Part 11

-- Vai raahataan, herra radzha! puuskahti Mary suunniltaan. -- Raahattakoon sitten, mutta puhumaan minua ei saada. Minä vain istun ja kiristelen hampaitani, enkä virka sinulle ainoatakaan sanaa. En aio edes katsoa sinuun. Minä tuijotan lattiaan!

He olivat sievoinen pari istuessaan siinä toisiinsa mulkoillen. Jos he olisivat olleet katupoikia, he olisivat karanneet toistensa tukkaan ja löylyttäneet toisiaan aika tavalla. Mutta kun he eivät olleet katupoikia, asia kehittyi toisella tavalla.

-- Sinä olet itsekäs otus! huusi Colin.

-- Entä sinä? tiuskaisi Mary. -- Itsekkäät ihmiset aina syyttävät toisia. Heistä kaikki ovat itsekkäitä, jotka eivät tee heidän mielensä mukaan. Itsekkäämpi sinä olet kuin minä. Sinä olet itsekkäin poika, jonka milloinkaan olen nähnyt.

-- Enkä ole! ärähti Colin. -- En ole ollenkaan niin itsekäs kuin tuo mainio Dickonisi! Hän houkuttelee sinut leikkimään kanssaan vaikka tietää, että minä olen aivan yksinäni. Hän on itsekäs, sano mitä sanot!

Maryn silmät säkenöivät.

-- Kiltimpää poikaa kuin hän ei ole koskaan elänyt! hän huusi. -- Hän on -- kuin enkeli! Vähän hullunkuriselta vertaus ehkä kuulosti, mutta siitä hän vähät välitti.

-- Suloinen enkeli! ilkkui vimmastunut Colin. -- Sivistymätön mökkiläisen poika nummelta!

-- Hän on parempi kuin sivistymätön radzha! julisti Mary. -- Tuhat kertaa parempi!

Hän oli vahvempi kuin Colin, ja siksipä hän tunsikin olevansa voiton puolella. Tosiasia oli, ettei Colin eläessään ollut koskaan riidellyt kenenkään vertaisensa kanssa, ja tämä riita virkisti häntä, vaikkeivät Mary ja hän sitä tietäneet. Hän käänsi päänsä sivuun, ja suuri kyynel pusertui hänen silmästään poskelle. Hän oli masentunut ja alkoi sääliä itseään.

-- Minä en ole niin itsekäs kuin sinä, sillä minä olen aina sairas ja tiedän varmasti, että selässäni on nystyrä, hän sanoi. -- Sitä paitsi minä kuolen pian.

-- Et kuole! intti Mary säälimättömästi.

Colin avasi vihoissaan silmänsä selkoselälleen. Sellaista ei ollut kukaan ennen lausunut. Hän oli samalla haavaa raivostunut ja hieman mielissään.

-- Vai en? hän huusi. -- Enkö? Sinä tiedät että kuolen! Kaikki sanovat niin!

-- Minä en sitä usko! virkkoi Mary ynseästi. -- Sinä vain sanot niin pahoittaaksesi toisten mielen. Luulen että oikein ylpeilet siitä. Minä en sitä usko! Jos sinä olisit kiltti poika, niin se saattaisi olla totta -- mutta sinä olet liian häijy.

Sairaasta selästään huolimatta Colin kavahti istualleen vuoteessaan terveen raivon vallassa.

-- Ulos huoneesta! hän kirkaisi tempaisten käteensä tyynyn ja lennättäen sen Maryä kohti. Hän ei jaksanut heittää sitä kauas, se putosi vain Maryn jalkoihin, mutta tyttö pusersi huulensa lujasti yhteen.

-- Minä menen, hän sanoi. -- Ja takaisin en tule!

Ovella hän kääntyi.

-- Minä aioin kertoa sinulle kaikenlaista hauskaa, hän sanoi. -- Dickonilla oli mukanaan kettunsa ja variksensa, ja minä aioin kertoa niistä sinulle. Nyt en kerro sinulle kerrassaan mitään!

Hän marssi huoneesta sulkien oven jälkeensä, ja sen ulkopuolella hän suureksi hämmästyksekseen tapasi sairaanhoitajattaren seisomassa ja nähtävästi kuuntelemassa -- nauraen. Hän oli pitkä, kaunis nuori nainen, jonka ei olisi pitänyt ensinkään ruveta sairaanhoitajattareksi, sillä hän ei ollut innostunut työhönsä, vaan jätti kaikenlaisten tekosyiden varjolla potilaansa vähän väliä Marthan tai jonkun muun haltuun. Mary ei ollut koskaan pitänyt hänestä, ja hän pysähtyi kylmästi katselemaan, kun hoitajatar tyrski nenäliinaansa.

-- Mitä te nauratte? hän kysyi.

-- Teitä kahta, sanoi sairaanhoitajatar. -- On oikein tuolle kivulloiselle, hemmotellulle pojalle, että joku yhtä hemmoteltu nolaa hänet. Ja hän alkoi uudelleen nauraa nenäliinaansa. -- Jos hänellä olisi ollut äkäpussisisar jonka kanssa riidellä, se olisi varmaan ollut hänen pelastuksensa.

-- Kuoleeko hän?

-- En tiedä enkä välitä tietää, vastasi sairaanhoitajatar. -- Puolet hänen sairauttaan on hysteriaa ja kiukkua.

-- Mitä on hysteria? kysyi Mary.

-- Kyllä sinä pääset siitä perille, jos aiheutat hänelle raivokohtauksen -- mutta joka tapauksessa olet antanut hänelle hysterian aihetta ja siitä minä olen hyvilläni.

Palatessaan huoneeseensa Mary oli aivan toisenlaisessa mielentilassa kuin hän oli ollut puutarhasta tullessaan. Hän oli äkäinen ja pettynyt, mutta ei vähääkään pahoillaan Colinin takia. Hän oli palavasti halunnut kertoa serkulleen päivän suurista tapahtumista; lisäksi hän oli aikonut vihdoinkin ratkaista kauan hautomansa ongelman ja ilmaista hänelle puutarhan salaisuuden. Hän oli jo taipunut uskomaan, että Coliniin uskaltaisi luottaa, mutta nyt hän oli tykkänään muuttanut mielensä. Hän ei ikinä kertoisi puutarhasta Colinille. Jääköön vain huoneeseensa, olkoon ilman raitista ilmaa ja kuolkoon jos teki mieli! Se olisi hänelle parhaiksi! Mary oli niin äreä ja kiukkuinen, että hän hetkeksi melkein unohti Dickonin ja nummelta puhaltelevan vienon tuulen.

Martha odotti häntä, ja hänen kasvonsa olivat jännittyneet ja uteliaat. Pöydällä oli aukaistu puulaatikko, joka oli täynnä somia kääröjä.

-- Herra Craven lähetti sen sinulle, sanoi Martha. -- Siinä näyttää olevan kuvakirjoja.

Marylle muistui mieleen, mitä hänen setänsä oli kysynyt häneltä sinä päivänä, jolloin hänet oli kutsuttu tämän huoneeseen. "Haluatko jotakin -- nukkeja -- leikkikaluja -- kirjoja?" Hän avasi käärön uteliaana. Oliko siinä nukke ja mitä hän sillä tekisi? Mutta nukkea setä ei ollut lähettänyt. Kääröstä tuli esiin useita kauniita kirjoja, samanlaisia kuin Colinilla; joukossa oli kaksi hienosti kuvitettua puutarhakirjaakin. Lisäksi siinä oli pari kolme seurapeliä ja pieni nimikirjaimin varustettu kirjoituslipas, jossa oli kultakynä ja mustepullo.

Tavarat olivat niin sieviä, että suuttumus alkoi karista Maryn mielestä. Hän ei ollut osannut odottaakaan, että herra Craven muistaisi häntä, ja hänen kovettunut pikku sydämensä lämpeni kerrassaan.

-- Ensimmäiseksi kirjoitan tällä kynällä kiitoskirjeen sedälle, hän sanoi.

Jos Mary ei olisi ollut riidoissa Colinin kanssa, hän olisi juossut heti näyttämään tälle lahjojaan, ja he olisivat katselleet kuvia, lukeneet puutarhakirjoja ja ehkäpä vielä pelanneet dominoakin. Ja Colinilla olisi ollut niin hauskaa, ettei hän olisi kertaakaan muistanut kuolevansa pian tai tunnustellut, oliko hänen selässään jo kyttyrän alkua.

Hän tunnusteli sitä usein, ja se oli Marystä kauheata. Hän näytti aina silloin niin säikähtyneeltä, että Marykin hätkähti. Colin sanoi, että jos hän tuntisi selässään joskus pienenkin nystyrän, hän tietäisi kyttyrän alkavan kasvaa. Hän oli kuullut kerran, mitä rouva Medlock kuiskasi sairaanhoitajattarelle; asia oli syöpynyt hänen mieleensä ja hän oli salassa hautonut sitä, kunnes siitä oli tullut pakkomielle. Rouva Medlock oli sanonut, että juuri sellaisia oireita ilmeni herra Cravenin selässä silloin kun se alkoi kasvaa vinoksi hänen lapsena ollessaan.

Colin ei ollut koskaan uskonut muille kuin Marylle, että useimmat hänen niin sanotuista "raivokohtauksistaan" johtuivat tästä salaisesta pelosta. Mary oli säälinyt häntä sen kuullessaan.

-- Hän alkaa aina ajatella sitä ollessaan ärtyinen tai väsynyt, mietti Mary. -- Ja tänään hän on ollut ärtyinen. Ehkä... ehkä hän on ajatellut sitä koko iltapäivän.

Hän seisoi paikallaan tuijottaen miettivästi mattoon.

-- Sanoin etten milloinkaan enää tule takaisin -- hän epäröi ja rypisteli silmäkulmiaan -- mutta ehkä menen sittenkin katsomaan häntä... aamulla, jos hänen on ikävä minua. Hän voi heittää taas tyynyn päälleni, mutta -- kyllä minä sittenkin menen.

17.

RAIVOKOHTAUS

Mary oli noussut varhain aamulla ja uurastanut puutarhassa. Hän oli väsyksissä ja uninen, ja niinpä hän illallisen syötyään paneutui tyytyväisenä levolle. Laskiessaan päänsä tyynylle hän mutisi itsekseen:

-- Ennen aamiaista menen puutarhaan tekemään työtä Dickonin kanssa ja sitten myöhemmin -- luulen että menen tervehtimään Colinia.

Joskus puolenyön aikaan hän heräsi niin kauhistuttavaan kirkunaan, että hän samassa silmänräpäyksessä hypähti vuoteestaan lattialle. Mitä se saattoi olla -- mitä? Ovia avattiin ja suljettiin, ja joku itki ja kirkui samalla haavaa, kirkui ja itki hirvittävästi.

-- Se on Colin, kuiskasi Mary. -- Nyt hänellä on tuollainen raivokohtaus, jota hoitajatar sanoo hysteeriseksi. Kuinka kammottavalta se kuuluu!

Kuunnellessaan tuota nyyhkyttävää kirkunaa hän ymmärsi, miksi pojalle annettiin kaikessa periksi. Ääni oli todella kauhistava, ja ihmiset myöntyvät mihin tahansa päästäkseen sitä kuulemasta. Väristen ja kalpeana Mary peitti käsillään kasvonsa.

-- Mitä minä teen? Mitä minä teen? hän toisti toistamistaan. -- En kärsi kuulla tätä.

Mitähän jos hän uskaltautuisi Colinin luo, olisiko siitä apua? Mutta poikahan oli ajanut hänet ulos huoneesta: luultavasti hän Maryn nähdessään yltyisi kahta kauheammaksi. Mary painoi kätensä lujasti korvilleen, mutta ei voinut estää noita hirveitä ääniä kuulumasta. Ne tuskastuttivat ja kammottivat tyttöä niin, että hän äkkiä suuttui. Hän tunsi olevansa itsekin lähellä raivokohtausta ja halusi säikäyttää Colinia niin kuin häntä oli säikäytetty. Hän hypähti pystyyn ja polki jalkaansa.

-- Hänet on saatava vaikenemaan! Jonkun täytyy saada hänet vaikenemaan! Jonkun pitäisi lyödä häntä! hän huusi.

Samassa käytävästä kuului juoksun töminää. Ovi aukeni ja hoitajatar astui sisään. Tällä kertaa häntä ei ensinkään naurattanut; hän oli melko kalpea.

-- Hän on saanut hysteerisen kohtauksen, sanoi hoitajatar kiireisesti. -- Hänen voi käydä huonosti. Ei kukaan pysty tekemään hänelle mitään. Tule sinäkin koettamaan, niin olet kiltti tyttö. Sinusta hän pitää.

-- Hän ajoi minut ulos huoneesta tänä aamuna, vastasi Mary kiihtyneenä jalkaansa polkien.

Jalan polkeminen melkein ilahdutti hoitajatarta. Hän oli näet pelännyt tapaavansa Maryn itkemästä pää peitteen alla.

-- Se on oikein, hän lausui. -- Niin on hyvä. Mene torumaan häntä. Anna hänelle jotain uutta ajateltavaa. Tule, lapsi, tule niin joutuin kuin suinkin pääset.

Vasta myöhemmin Mary tuli ajatelleeksi, kuinka hullunkurista ja kauheaa oli, että aikuiset tulivat peloissaan etsimään apua häneltä, koska arvasivat hänen olevan melkein yhtä kiukkuinen kuin Colinkin.

Mary karkasi läpi käytävän ja mitä lähemmäksi kirkunaa hän tuli, sitä enemmän hän vimmastui. Ovelle saavuttuaan hän aivan puhkui. Hän kiskaisi sen auki ja juoksi poikki huoneen pylvässängyn luo.

-- Lopeta jo! hän huusi minkä kurkusta lähti. -- Lopeta! Minä vihaan sinua! Kaikki vihaavat sinua! Olisi oikein hyvä, jos kaikki lähtisivät talosta ja jättäisivät sinut kirkumaan itsesi kuoliaaksi! Sinä ulvot, kunnes olet kuollut, ja parasta se onkin!

Kiltin ja myötätuntoisen lapsen mieleenkään ei olisi tullut kohdella sairasta poikaa näin. Mutta sattumalta sanat olivat juuri paikallaan, sillä Colin, jota kukaan ei ollut milloinkaan uskaltanut hillitä eikä vastustaa, sai kerrankin kokea terveellisen järkytyksen.

Poika oli maannut kasvoillaan piesten tyynyään molemmin käsin, ja hän melkein hyppäsi selälleen, niin äkkiä hän kääntyi kuullessaan raivostuneen pikku äänen. Hänen kasvonsa olivat kauhean näköiset, kirjavan kalpeat ja pöhöttyneet, ja hän veti henkeään kuin tukehtumaisillaan. Mutta vimmastunut Mary oli säälimätön.

-- Jos sinä vielä jatkat kirkumistasi, niin minäkin rupean kirkumaan, hän julisti. -- Ja minä osaan kirkua vielä kovemmin kuin sinä ja saan sinut pelkäämään. Kyllä minä saan sinut pelkäämään.

Colin oli todella herennyt kirkumasta, sillä hän oli säpsähtänyt Maryn huudosta. Kyynelet virtailivat pitkin hänen kasvojaan, ja koko hänen ruumiinsa vapisi.

-- En voi lopettaa! hän puuskutti nyyhkien. -- En voi -- en voi!

-- Vai et voi! huusi Mary. -- Puolet sairauttasi on hysteriaa ja kiukkua -- juuri hysteriaa -- hysteriaa -- hysteriaa! ja hänen jalkansa polki lattiaa joka kerta, kun hän lausui tuon sanan.

-- Minä tunsin nystyrän selässäni... tunsin nystyrän, läähätti Colin. -- Minä olen aina tiennyt sen tulevan. Minä saan kyttyrän selkääni ja sitten minä kuolen. Ja hän kääntyi uudelleen kasvoilleen alkaen kiemurrella, nyyhkiä ja vaikeroida, mutta ei enää kirkunut.

-- Et sinä mitään tuntenut! väitti Mary vihaisesti vastaan. -- Ja jos tunsitkin, niin se oli vain hysteerinen nystyrä. Sinun inhottavaa selkääsi ei vaivaa mikään, ei mikään muu kuin hysteria! Käännä selkäsi tänne, että saan katsoa sitä.

Sana "hysteria" miellytti häntä suuresti ja hänestä tuntui, että sillä oli syvä vaikutus Coliniinkin. Hän ei ollut nähtävästi enempää kuin Marykään ennen kuullut koko sanaa.

-- Hoitajatar, komensi Mary, tulkaa tänne ja näyttäkää minulle heti paikalla hänen selkänsä.

Sairaanhoitajatar, rouva Medlock ja Martha seisoivat yhteen kyyristyneinä oven luona tuijottaen ihmeissään häneen. Hoitajatar astui hiukan peloissaan vuoteen luo. Syvät pidätetyt nyyhkytykset puistattivat Colinia.

-- Kenties hän -- hän ei salli sitä, sanoi hoitajatar hiljaa ja epäröiden.

Mutta Colin kuuli hänen sanansa ja ähki nyyhkytystensä välistä:

-- Näyt... näyttäkää hänelle. Silloin hän uskoo.

Laiha ja surkea oli poloisen selkä, kun se paljastettiin. Kylkiluut ja selkänikamat saattoi hyvin laskea, vaikkei Mary niitä laskenut kumartuessaan tarkastamaan poikaa kasvot totisina ja suuttuneina. Hän näytti niin happamelta ja pikkuvanhalta, että hoitajatar kääntyi sivulle salatakseen nytkähdyksiä suupielissään. Seurasi minuutin hiljaisuus, sillä Colinkin koetti pidättää henkeään Maryn tarkastaessa hänen selkärankaansa ylhäältä alas ja alhaalta ylös niin tarkkaan ja huolellisesti kuin olisi ollut kuuluisa lontoolainen lääkäri.

-- Täällä ei ole pienintäkään nystyrää! hän sanoi viimein. -- Ei edes neulannupin kokoista nystyrää -- paitsi selkänystyröitä, ja ne tuntuvat vain siksi, että olet niin laiha. Selkänystyrät minulla on itsellänikin, ja ne pistivät näkyviin samalla lailla kuin sinun ennen kuin rupesin lihoamaan, enkä ole vieläkään niin lihava, ettei niitä näkyisi. Siellä ei ole neulannupin kokoista nystyrää! Jos sinä vielä puhut tuosta nystyrästäsi, niin minä nauran.

Colin yksin tiesi, miten tärisyttävä vaikutus noilla lapsellisilla, ärtyisästi lausutuilla sanoilla oli häneen. Jos hän olisi jollekulle uskonut salaisen kauhunsa -- jos hän olisi koskaan uskaltanut kysellä -- jos hänellä olisi ollut ikäisiään tovereita eikä hän olisi maannut selällään isossa, yksinäisessä talossa oppimattomien ja häneen kyllästyneiden ihmisten ympäröimänä, niin hän olisi tiennyt, että hänen kauhunsa ja sairautensa olivat enimmäkseen hänen omaa aikaansaannostaan. Tunteja, päiviä, kuukausia ja vuosia hän oli maannut vuoteessaan pohtien sairauttaan, kipujaan ja väsymystään. Ja kun vihainen, säälimätön tyttö nyt itsepintaisesti väitti, ettei hän ollut läheskään niin sairas kuin luuli, hänestä tuntui, että tyttö puhui totta.

-- En tiennyt hänen kuvittelevan, että hänellä on selkärangassaan jokin nystyrä, pahoitteli hoitajatar. -- Hänen selkänsä on heikko, kun hän ei halua istua. Olisin tietysti voinut sanoa hänelle, ettei siellä ole nystyrää.

Colin nielaisi nyyhkytyksen ja käänsi hiukan päätänsä katsoakseen häneen.

-- Olisitteko? hän kysyi surkeana.

-- Olisin.

-- Siinä näet! sanoi Mary nielaisten hänkin nyyhkytyksen.

Colin käännähti jälleen kasvoilleen ja makasi liikkumatta minuutin verran. Kyynelet vierivät viljavina hänen kasvoiltaan tyynylle, ja hän päästi pitkän katkonaisen huokauksen nyyhkytysten myrskyn jälkeen. Kyynelet merkitsivät itse asiassa omituista, suurta huojennusta. Äkkiä hän jälleen käänsi päänsä hoitajatarta kohti ja radzhasta ei, ihme kyllä, näkynyt merkkiäkään hänen kysyessään:

-- Luuletteko että voin elää ja kasvaa aikuiseksi?

Hoitajatar ei ollut älykäs eikä hellämielinen, mutta hänelle johtui mieleen, mitä kuuluisa lontoolainen lääkäri oli sanonut.

-- Luultavasti voitte, jos teette mitä käsketään ja suostutte olemaan paljon ulkoilmassa ettekä anna valtaa pahalle tuulelle.

Colinin raivokohtaus oli mennyt menojaan, hän oli heikko ja itkusta uupunut ja nöyrä. Hän kurotti hiukan kättään Maryä kohti, ja koska myös tytön raivokohtaus oli asettunut, hänkin heltyi puolestaan. Hän ojensi kätensä Colinille, ja sovinto oli tehty.

-- Sinun kanssasi minä kyllä tahdon... tahdon lähteä ulos, Mary, Colin sanoi. -- En vihaa raitista ilmaa, jos voimme löytää... Hän oli sanoa jos voimme löytää "salaisen puutarhan", mutta huomasi ajoissa vaaran ja lisäsi: -- Minä lähden mielelläni sinun kanssasi, jos Dickon tulee työntämään tuoliani. Haluan nähdä Dickonin ja ketun ja variksen.

Hoitajatar pöyhi uudelleen sotkuisen vuoteen ja ravisteli ja kohenteli tyynyjä. Sitten hän lämmitti Colinille lihalientä ja antoi Maryllekin kupillisen, ja hyvälle liemi maistuikin kaiken kiihtymyksen jälkeen. Rouva Medlock ja Martha pujahtivat tyytyväisinä tiehensä, ja kun kaikki oli kunnossa ja rauhallista, näytti hoitajattarenkin tekevän mieli vuoteeseen. Hän haukotteli peittelemättä katsellessaan Maryä, joka oli työntänyt jakkaransa aivan lähelle pylvässänkyä ja piteli Colinin kättä.

-- Sinun on mentävä huoneeseesi ja nukuttava, hän sanoi. -- Hetken kuluttua hän nukahtaa, ellei hän ole liiaksi kiihdyksissään. Silloin minäkin menen lepäämään viereiseen huoneeseen.

-- Laulaisinko sinulle laulun, jonka opin aialtani? kuiskasi Mary Colinille.

Colin kosketti hänen kättään ja katsahti häneen rukoilevasti väsyneillä silmillään.

-- Laula! hän pyysi. -- Se oli lempeä laulu. Se saa minut heti nukkumaan.

-- Minä odotan kunnes hän nukkuu, sanoi Mary haukottelevalle hoitajattarelle. -- Kyllä te voitte mennä jos haluatte.

-- No niin, sanoi hoitajatar yrittäen heikosti vastustaa. -- Kutsu minut, ellei hän puolen tunnin kuluttua ole nukahtanut.

-- Hyvä on, vastasi Mary.

Hoitajatar katosi tuota pikaa huoneesta, ja heti kun hän oli poissa, Colin kosketti uudelleen Maryn kättä.

-- Olin vähällä kertoa, hän sanoi, mutta keskeytin ajoissa. En tahdo jutella, tahdon nukkua, mutta sinä sanoit, että sinulla on paljon hauskaa kerrottavaa minulle. Oletko -- luuletko saaneesi tietää, missä on salaisen puutarhan ovi?

Mary silmäili pojan surkeita väsyneitä kasvoja ja pöhöttyneitä silmiä, ja hänen sydämensä suli.

-- Lu-luulen, hän vastasi. -- Jos nyt rupeat nukkumaan, niin kerron sinulle huomenna.

Colinin käsi oikein vapisi.

-- Voi, Mary! hän huudahti. -- Voi Mary! Kuule, entä jos et sittenkään laulaisi, vaan kertoisit minulle hiljaa, niin kuin silloin ensimmäisenä päivänä, miltä kuvittelet siellä näyttävän. Olen aivan varma, että se saa minut nukahtamaan.

-- Hyvä on, vastasi Mary. -- Sulje silmäsi.

Colin ummisti silmänsä ja makasi aivan hiljaa; Mary piteli hänen kättään ja alkoi puhua hyvin verkalleen ja aivan matalalla äänellä:

-- Luulen että se on ollut oman onnensa nojassa niin kauan, että kaikki siellä on kasvanut viehättäväksi sekavaksi vyyhdeksi. Luulen että ruusut ovat levinneet köynnöksiksi, yhä uusiksi köynnöksiksi, kunnes ne riippuvat alas oksilta ja muureilta ja kiemurtelevat pitkin maata -- ne peittävät kaiken melkein kuin oudon näköinen harmaa sumu. Toiset ruusuista ovat kuolleet, mutta monet elävät, ja kesän tullessa siellä on aivan kuin ruusuluolia ja -käytäviä. Maa on aivan täynnä narsisseja, lumipisaroita, liljoja ja iiriksiä, jotka ponnistelevat näkyviin pimeydestä. Nyt on kevät alkanut -- kenties -- kenties...

Kuunnellessaan hänen vienoa, tasaista puhettaan Colin kävi yhä hiljaisemmaksi. Mary huomasi sen ja jatkoi edelleen.

-- Ehkäpä ne kohoavat pinnalle ruohikosta, ehkäpä siellä on suuria kimppuja sinipunervia ja kullanvärisiä krookuksia -- jo nyt. Ehkäpä lehdet jo alkavat puhjeta ja tulla silmuille, ja ehkäpä harmaa väri on peittymässä, ja vihreä harsohuntu vetäytyy kaiken yli. Ja linnut tulevat katsomaan sitä, sillä siellä on niin turvallista ja rauhallista. Ja ehkäpä... ehkäpä... ehkäpä -- hän sanoi oikein hiljaa ja verkalleen, punarinta on löytänyt toverinsa ja rakentaa itselleen pesää.

Colin oli nukahtanut.

18.

"MEIDÄN ON TOIMITTAVA PIAN"

Aamulla Mary nukkui myöhään, sillä hän oli väsyksissä. Tuodessaan hänelle aamiaista Martha kertoi, että Colin oli rauhallinen, mutta sairas ja kuumeinen kuten aina näiden uuvuttavien itkukohtausten jälkeen. Mary söi hitaasti aamiaistaan kuunnellessaan.

-- Hän pyytää, että menisit käymään hänen luonaan niin pian kuin voit, sanoi Martha. -- On oikein merkillistä, kuinka ihastunut hän on sinuun. Sinä puhuit suusi puhtaaksi viime yönä -- totisesti. Ei kukaan muu vain olisi uskaltanut. Voi poloista sentään! Hän on niin hemmoteltu, että se on aivan kauheata. Äiti sanoo, että pahempaa onnettomuutta ei lapsen osaksi voi tulla kuin että hän ei milloinkaan saa tehdä niin kuin haluaa -- tai että hän saa tehdä aina. Äiti ei tiedä, kumpi on pahempaa. Osasit sinäkin olla aika kiukkuinen. Mutta aamulla kun minä kävin hänen huoneessaan, hän sanoi: "Ole hyvä ja kysy Maryltä, voiko hän tulla puhelemaan minun kanssani?" Ajatella, hän sanoi todella: ole hyvä! Menetkö sinä?

-- Juoksen ensin tapaamaan Dickonia, sanoi Mary. -- Ei, ensin menen tapaamaan Colinia ja kerron hänelle -- kyllä tiedän, mitä hänelle kerron. Ja Maryn silmissä välähti äkillinen innostus.

Hän pistäytyi Colinin huoneeseen ulos mennessään, ja huomatessaan hatun hänen päässään poika näytti pettyneeltä. Hän makasi vuoteessaan säälittävän kalpeana, ja silmien ympärillä oli mustat renkaat.

-- Hauskaa että tulit, hän sanoi. -- Päätäni kivistää ja koko ruumistani kivistää, olen niin väsyksissä. Aiotko mennä jonnekin?

Mary astui lähemmäksi ja nojautui hänen vuoteeseensa.

-- En viivy kauan, hän sanoi. -- Menen Dickonin luo, mutta tulen pian takaisin. Colin, se koskee -- se koskee salaista puutarhaa.

Colinin kasvot kirkastuivat ja puna kohosi hänen poskilleen.

-- Todellako? hän huudahti iloisesti. -- Näin koko yön siitä unta. Kuulin sinun puhuvan jotain sellaista, että harmaa on muuttunut vihreäksi, ja uneksin seisovani paikalla, joka oli täynnä väriseviä, vihreitä lehtiä -- ja kaikkialla istui lintuja pesässään, ja ne näyttivät lempeiltä ja rauhallisilta. Minä ajattelen sitä tässä maatessani, kunnes sinä tulet takaisin.

Viiden minuutin kuluttua Mary oli Dickonin luona puutarhassa. Pojalla oli mukanaan taas kettu ja varis ja lisäksi vielä kaksi kesyä oravaa.

-- Ratsastin tänne ponilla, sanoi Dickon. -- Et usko, kuinka mainio pikku otus Hyppyjalka on! Nämä kaksi toin tänne taskussani. Tämä on Pähkinä ja toinen on Kuori.

Hänen sanoessaan "Pähkinä" hypähti toinen orava hänen oikealle olkapäälleen, ja hänen sanoessaan "Kuori" hypähti toinen vasemmalle.

He kävivät istumaan ruohikolle. Kapteeni kyyristyi heidän jalkainsa juureen, Nokipekka kuunteli totisena puun oksalla ja Pähkinä sekä Kuori nakertelivat jossakin heidän takanaan. Marystä tuntui mahdottomalta luopua tästä hauskuudesta, mutta kun hän alkoi kertoa Colinista ja silmäsi Dickonin lystikkäitä kasvoja, hänen mielialansa muuttui. Hän huomasi, että Dickon oli Colinin puolesta enemmän pahoillaan kuin hän. Dickon katseli taivasta ja kaikkea ympärillä olevaa.

-- Kuuntelehan lintuja, miten ne visertelevät ja piipittävät aivan kuin maailma olisi niitä täynnä, sanoi Dickon. -- Katsele niiden lentoa ja kuuntele, miten ne kutsuvat toisiaan. Lehdet puhkeavat aivan silmissä, ja voi miten hyvältä täällä tuoksuu! Hän nuuhki tyytyväisenä ilmaa. -- Ja tuo poikapoloinen makaa huoneessaan ja näkee niin vähän, että rupeaa tuumimaan semmoista, mikä panee hänet kirkumaan! Sehän on nurinkurista. Ulos hänet on saatava, ulos katsomaan ja kuuntelemaan ja haistelemaan kevättä, niin että aurinko saa oikein huuhdella häntä. Ja meidän on toimittava pian.

-- Hän on hyvin ihastunut sinuun, huomautti Mary. -- Hän tahtoo nähdä sinut ja Nokipekan ja Kapteenin. Kun menen takaisin sisään puhelemaan hänen kanssaan, kysyn häneltä, voitko tulla huomenaamuna ja tuoda kaikki eläimesi, ja sitten kun lehdet ovat hiukan auenneet ja muutama nuppukin on jo näkyvissä, me viemme hänet ulos. Sinä työnnät hänen tuoliaan ja me tuomme hänet tänne ja näytämme hänelle kaiken.