Part 10

Kun oli satanut vielä viikon päivät, tuli sininen taivas uudelleen näkyviin ja aurinko paistoi jo kuumasti. Oli kauan siitä, kun Mary oli nähnyt salaisen puutarhan ja Dickonin, mutta tämä viikko oli kulunut varsin hauskasti. Joka päivä hän oli viettänyt tuntikausia Colinin luona kertoen radzhasta, puutarhasta ja Dickonista tai mökistä ja nummesta. He olivat katselleet Colinin kauniita kirjoja ja lukeneet vuorotellen ääneen. Toisinaan kun Colin oli innoissaan tai huvittunut, ei hän Maryn mielestä olisi näyttänyt ensinkään sairaalta, ellei hän olisi maannut sohvalla ja ollut kasvoiltaan niin kalpea.

-- Aika ovela pikku otus sinä oletkin, kun tuolla tapaa nouset vuoteestasi ottamaan selvää asioista, sanoi rouva Medlock kerran Marylle. -- Mutta usko pois, se voi olla aika siunattu asia meille muille. Hänellä ei ole ollut raivokohtausta eikä itkunpuuskia sen jälkeen kun teistä tuli ystävät. Sairaanhoitajatar oli juuri lähtemäisillään talosta, hän oli niin työlästynyt poikaan, mutta nyt hän sanoo mielellään jäävänsä, kun on saanut auttajan, hän lisäsi nauraen.

Jutellessaan Colinin kanssa salaisesta puutarhasta Mary oli koettanut olla hyvin varovainen. Hän halusi saada selville kaksi Colinia koskevaa seikkaa, mutta ne olivat senlaatuisia, ettei hän voinut kysyä niitä suoraan. Ensiksikin hän halusi tietää, oliko Colin niin luotettava, että hänelle voi uskoa salaisuuden. Dickoniinhan häntä ei tietenkään voinut verrata. Mutta toisaalta: hän oli selvästi tavattoman ihastunut siihen ajatukseen, että puutarhasta eivät tietäisi muut kuin Mary ja hän. Ehkäpä se teki hänet luotettavaksi. Maryn piti kuitenkin tutustua Coliniin paremmin ollakseen varma asiasta.

Toinen seikka, jonka Mary halusi saada selville, oli tämä: olisiko mahdollista viedä Colin puutarhaan kenenkään tietämättä? Kuuluisa tohtori oli sanonut hänen tarvitsevan raitista ilmaa, ja Colin oli sanonut, että salaisessa puutarhassa hän voisi sietääkin sitä. Kenties hän ei ajattelisi niin paljon kuolemaa, jos saisi runsaasti raitista ilmaa ja tutustuisi Dickoniin ja punarintaan ja näkisi, miten kasveja kohoaa maasta. Viime aikoina Mary oli joskus katsahtanut peiliin ja huomannut olevansa kokonaan eri olento kuin se lapsi, joka oli saapunut Intiasta. Tämä lapsi oli sievempi. Marthakin oli huomannut muutoksen.

-- Nummen ilma on jo tehnyt sinulle hyvää, hän oli sanonut. -- Et ole enää läheskään niin keltainen ja laiha kuin ennen. Tukkasikin on aivan toisen näköinen.

-- Se on kuten minä itse, sanoi Mary. -- Se on tullut vahvemmaksi ja paksummaksi.

Koska puutarha ja raitis ilma olivat olleet terveellisiä Marylle, niin ehkäpä ne virkistäisivät Coliniakin. Mutta suostuisiko hän tapaamaan Dickonin? Hänhän ei kärsinyt sitä, että ihmiset katsoivat häntä.

-- Miksi sinä suutut, kun sinuun katsotaan? kysyi Mary kerran.

-- Minä en ole koskaan voinut sietää sitä, vastasi Colin. -- En silloinkaan, kun olin aivan pieni. Kun minut vietiin vaunuissani merenrannalle, pysähtyivät kaikki tuijottamaan minua, ja rouvat ja neidit juttelivat hoitajattareni kanssa, ja sitten he alkoivat kuiskailla ja tiesin heidän sanovan, etten elä kauan. Joskus nuo naiset taputtivat minua poskelle ja sanoivat: "Lapsiparka!" Kerran kun eräs rouva teki niin, kirkaisin ääneen ja puraisin häntä käteen. Hän säikähti ja juoksi tiehensä.

-- Hän luuli, että sinä olit tullut hulluksi, virkkoi Mary moittivasti.

-- Minulle on aivan yhdentekevää, mitä hän luuli, sanoi Colin äreästi.

-- Miksi ihmeessä et kirkaissut ja purrut minua, kun tulin huoneeseesi? sanoi Mary.

-- Luulin sinua aaveeksi tai uneksi, vastasi Colin. -- Aavetta ei voi lyödä, eikä untakaan, ja kirkumisesta on vielä vähemmän apua.

-- Olisiko sinusta ilkeätä, jos -- jos joku poika katsoisi sinua? kysyi Mary varovaisesti.

Colin painautui tyynylleen ja vaipui mietteisiinsä. Sitten hän sanoi verkalleen ikään kuin joka sanaa mielessään punniten:

-- Luulen että antaisin yhden pojan katsella itseäni. Sen pojan, joka tietää missä ketut asuvat. Dickonin.

-- Häntä sinä et tietenkään arastelisi, sanoi Mary.

-- Eiväthän linnutkaan pelkää häntä eivätkä muut eläimet, tuumi Colin yhä miettivänä. -- Miksi sitten minä pelkäisin. Hän on jonkinlainen eläinten kesyttäjä, ja minä olen poikaeläin.

Sitten hän naurahti ja Marykin naurahti, ja loppujen lopuksi molemmat alkoivat nauraa sydämensä pohjasta ajatellessaan, kuinka hullunkurinen olisi tuollainen luolassaan piilevä poikaeläin.

Mutta Mary oli päässyt perille siitä, ettei Dickonista ollut mitään vaaraa.

* * * * *

Ensimmäisenä aamuna kun taivas oli jälleen sininen, Mary havahtui hyvin aikaisin. Auringon säteet kurkistivat verhojen lomitse sisään niin hilpeän näköisinä, että Mary hypähti vuoteestaan ja juoksi ikkunaan. Hän veti ylös kaihtimet ja avasi ikkunan. Vahva tuulahdus raitista, sulotuoksuista ilmaa tulvahti häntä vastaan. Nummi oli sinertävä ja koko maailma niin muuttunut kuin sitä olisi kosketettu taikasauvalla. Kaikkialta kuului vienoa piipitystä, aivan kuin kokonainen lintuparvi olisi virittänyt soittimiaan aloittaakseen konsertin. Mary pisti päänsä ulos ikkunasta.

-- On lämmin, lämmin! hän kuiskasi. -- Nyt vihreät versot työntyvät esiin, ja kukkasipulit ponnistelevat voimainsa takaa mustassa mullassa.

-- On kai hyvin aikaista, hän tuumi. Pilvenhattarat ovat vaaleanpunaisia, en ole ikinä nähnyt taivasta tuonnäköisenä. Ei kukaan ole hereillä, eivät tallipojatkaan.

Hänen mieleensä välähti nopea ajatus, joka sai hänet kavahtamaan pystyyn.

-- Minä en voi odottaa, menen puutarhaa katsomaan!

Hän oli jo oppinut pukeutumaan omin päin, ja viidessä minuutissa hän oli saanut vaatteet ylleen. Hän tiesi pienen syrjäoven, jonka lukon hän osasi itse aukaista; niinpä hän juoksi alakertaan kengät kädessä ja pisti ne hallissa jalkaansa. Hän irrotti ketjut ja avasi salvan, ja kun ovi aukeni, hän hypähti pihalle yhdellä harppauksella. Siinä hän nyt seisoi vihertävällä nurmikolla auringon säteiden ja pehmeiden tuulahdusten hyväilemänä, ja joka pensaasta ja puusta kuului piipitystä, visertelyä ja laulua. Hän löi kätensä yhteen pelkästä ilosta ja katsahti taivaalle, joka oli niin sininen ja vaaleanpunainen ja säteilevä, että hänestä tuntui kuin hänenkin pitäisi ruveta visertelemään ja laulamaan kuten rastaat ja punarinnat ja leivoset. Hän juoksi ohi pensaitten ja polkujen kohti salaista puutarhaa.

-- Kaikki näyttää jo toisenlaiselta, hän mietti. -- Ruoho on vihreämpää, taimet työntyvät esiin maasta, ja lehtisilmuja on näkyvissä. Dickon tulee varmasti tänään iltapäivällä.

Saapuessaan paikalle, missä puutarhan ovi oli kätkössä muratin takana, hän säpsähti kuullessaan omituista, kimeätä ääntä. Se oli rääkynää -- mustavariksen rääkynää, ja se tuli muurilta. Katsahtaessaan sinne hän näki kiiltohöyhenisen, sinisen mustan linnun, joka silmäili häntä varsin viisaan näköisenä. Hän ei ollut koskaan ennen niin läheltä nähnyt mustavarista, ja se hermostutti häntä hiukkasen, mutta samassa se levitti siipensä ja lensi tiehensä poikki puutarhan. Hän toivoi, ettei se jäisi sinne, ja työnsi oven auki uteliaana näkemään, minne se oli lentänyt. Puutarhaan tultuaan hän näki sen laskeutuneen kääpiöomenapuulle ja omenapuun alla makasi pieni punertava, tuuheahäntäinen eläin ja molemmat tarkkasivat ruohikossa polvillaan työskentelevää Dickonia. Mary suorastaan lensi ruohikon poikki hänen luokseen.

-- Oh, Dickon, Dickon! hän huusi. Kuinka pääsit tänne näin varhain? Kuinka pääsit? Aurinko on vasta äsken noussut!

Dickon nousi seisomaan nauravana, hehkuvana ja mullan ryvettämänä, silmissään kappale taivaan sineä.

-- Niin, mutta minä olin jalkeilla jo paljon ennen sitä, hän hymyili. -- Tänä aamuna on maailma taas muuttumassa koreaksi, usko pois. Ja kaikkialla on työntekoa ja surinaa, raaputusta ja viserrystä ja pesän rakentamista ja hyvää hajua. Kukapa tässä malttaisi maata varpaat pystyssä. Kun aurinko putkahti taivaalle, niin nummi oli tulla hulluksi riemusta, ja minä juoksin keskellä kanervikkoa aivan kuin olisin minäkin vähän hassahtanut. Ja sitten tulin suoraan tänne. Tämä puutarha, näetkös, on avun tarpeessa.

Mary painoi kätensä rinnalleen läähättäen kuin olisi itsekin juossut kovasti.

-- Oh, Dickon, Dickon! hän huudahti. -- Minä olen niin onnellinen, että voin tuskin hengittää!

Nähdessään pojan puhuttelevan vierasta pieni, tuuheahäntäinen eläin nousi paikaltaan puun alta ja tuli Dickonin luokse, ja varis lensi rääkyen oksaltaan asettuen hänen olkapäälleen.

-- Tämä on pieni ketunpentu, Dickon sanoi raapien pienen punertavan eläimen päätä. -- Sen nimi on Kapteeni. Ja tämä tässä on Nokipekka. Nokipekka lensi nummen poikki minun seurassani, ja Kapteeni juoksi kuin koirat olisivat olleet sen kintereillä. Ne tunsivat kumpikin samaa kuin minä.

Eläimistä ei kumpikaan näyttänyt vähääkään arastelevan Maryä. Dickonin alkaessa kävellä pysyi Nokipekka hänen olkapäällään ja Kapteeni tassutteli rauhallisena hänen vieressään.

-- Katsohan! sanoi Dickon. -- Katsos, mitä tässä on noussut maasta, ja tässä ja tässä. Ja voi toki, katso näitä tässä!

Hän heittäytyi polvilleen, ja Mary laskeutui maahan hänen viereensä. He olivat löytäneet kokonaisen kimpun erivärisiä krookuksia, sinipunertavia, oranssin- ja kullanvärisiä. Mary taivutti päätänsä ja suuteli niitä.

-- Ei ketään ihmistä voi koskaan suudella tällä tapaa, hän sanoi kohottaessaan jälleen päätänsä. -- Kukat ovat niin toisenlaisia.

Dickon näytti olevan ymmällä, mutta hymähti.

-- No, olen minä monesti suudellut äitiä tuolla tapaa, kun olen tullut kotiin samoiltuani koko päivän nummella ja kun hän on seisonut ovella päivänpaisteessa iloisena ja hyväntuulisena.

He juoksivat ympäri puutarhaa ja löysivät niin monta ihmettä, että heidän täytyi alinomaa kehottaa toisiaan puhumaan hiljempaa. Dickon näytti Marylle kuolleilta näyttäneiden ruusunoksien paisuvia nuppuja. Hän näytti hänelle kymmeniätuhansia uusia vihreitä täpliä, jotka työntyivät näkyviin mullasta. He työnsivät innokkaat nenänsä aivan kiinni maahan ja haistelivat sen lämmintä tuoksua; he kaivoivat ja kitkivät ja nauroivat hiljaa ihastuksissaan, kunnes Maryn hiukset olivat yhtä pörröiset kuin Dickonin ja posketkin yhtä helakan punaiset kuin hänen.

Niinpä salaisessa puutarhassa oli sinä aamuna iloa ja riemua, varsinkin kun kesken kaiken keksittiin vielä uusi, perin ihmeellinen hauskuus. Muurin yli lensi nopeasti varjoisaan kolkkaan punarintainen lintu riiputtaen jotakin nokassaan. Dickon seisoi aivan liikahtamatta viitaten Maryäkin olemaan hiljaa.

-- Ei saa liikahtaa, hän kuiskasi. -- Tuskin saa hengittää. Viime kerralla nähdessäni sen tiesin, että sillä oli toveri. Se on Ben Weatherstaffin punarinta. Se alkaa rakentaa pesää. Se tekee sen tänne, kun emme säikytä sitä.

He laskeutuivat hiljaa ruohikolle ja istuivat siinä liikahtamatta.

-- Ei saa katsella niin tarkkaan, että se luulee meidän vahtivan sitä, sanoi Dickon. -- Silloin ei kannata enää pyrkiä sen ystäväksi. Se on nyt ihan kuin toinen lintu, kunnes se on saanut pesän tehdyksi. Se perustaa omaa kotia. Se on tästä puoleen arempi ja pahastuu helposti. Nyt ei riitä aikaa vieraissa käyntiin ja haasteluun. Meidän pitää vähän aikaa olla hiljaa ja koettaa näyttää siltä, kuin olisimme ruohoa ja puita tai pensaita. Sitten kun se on tottunut meihin, minä visertelen hiukan, ja silloin se tietää, ettei meillä ole pahaa mielessä.

Mary ei ollut ensinkään selvillä siitä, miten oli meneteltävä, jos halusi näyttää ruoholta ja puilta ja pensailta. Mutta Dickon näytti pitävän sitä kaikkein luonnollisimpana asiana maailmassa, ja Mary tarkkasi häntä hartaasti parin minuutin ajan ihmetellen mielessään, pystyisikö hän todella muuttumaan vihreäksi ja puskemaan itsestään oksia ja lehtiä. Mutta Dickon istui vain ihmeteltävän hiljaa ja puhui aivan matalalla äänellä.

Pesänrakentaminen kuuluu kevääseen, puheli Dickon. -- Linnut ajattelevat ja tekevät työtä omalla tavallaan, ja ihmisten on parasta olla sekaantumatta niiden asioihin.

-- Jos me puhelemme siitä, en voi olla katselematta sitä, kuiskasi Mary. -- Jutellaan jostakin muusta. Tahtoisin kertoa sinulle jotakin.

-- Punarinta onkin hyvillään, jos puhumme jostakin muusta, arveli Dickon. -- Mitä aioit kertoa?

-- Niin, tiedätkö sinä mitään Colinista? kuiskutti Mary.

Dickon kääntyi katsomaan häntä.

-- Mitä sinä hänestä tiedät? hän kysyi.

-- Minä olen tavannut hänet. Minä olen käynyt hänen luonaan juttelemassa joka päivä tällä viikolla. Hän sanoo, että minä saan hänet unohtamaan sairauden ja kuoleman, vastasi Mary.

Dickon näytti rauhoittuvan, ja hämmästys katosi hänen pyöreiltä kasvoiltaan.

-- Siitä olen hyvilläni, hän huudahti. -- Oikein hyvilläni. Tuntuu paljon helpommalta. Minua on kielletty hiiskumasta hänestä mitään ja asiain salassa pitäminen ei ole minusta hauskaa.

-- Etkö tahdo pitää salassa puutarhaakaan? kysyi Mary.

-- Siitä en koskaan puhu mitään, vastasi poika. -- Mutta äidille sanoin: "Äiti, minulla on salaisuus. Ei se ole mikään paha, senhän sinä arvaat. Ethän sinä siitä pahastu?"

Marystä oli aina hauska kuulla äidistä.

-- Mitä hän sanoi? hän kysyi.

Dickon virnisteli lystikkääseen tapaansa. -- Hän taputti minua päähän, nauroi ja virkkoi: "Ei, poikaseni, pidä sinä niin monta salaisuutta kuin mielesi tekee. Olenhan minä tuntenut sinut kaksitoista vuotta."

-- Miten sinä olet saanut tietää Colinista? kysyi Mary.

-- Kaikki jotka tuntevat herra Cravenin, tietävät että hänellä on pieni vaivainen poika ja ettei herra Craven siedä hänestä puhuttavan. Ihmiset säälivät herra Cravenia, sillä rouva Craven oli nuori ja kaunis ja he pitivät hurjasti toisistaan. Rouva Medlock pistäytyy aina meidän mökkiimme Thwaiteen mennessään, ja hän puhuu aivan avoimesti äidille meidän lasten kuullen, sillä hän tietää, ettei äiti salli meidän levittää salaisuuksia. Miten sinä pääsit selville Colin-herrasta? Martha oli oikein hädissään viime kerralla kotona ollessaan. Hän sanoi sinun kuulleen hänen kiukutteluaan ja kysyneen mitä se oli, eikä hän tietänyt mitä olisi virkkanut.

Mary kertoi hänelle, miten hän sydänyöllä oli herännyt tuulen vonkunaan ja kuultuaan etäistä, valittavaa itkua alkanut kynttilä kädessä vaeltaa pimeitä käytäviä pitkin ääntä kohti, kunnes avasi himmeästi valaistun huoneen oven, jossa näki nelipylväisen, veistoksilla koristetun vuoteen. Hänen kuvaillessaan pieniä, luunkeltaisia kasvoja ja mustaripsisiä silmiä Dickon pudisti päätänsä.

-- Samanlaiset silmät oli hänen äidillään, mutta sanotaan, että ne nauroivat aina, hän sanoi. -- Herra Craven ei kuulemma kärsi nähdä häntä hänen valveilla ollessaan, koska pojan silmät ovat niin samanlaiset kuin äidin ja sittenkin aivan erilaiset hänen surkeassa naamapahasessaan.

-- Luuletko että hän toivoo Colinin kuolevan? kuiskasi Mary.

-- En. Mutta hän kai toivoo, ettei tämä olisi milloinkaan syntynyt. Äiti sanoo, että sen pahempaa ei lapselle voi tapahtua maan päällä. Sellaiset lapset tuskin koskaan menestyvät. Herra Craven tahtoisi ostaa poikaraukalle kaiken mitä rahalla saa, mutta samalla hän unohtaisi mielellään, että koko poikaa on olemassakaan. Hän pelkää, että pojasta tulee kyttyräselkäinen.

-- Sitä Colin itsekin pelkää niin, ettei uskalla istua kunnollisesti, sanoi Mary. -- Hän sanoo, että jos hän tuntisi nystyrän selässään, hän luultavasti tulisi hulluksi ja kirkuisi itsensä kuoliaaksi.

-- Älähän! Ei hänen sellaista pitäisi ajatella, sanoi Dickon. -- Ei kukaan poika tule terveeksi, jos mokomia ajattelee.

Kettu loikoi ruohikolla hänen vieressään katsoen häneen silloin tällöin ikään kuin hyväilyä pyytääkseen, ja Dickon kumartui sen puoleen ja kyhnytti hiljakseen sen niskaa mietteisiinsä vaipuneena. Parin minuutin kuluttua hän kohotti päätänsä silmäillen ympärilleen.

-- Silloin kun me tulimme tänne, näytti kaikki harmaalta, hän sanoi. Katselehan ympärillesi ja sano, eikö nyt ole erilaista.

Mary katseli ja hengähti syvään.

-- Tosiaan! hän sanoi. -- Harmaa on väistymässä. On aivan kuin sen ylle vetäytyisi vihreä utu. Kaikkea peittää vaaleanvihreä harso.

-- Niinpä niin, sanoi Dickon. Ja yhä vihreämmäksi se tulee, pian harmaa on peräti hävinnyt. Arvaapas, mitä minä ajattelin?

-- Jotakin hauskaa, sen tiedän, sanoi Mary innokkaasti. -- Se koskee varmaan Colinia.

-- Minä ajattelin, että jos hänkin olisi täällä, ei hän odottaisi kyttyrän kasvamista selkäänsä vaan nuppujen puhkeamista ruusupensaisiin, ja se olisi varmasti hänelle terveellistä, selitti Dickon. -- Minä mietin juuri, saisikohan hänet houkutelluksi tulemaan tänne puun alle vaunuissaan.

-- Sitä minäkin olen miettinyt. Melkein aina kun juttelen hänen kanssaan ajattelen sitä, huudahti Mary. -- Osaisikohan hän säilyttää salaisuuden ja voisimmeko me tuoda hänet tänne kenenkään näkemättä? Sinä kai voisit työntää hänen vaunujaan? Tohtori on käskenyt hänen oleskella raittiissa ilmassa, ja jos hän tahtoo lähteä ulos, ei kukaan uskalla vastustaa. Ehkäpä muut ovat iloissaankin siitä, että hän suostuu tulemaan meidän kanssamme. Hän voisi käskeä puutarhureita pysymään poissa näkyvistä.

Dickon raapi Kapteenin selkää ja näytti mietiskelevän hartaasti.

-- Hyvää se hänelle tekisi ihan varmasti, hän arveli viimein. -- Hän olisi kolmantena joukossa, ja meillä olisi hupaisa kevät, kun seuraisimme puutarhan kasvamista. Siitä olisi taatusti enemmän apua kuin mokomasta tohtorista.

-- Hän on maannut huoneessaan niin kauan, että on tullut vähän kummalliseksi, sanoi Mary. -- Kirjoista hän on oppinut aika paljon asioita, mutta mitään muuta hän ei tiedäkään. Hän kammoksuu ulos menemistä eikä voi sietää puutarhoja ja puutarhureita. Mutta tästä puutarhasta hän kuulee mielellään kerrottavan, koska se on salainen. Paljon en uskaltanut hänelle kertoa, mutta hän sanoi että haluaisi nähdä sen.

-- Kyllä me hänet joskus tänne tuomme, usko pois, sanoi Dickon. -- Minä voin työntää vaunuja. Oletko huomannut, miten punarinta on toverinsa kanssa ahertanut sillä välin kun me olemme istuneet täällä? Katsopas, se tuumii tuolla oksalla, minne olisi parasta asettaa nokassa oleva varpu.

Hän vihelsi hiljaa, ja punarinta kääntyi katsomaan häneen kysyvästi, varpu yhä suussaan. Dickon puhutteli sitä ystävällisen neuvovalla äänellä.

-- Pane minne panet, hän sanoi, hyvä siitä tulee. Sinä tiesit miten pesä on rakennettava, ennen kuin olit munastakaan päässyt. Rakenna sinä vain, veikkonen, sinulla on tietysti kiire.

-- Voi, kuinka on hauskaa kuulla sinun puhelevan sille! nauroi Mary ihastuksissaan. -- Ben Weatherstaff toruu sitä ja tekee siitä pilaa, ja se hyppelee ja vilkuilee häneen kuin ymmärtäisi joka sanan, ja aivan selvästi se pitää siitä. Ben väittää, että se on hirveän itsekeskeinen. Sen mielestä olisi kaikkein kurjinta, jos kukaan ei sitä huomaisi; mieluummin sitä saa vaikka heitellä kivillä.

Dickonkin nauroi ja puheli edelleen punarinnalle.

-- Sinä tiedät, ettemme me sinua häiritse. Olemmehan itsekin melkein kuin metsän eläimet. Pesää mekin olemme rakentamassa, näetkös. Pidä vain varasi, ettet kerro kenellekään.

Ja vaikkei punarinta voinut vastata koska sen nokka ei ollut vapaa, luki Mary sen kasteenkirkkaista silmistä, ettei se missään tapauksessa aikonut kertoa heidän salaisuuttaan.

16.

"EN TAHDO!"

Sinä aamuna oli puutarhassa paljon tehtävää. Mary tuli myöhään aamiaiselle ja oli niin hätäinen palaamaan työhönsä, että Colin johtui hänen mieleensä vasta viime hetkessä.

-- Sano Colinille, etten voi vielä tulla hänen luokseen, hän sanoi Marthalle. -- Minulla on paljon puuhaa puutarhassa.

Martha näytti aivan pelästyneeltä.

-- Voi sentään, hän saattaa kiukustua siitä pahanpäiväisesti, tyttö voivotteli.

Mutta Mary ei pelännyt Colinia kuten muut ihmiset, eikä ollut uhrautuvainen luonteeltaan.

-- En voi jäädä, hän vastasi. -- Dickon odottaa minua. Ja hän juoksi tiehensä.

Iltapuoli oli vielä ihanampi ja puuhakkaampi kuin aamu. Melkein koko puutarha tuli puhdistetuksi rikkaruohoista, ja useimmat ruusut ja puut karsittiin ja maa niiden juurilla kuokittiin pehmeäksi. Dickon oli tuonut oman lapionsa, ja hän opetti Maryä käyttämään kaikkia työvälineitään. Nyt jo saattoi selvästi nähdä, että tästä viehättävästä paikasta tuli uhkuva yrttitarha, ennen kuin kevät oli mennyt ohi.

-- Täällä tulee olemaan omenan- ja kirsikankukkia aivan joka puolella, sanoi Dickon iskien lapionsa maahan hikipäässä. -- Ja muurin luona olevat persikka- ja luumupuut kukkivat ja nurmi on yhtenä kukkapeitteenä.

Ketunpentu ja varis olivat yhtä ihastuksissaan kuin hekin, ja punarinta kiiti tovereineen silloin tällöin ohi. Toisinaan varis lyödä räpäytti mustia siipiään ja leijaili puunlatvojen yli puistoon. Takaisin tullessaan se laskeutui joka kerta Dickonin viereen ja rääkyi ahkerasti ikään kuin seikkailustaan kertoen, ja Dickon puheli sille samalla tapaa kuin punarinnallekin. Kerran kun Dickon ei ennättänyt vastata heti, Nokipekka lensi hänen olkapäälleen ja kutkutteli leppeästi hänen korvaansa isolla nokallaan. Kun Mary halusi hiukan levähtää, he kävivät istumaan puun alle ja Dickon veti pillin taskustaan ja puhalteli siitä vienoja, outoja säveliä, ja silloin ilmestyi muurille kaksi hartaasti kuuntelevaa oravaa.

-- Sinä olet jo koko joukon vahvempi kuin ennen, sanoi Dickon kun hän katseli Maryn kaivamista. -- Sinä alat jo olla toisen näköinen, usko pois.

Mary hehkui punaisena ponnistelusta ja mielihyvästä.

-- Minä tulen joka päivä yhä lihavammaksi, hän sanoi iloisesti. -- Rouva Medlockin on hankittava minulle isompia vaatteita. Ja Martha sanoo, että tukkani on käynyt tuuheammaksi. Se ei ole enää niin kuiva ja suora kuin ennen.

Aurinko oli jo laskemassa ja sen leveitä, kullanvärisiä juovia pujottautui puiden lomitse heidän erotessaan.

-- Huomenna on kaunis ilma, sanoi Dickon. -- Minun täytyy olla työssä jo auringon noustessa.

-- Niin minunkin, huudahti Mary.

* * * * *

Hän juoksi takaisin taloon minkä jaloistaan pääsi. Hänen teki mielensä kertoa Colinille Dickonista, ketusta ja variksesta ja ihmeellisestä kevääntulosta. Hän oli varma, että Colinia huvittaisi kuulla kaikesta. Siksipä häntä harmitti, kun hän ovea avatessaan näki Marthan seisovan häntä odottamassa hyvin nyreän näköisenä.

-- Mikä nyt? hän kysyi. -- Mitä Colin sanoi, kun ilmoitit etten voinut tulla?

-- Voi jospa olisit tullut! sanoi Martha. -- Hän oli vähällä saada raivokohtauksen. Olimme aivan helisemässä, ennen kuin saimme hänet pysymään siivolla. Kaiken aikaa hän on pitänyt kelloa silmäinsä edessä.

Mary pusersi huulensa yhteen. Hän ei ollut tottunut enempää kuin Colinkaan välittämään muiden tahdosta, eikä hän aikonut antaa kiukkuisen pojan komennella itseään. Hän ei ymmärtänyt, kuinka säälittäviä ovat sairaat ja hermostuneet ihmiset, jotka eivät tiedä, että pahaa tuulta voi hillitä. Kun Marylla itsellään oli Intiassa ollut päänkivistystä, hän oli tehnyt parhaansa aiheuttaakseen kaikille muillekin päänkipua, ja hänellä oli mielestään ollut täysi oikeus olla pahantuulinen. Colinin kiukkua hän ei sen sijaan lainkaan hyväksynyt.

Colin ei levännyt sohvalla Maryn astuessa huoneeseen. Hän makasi selällään vuoteessa eikä kääntänyt päätään Maryn astuessa sisään. Alku oli huono, ja Mary jäykkeni vuodetta lähestyessään.

-- Miksi et ole noussut vuoteestasi? hän kysyi.

-- Aamulla sinua odottaessani nousin, vastasi poika häneen katsomatta. -- Iltapuolella paneuduin jälleen vuoteeseen. Selkään koski ja päätä kivisti ja olin väsyksissä.

-- Minä olin puutarhatöissä Dickonin kanssa, sanoi Mary.

Colin rypisti otsaansa eikä suvainnut katsoa häneen.

-- Se poika ei saa enää tulla tänne, jos sinä olet hänen kanssaan etkä tule tänne juttelemaan, hän sanoi.

Mary raivostui. Hän saattoi raivostua melua nostamatta. Kävi vain happameksi ja itsepintaiseksi eikä välittänyt vähääkään siitä, mitä tapahtui.

-- Jos sinä lähetät Dickonin pois, en milloinkaan enää tule tähän huoneeseen! hän julisti.

-- Tulet kyllä, jos minä tahdon, sanoi Colin.

-- En tule! sanoi Mary.

-- Kyllä minä saan sinut tulemaan, sanoi Colin. -- Sinut raahataan sisään.