä. Entä ruusut -- ruusut! Vaaleita, tuoreita lehtiä ja nuppuja -- ensin hentoja, sitten paisuvia, kunnes ne puhkesivat loistoonsa levittäen tuoksunsa koko puutarhaan.

Kaiken tämän näki Colin, ja hän seurasi tarkkaavasti tapahtumia. Joka aamu hänet vietiin ulos, ja jos ei satanut hän oleskeli puutarhassa kaiken päivää. Harmaatkin päivät miellyttivät häntä. Hänen oli tapana loikoa nurmella katselemassa, kuinka kaikki kasvoi. Jos oikein kauan ja tarkasti katseli, hän selitti, niin saattoi nähdä nuppujen puhkeavan verhostaan. Muurahaiset, ampiaiset, mehiläiset, sammakot, linnut ja kasvit antoivat hänelle uuden maailman tutkittavaksi, ja kun Dickon johdatti hänet vielä kettujen, saukkojen, oravien ja mäyrien maailmaan, ei juttelemisesta eikä miettimisestä tullut koskaan loppua.

Eikä tässä ollut puoliakaan taikavoimasta. Colin oli saanut hirveästi päänvaivaa siitä tosiasiasta, että hän oli seisonut omilla jaloillaan, ja Maryn kertoessa hänelle manauksestaan hän innostui ja mieltyi siihen suuresti.

-- Maailmassa on tietenkin hyvin paljon taikaa, mietti hän eräänä päivänä, mutta ihmiset eivät tunne sen mahtia eivätkä osaa sitä käyttää. Ehkä se alkaa vain sillä, että sanelee jotakin, jota hartaasti toivoo tapahtuvaksi, kunnes saa sen todella tapahtumaan. Minä aion tehdä kokeen.

Seuraavana aamuna heidän tultuaan salaiseen puutarhaan hän lähetti heti noutamaan Ben Weatherstaffia. Ben tuli niin joutuin kuin pääsi ja tapasi radzhan seisomassa puun alla hyvin mahdikkaana, mutta samalla hyvin kauniisti hymyillen.

-- Hyvää huomenta, Ben Weatherstaff, hän sanoi. -- Sinun ja Dickonin ja Maryn on nyt seisottava rivissä ja kuunneltava minua, sillä minulla on hyvin tärkeätä puhuttavaa teille.

-- Ymmärrän, herra! vastasi Ben Weatherstaff lakkiansa koskettaen. Ben Weatherstaff osasi vastata merimiesten tavalla, sillä hän oli poikana karannut merille ja nähnyt monia maita.

-- Minä aion tehdä tieteellisen kokeen, selitti Colin. -- Kun kasvan suureksi, aion tehdä suuria tieteellisiä keksintöjä, ja nyt aion aloittaa tästä kokeesta.

-- Ymmärrän, herra, sanoi Ben Weatherstaff rohkeasti, vaikka hän nyt ensimmäisen kerran kuuli puhuttavan suurista tieteellisistä keksinnöistä.

Ensimmäisen kerran Marykin nyt kuuli niistä, mutta hän oli jo näihin aikoihin tehnyt sen huomion, että vaikka Colin oli hyvin omituinen poika, hän oli lukenut koko joukon merkillisiä asioita ja saattoi vakuuttavasti puhua niistä. Kun hän kohotti päänsä ja silmäili toista kummallisilla silmillään, häntä tuli uskoneeksi vasten tahtoansakin, vaikka hän oli vain kymmenen vuoden vanha -- yhdennellätoista. Ja tällä hetkellä hän tuntui erikoisen vakuuttavalta, sillä hän oli innostunut pitämään puhetta kuin mikäkin puhuja.

-- Ne suuret tieteelliset keksinnöt, jotka aion tehdä, koskevat taikaa, jatkoi Colin. -- Taika on hyvin merkittävä ilmiö, ja tuskin kukaan tietää siitä mitään, paitsi jotkut ihmiset, joista vanhat kirjat kertovat -- ja Marykin hiukan, koska hän on syntynyt Intiassa, missä on fakiireja. Luullakseni Dickonkin on jonkin verran perillä taiasta, vaikkei hän ehkä tiedä olevansa. Hän lumoaa eläimiä ja ihmisiä. En olisi milloinkaan päästänyt häntä luokseni, ellei hän olisi ollut eläinten lumooja -- siis myös poikien lumooja, sillä onhan poikakin eläin. Olen varma siitä, että kaikessa on taikaa, vaikka me emme osaa käyttää sitä hyödyksemme -- kuten on laita esimerkiksi sähkön ja höyryn.

Tämä kuulosti niin vakuuttavalta, että Ben Weatherstaff oli joutumassa aivan haltioihinsa ja ojentautui hyvin suoraksi.

-- Ymmärrän, nuori herra, häneltä pääsi jälleen.

-- Kun Mary löysi tämän puutarhan, se näytti aivan kuolleelta, jatkoi puhuja. -- Silloin alkoi jokin työntää kasveja maan sisästä pinnalle ja kuolleeseen tuli eloa. Toisena päivänä ei ollut mitään nähtävää ja toisena oli. En ollut koskaan ennen katsellut ympärilleni, ja nyt tulin hyvin uteliaaksi. Tiedemiehet ovat aina uteliaita, ja minä aion tulla tiedemieheksi. Minä sanon lakkaamatta itselleni: "Mitä se on? Mitä se on?" Jotakin se on. Ei se voi olla tyhjää! Sen nimeä en tiedä, sanon sitä siis taiaksi. En ole koskaan nähnyt auringon nousevan, mutta Mary ja Dickon ovat, ja heidän kertomuksistaan päättäen siinäkin on varmasti taikaa. Jokin nostaa sen ylös ja vetää sitä. Toisinaan puutarhaan tultuani olen puiden välitse katsahtanut taivaalle, ja silloin minulla on ollut hyvin hyvä olla, aivan kuin jokin työntäisi ja vetäisi minun rinnassani ja panisi minut hengittämään nopeasti. Taika työntää ja vetää kaikkea ja saa kuolleeseen eloa. Kaikki on taian tekemää, lehdet ja puut, kukat ja linnut, myyrät ja ketut ja oravat ja ihmiset. Niin on laita kaiken, mikä ympäröi meitä. Tässä puutarhassa -- kaikkialla. Tämän puutarhan taika on saanut minut nousemaan jaloilleni ja tuntemaan, että tulen kasvamaan mieheksi. Nyt aion tehdä sellaisen kokeen, että koetan siirtää itseeni tätä taikaa, jotta se alkaisi minussa työntää ja vetää ja tekisi minut vahvaksi. En tiedä, miten se on tehtävä, mutta arvelen, että jos te yhtenään ajattelette sitä ja kutsutte sitä tulemaan, niin se ehkä tulee. Kun minä yritin seisoa silloin ensimmäisen kerran, saneli Mary itsekseen niin joutuisaan kuin taisi: "Sinä voit seisoa!" Ja minä voin. Minun täytyi tietysti itsekin ponnistella minkä jaksoin, mutta taika auttoi minua -- Dickonin taika myös. Joka aamu ja ilta ja päivälläkin niin usein kuin vain saatan muistaa tulen sanomaan: "Taika tekee minut terveeksi! Minä aion tulla yhtä vahvaksi kuin Dickon!" Ja teidän kaikkien on tehtävä niin. Tämä on minun kokeiluni. Tahdotko auttaa, Ben Weatherstaff?

-- Tottahan toki, herra! sanoi Ben Weatherstaff. -- Tottahan toki!

-- Jos sinä yhtenään sanelet sitä säännöllisesti kuin liikkeitä harjoitteleva sotilas, niin saamme nähdä mitä tapahtuu ja onnistuuko koe. Ihminen oppii asioita kertaamalla niitä mielessään yhä uudelleen ja ajattelemalla niitä, kunnes ne tarttuvat muistiin ainiaaksi, ja samoin on luullakseni taiankin laita. Jos me väsymättä kutsumme sitä luoksemme ja autamme sitä, siitä tulee ikään kuin osa meitä itseämme, ja se jää meihin ja saa aikaan ihmeitä.

-- Kuulin kerran erään upseerin Intiassa kertovan äidilleni, että on olemassa fakiireja, jotka toistavat sanoja yhä uudelleen tuhansia kertoja.

-- Olen kuullut Jim Fettleworthin muijan toistavan samaa asiaa senkin tuhannen kertaa -- kutsuvan Jimiä juoppolalliksi, virkkoi Ben Weatherstaff kuivasti. -- Olihan siitä jotain hyötyä, sepä tietty. Jim antoi hänelle kelpo löylytyksen ja meni Siniseen Jalopeuraan, jossa joi itsensä sikahumalaan.

Colin rypisteli silmäkulmiaan ja tuumi parisen minuuttia jotakin. Mutta sitten hänen kasvonsa kirkastuivat.

-- No niin, hän huudahti, siinä näet, että siitä seurasi sittenkin jotakin. Mutta Fettleworthin vaimo käytti väärää taikaa, ja siitä johtui piekseminen. Jos hän olisi käyttänyt oikeata taikaa ja sanonut jotakin ystävällistä, niin ehkäpä Jim ei olisi juonut itseään sikahumalaan ja ehkäpä -- ehkäpä hän olisi ostanut hänelle uuden huivin.

Ben Weatherstaff nauraa hihitti ja hänen pienistä, vanhoista silmistään vilkkui ovelaa ihailua.

-- Siinäkös vasta poika, yhtä viisas kuin sääriltään suora, hän virkkoi. -- Kun ensi kerralla tapaan Betty Fettleworthin, annan hänelle pienen vihjeen, mitä hyvää taika voi tehdä hänelle. Olisipa hänellä hyvä mieli sellaisesta tieteellisestä kokeesta -- ja kyllä olisi Jimilläkin.