Part 1
SALAINEN PUUTARHA
Kirj.
F. H. BURNETT
Suomentanut
Toini Swan
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1911.
SISÄLLYS:
1. Ketään ei jäänyt. 2. Mary-neiti, ärripää. 3. Halki nummen. 4. Martha. 5. Käytävästä kuuluu huutoa. 6. "Joku siellä huusi -- huusi varmasti!" 7. Puutarhan avain. 8. Punarinta näytti tietä. 9. Näin merkillistä taloa ei ole toista. 10. Dickon. 11. Laulurastaan pesä. 12. "Saanko palasen maata?" 13. "Minä olen Colin". 14. Nuori radzha. 15. Pesää rakentamassa. 16. "En tahdot". 17. Raivokohtaus. 18. "Meidän on toimittava pian". 19. "Se on tullut!" 20. "Minä saan elää ikuisesti!" 21. Ben Weatherstaff. 22. Auringon laskiessa. 23. Taika. 24. "Naurakoot vain". 25. Verho. 26. "Äiti". 27. Puutarhassa.
FRANCES HODGSON BURNETT (1849-1924)
Frances Hodgson Burnett on nimeltään tämän kirjan tekijä -- kertoja, joka on kirjoittanut viehättävät kirjat "Pikku lordi" ja "Pikku prinsessa" ja joka Louisa M. Alcottin ja L. M. Montgomeryn rinnalla kuuluu maailman suosituimpiin, jopa suorastaan klassillisiin nuorisonkirjailijoihin.
Frances Hodgson (Hodgson oli hänen tyttönimensä) oli jo pikkutyttönä verraton tarinoiden kertoja. Siitä saakka kun hän oppi kirjoittamaan, hän pani paperille kertomuksiaan, kirjoitti vaikkapa hiilellä jollei ollut lyijykynää, ja paperin puutteessa jopa lastuillekin.
Frances, joka oli syntynyt ja kasvanut Englannissa, muutti 16-vuotiaana Amerikkaan. Silloin alkoi myös hänen kirjailijanuransa -- hän oli päättänyt palauttaa perheensä varallisuuden kirjoittamalla kirjoja. Hodgsonit olivat näet saaneet kamppailla köyhyyttä vastaan aina siitä lähtien, kun isä Hodgson oli kuollut -- Frances oli silloin vasta nelivuotias. Mutta ennen kuin Frances saattoi ruveta kirjailijaksi, hänen täytyi ansaita rahat paperin, musteen ja postimerkkien ostamiseen. Yhdessä sisartensa kanssa hän alkoi poimia metsämarjoja ja myydä niitä kaupungissa, ja sillä tavalla saatiin rahaa kirjoitustarvikkeita varten.
Frances kopioi 13-vuotiaana kirjoittamansa tarinan ja lähetti sen erään aikakauslehden toimitukseen. Mutta kun toimittaja epäili, ettei niin nokkela kertomus voinut olla hänen ikäisensä tytön kirjoittama, Francesin täytyi sepittää uusi tarina verrattavaksi. Lopulta lehti ottikin julkaistakseen molemmat jutut, ja Frances sai nostaa ensimmäisen tekijänpalkkionsa, 35 dollaria.
Siitä pitäen Frances Hodgson kirjoitti hyvin ahkerasti noin 60 vuoden ajan, kaikkiaan yli 50 teosta (enimmäkseen nuorisonkirjoja), jotka saivat niin erinomaisen menestyksen, ettei sanaakaan siitä, mitä hän kirjoitti, jäänyt myymättä. Hänen teoksiaan esitettiin sitä paitsi näytelminä teattereissa ja elokuvina. -- Kirjailijatar meni Amerikassa naimisiin kuuluisan lääkäri Burnettin kanssa ja sai kaksi poikaa, joille hän heidän vartuttuaan luki kertomustensa käsikirjoituksia.
Yhtä työteliäs kuin rouva Burnett oli kirjailijana, yhtä puuhakas hän oli auttaessaan muita ihmisiä. Hänellä oli hyvin lämmin sydän ja hän otti syvästi osaa toisten suruihin ja vastoinkäymisiin. Avuliaisuus saattoi hänet itsensä usein suuriin rahavaikeuksiin.
1.
KETÄÄN EI JÄÄNYT
Kun Mary Lennox lähetettiin Misselthwaite Manoriin setänsä luo, kaikki olivat sitä mieltä, että hän oli harvinaisen ikävän näköinen pikku tyttö, ja totta se olikin. Hänen kasvonsa olivat pienet ja kapeat, vartalo hintelä ja hiekan värinen tukkakin perin ohut. Kasvot olivat yrmeän näköiset ja väriltään kellertävät, sillä hän oli syntynyt Intiassa ja sairastellut milloin mitäkin tautia.
Maryn isä oli toiminut virkamiehenä Intiassa, ja hän oli aina ollut kiireissään tai sairaana hänkin. Äiti taas oli ollut kaunotar, joka ei harrastanut juuri muuta kuin kutsuja ja iloista seuraelämää. Hän ei ollut lainkaan toivonut lasta, ja siksi hän luovuttikin pikku tyttönsä kokonaan aian, intialaisen lastenhoitajan, hoiviin. Tämä huomasi piankin, että jos mieli pysyä rouvan -- memsahibin -- suosiossa, oli lapsi pidettävä mahdollisimman paljon poissa näkyvistä. Niinpä kärtyisä, ruma sairasteleva vauva eristettiin tykkänään vanhemmistaan, ja kun hänestä kasvoi kärtyisä, sairasteleva pikku tyttö, häntä pidettiin yhä heistä erillään.
Mary ei nähnyt juuri muita ihmisiä kuin mustia palvelijoita, ja kun nämä aina tottelivat häntä ja antoivat hänelle kaikessa periksi, jottei memsahib häiriintyisi ja hermostuisi hänen itkustaan, hän oli kuusivuotiaana niin komenteleva ja itsekäs pikku otus kuin kuvitella saattaa. Nuori englantilainen kotiopettajatar, joka tuli neuvomaan tytölle lukemisen ja kirjoittamisen alkeita, ei voinut sietää Maryä, vaan lähti talosta jo kolmen kuukauden kuluttua, eikä yksikään niistä nuorista naisista, joita myöhemmin palkattiin samaan toimeen, pysynyt edes niin kauan kuin ensimmäinen. Ellei lukeminen olisi Marystä ollut hauskaa, hän ei olisi oppinut ensinkään aakkosia.
Eräänä painostavan helteisenä päivänä ollessaan noin yhdeksänvuotias Mary heräsi hyvin pahantuulisena, ja vielä äreämmäksi hän kävi huomatessaan, ettei vuoteen ääressä seisova palvelija ollutkaan hänen aiansa.
-- Mitä sinä täällä teet? hän sanoi vieraalle naiselle. -- Et sinä saa olla täällä. Lähetä tänne minun aiani pukemaan minua.
Nainen änkytti pelästyneen näköisenä, ettei aia voinut tulla, ja kun Mary alkoi kiukuissaan lyödä ja potkia häntä, hän näytti yhä säikähtyneemmältä ja toisti, ettei aia mitenkään voinut tulla neiti sahibin luo.
Jotakin salaperäistä oli ilmassa sinä aamuna. Ei mikään sujunut niin kuin ennen. Alkuasukaspalvelijoista osa oli kadonnut ja toiset hiipivät tai kiiruhtivat hätäisinä paikasta toiseen. Mutta kukaan ei suostunut kertomaan Marylle mitään eikä aiaakaan kuulunut. Jäätyään lopulta aivan yksin Mary lähti puutarhaan ja alkoi leikkiä kuistin vieressä kasvavan puun alla. Hän oli tekevinään kukkapenkkiä, ja pistellessään suuria tulipunaisia hibiscuksen kukkia pieniin multakumpuihin hän ärtyi yhä enemmän ja jupisi itsekseen sapekkaita sanoja, jotka oli tarkoitettu Saidielle kun tämä palaisi.
-- Sika! Sika! Emäsika! hän sanoi, sillä pahemmin ei voi alkuasukkaita loukata kuin sättimällä heitä siaksi.
Hän kyyrötti siinä suu mutrussa ja hoki herjaavia sanojaan yhä uudelleen, kun hänen äitinsä tuli äkkiä kuistille nuoren vaaleaverisen miehen seurassa. He juttelivat keskenään merkillisen matalalla äänellä.
Mary tunsi tuon poikamaisen nuoren miehen; hän oli hiljakkoin Englannista Intiaan tullut upseeri. Tyttö tuijotti hartaasti häneen, mutta vielä hartaammin äitiinsä. Niin hän aina teki, kun hänellä oli tilaisuus nähdä äitiään, sillä memsahib -- siksi Marykin tavallisesti sanoi häntä -- oli pitkä, kaunis, solakka olento, jolla oli aina yllään ihmeen kaunis puku. Hänen hiuksensa olivat kuin taipuisaa silkkiä, pieni soma nenä näytti hiukan halveksivalta ja suurissa silmissä päilyi alati nauru. Hänen vaatteensa olivat ohuet ja hulmuavat, "täynnä pitsejä", sanoi Mary. Tänä aamuna ne näyttivät hulmuavan vieläkin enemmän kuin tavallisesti, mutta silmät eivät nyt nauraneet. Suurina ja rukoilevina ne tarkastivat nuoren upseerin kasvoja.
-- Onko se niin vaarallista? Todellako? Mary kuuli hänen kysyvän.
-- Se on kerrassaan hirveätä, vastasi nuori upseeri ääni värähtäen. -- Hirveätä, rouva Lennox. Teidän olisi pitänyt lähteä vuoristoon jo kaksi viikkoa sitten.
Memsahib väänteli käsiään.
-- Voi, tietysti minun olisi pitänyt! hän sanoi. -- Mutta minä hupsu halusin jäädä noihin typeriin päivälliskutsuihin!
Samassa palvelijain asunnoista alkoi kuulua äänekkäitä valituksia, niin kaameita, että hän tarrautui nuoren miehen käsivarteen. Maryä värisytti päästä jalkoihin.
-- Mitä se on? Mitä se on? änkytti rouva Lennox.
-- Joku on kuollut, vastasi nuori upseeri. -- Ette sanonut, että se raivoaa jo omien palvelijoittennekin keskuudessa.
-- En tiennyt sitä! äännähti memsahib. -- Tulkaa! Tulkaa! Ja hän kääntyi kiireesti ja juoksi sisään.
Tämän jälkeen sattui monta kammottavaa tapausta ja aamun käsittämättömät yksityiskohdat selvisivät Marylle. Kolera oli levinnyt paikkakunnalle ja ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä. Aia oli sairastunut yöllä, ja palvelijain majoista kuuluvat valitushuudot merkitsivät, että hän oli juuri heittänyt henkensä. Samana päivänä kuoli kolme muuta palvelijaa ja toiset riensivät pakoon kauhun valtaamina. Kaikissa bungalow'issa voihki kuolevia.
Toisena päivänä, kun hämmennys ja sekasorto olivat pahimmillaan, Mary pysytteli lastenkamarissa kaikkien unohtamana. Ei kukaan ajatellut eikä kaivannut häntä, eikä hän tiennyt lainkaan mitä talossa tapahtui. Päivä kului itkemiseen ja nukkumiseen. Mary tajusi vain, että sairaita oli kaikkialla, ja hänen korviinsa kuului salaperäisiä, kammottavia ääniä.
Kerran hän hiipi ruokasaliin, mutta siellä ei ollut ketään. Kesken jäänyt päivällinen oli vielä pöydällä, ja näytti siltä, kuin aterioitseville olisi äkkiä tullut kiireinen lähtö.
Tyttö söi hiukan hedelmiä ja keksejä ja tyhjensi janoonsa melkein täyden viinilasin. Viini oli makeata, eikä hän tiennyt kuinka väkevää se oli. Niinpä hän piankin kävi nuokkuvan uniseksi ja palasi lastenkamariin palvelijain majoista kuuluvien huutojen ja askelten töminän säikyttämänä. Häntä nukutti niin etteivät silmät pysyneet auki, ja hän heittäytyi vuoteelleen tietämättä pitkään aikaan mitä hänen ympärillään tapahtui.
Paljon tapahtuikin hänen raskaasti nukkuessaan, mutta ei mikään häirinnyt häntä, eivät valitukset eivätkä askelet, kun kantamuksia vietiin edestakaisin.
Herättyään hän makasi alallaan tuijottaen seinään. Talosta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Varmaan koko onnettomuus oli jo ohitse, kun mistään ei enää kuulunut valituksia eikä askelia. Kukahan Marystä nyt pitäisi huolta, kun hänen aiansa oli kuollut? Kai hän saisi toisen aian, ja ehkä vielä sellaisen, joka osaisi kertoa uusia tarinoita. Hän olikin jo lopen kyllästynyt entisiin.
Hoitajansa kuolemaa Mary ei itkenyt. Hän ei ollut kiintyväinen lapsi eikä ollut ikinä välittänyt sanottavasti kenestäkään. Melu ja hätäinen juoksu talossa sekä kolerasairaiden valitushuudot olivat vain säikähdyttäneet häntä ja hän oli suutuksissaan siitä, ettei kukaan näyttänyt muistavankaan häntä. Mutta jos kaikki olivat jo terveitä, niin varmaan joku tulisi pian häntä katsomaan.
Mutta kukaan ei tullut, ja hänen maatessaan siinä odottamassa hiljaisuus alkoi tuntua ahdistavalta. Matolta kuului kahinaa ja kurottautuessaan katsomaan hän näki pienen tarhakäärmeen, joka luikerteli pitkin lattiaa ja tarkasti häntä säkenöivillä jalokivisilmillään. Maryä ei pelottanut, sillä se oli vaaraton pikku eläin. Käärme näyttikin hätäisesti pyrkivän pois huoneesta; se puikahti oven alle Maryn katsellessa sitä.
-- Kuinka lystikäs ja rauhallinen se on, tuumi Mary. -- Tuntuu siltä kuin bungalow'ssa ei olisi muita kuin minä ja käärme.
Melkein samassa hän kuuli askelia kuistilta. Tulijat olivat miehiä ja he juttelivat matalalla äänellä. Ei kukaan mennyt vastaan tai puhutellut heitä, ja he kuuluivat aukaisevan ovia ja kurkistelevan huoneisiin.
-- Kylläpä on kolkkoa! hän kuuli jonkun sanovan. -- Tuo kaunis viehättävä nainen! Ja nähtävästi lapsikin on mennyt. Heillä kuului olleen lapsikin, vaikkei häntä koskaan näkynyt.
Heidän avatessaan lastenkamarin oven pari minuuttia myöhemmin Mary seisoi keskellä lattiaa. Siinä hän seisoi rumana ja kiukkuisena pikku äkäpussina, sillä hänen alkoi olla nälkä ja hänestä oli häpeällistä, että hänet oli näin jätetty oman onnensa nojaan. Ensimmäinen tulijoista oli kookas upseeri, jonka Mary oli kerran nähnyt puhelevan isänsä kanssa. Hän näytti väsyneeltä ja huolestuneelta, ja Maryn nähdessään hän hätkähti yllättyneenä.
-- Barney! hän huudahti. -- Täällä on lapsi! Lapsi ihan yksin! Tällaisessa paikassa! Ihme ja kumma, kuka hän mahtaa olla.
-- Minä olen Mary Lennox, sanoi tyttö suoristaen jäykästi selkäänsä. Oli hyvin epäkohteliasta sanoa hänen isänsä bungalow'ta "tällaiseksi paikaksi"! -- Minä nukahdin, kun kaikki sairastuivat koleraan ja heräsin juuri. Miksi ei kukaan tule tänne?
-- Siinä on nyt tuo lapsi, jota ei kukaan ole ikinä nähnyt! huudahti mies seuralaiselleen. -- Totisesti: hänet on unohdettu tänne!
-- Miksi minut on unohdettu! kivahti Mary jalkaansa polkien. -- Miksi ei kukaan tule?
Nuori Barney-niminen mies katseli häntä surullisesti, ja Mary näki hänen räpyttävän silmiään aivan kuin ne olisivat kostuneet.
-- Pikku raasu, hän sanoi. -- Ei ole jäljellä ketään joka tulisi. Näin oudolla ja äkillisellä tavalla Mary sai tietää, ettei hänellä ollut enää isää eikä äitiä. Molemmat olivat kuolleet yöllä, ja heidät oli kannettu pois. Ne muutamat alkuasukaspalvelijat, jotka olivat säästyneet sairaudelta, olivat lähteneet suin päin talosta muistamatta ensinkään pientä neitiä. Siksipä kaikkialla olikin ollut niin hiljaista. Mary ja kahiseva käärme olivat todella äsken olleet ainoat elävät olennot koko bungalow'ssa.
2.
MARY-NEITI, ÄRRIPÄÄ
Marystä oli aina ollut hauskaa katsella äitiään ja ihailla häntä kaukaa. Mutta kun äiti oli pysynyt hänelle melkein vieraana, ei ollut ihme, ettei tyttö osannut häntä paljon ikävöidä. Oikeastaan hän ei ikävöinyt ensinkään; umpimielisenä lapsena hän ei ajatellut juuri muuta kuin itseään.
Jos Mary olisi ollut hiukan vanhempi, hän olisi varmaan miettinyt huolissaan tulevaisuuttaan; hänhän oli jäänyt ypöyksin maailmaan. Mutta hän oli vielä lapsi, eikä osannut kuvitellakaan, ettei hänestä pidettäisi edelleen huolta niin kuin tähänkin asti. Hän oli jännittynyt vain siitä, millaisten ihmisten luokse hän joutuisi, oltaisiinko hänelle kohteliaita ja saisiko hän noudattaa omaa mieltään kuten ollessaan aian ja muiden alkuasukaspalvelijain hoivissa.
Hän tiesi, ettei jäisi pitkäksi aikaa englantilaisen papin kotiin, jonne hänet ensin vietiin. Ei hän tahtonutkaan jäädä. Pappi oli köyhä ja hänellä oli viisi jotensakin samanikäistä lasta; heillä oli tahraiset vaatteet ja he riitelivät alinomaa leluista. Mary ei voinut sietää perheen epäsiistiä bungalow'ta ja oli lapsille niin tyly ja ärtyisä, ettei kukaan heistä parin päivän kuluttua enää tahtonut leikkiä hänen kanssaan. Toisena päivänä annettiin hänelle pilkkanimi, joka sai hänet raivostumaan.
Basil sen alkuaan keksi. Basil oli ujostelematon pikku poika, jolla oli siniset silmät ja terhakka pysty nenä, ja Mary inhosi häntä. Tyttö leikki yksikseen puun alla samoin kuin sinäkin aamuna, jolloin kolera puhkesi. Kun hän siinä taputteli pieniä multakumpuja ja puutarhapolkuja, tuli Basil seisomaan hänen viereensä ja tarkkasi hänen työtään hartaasti.
-- Miksi et tee siihen kiviläjää, ne voisivat olla olevinaan kallioita? hän virkkoi äkkiä. -- Tuohon, juuri keskelle, ja hän kumartui osoittamaan sormellaan.
-- Mene tiehesi! kirkaisi Mary. -- En voi sietää poikia. Mene tiehesi!
Basil näytti ensin suuttuvan, mutta sitten hän alkoi kiusoitella. Hän kiusoitteli aina sisariaan. Hän hyppeli ja tanssi Maryn ympärillä, väänteli kasvojaan, nauroi ja lauloi:
"Mary-neiti ärripää miten kasvaa tarhas tää? Liljat, kaalit, orvokit kaikki rinnan istutit."
Hän lauloi sitä, kunnes toisetkin lapset kuulivat sen ja rupesivat nauramaan, ja mitä äkäisemmäksi Mary tuli, sitä enemmän he lauloivat: "Mary-neiti ärripää". Ja sen jälkeen he sanoivat häntä aina Mary-neiti ärripääksi, usein hänelle itselleenkin.
-- Sinä saat lähteä kotiin loppuviikolla, sanoi Basil Marylle. -- Ja siitä me olemme hyvillämme.
-- Niin minäkin olen, vastasi Mary. -- Missä on koti?
-- Hän ei tiedä, missä koti on! sanoi Basil seitsenvuotiaan mahtava ylenkatse äänessään. -- Koti on tietysti Englanti. Isoäiti asuu siellä ja Mabel-sisko lähetettiin hänen luokseen viime vuonna. Sinä et lähde isoäitisi luo. Sinulla ei ole isoäitiä. Sinä lähdet setäsi luo. Hänen nimensä on Archibald Craven.
-- En minä tiedä mitään hänestä, kivahti Mary.
-- Et tietenkään, vastasi Basil. -- Tytöt eivät koskaan tiedä mitään. Kuulin isän ja äidin puhuvan hänestä. Hän asuu autiossa vanhassa talossa eikä kukaan käy hänen luonaan. Hän on niin kiukkuinen, ettei huoli ketään luokseen, ja vaikka huolisikin, niin kukaan ei menisi. Hän on kyttyräselkäinen ja ihan kamala.
-- En usko sinua, sanoi Mary ja käänsi Basilille selkänsä tukkien sormillaan korvansa, sillä hän ei tahtonut kuulla enempää.
Mutta jäljestäpäin hän mietiskeli pitkään asiaa, ja kun rouva Crawford samana iltana kertoi hänelle, että hän saisi parin päivän kuluttua matkustaa setänsä, herra Archibald Cravenin luo, joka asui Misselthwaite Manorissa, hän näytti niin ynseältä ja välinpitämättömältä, etteivät Crawfordit tienneet mitä hänestä ajatella.
-- Hän on raukka kovin ruma, sanoi rouva Crawford säälivästi, kun Mary oli lähtenyt huoneesta. -- Ja äiti oli niin kaunis. Hän oli käytökseltäänkin viehättävä, mutta Mary on niin ikävä ja epäystävällinen, että harvoin näkee sellaista lasta. Lapset sanovat häntä nykyään Mary-neiti ärripääksi, ja vaikka se on häijyä, voi sen hyvin ymmärtää.
-- Ehkäpä Marykin olisi hiukan toisenlainen, jos hänen äitinsä olisi vähän useammin näyttänyt lastenkamarissa kauniita kasvojaan ja sievää käytöstään. On oikein surullista ajatella, että harvat ihmiset tiesivät hänellä olleenkaan lasta.
-- Lieneekö hän koskaan edes katsellut tyttöä, huokasi rouva Crawford. -- Hoitajansa kuoltua tuo pikku raukka jäi aivan turvattomaksi. Ja palvelijat juoksivat tiehensä ja jättivät hänet ypöyksin autioon bungalow'hon! Eversti McCrew sanoi, että hän ei ollut uskoa silmiään, kun hän oven avatessaan näki tytön seisovan yksinään keskellä huonetta.
* * * * *
Maryn huoltajana pitkällä merimatkalla oli eräs upseerin rouva, joka matkusti Englantiin viemään lapsiaan kouluun. Rouvalla oli yllin kyllin puuhaa omissa lapsissaan, ja hän oli mielissään, kun sai Lontoossa luovuttaa Maryn herra Archibald Cravenin taloudenhoitajattarelle, joka oli lähetetty noutamaan tyttöä. Taloudenhoitajattaren nimi oli Medlock. Hän oli punakka ja tukeva, ja hänen mustat silmänsä tähystelivät terävinä ympärilleen. Hänellä oli sinipunertava puku, musta, ripsuilla koristettu silkkikaapu ja musta hattu, jonka sinipunertavat samettikukat hyppivät hänen liikuttaessaan päätään. Mary ei pitänyt hänestä ensinkään, mutta sehän ei ollut ihme, koska hän ei pitänyt juuri kenestäkään. Sitä paitsi rouva Medlock ei näyttänyt liioin välittävän hänestä.
-- Voi ihmettä, millainen pieni rääpäle! hän puuskahti. -- Ja joku väitti, että hänen äitinsä oli kaunotar. Eipä hän tosiaankaan ole tyttärelleen suuria peruja antanut.
-- Ehkäpä hän vanhemmaksi tultuaan muovautuu, sanoi upseerin rouva hyväntahtoisesti. -- Kun hän ei vain olisi niin väritön ja ynseän näköinen. Lapset muuttuvat kasvaessaan.
-- Kyllä hänen sitten onkin muututtava aika paljon, vastasi rouva Medlock. -- Eikä Misselthwaite suinkaan ole sellainen paikka, missä lapset kaunistuvat -- sen saatte uskoa.
He eivät tienneet Maryn kuulevan, sillä hän seisoi melko kaukana hotellin ikkunan ääressä. Hän katseli raitiovaunuja, ajoneuvoja ja ihmisiä, mutta seurasi koko ajan keskustelua ja oli hyvin utelias tietämään, millainen hänen setänsä oli ja millainen se paikka, jossa hän tulisi asumaan. Millainen oli kyttyräselkäinen ihminen? Hän ei ollut koskaan nähnyt ketään kyttyräselkäistä. Ehkäpä sellaisia ei Intiassa ollutkaan.
Jouduttuaan hoitajansa kuoltua toisten ihmisten pariin Mary oli alkanut tuntea itsensä yksinäiseksi, ja hänen mielessään liikkui aivan uusia ajatuksia. Hän oli alkanut pohtia, miksi hän ei milloinkaan ollut tuntunut kenenkään lapselta, ei edes siihen aikaan, kun hänen isänsä ja äitinsä olivat elossa. Toiset lapset näyttivät kuuluvan vanhemmilleen, mutta hän ei ollut ikinä kuulunut kenellekään. Palvelijoita, ruokaa ja vaatteita hänellä oli ollut, mutta ei kukaan ollut hänestä välittänyt. Hän ei tiennyt sen johtuvan siitä, että hän itse oli töykeä ja pahantuulinen. Muita hän kyllä usein piti epämiellyttävinä, mutta omaa luonteenvikaansa hän ei huomannut lainkaan.
Punakka, arkipäiväisen näköinen rouva Medlock oli hattuineen kaikkineen Maryn mielestä epämiellyttävin olento, jonka hän koskaan oli nähnyt. Kun he seuraavana päivänä lähtivät matkalle Yorkshireen, hän asteli asemasiltaa pää pystyssä koettaen pysytellä rouva Medlockista niin loitolla kuin mahdollista, sillä hän ei tahtonut näyttää kuuluvansa samaan seuraan. Häntä olisi suututtanut kovasti, jos ihmiset olisivat luulleet, että hän oli rouva Medlockin tytär.
Mutta rouva Medlock välitti vähät Marystä ja hänen ajatuksistaan. Hän oli niitä naisia, jotka "eivät voi sietää, että lapset ovat nenäkkäitä". Hän ei ollut lähtenyt Lontooseen lainkaan mielellään, sillä matka sattui juuri siksi päiväksi, jolloin hänen Maria-sisarensa tytär vihittiin. Mutta hänellä oli mukava toimi ja hyvä palkka, ja jos mieli pysyä herra Archibald Cravenin taloudenhoitajattarena, oli viisainta noudattaa empimättä hänen käskyjään.
-- Kapteeni Lennox ja hänen vaimonsa ovat kuolleet koleraan, oli herra Craven sanonut lyhyeen, kylmään tapaansa. -- Kapteeni Lennox oli vaimoni veli ja minä olen heidän tyttärensä holhooja. Lapsi on tuotava tänne. Teidän on mentävä Lontooseen häntä noutamaan.
Niinpä rouva Medlock sulloi pienen matkalaukkunsa täyteen ja lähti matkaan.
Mary istui rautatievaunun nurkassa rumana ja kärttyisänä. Hänellä ei ollut mitään luettavaa eikä katsottavaa, ja hän piteli laihoja, mustiin käsineisiin verhottuja käsiään helmassaan. Mustassa puvussaan hän näytti tavallistakin keltaisemmalta, ja suruhatun alta hapsottava tukka oli ohut ja väritön. Noin ikävää ja hemmoteltua tenavaa en ole eläissäni tavannut, mietti rouva Medlock. Hän ei ollut ikinä nähnyt kenenkään lapsen istuvan niin hiljaa ja haluttomana, ja viimein hän kyllästyi katselemaan murjottavaa tyttöä ja alkoi puhella kovalla, kimeällä äänellään.
-- Kerronpahan tässä sinulle hiukan paikasta, mihin olet menossa, hän sanoi. -- Oletko kuullut mitään sedästäsi?
-- En, vastasi Mary.
-- Eikö isäsi tai äitisi koskaan puhunut hänestä?
-- Ei, sanoi Mary otsaansa rypistäen. Hän muisti, etteivät hänen isänsä ja äitinsä yleensä puhuneet hänelle mistään.
-- Hm, mutisi rouva Medlock tuijottaen hänen töykeihin pikku kasvoihinsa. Tuokion verran hän oli vaiti, sitten hän aloitti uudelleen.
-- Voisinhan minä sinulle jotain kertoakin -- valmistaa sinua. Sinä tulet merkilliseen paikkaan.
Mary ei virkkanut mitään. Rouva Medlockia näytti harmittavan tytön näennäinen välinpitämättömyys, mutta hän veti syvään henkeään ja jatkoi:
-- Ei sen puolesta, onhan se komea ja suurellinen paikka, vaikka vähän kolkko, ja herra Craven on tavallaan ylpeäkin siitä. Talo on kuudensadan vuoden vanha, ja siinä on lähes sata huonetta, vaikka useimmat ovat käyttämättä ja lukittuja. Ja tauluja siellä on, vanhoja hienoja huonekaluja ja kaikenlaista tavaraa, joka on ollut siellä ties kuinka kauan. Talo on nummen laidassa, mutta sitä ympäröi suuri puisto ja puutarha -- vanhat puut, joiden oksat viistävät maata... Hän vaikeni ja veti uudelleen henkeään. -- Mutta siinä onkin kaikki, hän päätti äkkiä puheensa.
Mary oli alkanut kuunnella vasten tahtoaan. Kaikki tuntui olevan niin erilaista kuin Intiassa, ja uusi oli hänestä aina jännittävää. Mutta hän ei halunnut näyttää kiinnostustaan. Niinpä hän istui vaiti.
-- No niin, sanoi rouva Medlock. -- Miltä sinusta tuntuu?
-- Ei miltään, vastasi Mary. -- En tiedä mitään tuollaisista paikoista.
Rouva Medlockista pääsi lyhyt naurahdus.
-- Vai et! hän sanoi. -- Sinähän olet kuin vanha ihminen. Etkö lainkaan välitä, millaista siellä on?
-- Eihän se ketään liikuta, välitänkö vai en, sanoi Mary.
-- Siinä sinä kyllä olet oikeassa, arveli rouva Medlock. -- Ei sitä kukaan kysy. En todellakaan voi käsittää, mitä sinä Misselthwaite Manorissa teet; setäsi kai arvelee pääsevänsä sillä keinoin helpommalla. Ei hän itse aio vaivautua sinun tähtesi, se on kyllä varma.
Hän katkaisi puheensa ikään kuin älyten jotakin.
-- Hänen selkänsä on viallinen, hän sanoi. -- Sen takia hänellä kaikki meni vinoon. Hän oli kitkerä ja ärtyisä nuori mies eikä voinut nauttia rahoistaan ja suuresta maatilastaan ennen kuin meni naimisiin.