Part 13

-- Jopa nyt, jopa nyt, hän puheli itsekseen vaihtaessaan kiireisesti ylleen toista takkia. -- Mitähän nyt on tekeillä? Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa, jota ei ole lupa katsella, kutsuu puheilleen miespoloisen, johon hän ei ole koskaan suvainnut luoda ainoatakaan silmäystä.

Herra Roach oli hieman utelias. Hän ei ollut koskaan nähnyt edes vilahdusta pojasta, ja hän oli kuullut jos jonkinlaisia juttuja hänen kammottavasta ulkonäöstään ja käytöksestään sekä hänen sairaalloisista kiukunpurkauksistaan. Yleensä arveltiin, että poika saattoi kuolla minä hetkenä tahansa, ja ihmiset, jotka eivät olleet koskaan nähneet häntä, kertoivat mielikuvituksellisia tarinoita hänen kyttyräselästään ja vaivaisista sääristään.

-- Asiat ovat muuttumassa tässä talossa, herra Roach, sanoi rouva Medlock opastaessaan häntä takaportaita ylös tuohon salaperäisenä pysyneeseen huoneeseen.

-- Toivotaan, että ne muuttuvat parempaan päin, rouva Medlock, vastasi puutarhuri.

-- Eivätpä ne juuri huonommiksikaan voisi muuttua, jatkoi rouva Medlock. -- Ja kumma kyllä, yhdellä jos toisellakin on nyt paljon helpommat päivät poikaa hoitaessaan. Älkää pahasti hämmästykö, herra Roach, jos tapaatte itsenne keskeltä eläintarhaa. Dickon on siellä enemmän kotonaan kuin koskaan te tai minä.

Dickonia ympäröi todella jonkinlainen taikakehä, kuten Mary aina itsekseen arveli. Kuullessaan hänen nimensä herra Roach hymähti suopeasti.

-- Hän olisi yhtä kotonaan Buckinghamin kuninkaallisessa palatsissa kuin hiilikaivosten syvyyksissä, hän sanoi. -- Eikä hän kuitenkaan ole röyhkeä eikä tungetteleva. Kelpo poika tuo Dickon.

Oli hyvä, että häntä oli varoitettu, muuten hän ehkä olisi säpsähtänyt. Iso varis, joka näytti kotiutuneen veistoksin koristellun tuolin korkealle selkänojalle, julisti vieraan tulon vaakkumalla äänekkäästi: "Kvaak-kvaak."

Nuori radzha ei ollut vuoteessaan eikä sohvalla. Hän istui nojatuolissa, ja hänen vieressään oli pieni karitsa, joka häntäänsä viputtaen imi Dickonin pitämästä maitopullosta. Sirosti pähkinää nakerteleva orava nökötti Dickonin kumarassa olevalla selällä. Pieni Intiasta tullut tyttö istui isolla jakkaralla tätä katselemassa.

-- Täällä on herra Roach, sanoi rouva Medlock.

Nuori radzha kääntyi ja mittaili katseellaan palvelijaansa -- siltä ainakin pääpuutarhurista tuntui.

-- Vai olette te Roach, hän sanoi. -- Minä kutsutin teidän tänne antaakseni teille muutamia hyvin tärkeitä määräyksiä.

-- Hyvä on, vastasi Roach odottaen uteliaana, olisiko hänen kaadettava kaikki puiston tammet maan tasalle tai muokattava hedelmäpuutarhat kukkapenkeiksi.

-- Minä aion tänään iltapäivällä lähteä ulos pyörätuolissani, sanoi Colin. -- Jos raitis ilma tuntuu tekevän minulle hyvää, lähden ehkä joka päivä ulos. Sinä aikana ei yksikään puutarhureista saa olla missään pitkän käytävän puutarhamuurien läheisyydessä. Siellä ei saa olla ketään. Kello kahden aikaan lähden ulos, ja kaikkien on pysyttävä poissa, kunnes lähetän sanan, että työt voidaan aloittaa.

-- Hyvä on, vastasi herra Roach huojentuneena kuullessaan, että tammet saivat jäädä paikoilleen ja hedelmäpuutarhat olivat turvassa.

-- Mary, jatkoi Colin, miten Intiassa taas sanotaankaan, kun on puhuttu loppuun ja tahdotaan, että ihmiset lähtevät.

-- Sanotaan: "Minä sallin teidän poistua", vastasi Mary.

Radzha heilutteli kättään.

-- Minä sallin teidän poistua, Roach, hän sanoi. -- Mutta muistakaa, tämä on hyvin tärkeätä.

-- Kvaak -- kvaak! huomautti varis käheästi, ei kuitenkaan epäkohteliaasti.

-- Hyvä on. Kiitoksia, sanoi herra Roach ja poistui rouva Medlockin seuraamana. Roach, hyvänahkainen mies, hymähti käytävään tultuaan ja alkoi viimein nauraa.

-- Totta totisesti, sillä pojalla on mahtavan käskijän tavat. Luulisi hänen edustavan koko kuninkaallista perhettä, joka on sulanut yhdeksi henkilöksi.

-- Hoh, hoh, päivitteli rouva Medlock. -- Meidän on jokaisen täytynyt olla aina hänen peukalonsa alla, ja sitä varten hän kai luulee ihmisten maailmaan syntyneenkin.

-- Ehkä hän siitä talttuu, jos saa elää, arveli herra Roach.

-- No niin, eräs asia ainakin on varma, sanoi rouva Medlock. -- Jos hän todella saa elää ja tuo tyttö jää tänne, niin hän kyllä opettaa pojalle, ettei koko puurovati kuulu hänelle, kuten Susan Sowerbyn on tapana sanoa.

Colin nojautui huoneessaan tyynyihinsä.

-- Nyt saamme olla huoleti, hän sanoi. -- Ja tänä iltapuolena saan sen nähdä, saan kuin saankin!

Dickon palasi puutarhaan eläimineen ja Mary jäi Colinin luo. Tämä ei näyttänyt uupuneelta, mutta hän oli hyvin vaitelias ennen kuin väliateria tuotiin ja hyvin äänetön heidän sitä syödessään. Mary ihmetteli ja uteli syytä siihen.

-- Sinun silmäsi ovat kauhean suuret, Colin, hän sanoi. -- Kun sinä mietit jotakin, ne tulevat aina suuriksi kuin teevadit. Mitä sinä nyt mietit?

-- En voi olla ajattelematta, miltä se mahtaa näyttää, vastasi poika.

-- Puutarhako? kysyi Mary.

-- Kevät, sanoi Colin. -- Tulin ajatelleeksi, etten ole oikeastaan milloinkaan ennen nähnyt sitä. Olen tuskin koskaan ollut ulkona, ja kun olen ollut, olen tuskin lainkaan katsonut sitä. En ole edes ajatellut sitä.

-- En minäkään Intiassa koskaan nähnyt sitä, sillä siellä ei ole kevättä, huomautti Mary.

Colin oli viettänyt eristettyä ja synkkää elämää, mutta hänellä oli vilkkaampi mielikuvitus kuin Marylla, ja sitä paitsi hän oli kuluttanut paljon aikaa kirjojen ja kuvien parissa.

-- Sinä aamuna, jolloin sinä juoksit sisään ja huusit: "Se on tullut! Se on tullut!" minusta tuntui perin oudolta. Oli aivan kuin suuri helisevä juhlakulkue olisi ollut tulossa soittaen riemusta. Eräässä kirjassani on kuva siitä -- kauniita ihmisiä suunnaton joukko seppeleillä ja kukkaköynnöksillä koristettuina, ja kaikki nauravat, tanssivat ja soittavat huilua. Siksi minä sanoinkin "Ehkä saamme kuulla kultatorvien toitottavan" ja pyysin sinua avaamaan ikkunan.

-- Aika hullunkurista, sanoi Mary. -- Kyllä siinä olisi joukkoa, jos kaikki kukat ja lehdet ja linnut ja metsän eläimet tanssisivat yhtaikaa ohi. Kyllä ne varmaan tanssisivat ja laulaisivat ja toitottaisivat, niin ettei soitosta olisi puutetta.

He nauroivat molemmat, mutta ei siksi että ajatus oli naurettava, vaan koska se miellytti heitä.

Hiukan myöhemmin hoitajatar tuli Colinia pukemaan. Hän huomasi, ettei tämä entiseen tapaansa maannut pölkkynä vaatteita ylle vedettäessä, vaan että hän kohosi istualleen pyrkien itsekin auttamaan ja jutteli kaiken aikaa Maryn kanssa.

-- Tämä on yksi hänen hyviä päiviään, sanoi hoitajatar tohtori Cravenille, joka pistäytyi tarkastuskäynnille. -- Hän on niin hyvällä tuulella, että hän vahvistuu siitä.

-- Minä käyn katsomassa häntä myöhemmin sen jälkeen kun hän on palannut sisään, sanoi tohtori Craven. -- Minun täytyy nähdä, miten oleskelu ulkoilmassa vaikuttaa häneen. Soisin, hän sanoi hyvin hiljaa, että hän sallisi teidän lähteä mukaan.

-- Ennemmin jätän paikkani tässä hetkessä kuin suostun olemaan läsnä, jos sellaista ehdotetaan, vastasi hoitajatar nopeasti ja päättävästi.

-- En todella aikonutkaan ehdottaa sitä, sanoi tohtori hieman ärtyneenä. -- Voimmehan tämän kerran kokeilla. Dickonin huostaan voisin uskoa vaikka vastasyntyneen lapsen.

Talon vankin miespalvelija kantoi Colinin alakertaan ja sovitti hänet pyörätuoliin, jonka ääressä Dickon odotteli. Kun kaikki tyynyt ja peitteet oli saatu kuntoon, viittasi radzha kädellään palvelijalle ja hoitajattarelle.

-- Minä sallin teidän poistua, hän sanoi, ja kumpikin katosi joutuisasti. Tosin he nauraa hihittivät päästyään hänen näkyvistään.

Dickon alkoi työntää pyörätuolia verkalleen ja varmasti. Mary asteli vieressä, ja Colin nojautui taaksepäin kohottaen kasvonsa taivasta kohti. Se näytti kaartuvan hyvin korkealla, ja pienet hahtuvapilvet leijailivat valkoisten lintujen tavoin sinen alla. Nummelta tulevat pehmeät tuulet olivat täynnä outoa, villiä tuoksua. Colin veti vetämistään ilmaa laihaan rintaansa, ja hänen suuret silmänsä näyttivät kuuntelevan -- kuuntelevan korvien asemesta.

-- Täällä on niin monenlaista laulua, surinaa ja viserrystä, hän huudahti. -- Mitä on tuo tuoksu, jota tuuli puhaltaa tänne?

-- Se tulee nummen kanervikosta, joka on juuri kukassa, vastasi Dickon. -- Nyt on mehiläisillä hyvät päivät.

Ei ainoatakaan ihmisolentoa näkynyt teillä, joita pitkin he kulkivat. Mutta kun he saapuivat pitkälle käytävälle muratin peittämän muurin luo, sai lähestyvän hetken jännitys jostakin selittämättömästä syystä heidät puhelemaan kuiskaten.

-- Tässä se on, hengähti Mary. -- Tässä minä kävelin edestakaisin ja mietin -- mietin.

-- Tässäkö? huudahti Colin, ja hänen silmänsä alkoivat innokkaina etsiskellä muratin lehvien takaa. -- Mutta eihän tässä näy mitään, hän kuiskasi. Ei tässä ole ovea.

-- Niin minäkin luulin, sanoi Mary.

Sitten seurasi harras äänettömyys ja pyörätuoli vieri eteenpäin.

-- Tässä on puutarha, jossa Ben Weatherstaff työskentelee, sanoi Mary.

Vielä kuljettiin parisen metriä, ja sitten Mary kuiskasi jälleen.

-- Tässä punarinta lensi muurin yli, hän sanoi.

-- Tässäkö? huudahti Colin. Voi, kunpa se taas tulisi.

-- Ja tässä, jatkoi Mary juhlallisesti viitaten ison sireenipensaan alle, tässä se laskeutui pienelle multaläjälle näyttäen minulle avaimen.

Silloin Colin kohosi istualleen.

-- Siinäkö? hän huudahti. Dickon herkesi työntämästä ja pyörätuoli seisahtui.

-- Ja tässä, sanoi Mary astuen muratin juurella olevalle kukkapenkille, tässä minä rupesin juttelemaan sen kanssa, kun se viserteli minulle muurilta. Ja tässä on se muratinoksa, jonka tuuli puhalsi syrjään. Hän tarttui kiinni löyhänä riippuvaan, vihreään verhoon.

-- Oh! huohotti Colin.

-- Ja tässä on ovenkahva ja tässä on ovi. Dickon, työnnä hänet sisään -- työnnä joutuin!

Ja Dickon antoi pyörätuolille voimakkaan, varman sysäyksen.

Mutta Colin oli painautunut takaisin tyynyilleen ja peitti käsillään silmänsä sulkien näkyvistään kaiken, kunnes he olivat tulleet puutarhaan, jolloin tuoli pysähtyi kuin taikasauvan koskettamana ja ovi sulkeutui. Silloin vasta hän avasi silmänsä ja katseli ympärilleen, katseli katselemistaan, kuten Dickon ja Marykin olivat tehneet. Ja yli muurien ja maan ja puiden ja huojuvien oksien ja köynnösten levittäytyi hentojen pikku lehtien vihreä huntu ja ruohikossa puiden alla ja lehtimajojen harmaissa kivimaljakoissa, kaikkialla välähteli kultaa, sinipunertavaa ja valkoista, ja pään yläpuolella huojuivat puut vaaleanpunaisina ja lumenpuhtaina, ja ilmassa oli siipien suhinaa ja heikkoa, suloista piipitystä ja surinaa, ja kaikkialla tuoksua -- tuoksua. Päivän lämpimät säteet hyväilivät hänen kasvojaan kuten hyväilevän käden lempeä kosketus.

Mary ja Dickon katselivat häntä ihmeissään. Colin näytti oudolta ja toisen näköiseltä, sillä vaaleanpunainen värihohde oli todella peittänyt hänet -- kasvot ja niskan ja kädet ja kaiken.

-- Minä tulen terveeksi! hän huusi. Mary, Dickon, minä tulen terveeksi. Ja minä saan elää ikuisesti!

21.

BEN WEATHERSTAFF

Maallisen elämän omituisuuksiin kuuluu, että ihminen vain silloin tällöin on aivan varma siitä, että hän tulee elämään ikuisesti. Joskus tietää aamusarastuksen hetkenä, kun nousee vuoteeltaan ja menee ulos tähystelemään kalpeata taivasta, joka verkalleen muuttuu ja rusottaa, kunnes sydän melkein herkeää lyömästä auringon ihmeellistä, muuttumatonta, majesteettista nousua katsellessa. Silloin sen tietää ehkä silmänräpäyksen ajan. Ja joskus sen tietää, kun on yksin metsässä auringonlaskun aikaan, kun syvä, salaperäinen, kullanhohtava, puiden välitse ja alitse hiipivä hiljaisuus tuntuu kertovan jotakin, jota ei voi täysin kuulla vaikka kuinka koettaisi. Joskus myös tummansinisen yötaivaan ääretön rauha ja sen miljoonat vartioivat tähdet tuovat varmuuden; joskus etäinen soitto, joskus jonkun silmien katse.

Näin kävi Colinin, kun hän ensimmäisen kerran salatun puutarhan muurien sisäpuolella näki ja kuuli ja tunsi, millainen oli kevät. Tänä iltapuolena maailma tuntui tekevän kaikkensa näyttääkseen koko rikkautensa, säteilevän ihanuutensa ja anteliaisuutensa yhden ainoan pojan takia. Tuon tuostakin Dickon pysähtyi kesken puuhiaan ja seisoi päätään pudistaen, harras ihmetys kasvoillaan.

-- No totta totisesti, oikein tämä on ihmettä, virkkoi hän. -- Minä olen kolmannellatoista, ja kahdentoista vuoden aikana olen ennättänyt nähdä päiviä jos jonkinlaisia, mutta en koskaan tämän veroista.

-- Ihme on, on tosiaan, toisti Mary jäljitellen Dickonin puhetapaa ja huoaten mielihyvästä. -- Näin suurenmoista päivää ei ole ennen nähty.

-- Onkohan se minun takiani näin ihmeellisen kaunis? tuumi Colin uneksivasti.

He työnsivät tuolin valkoisena upeilevan ja mehiläisten surinasta soivan luumupuun alle. Se oli kuin kuninkaan, keijukaiskuninkaan valtaistuinkatos. Katoksen kukkivien oksien lomitse pilkisti päivinä sinistä taivasta.

Mary ja Dickon kitkivät hiukan sieltä täältä ja Colin seurasi katseillaan heidän työtään. He toivat hänen nähtäväkseen nuppuja, jotka olivat avautumaisillaan, toisia jotka olivat tiiviisti ummessa, ruohikolle pudonneen tikan höyhenen, jonkin munankuoren, josta varhainen poikanen oli päässyt ulos. Dickon työnsi hitaasti tuolia ympäri puutarhan pysähtyen tavan takaa antaakseen Colinin katsella maan tai puiden ihmeitä.

-- Saankohan nähdä punarinnan? aprikoi Colin.

-- Saat nähdä tarpeeksesi kunhan odotat, vastasi Dickon. -- Jahka se on nokkinut munat rikki ja saanut pikku joukkoa pesäänsä, sillä on niin paljon touhua, että se on ihan helisemässä. Silloin näet sen lentää suhahtelevan edestakaisin kantaen suussaan melkein yhtä isoja matoja kuin se itse on, ja pesässäkös on hälinää, kun se tulee sinne, eikä se tiedä, mihin suureen suuhun ensimmäisen palan panisi. Nokka selko selällään ja piipittäen poikaset ahdistavat emoa joka puolelta.

Tuo mielikuva sai heidät niin hilpeiksi, että heidän oli pantava kätensä suun eteen, jottei nauru kuuluisi kauas. Colin oli jo monena päivänä harjoitellut kuiskailemista. Tämä salaperäisyys viehätti häntä ja hän teki parhaansa, mutta melko vaikeata on olla remahtamatta nauruun, kun on mielihyvästä halkeamaisillaan.

Joka hetki toi uutta nähtävää, ja tunti tunnilta auringon kulta kävi kirkkaammaksi. Pyörätuoli oli sysätty katoksen alle. Dickon oli käynyt ruohikolle istumaan ja oli juuri kaivanut pillinsä taskustaan, kun Colin äkkiä keksi jotakin, jota ei ollut ennen huomannut.

-- Tuo tuossa on varmaankin hyvin vanha puu, hän sanoi.

Dickon loi silmäyksen ruohikon syrjässä olevaan puuhun; Marykin katseli sitä, ja molemmat olivat tuokion vaiti.

-- On se, vastasi Dickon sitten, ja hänen matalassa äänessään oli vieno sointu.

Mary tuijotti puuhun ja mietti.

-- Oksat ovat harmaat, eikä lehtiä näy missään, jatkoi Colin -- Se on aivan kuollut, eikö olekin?

-- Onhan se, myönsi Dickon. -- Mutta annas kun ruusut ovat täynnä lehtiä ja kukkia, niin kyllä kaikki harmaat paikat peittyvät. Ei se silloin näytä kuolleelta. Siitä tulee kaunein koko joukosta.

Mary tuijotti yhä puuhun ja mietti.

-- Siitä on näköjään taittunut iso oksa, sanoi Colin. -- Mitenkähän se on mahtanut tapahtua?

-- Siitä on varmasti monta vuotta, vastasi Dickon -- Hei! hän huusi äkkiä keventyneenä, ja laski kätensä Colinin olalle. -- Katso punarintaa. Siinä se on! Se on käynyt ruoanhaussa.

Colin ennätti töin tuskin nähdä vilauksen ohi kiitävästä punarintaisesta linnusta, jonka nokassa riippui jotakin. Se lensi vehreän puutarhan läpi tiheikkönurkkaan ja katosi näkyvistä. Colin nojautui naurahtaen tyynyynsä.

-- Se vie toverilleen iltapäiväteetä. Kello taitaakin olla jo viisi. Minäkin tahtoisin juoda teetä.

Ja niin he pelastuivat vastaamasta.

-- Punarinnan tulo oli kyllä taikuutta; sanoi Mary Dickonule jälkeenpäin. Tiedän että se oli taikuutta. Sillä sekä Dickon että hän olivat pelänneet Colinin alkavan udella jotakin puusta jonka oksa oli taittunut kymmenen vuotta sitten, ja he olivat jo aikaisemmin pohtineet asiaa Dickonin huolestuneena raapiessa ruosteenkarvaista päätään.

-- Ei olla huomaavinamme, että se on erilainen kuin muut puut hän oli sanonut. -- Eihän Colinille voi kertoa, kuinka se katkesi. Jos hän jotakin siitä sanoo, niin meidän täytyy -- meidän täytyy vain näyttää iloiselta.

-- Niin täytyy, Mary vastasi.

-- Rouva Craven on ollut hyvin herttainen nuori rouva, Dickon jatkoi. -- Ja meidän äiti uskoo, että hän käy aina silloin tällöin täällä katsomassa mitä Colinille kuuluu; niin tekevät kaikki äidit, kun heidät on otettu maailmasta. Heidän on tultava takaisin, näetkös. Usko pois, hän on ollut täällä puutarhassa. Hän se meidät pani työhön ja kehotti meitä tuomaan Colinin tänne.

Mary oli luullut hänen tarkoittavan jonkinlaista taikuutta. Hän uskoi vahvasti taian voimaan. Salaisesti hän oli varma, että Dickon vaikutti taikavoimalla kaikkeen, mikä oli hänen lähettyvillään, siksi ihmiset pitivät hänestä ja nummen eläimet tiesivät hänet ystäväkseen. Hänestä tuntui, että Dickonin taikavoima oli ollut vaikuttamassa koko iltapuolen ja tehnyt Colinista aivan erinäköisen pojan. Oli mahdotonta ajatella häntä samaksi rajuksi olennoksi, joka oli kirkunut, lyönyt ja purrut tyynyään. Hänen norsunluun värinen ihonsakin näytti muuttuneen.

Kaksi tahi kolme kertaa he näkivät punarinnan kuljettavan ruokaa aviopuolisolleen, ja tämä tuntui niin houkuttelevalta, että Colin alkoi ikävöidä iltapäiväteetänsä.

-- Mene pyytämään, että joku miespalvelijoista tuo ruokakorin rhododendron-käytävälle, hän ehdotti Marylle. -- Sinä ja Dickon voitte noutaa sen sieltä tänne.

Sepä olikin mieluisa tuuma ja helposti toteutettukin. Ruohikolle levitetylle pöytäliinalle katettiin teetä, paahtoleipää, voita ja kakkuja, jotka katosivat nopeasti nälkäisiin suihin. Tuon tuostakin pysähtyi paikalle joku kotiaskareissaan puuhaava lintu kyselemään, mitä tässä toimitettiin, ja tutkimaan innokkaasti muruja. Pähkinä ja Kuori kapusivat puihin kakkupalasilla evästettyinä, ja Nokipekka kuljetti kokonaisen voileivänpuoliskon syrjäiseen kolkkaan ja nokki ja tutki ja käänteli sitä puolelle ja toiselle tehden siitä käheällä äänellään huomautuksia, kunnes lopulta nielaisi sen ahneesti yhtenä suupalana.

Iltapuoli läheni hämyhetkeä. Auringon säteet syvenivät, mehiläiset palasivat kotiinsa ja linnut lentelivät harvemmin ohi. Dickon ja Mary istuivat ruohikolla, teekori oli sullottu valmiiksi taloon vietäväksi, ja Colin lepäsi tyynyjensä varassa kasvoillaan terve väri ja ruskeat kiharat otsalta syrjään työnnettyinä.

-- En soisi tämän iltapäivän loppuvan, hän sanoi. -- Mutta huomenna tulen takaisin, ja sitten seuraavana päivänä ja taas seuraavana.

-- Sinä tahdot paljon raitista ilmaa, etkö tahdokin? sanoi Mary.

-- En välitä mistään muusta, vastasi Colin. -- Nyt olen nähnyt kevään ja aion vielä nähdä kesän. Aion nähdä kaiken kasvavan täällä. Aion itsekin kasvaa täällä.

-- Kyllä kasvatkin, sanoi Dickon. -- Ennen pitkää sinä kävelet täällä ja kuokit maata niin kuin muutkin.

Colin lensi hehkuvan punaiseksi.

-- Kävelen? Kuokin? Minäkö? hän äännähti.

Dickon vilkaisi häneen hienotunteisen tutkivasti. Ei hän enempää kuin Marykään ollut milloinkaan kysellyt, oliko hänen säärissään mitään vikaa.

-- Totta kai, hän sanoi reippaasti. -- On -- on kai sinullakin sääret kuten muillakin ihmisillä.

Mary odotti pelonsekaisella jännityksellä Colinin vastausta.

-- Ei niitä oikeastaan vaivaa mikään, tämä vastasi. -- Ne ovat vain ohuet ja heikot. Ne tutisevat niin, että pelkään seisoa niillä.

Mary ja Dickon huokasivat kumpikin helpotuksesta.

-- Sinä seisot niillä sitten kun herkeät pelkäämästä, Dickon sanoi yhä rohkaisevammin. -- Ja pian sinä kyllä herkeätkin pelkäämästä.

-- Niinkö luulet? sanoi Colin. Hän makasi hiljaa ja syvästi miettien.

He olivat kaikki tuokion ajan hyvin vaiteliaita. Aurinko solui alemmaksi. Oli tullut hetki, jolloin kaikki luonnossa hiljenee, ja heillä olikin ollut puuhakas ja kiihdyttävä iltapäivä. Kesken tätä hiljaisuutta Colin kohotti hiukan päätänsä ja häneltä pääsi äänekäs, pelästynyt kuiskaus:

-- Kuka on tuo mies?

Dickon ja Mary kavahtivat pystyyn.

-- Mies? huudahti kumpikin matalalla, hätäisellä äänellä.

Colin viittasi korkealle muurille.

-- Katsokaa! kuiskasi hän kiihtyneenä. Katsokaahan toki!

Mary ja Dickon kääntyivät katsomaan. Ben Weatherstaffin vihaiset kasvot tuijottivat heihin muurin toiselta puolelta tikapuilta. Hän totisesti heristi nyrkkiään Marylle.

-- Jos sinä vain olisit minun kakarani, niin kyllä nyt saisit kyytiä, hän huusi.

Ukko kiipesi uhkaavasti askelman ylemmäksi tikapuillaan ikään kuin olisi aikonut hypätä alas kurittamaan tyttöä. Mutta kun Mary astui askelen lähemmäksi, hän malttoi mielensä ja tyytyi heristämään nyrkkiään tikapuittensa päästä.

-- En ole ikinä välittänyt sinusta! hän kiukutteli. -- Ensi hetkestä lähtien tiesin, että sinä olet sietämätön tenava. Senkin laiha kalkkinaama! Päälle päätteeksi kyselet jos jotakin ja pistät nenäsi asioihin, jotka eivät kuulu sinulle. Ja minä kun en ole osannut ollenkaan arvata, minkä takia sinä aina kieput perässäni. Jollei punarintaa olisi ollut... Hornantuuttiin koko lintu...

-- Ben Weatherstaff, sai huohottava Mary vihdoinkin huudetuksi. -- Ben Weatherstaff! Punarinta näytti minulle tien!

Silloin Ben raivostui niin pahanpäiväisesti, että hän näytti tällä kertaa todella muksahtavan sille puolelle muuria, missä Mary oli.

-- Mokomakin letukka! hän huusi. -- Vai panet sinä punarinnan niskoille omat elkeesi -- ei sen puolesta, ettei sekin olisi tarpeeksi hanakka tekemään mitä tahansa! Vai sekö? Kas vain sinua kelvotonta.

Mary huomasi, että voittamaton uteliaisuus pani seuraavat sanat hänen suuhunsa. -- Miten kummassa pääsit sisälle?

-- Punarinta näytti minulle tien, väitti Mary yhä. -- Ei se kai sitä tahallaan tehnyt, mutta se se joka tapauksessa oli. Enkä minä voi ruveta teille täältä mitään selittelemään, jos te vielä puitte nyrkkiä minulle.

Samassa Ben taukosikin heristämästä nyrkkiään ja hänen kasvonsa venyivät pitkiksi hänen ällistellessään Maryn pään yli jotakin, jonka hän näki tulevan ruohikon poikki häntä kohti.

Kuullessaan Benin ensimmäiset sanat Colin oli niin hämmästynyt, että hän istui vain kuuntelemassa kuin noiduttuna. Mutta ei aikaakaan, kun hän tointui ja viittasi käskevästi Dickonille.

-- Työnnä minut tuonne, hän komensi. -- Työnnä aivan lähelle ja pysähdy juuri hänen eteensä!

Juuri tämä näky sai Ben Weatherstaffin ällistyneenä vaikenemaan. Häntä kohti kulkevassa pyörätuolissa, ylen komeiden tyynyjen ja peitteiden varassa istui nuori radzha kuninkaallisen käskijän katse suurissa mustaripsisissä silmissään ja laiha valkoinen käsi mahtavasti ojennettuna. Ja pyörätuoli pysähtyi juuri Ben Weatherstaffin nenän eteen. Ei ihme, että hän jäi töllistelemään.

-- Tiedätkö kuka minä olen? kysäisi radzha.

Ben Weatherstaffin vanhat, punaiset silmät tuijottivat pyörätuoliin kuin siinä olisi istunut aave. Hän töllisteli töllistelemistään ja nielaisi, mutta ei virkkanut sanaakaan.

-- Tiedätkö kuka minä olen? kysyi Colin yhä käskevämmin. -- Vastaa!

Ben Weatherstaff pyyhkäisi silmiään ja otsaansa nystyräisellä kädellään ja vastasi sitten oudolla, täräjävällä äänellä:

-- Kukako olet? Heh, enkö tietäisi -- kun tirkistelet minua äitisi silmillä? Herra tietää, miten tänne olet tullut. Sinäkö sitten olet se rampa poloinen?

-- En minä ole rampa! huusi Colin raivostuneena. -- En ole!

-- Ei hän olekaan! huusi Mary tulistuneena. -- Ei hänellä ole selässä nystyrää, ei edes nuppineulanpään kokoista. Minä olen katsellut eikä siellä ole mitään -- ei niin mitään.

Ben Weatherstaff vei uudelleen kätensä otsalleen ja tuijotti tuijottamistaan. Hänen kätensä tutisivat, ja hänen suunsa tutisi, ja hänen äänensä tutisi. Hän oli tietämätön vanha mies, jolla ei ollut juuri käsitystä tahdikkuudesta, ja kun jokin asia oli iskeytynyt hänen päähänsä, ei se aivan helposti lähtenyt sieltä pois.

-- Etkö sinä olekaan vääräselkäinen? äännähti Ben käheästi.

-- En! karjaisi Colin.

-- Etkö sinä olekaan vääräsäärinen? sammalteli Ben yhä käheämmin.