Part 12

Puutarha oli nyt kuin loihdittu. Päivin ja öin tuntuivat näkymättömät kädet kiskovan maasta ja oksista ihanuutta, jota ne levittelivät kaikkialle. Marystä oli ikävää lähteä juuri tällä hetkellä, varsinkin kun Pähkinä oli pelkäämättä pujahtanut hänen hameensa helmoihin ja Kuori kavunnut sen omenapuun rungolle, jonka alla he istuivat, ja tähysteli sieltä häntä kysyvin katsein. Mutta hän palasi taloon, ja kun hän istui Colinin vuoteen ääressä, tämä alkoi nuuhkia kuten Dickonin oli tapana, vaikkei läheskään niin harjaantuneesti.

-- Sinä tuoksut samalle kuin kukat ja -- tuore ruoho, Colin sanoi iloisesti. -- Mitä tuo tuoksu oikein on? Se on samalla kertaa viileätä, lämmintä ja suloista.

-- Se on nummen tuulta, sanoi Mary. Minä olen istunut ruohikossa puun alla Dickonin ja Kapteenin ja Nokipekan ja Pähkinän ja Kuoren kanssa. Kevät ja ulkoilma ja päivänpaiste, nehän ne tuoksuvat.

Koettaen jäljitellä Dickonia hän puhui leveätä Yorkshiren murretta, ja se kuulosti perin lystikkäältä. Colin purskahti nauruun.

Ja sitten he molemmat nauroivat eivätkä voineet heretä, ja rouva Medlock, joka avasi oven tullakseen sisään, vetäytyi takaisin käytävään ja jäi sinne hämmästyneenä kuuntelemaan.

-- No, ihme ja kumma! hän virkkoi. -- Onko mokomaa kuultu? Kuka olisi kuuna päivänä voinut sitä uskoa?

Oli paljon puhuttavaa. Colin ei tuntunut saavan kylliksi Dickonista, Kapteenista, Nokipekasta, Pähkinästä, Kuoresta ja Hyppyjalka-ponista. Mary oli juossut Dickonin kanssa metsään katsomaan Hyppyjalkaa. Se oli hento, pieni, pörröinen nummen poni; sankka, kihara harja riippui sen silmillä, kasvot olivat sievät, ja nuuhkiva turpa sametinhieno. Se oli jotensakin laiha, se kun eli pelkästä nummen ruohosta, mutta sitkeä se oli ja joustava kuin sen säärijänteet olisivat olleet terästä. Dickonin nähdessään se oli heti nostanut päätään ja hirnunut hiljaa, ravannut hänen luokseen ja hieronut turpaansa hänen olkapäähänsä. Ja Dickon oli puhellut sen korvaan, ja Hyppyjalka oli vastannut pienin lystikkäin hirnahduksin ja korskahteluin. Dickon oli käskenyt sitä ojentamaan Marylle pienen etukavionsa ja suutelemaan häntä samettiturvallaan.

-- Ymmärtääkö se todella kaiken, mitä Dickon sille sanoo? kysyi Colin.

-- Siltä näyttää, vastasi Mary. -- Dickon sanoo, että kaikki eläimet ymmärtävät, jos vain on niiden oikea ystävä.

Colin lepäsi hetken aikaa äänettömänä, ja hänen harmaat, omituiset silmänsä näyttivät tuijottavan seinään, mutta Mary tiesi hänen miettivän.

-- Kunpa minäkin olisin jonkun ystävä, hän sanoi viimein. -- Mutta minulla ei ole koskaan ollut mitään eläintä, jonka ystävä voisin olla. Ihmisiä taas en voi sietää.

-- Etkö voi sietää minuakaan? kysyi Mary.

-- Voin kyllä, vastasi Colin. -- Sinusta minä jopa pidän, eikö se ole lystikästä?

-- Ben Weatherstaff sanoi, että hän ja minä olemme samanlaiset, sanoi Mary. -- Hän väitti, että meillä on kummallakin yhtä kiukkuinen luonne. Sinäkin taidat kuulua joukkoon. Me olemme kaikki kolme samaa maata -- sinä ja minä ja Ben Weatherstaff. Hän sanoi, ettei meitä ole ilo katsella ja että meissä on sisus yhtä hapan kuin kuorikin. Mutta minä en usko olevani enää niin hapan sen jälkeen kun opin tuntemaan Dickonin ja punarinnan.

-- Vihasitko sinäkin ihmisiä?

-- Vihasin, vastasi Mary avomielisesti. -- Olisin inhonnut sinuakin, jos olisin nähnyt sinut ennen kuin Dickonin ja punarinnan.

Colin ojensi laihan kätensä ja kosketti Maryä.

-- Mary, hän virkkoi. -- Minä kadun, että sanoin lähettäväni Dickonin pois. Minä olin vihainen sinulle, kun sanoit Dickonin olevan kuin enkeli. Mutta... mutta hän onkin enkeli.

-- No niin, olihan hiukan hullua sanoa niin, myönsi Mary tyynesti. -- Dickonilla on pystynenä, ja hänen suunsa on hyvin iso ja vaatteet paikkoja täynnä, ja hän puhuu leveätä Yorkshiren murretta, mutta -- mutta jos joku enkeli tulisi asumaan Yorkshiren nummelle -- jos olisi olemassa jokin erityinen Yorkshiren enkeli -- niin luulen, että hänkin ymmärtäisi kaikenlaisia kasveja ja saisi ne kukkimaan ja tietäisi, miten eläimille on puhuttava, ja hänestä ja niistä tulisi varmasti hyvät ystävät.

-- En suutu, vaikka Dickon katselee minua, sanoi Colin. -- Tahdon nähdä hänet.

-- Olen iloinen, että sanot niin, vastasi Mary, sillä... sillä...

Äkkiä iski hänen päähänsä, että nyt oli aika paljastaa salaisuus. Colin tunsi, että jokin uutinen oli tulossa.

-- Sillä mitä? hän huusi jännittyneenä.

Mary oli niin rauhaton, että hän nousi jakkaraltaan ja tarttui Colinin käsiin.

-- Voinko luottaa sinuun? Dickoniin minä luotin, koska linnutkin luottivat häneen. Voinko luottaa sinuun -- varmasti -- varmasti -- varmasti? hän rukoili.

Colinin kasvot olivat juhlalliset ja hän vastasi puolittain kuiskaten:

-- Voit!

-- No niin, Dickon tulee tervehtimään sinua huomisaamuna ja hän tuo eläimensä mukanaan.

-- Hei, hei! huusi Colin riemastuneena.

-- Mutta siinä ei ole vielä kaikki, jatkoi Mary melkein kalpeana juhlallisesta kiihtymyksestä. -- Paras tulee viimeiseksi. Puutarhassa on ovi. Se on muurissa muratin peitossa.

Jos Colin olisi ollut vahva, terve poika, hän olisi arvatenkin huutanut ja riehunut ilosta. Mutta hän oli heikko ja perin hermostunut. Hänen silmänsä vain suurenivat suurenemistaan ja hän sai tuskin vedetyksi henkeään.

-- Oh, Mary! hän äänsi puolittain nyyhkyttäen. -- Saanko minä nähdä sen? Pääsenkö minä sinne? Saanko elää ja mennä sinne? Ja hän takertui Maryn käsiin.

-- Tietysti sinä saat, ärähti Mary harmistuneena. -- Totta kai sinä elät ja näet sen. Älä ole hupsu!

Mary suhtautui Colinin purkaukseen niin luontevasti ja terveen järkevästi, että pojan kiihtymys asettui samassa ja hän alkoi nauraa itselleen. Parin minuutin kuluttua Mary istui jälleen jakkaralleen kertoen hänelle, minkälaiseksi hän oli kuvitellut salaisen puutarhan, ja kuunnellessaan häntä Colin unohti kipunsa ja väsymyksensä.

-- Sellainen se varmaan on kuin olet kuvannut, hän sanoi viimein. -- Tuntuu aivan siltä kuin olisit todella nähnyt sen. Muistathan että sanoin samaa kun ensin kerroit siitä minulle?

Mary epäröi parisen minuuttia ja sitten hän ilmaisi rohkeasti totuuden.

-- Minä olen nähnyt sen, ja minä olen ollut siellä, hän sanoi. -- Minä löysin avaimen ja menin sinne jo viikkoja sitten. Mutta en uskaltanut kertoa sinulle. En uskaltanut, sillä pelkäsin, etten voisi luottaa sinuun -- varmasti!

19.

"SE ON TULLUT!"

Tohtori Craven oli tietenkin noudettu taloon Colinin raivokohtauksen jälkeisenä aamuna. Hänet noudettiin aina kohtauksen sattuessa, ja hän saapui tavallisesti siinä vaiheessa, jolloin poika virui kalpeana ja vapisevana vuoteessaan valmiina saamaan uuden itkunpuuskan pienimmästäkin aiheesta. Itse asiassa tohtori Craven pelkäsi ja kammoksui näitä sairaskäyntejä ja niihin liittyviä ikävyyksiä. Tällä kertaa hän tuli Misselthwaite Manoriin vasta iltapuolella.

-- Miten hänen laitansa on? hän kysyi rouva Medlockilta jotensakin ärtyneenä. -- Häneltä ratkeaa vielä jokin suoni, jos hän jatkaa tuota menoa. Poika on hysteerinen ja hillitön.

-- Omituinen juttu, tohtori, te ette varmaan voi uskoa silmiänne nähdessänne hänet nyt, vastasi rouva Medlock. -- Tuo ruma, nyreänaamainen tyttö, joka on melkein yhtä häijy kuin hän itse, on lumonnut hänet. Ei kukaan tiedä, miten se on tapahtunut. Herra paratkoon, ei tuolta tytöltä tavallisesti heltiä montakaan sanaa, mutta hänpä vain teki sen, mitä ei yksikään meistä olisi uskaltanut. Hän karkasi viime yönä vuoteen luo kuin pieni kissa ja polki jalkaansa ja käski pojan heretä kirkumasta, ja eikös vain Colin-herra pelästynyt niin että tosiaan lopetti. Ja tänä iltapuolena -- no niin, tulkaapa itse katsomaan, tohtori. Se on aivan uskomatonta. Tohtori Cravenia kohtasi todellakin hämmästyttävä näky, kun hän astui potilaansa huoneeseen. Rouva Medlockin avatessa oven hän kuuli naurua ja juttelua. Colin istui sohvalla yönutussaan selkä suorana ja katseli puutarhakirjaansa. Hän jutteli pikku tytölle, jota tällä hetkellä tuskin ensinkään saattoi sanoa rumaksi, sillä hänen kasvonsa hehkuivat mielihyvästä.

-- Noita korkeita, sinisiä, kellomaisia kukkia -- niitä meidän on hankittava oikein kosolti, sanoi Colin.

-- Dickon sanoo, että ne ovat jalostettuja kukonkannuksia, huusi Mary. -- Siellä on jo niitä ennestään vaikka kuinka paljon.

Samassa he näkivät tohtori Cravenin ja vaikenivat. Mary jähmettyi paikalleen, ja Colin näytti ärtyisältä.

-- Kuulin ikäväkseni, että olit sairas eilisiltana, poikaseni, sanoi tohtori Craven hieman hermostuneena. Hän oli yleensä hermostunut mies.

-- Nyt voin jo paremmin, paljon paremmin, vastasi Colin muistuttaen taas radzhaa. -- Päivän tai parin kuluttua lähden ulos tuolissani, jos on kaunista. Minä tarvitsen raitista ilmaa.

Tohtori Craven kävi istumaan hänen viereensä ja tunnusteli hänen valtimoaan utelias katse silmissään.

-- Sinun ei ole hyvä mennä, jollei päivä ole erityisen kaunis, hän sanoi. -- Ja muista varoa, ettet väsy liikaa.

-- Ei raitis ilma väsytä, sanoi radzha.

Kun aikaisemmin oli puhuttu raittiista ilmasta, tämä samainen nuori herra oli joutunut raivon valtaan ja väittänyt itsepintaisesti vilustuvansa ja kuolevansa siitä. Eipä ole kumma, että hänen lääkärinsä oli hiukan hämmästynyt.

-- Luulin ettet pidä raittiista ilmasta, hän huomautti.

-- En pidäkään kun olen yksin, vastasi Colin, mutta serkkuni tulee minun kanssani.

-- Ja totta kai hoitajatar myös, huomautti tohtori Craven.

-- Ei, kyllä serkkuni pitää minusta huolen. Ja pyörätuolia työntää eräs hyvin vahva poika, jonka tunnen.

Suunnitelma huolestutti tohtori Cravenia. Jos tämä väsyttävä, kiukkuinen poika sattuisi paranemaan, hän itse joutuisi tietenkin luopumaan perinnön toiveista. Mutta hän ei ollut kovasydäminen mies, vaikka olikin luonteeltaan heikko, eikä hän aikonut antaa Colinin vaarantaa henkeään.

-- Onko tuo poika varmasti voimakas ja luotettava? hän kysyi.

-- Kuka hän on?

-- Hän on Dickon, vastasi Mary äkkiä. Hänestä tuntui, että jokaisen nummen lähistöllä asuvan täytyi tuntea Dickon. Ja oikeassa hän olikin. Hän huomasi tohtorin totisten kasvojen lauhtuvan.

-- Ahaa, Dickon, tämä sanoi ilahtuneena. -- Siinä tapauksessa olet hyvässä turvassa. Dickon-poika on voimakas kuin nummen poni. -- Nautitko sinä rauhoittavan lääkkeesi viime yönä, Colin? hän kysyi sitten potilaaltaan.

-- En, vastasi Colin. -- Ensin en tahtonut ottaa sitä, ja saatuaan minut vaikenemaan Mary jutteli minut nukuksiin. Hän kertoi miten kevät hiipii puutarhaan.

-- Se kuulostaakin rauhoittavalta, sanoi tohtori Craven joutuen yhä enemmän ymmälle ja vilkaisten Maryyn, joka istui jakkarallaan äänettömänä mattoon tuijottaen. -- Sinä voit nähtävästi paremmin, mutta sinun on muistettava...

-- En tahdo muistaa, keskeytti Colin jälleen radzhan äänellä. -- Kun makaan yksinäni ajattelemassa, minua alkaa kivistää joka paikasta ja muistan asioita, jotka panevat minut kirkumaan. Jos jossakin olisi lääkäri, joka saisi minut unohtamaan, että olen sairas, eikä aina muistuttaisi siitä, niin haetuttaisin hänet tänne. Serkkuni saa minut unohtamaan, ja siksi hän tekee minut terveemmäksi.

Tohtori Craven ei ollut milloinkaan ennen selviytynyt niin nopeasti talosta "kohtauksen" jälkeen; tavallisesti hän oli joutunut viipymään hyvän aikaa ja hänellä oli ollut paljon tekemistä. Tänä iltana hän ei antanut mitään lääkettä eikä uusia määräyksiä, ja hän säästyi epämieluisilta kohtauksilta. Laskeutuessaan alakertaan hän näytti mietteliäältä, ja kun hän tuli kirjastoon juttelemaan rouva Medlockin kanssa, tämä huomasi hänen olevan hyvin ymmällä.

-- No niin, tohtori, sanoi rouva Medlock, olisitteko voinut uskoa sitä?

-- Asiat ovat tosiaankin kääntyneet uudelle tolalle, sanoi tohtori. -- Ja kieltämättä entistä paremmalle.

-- Luulen että Susan Sowerby on oikeassa, sanoi rouva Medlock. -- Eilen käydessäni Thwaitessa pistäydyin hänen mökkiinsä ja istuin hetken juttelemassa hänen kanssaan. Ja hän sanoi minulle: "Näetkös, Sarah Ann, saattaa olla, ettei tuo tyttönen ole erityisen herttainen ja soma lapsi, mutta hän on yhtä kaikki lapsi, ja lapset tarvitsevat toisiaan." Me olimme koulutovereita, Susan Sowerby ja minä.

-- Rouva Sowerby on paras sairaanhoitajatar jonka tunnen, sanoi tohtori Craven vetäessään päällystakkia yllensä. -- Kun löydän hänet jostakin mökistä, tiedän että minulla on suuri mahdollisuus pelastaa potilaani. Hän on teräväjärkinen nainen.

Rouva Medlock hymähti. Hän oli kiintynyt Susan Sowerbyhyn.

-- Niin on, hänellä on oma tapansa puhua suunsa puhtaaksi, hän puheli mielissään. -- Monesti olen sanonut hänelle: "Näetkös, Susan, jos sinä olisit joku muu etkä puhuisi niin leveätä Yorkshiren murretta, niin minä olisin valmis sanomaan, että sinä olet älykäs."

Sinä yönä Colin nukkui kertaakaan havahtumatta, ja aamulla avatessaan silmänsä hän makasi liikahtamatta ja myhäili tietämättään -- olo tuntui omituisen hyvältä. Oli todella mieluista olla hereillä, ja hän käännähti toiselle kyljelleen ja oikoili tyytyväisenä jäseniään. Sen sijaan että olisi harmitellut heräämistään hän uppoutui mielessään suunnitelmiin, joita Mary ja hän olivat eilisiltana punoneet. Oli hauskaa, kun oli jotakin ajateltavaa. Eikä hän ollut kymmentäkään minuuttia ollut hereillä, kun hän kuuli käytävästä juoksuaskelten töminää ja Mary ilmestyi ovelle. Seuraavassa tuokiossa hän oli huoneessa ja vuoteen luona tuoden mukanaan tuulahduksen raitista aamuilmaa.

-- Olet ollut ulkona! Täällä tuoksuu taas mukavasti lehdille! nuuhki Colin.

Mary oli tullut juoksujalkaa, ja hänen hiuksensa olivat pörröiset ja kasvot punoittivat, vaikkei hän itse voinut sitä nähdä.

-- Siellä on ihanaa! hän huusi hengästyneenä. Et ole koskaan nähnyt mitään niin kaunista! Se on tullut! Luulin sen tulleen jo ennemmin, mutta silloin se oli vain tulossa. Nyt se on tullut. Kevät! Dickon sanoo niin!

-- Onko? riemuitsi Colin, ja vaikkei hän tiennyt paljon mitään keväästä, hänen sydämensä alkoi rajusti sykkiä. Hän nousi istumaan vuoteessaan. -- Avaapas ikkuna! hän pyysi, ja hänen hymyssään oli samalla kertaa hilpeää kiihtymystä ja pientä itseivaa.

-- Ehkä saamme kuulla kultatorvien törähdyksen.

Mary kiirehti ikkunaan ja aukaisi sen selkoselälleen. Sisään tulvehti kevään tuoksua ja lintujen laulua.

-- Tämä on raitista ilmaa, sanoi Mary. -- Makaa selälläsi ja hengitä sitä sisääsi pitkin siemauksin. Sillä tapaa Dickon tekee nummella maatessaan. Hän sanoo tuntevansa, miten se virtaa suoniin ja tekee hänet voimakkaaksi, ja hänestä tuntuu kuin hän voisi elää ikuisesti. Hengitä sitä, hengitä sitä yhä uudelleen!

Hän kertasi vain Dickonin sanat, mutta Colinin mielenkiinto heräsi.

-- "Ikuisesti!" Tuntuuko hänestä siltä? hän tuumi ja vetäessään syvään henkeä hän koki mieluisan uudistumisen tunteen.

Mary oli jälleen hänen vuoteensa vieressä.

-- Maasta nousee kaikenlaisia kasveja, hän kertoili kiireisesti.

-- Nuppuja on kaikkialla, ja vihreä huntu on peittänyt melkein kaiken harmaan, ja linnuilla on sellainen kiire rakentaa pesää, että muutamat oikein taistelevat paikoista salaisessa puutarhassa. Ja ruusupensaat ovat niin sieviä, ettei sen sievempää voi olla, ja metsät ja tienreunat ovat esikkoja täynnä, ja ne siemenet, jotka kylvimme, ovat jo nousseet, ja Dickonilla on mukanaan kettu ja varis ja oravat ja vastasyntynyt karitsa.

Ja sitten hän vaikeni vetääkseen henkeä. Dickon oli löytänyt kolme päivää sitten vastasyntyneen karitsan nummen kanervikosta kuolleen emonsa vierestä. Se ei ollut Dickonin ensimmäinen orpo karitsa, ja hän tiesi mitä sille oli tehtävä. Hän oli vienyt sen mökkiin takkiinsa käärittynä ja asettanut sen makaamaan takkavalkean eteen ja ruokkinut sitä lämpimällä maidolla. Se oli pehmoinen ja sillä oli somat, tyhmät pikkulapsen kasvot ja pitkät jalat. Dickon oli aamulla tuonut sen nummen poikki sylissään, ja maitopullo ja orava olivat olleet hänen taskussaan, ja istuessaan puun alla ja tuntiessaan helmassaan karitsan lämpimien jäsenten värähtelyn Mary oli ollut niin ylen onnellinen, ettei ollut saanut sanaa suustaan. Karitsa -- karitsa! Elävä karitsa, joka lepäsi sylissä kuten pikkuvauva!

Tätä kaikkea hän kuvaili hyvin riemastuneena, ja Colin kuunteli hengittäen kevätilmaa pitkin siemauksin hoitajattaren astuessa sisään. Tämä hätkähti hiukan nähdessään avatun ikkunan. Monena helteisenä päivänä hän oli ollut tukehtumaisillaan potilaansa huoneessa, tämä kun oli itsepintaisesti väittänyt vilustuvansa raittiista ilmasta.

-- Eihän teidän vain ole kylmä? hän kysyi.

-- Ei, kuului vastaus. -- Minä hengitän oikein syvään raitista ilmaa. Siitä tulee voimakkaaksi. Minä tahdon nauttia aamiaiseni sohvalla, ja serkkuni aterioi minun kanssani.

Hoitajatar lähti kohta puuhaamaan aamiaista hymähtäen salavihkaa.

Palvelijain parissa oli hupaisempaa kuin sairashuoneessa, ja nykyisin jokainen halusi kuulla uutisia yläkerrasta. Keittiössä naurettiin nuoren herran kustannuksella ja laskettiin leikkiä siitä, että hän oli "kerrankin joutunut jyrän alle", kuten keittäjä sanoi. Palvelijoiden puolella oltiin hyvin kyllästyneitä Colinin raivokohtauksiin, ja hovimestari, joka oli perheellinen mies, oli monta kertaa lausunut mielipiteenään, että parasta olisi antaa potilaalle "kelpo selkäsauna".

Kun hoitajatar oli kattanut pöydälle aamiaisen, Colin ilmoitti hänelle arvokkaalla äänellä:

-- Eräs poika, jolla on mukanaan kettu, varis, kaksi oravaa ja vastasyntynyt karitsa, tulee tervehtimään minua tänä aamuna. Heidät on tuotava heti tänne yläkertaan. Ette saa ruveta leikkimään eläinten kanssa palvelijain huoneessa ettekä pidättää niitä siellä. Ne on tuotava tänne.

Hoitajatar yskähti.

-- Hyvä on, hän vastasi.

-- Voitte käskeä Marthan tuomaan heidät tänne. Poika on Marthan veli. Hänen nimensä on Dickon, ja hän on eläinten kesyttäjä.

-- Toivottavasti eläimet eivät pure, sanoi hoitajatar.

-- Sanoinhan jo, että hän on kesyttäjä, sanoi Colin alentuvasti.

-- Eivät kesyttäjäin eläimet koskaan pure.

-- Intiassa on käärmeenkesyttäjiä, sanoi Mary. -- He työntävät usein käärmeen pään suuhunsa.

-- Hyi olkoon, kauhisteli hoitajatar.

He söivät aamiaisensa ikkunasta tulvivassa auringonpaisteessa. Colin pisteli aimo annoksen ja Mary tarkkasi häntä kiinnostuneena.

-- Sinä alat lihota niin kuin minäkin, hän sanoi. -- Intiassa ei aamiainen maistunut minulle koskaan, ja nyt se maistuu aina.

-- Tänä aamuna minun olikin nälkä, sanoi Colin. -- Kenties se johtui raittiista ilmasta. Milloin luulet Dickonin tulevan?

Siihen ei ollut pitkä aika. Kymmenen minuutin kuluttua Mary kohotti kätensä.

-- Kuuntele! hän sanoi. -- Kuuletko rääkynää?

Colin kuunteli, ja hänen korviinsa kantautui talon seinien sisältä outo ääni, käheä "kvaak -- kvaak".

-- Kuulen, hän vastasi.

-- Se on Nokipekka, sanoi Mary. -- Kuuntele uudelleen! Kuuletko määkinää -- hyvin vienoa?

-- Kuulen, huudahti Colin punastuen innosta.

-- Se on karitsa, sanoi Mary. -- Dickon tulee.

Dickonin jalkineet olivat raskaat ja kömpelöt, ja vaikka hän koetti kävellä hiljaa, erottui hänen askeltensa kopse jo etäältä, kun hän marssi pitkin käytäviä, kunnes pehmeä matto vaimensi äänen hänen tullessaan käytävään, josta päästiin Colinin huoneeseen.

-- Jos suvaitsette, ilmoitti Martha juhlallisesti avatessaan ovea, jos suvaitsette, täällä on Dickon ja hänen elukkansa.

Dickon astui sisään kasvoillaan leveä myhäily. Pieni karitsa oli hänen sylissään, ja punertava ketunpoikanen tassutteli hänen vieressään. Pähkinä kökötti vasemmalla ja Nokipekka oikealla olkapäällä ja Kuoren pää ja käpälät kurkistivat esiin takintaskusta.

Colin kohosi hitaasti istumaan ja tuijotti tuijottamistaan -- kuten hän oli tuijottanut nähdessään Maryn ensi kertaa. Huolimatta kaikesta mitä oli kuullut hän ei ollut osannut kuvitella, millainen tämä poika oli, ja että hänen kettunsa, variksensa, oravansa ja karitsansa saattaisivat olla niin lähellä häntä, että ne melkein tuntuivat olevan osa häntä itseään. Colin ei ollut eläissään puhunut kenenkään pojan kanssa, ja hän joutui sellaisen ihastuksen ja uteliaisuuden valtaan, että hän unohti puhua.

Mutta Dickon ei ujostellut eikä arkaillut. Ei hän silloinkaan ollut joutunut ymmälle, kun hän oli ensimmäisen kerran tavannut variksen ja tämä oli hänen kieltään ymmärtämättä vain tuijottanut häneen mitään virkkamatta. Sellaisia eläimet aina olivat ennen kuin perehtyivät ihmisiin. Hän meni Colinin luo ja laski rauhallisesti karitsan hänen syliinsä, ja pikku eläin alkoi heti nuuhkia kuonollaan pehmeän samettitakin laskoksia ja hieroskella kiharaista päätään hiukan kärsimättömänä Colinin kylkeä vasten.

-- Mitä se tekee? kysyi Colin. -- Mitä se tahtoo?

-- Se kaipaa emoaan, myhäili Dickon. -- Toin sen tänne sinun luoksesi, koska tiesin, että tahtoisit nähdä miten se syö.

Hän asettui polvilleen sohvan viereen ja otti taskustaan maitopullon.

-- Tästä saat, pikkarainen, hän sanoi kääntäen hellävaroen ruskealla kädellään pientä valkoista, villaista päätä. -- Tätä sinun mielesi tekee. Siitä kostut enemmän kuin kaiken maailman samettinutuista. Kas tässä. Hän työnsi pullon suun ahneesti etsivään suuhun, ja karitsa alkoi himokkaasti imeä.

Samassa kielenkannat irtosivat. Colin kyseli kyselemistään ja Dickon vastaili iloisesti. Heidän puhellessaan karitsa nukahti, Nokipekka lensi ulos ja sisään avoimesta ikkunasta ja Pähkinä ja Kuori retkeilivät ulkona olevissa suurissa puissa. Kapteeni taas kyyristyi uunimatolla istuvan Dickonin viereen.

He katselivat puutarhakirjoissa olevia kuvia, ja Dickon tunsi kaikki kukkaset nimeltä ja tiesi tarkalleen, mitä niistä jo kasvoi salaisessa puutarhassa.

-- Tuota nimeä en osaa lausua, hän virkkoi viitaten kuvaan, jonka alla oli nimi "Aquilegia". -- Täällä päin sitä sanotaan akileijaksi. Ja tuo tuossa on leijonankita. Niitä kasvaa molempia villeinä pientareilla, mutta nämä jalostetut lajit ovat isompia ja koreampia. Siellä puutarhassa on muutamia isoja akileijakimppuja. Ne näyttävät aivan sinivalkoiselta perhosparvelta sitten kun ne kukkivat.

-- Minäkin saan nähdä ne! sanoi Colin.

-- Niin saat, virkkoi Mary. -- Ja nyt et saa enää hukata aikaa.

20.

"MINÄ SAAN ELÄÄ IKUISESTI!"

Heidän täytyi odottaa toista viikkoa, sillä ensin tuli muutamia tuulisia päiviä ja sitten Colinia vaivasi lievä vilustuminen. Nämä viivytykset olisivat epäilemättä saaneet hänet raivostumaan, ellei hänellä olisi ollut yllin kyllin ohjelmaa. Oli tehtävä salaisia suunnitelmia; lisäksi Dickon pistäytyi melkein joka päivä vaikkapa vain pariksi minuutiksi kertomaan, mitä tapahtui nummella ja kedoilla ja pensasaidoissa ja virran rannikoilla.

Perin jännittäviä olivat ne valmistuspuuhat, joita Colinin kuljettaminen puutarhaan vaati, jottei salaisuus paljastuisi. Ei kukaan saanut nähdä pyörätuolia eikä Dickonia ja Maryä heidän käännyttyään pensasaitakulmauksesta käytävälle, joka kulki murattien peittämän muurin vieritse. Päivä päivältä Colin tunsi yhä selvemmin, että puutarhan suurimpia vetovoimia oli sen salaperäisyys. Sitä ei saanut mikään pilata. Eikä kukaan saanut epäillä, että heillä oli salaisuus. Palvelijoille oli uskoteltava, että hän lähti ulos Dickonin ja Maryn kanssa vain siksi, että piti heistä.

Heillä oli hauskoja ja pitkiä keskusteluja siitä, mitä teitä kuljettaisiin. Ensin oli mentävä tätä tietä, sitten alas tuota tietä, ja tässä oli kuljettava yli ja kierrettävä suihkukaivon kukkapenkit ikään kuin haluttaisiin katsella pääpuutarhurin järjestämiä kukkaistutuksia. Sehän näyttäisi niin järjelliseltä, ettei kukaan voisi epäillä mitään. Sitten häivyttäisiin pensasaidan taakse ja pysyttäisiin näkymättömissä, kunnes tultaisiin pitkien muurien kohdalle. Kaikki harkittiin melkein yhtä huolellisesti kuin suurten kenraalien taistelusuunnitelma sota-aikana.

Kartanon perillistä koskevat merkilliset huhut olivat kuitenkin tihkuneet palvelijain huoneesta tallirenkien ja puutarhurien puolelle. Siitä huolimatta pääpuutarhuri Roach melkein säikähti eräänä päivänä, kun Colin-herra oli lähettänyt sanan, että hänen oli ilmaannuttava siihen osaan taloa, jota ei yksikään syrjäinen ollut vielä nähnyt, ja että sairas poika itse halusi puhutella häntä.