v. 1701 kruunasi itsensä sukumaana perimänsä Preussin kuninkaaksi,

mutta piti kuitenkin edelleenkin Brandenburgin vaaliruhtinaskuntaa varsinaisena päämaanaan. Hannover sitä vastoin, jonka vaaliruhtinas perimäoikeuden nojalla v. 1714 nousi Englannin valtaistuimelle, joutui personali-unioniin Englannin kanssa ja oli vuoteen 1837 muusta Saksasta erotettuna.

Saksan ruhtinashoveissa pääsi 18:lla vuosisadalla yhä enemmän valtaan ranskalainen ylellisyys, ranskalainen vaateparsi ja tapa, mutta ne eivät saavuttaneet ranskalaista hienostusta, vaan kuluttivat alamaisilta kiskomansa rahat ylellisyyteen. Tuhlauksessa varsinkin Saksi antoi muille esimerkkiä. Preussi kuitenkin oli poikkeus, Preussin hallitsijat isällisellä huolenpidolla omistivat voimansa maan taloudellisen tilan parantamiselle. Ja vaikka tämän nousevan valtakunnan alueet olivat niin hajallaan, jopa aivan toisistaan erotettuina, niin pääsi se kuitenkin siihen määrään voimistumaan, että siitä oli tuleva Saksan valtakunnan perustus. Tämä oli varsinkin "suuren vaaliruhtinaan" Fredrik Vilhelmin ansio (1640-88). Samalla kuin Preussin hallitsijat noudattivat sekä valtion taloudessa että omassakin taloudessaan mitä suurinta säästäväisyyttä, he käyttivät kaikki liikenevät varansa melkoisen armeijan ylläpitämiseen. V. 1740 Preussi Tukholman rauhassa sai Oderin suistamon ja Stettinin kaupungin. Varsinkin Fredrik II (1740-86) kohotti valtaavasti Preussin sekä sisäistä että ulkonaista voimaa. Hän kuivatti soita, levitti asutusta, auttoi alamaisiaan vaikeissa oloissa, mutta kävi samalla menestyksellä sotia, päämääränään Preussin kohottaminen Saksan johtavaksi vallaksi. Puolalta hän riisti Länsi-Preussin, Itävallalta Schlesian. Loistavien voittojensa kautta usein ylivoimaisista vihollisista, murtumattoman sitkeytensä kautta raskaimmissakin vastoinkäymisissä Fredrik II kohotti Preussin kansan itseluottamusta ja kansallistuntoa, teki maastaan suurvallan. Menestyksellä hän esti Itävaltaa enää saamasta Saksan nimellisessä valtakunnassa takaisin entistä mahtiasemaansa. Puolan ensimäisessä jaossa Preussi sai Länsi-Preussin ja osan Suur-Puolaa, toisessa Danzigin ja Thornin sekä loput Suur-Puolasta. Kansansa valistumisestakin piti tämä itse erinomaisen valistunut ruhtinas huolta.

Mutta Fredrik II:sen seuraajain aikana Preussi jälleen rapistui, vaikkei siihen määrään kuin jotkut muut Saksan pienistä valtioista, joiden ruhtinaat, saadakseen rahoja ylelliseen hovinpitoon, möivät alamaisiaan sotamiehiksi ulkomaille, varsinkin Englantiin. Niinpä myytiin Amerikkaan 30,000 saksalaista tappelemaan Yhdysvaltoja vastaan. Muista pienistä hoveista oli Weimarin hovi loistava poikkeus. Se oli Saksan kohoovan runouden suojelija, siellä saivat sekä Schiller että Göthe että monet muut Saksan klassillisen ajan runoilijat tyyssijan ja toimeentulon.

Mutta Saksanmaan aineellinen vaurastuminen 18:lla vuosisadalla yleensä edistyi melkoisesti. Vuosisadan loppupuoliskolla ryhtyivät valistuneimmat valtiomiehet toimiin maaorjuuden lakkauttamiseksi. Perustettiin ensimäiset maanviljelysopistot, maanviljelysyhdistykset, maanviljelyskirjallisuuden perusteet laskettiin. Kaupungit vähitellen vaurastuivat Kolmenkymmenen vuoden sodan hävityksistä, vaikkeivät enää saavuttaneetkaan keskiaikaista mahtiansa. Kauppaa rasittivat sisämaan tullit, joita oli niin tiheässä, että esim. laivan, joka kulki Rheiniä pitkin Strassburgista Hollantiin, täytyi välillä maksaa tullia 30 tulliasemalla. Weserillä oli 19, Elbellä 35, Mainilla 33 tulliasemaa. Edullisesti taas vaikutti liikkeeseen se, että muuttovapaus vähitellen alkoi tulla tunnustetuksi. Sitä ennen ei alamainen saanut muuttaa toisesta Saksankaan maasta toiseen ilman lupaa, josta usein vaadittiin melkoinen vero. Saksanmaan väkiluku kohosi puolessatoista vuosisadassa (1650-1800) 4 miljonasta 26 miljonaan. Mutta Saksalaisilla ei enää ollut samaa toimintatarmoa kuin edellisinä vuosisatoina. Ennen oli edes kaupungeilla ollut melkoinen vapaus. Valtioiden kehityttyä täydellisen itsevaltiuden kannalle ei sitä vapautta enää ollut millään kansanluokalla.

Ranskan vallankumouksen ja Napoleon I:sen aika.

Kahdeksannentoista vuosisadan valistusfilosofia, joka Ranskassa lopulta johti vallankumoukseen, oli Saksassakin valmistanut alaa uusille sekä valtiollisille että yhteiskunnallisille liikkeille. Saksan valistuneissa piireissä sen vuoksi tervehdittiinkin yleisellä tyytyväisyydellä vallankumouksen ensi vaiheita. Mutta kun kumous muuttui hirmuvallaksi, niin mielipiteetkin kääntyivät, monarkinen aate voimistui ja vanhoillisuus sai uusia voimia. Syynä tähän oli sekin seikka, että kumouksellinen Ranska, sisällistä voimaa saavuttaakseen, käänsi ulkomaita kohtaan sodan. Vallankumous ja siitä versonut Napoleonin keisarivalta taistelivat menestyksellä. Vallankumousta vastaan liittyneitten valtain, Venäjän, Itävallan ja Preussin, täytyi peräytyä Ranskan alueelta, pian ne eivät voineet omiakaan alueitaan puolustaa, vaan Saksan ja Itävallan yli hyökyi myrskylaine, joka nämä maat ajaksi kokonaan peitti tulvillaan, pyyhkäsi olemattomiin Saksan valtakunnan ja sen valtiot ja levitti Ranskan ylivallan Venäjän rajalle saakka. Sekä Itävallan että Preussin täytyi, monet sodat sodittuaan, nöyrtyä Napoleonin edessä, suostua hänen määräämiinsä rajoihin, seurata häntä vihdoin onnettomalle sotaretkelle Venäjän sydämeen. Napoleon mielin määrin muutteli Saksanmaan karttaa. Ensinnäkin hän hävitti Rheinin rannoilla ja Länsi-Saksassa joukon melkoisia hengellisiä ruhtinaskuntia, jotka siellä valtakuntakäsitteen turvissa olivat eläneet ja säilyttäneet katolilaisina nämä maat. Semmoisia olivat Moselin laaksossa Trierin arkkihiippakunta, Rheinin vasemmalla rannalla Kölnin arkkihiippakunta, Westfalissa Münsterin hiippakunta sekä Mainin laaksossa Mainzin, Würzburgin ja Bambergin hiippakunnat. Nämä muutokset jäivät pysyviksi, hengelliset herrat eivät sen koommin saaneet alueitaan takaisin. Varsinaisen Ranskan raja siirrettiin koillisessa aina Elbeen saakka. Preussi ja Itävalta tosin säilyivät valtakuntina, mutta niitten ja Ranskan rajain väliset maat yhdistettiin "Rheinin liitoksi", joka oli Napoleonin käskyn alainen. Siihen kuuluivat Baijeri, Württemberg, Badi, Hessi-Darmstadt, Berg (Rheinin varrella), Nassau y.m. Liittolaisilleen Napoleon auliisti jakoi arvonimiä: Saksista tuli kuningaskunta, Baijerista ja Württembergistä niinikään, Badista ja Hessistä suurherttuakuntia. Itävallan keisari luopui kaikista vaatimuksista näihin maihin ja tyytyi arvonimeen: Itävallan perinnöllinen keisari. Saksalais-roomalainen keisarikunta oli siten vihdoin muodollisestikin lakannut olemassa olemasta. Pohjois-Saksassa muodostettiin Hannoverista ja muista maista Westfalin kuningaskunta, jonka Napoleon antoi nuorimmalle veljelleen. Näin Saksan maita, joita vanhat läänityslaitoksen aikuiset perimäolot olivat pysyttäneet niin pienissä liuskoissa, niin voimattomina suurempiin yhteisiin tehtäviin, nyt hävitti, palotteli ja yhdisteli muutamassa vuodessa mielin määrin mies, joka vielä vuosikymmen takaperin oli ollut pieni ranskalainen upseeri. Ja tämä vallottaja lähetteli nyt miten halutti saksalaisia vertaan vuodattamaan milloin minnekin etäisiin maihin, joihin hän valtaansa levitteli, hänen itsekkäitä suunnitelmiaan toteuttamaan. Saksa ei tosin joutunut yhtä suuren hävityksen alaiseksi kuin Kolmenkymmenen vuoden sodassa, mutta nöyryytys oli vielä masentavampi. Mutta siitäkin huolimatta piti suuri osa silloisesta Saksan kansasta Napoleonia vapauttajanaan, sillä paljon hyödyllisiä uudistuksiakin hän toi mukanaan. Rheinin Liiton maissa oikeudenkäyttö ja raha-asiain hoito, ranskalaisen esimerkin mukaan, järjestettiin yksinkertaiselle ajanmukaiselle kannalle, sotalaitos järjestettiin ajanmukaiseksi, vanhat säätyetuoikeudet kumottiin, kirkon omaisuus otettiin takavarikkoon ja käytettiin muihin tarkotuksiin, liikkeen salvat kumottiin, ammattipakon poistamisen kautta ammattielämä elpyi entistä vireämmäksi. Sanalla sanoen, yhdessä suursiivouksessa lakaistiin pois paljon vanhaa romua, joka oli estänyt kansan elämää vapaasti kehittymästä.

Ja tämä esimerkki pakotti Preussinkin ryhtymään perinpohjaiseen sisälliseen uudistukseen, jonka välttämättömyyden etevät ja isänmaalliset miehet älysivät.

Niin rasittavaksi kävi kuitenkin Napoleonin mielivalta Saksassa, että se vihdoinkin viritti Saksassa isänmaallisen innostuksen, joka liittyi ruhtinaitten ponnistuksiin maittensa ja valtaistuimiensa puolesta. Preussissa tämä kansallinen hehku ensinnä kohosi ja se voimistui niin mahtavaksi, että se tempasi masennetun hallituksenkin mukanaan. Napoleonin armeijan jouduttua Venäjällä tuhon omaksi Preussi alkoi ylimielistä käskijää vastaan sodan. Venäjä oli tässä sodassa luonnollinen liittolainen. Englanti niinikään, pian liittoon yhtyi Itävaltakin, vaikka Preussin ja Itävallan vanha ristiriita esti tätäkään sotaa käymästä niin suurella tarmolla, kuin olot olisivat myöden antaneet. Mutta Rheinin liittoon kuuluvat vallat sitä vastoin pysyivät Napoleonin puolella osasta ruhtinaitten itsekkäistä huolista, osasta ehkä kansan suosiosta. Vasta kun ensimäinen ratkaiseva voitto oli saatu Leipzigin suuressa kansaintaistelussa (1813), luopuivat Rheinin liiton ruhtinaat Napoleonista, kun heille vakuutettiin, että he saisivat maansa pitää. Heidänkin maistaan nostettiin sotaväkeä, joka nyt sai kääntää aseensa Ranskalaisia vastaan, sen sijaan että se edellisissä taisteluissa oli omia maanmiehiään vastaan taistellut. Seuraavana vuonna Venäjä, Englanti, Preussi ja Itävalta määräsivät rauhanehdot Parisissa. Ne olivat Ranskalle jotenkin lievät, mutta sitä raskaammat hänen saksalaisille liittolaisilleen, etenkin Saksille, jonka täytyi luovuttaa Preussille nykyinen Saksin maakunta ynnä Lausitz. Lisäksi Preussi sai Rheinin vasemman rannan, Westfalin ja Posenin. Ruotsilta Preussi sai vaihtojen kautta Pommerin. Mutta kun Napoleon maanpakonsa jälkeen Elbassa uudelleen anasti vallan ja kruunautti itsensä Ranskan keisariksi, niin käsittivät Europan muut vallat hänet nyt siihen määrään vihollisekseen, että entinen liitto paikalla uudistettiin ja Ranskaa vastaan aljettiin sota. Englannin ja Preussin armeijat yhdessä Waterloon taistelussa tuhosivat Napoleonin armeijan, Parisi vallotettiin uudelleen, Napoleon uuden kerran sysättiin valtaistuimelta, Ranskalle asetettiin kovemmat rauhanehdot. Mutta Elsass jäi yhä vielä Ranskalle. Anastetut taideteokset sen sitä vastoin, muita rauhanehtoja mainitsematta, täytyi antaa takaisin. Varsinaisen Saksan maat yhtyivät Saksan liitokunnaksi. Tähän kuuluivat Preussista ja Itävallasta ne maat, jotka ennen olivat kuuluneet Saksan keisarikuntaan, Tanska Holsteinin puolesta ja Alankomaat. Vapautussodan kautta Saksanmaa oli luonut päältään ulkomaalaisen ikeen, mutta kansallista yhteyttä se ei vieläkään ollut saavuttanut. Mutta sota oli kylvänyt siemenen, joka vuosisadan kuluessa kypsyi.

Saksan valtakunnan syntyminen.

Saksan liittokuntaan kuuluvat maat ja valtiot lähettivät edustajia yhteisille liittopäiville, jotka kokoontuivat Frankfurt am Mainiin. Toiset niistä, etenkin eteläsaksalaiset valtiot, järjestivät omat kansaneduskunnatkin sisäisistä asioistaan päättämään, toiset, etenkin Itävalta ja Preussi, säilyttivät edelleenkin itsevaltiuden. Preussissä päättivät kuitenkin maakuntapäivät maakuntain asioista. Muutoin ei liitto voinut sanottavassa määrässä edistää Saksan sisällistä kehitystä. Se piankin alistui itsevaltiuden apulaiseksi vapaudenvirtausten tukehuttamiseksi, peläten niistä uutta vallankumousta. Liittopäivien tointa ei sekään ollut, että useimmat Saksan valtiot, Itävaltaa lukuunottamatta, v. 1833 perustivat Saksan tulliliiton, joka mitä tehokkaimmin edisti Saksanmaan sisäistä liikettä ja oli tienraivaajana varsinaisen valtakunnan aikaan saamiselle.

Frankfurtin kansalliskokous.

Helmikuun vallankumous, joka tapahtui Parisissa v. 1848, sai Saksassakin ja Itävallassa leimahtamaan liekkeihin sen tyytymättömyyden, joka kaikissa edistysmielisissä aineksissa vallitsi. Siitä kehittyi suuri kansallinen liike, joka käsitti koko Saksan ja Itävallankin saksalaiset. Vihdoin oli kaikissa Saksalaisissa juurtunut vakaumus, että Saksan kansa ainoastaan yhtenäisenä valtakuntana saattoi olemassa olonsa turvata, ja vihamielisyydessä edistystä vastustavia, vapautta sortavia, itsekkäitä päämääriä tavottelevia ruhtinashuoneita vastaan ryhdyttiin tätä valtakuntaa luomaan laajalla kansanvaltaisella pohjalla. Heidelbergissä pitivät etevät saksalaiset edistyksen ystävät ja isämnaanmiehet kokouksen, jossa kehotettiin kaikkia Saksan liittokuntaan kuuluvia valtioita aikaan saamaan yhteisen kansanedustuksen Saksan kansaa varten. Niin voimakas oli nyt maassa vapausliike ja samalla kansallisliike, etteivät hallitsijat uskaltaneet nousta sitä vastaan. Baijerin kuningas luopui kruunustaan, Wienissä kapina kukisti Metternichin, joka oli ollut vapauspyrinnöiden sortamisen varsinaisena johtavana sieluna, ja Preussin silloinen kuningas näki parhaaksi itse ruveta liikkeen johtajaksi, koska se muutoin olisi voinut hänet kukistaa. Hän kutsui Berliniin koolle valitun eduskunnan. Mutta Mainin Frankfurtiin kokoontui hallituksista huolimatta, kansan omasta alotteesta, n.s. esiparlamentti, johon oli saapunut jäseniä sekä Pohjois-Saksasta että Etelä-Saksasta. Tämän esiparlamentin toimesta kokoontui sitten ensimäinen saksalainen kansalliskokous samaan kaupunkiin v. 1848. Siihen oli saapunut valittuja edustajia Saksan liittokunnan kaikista maista, Itävallastakin. Tämä eduskunta, joka oli muodostettu maan oppineista ja edistysmielisistä aineksista, yritti rakentaa uuden Saksan isänmaallisen innostuksen pohjalle, hallituksista huolimatta. Se julisti itsensä kansan korkeimmaksi lainsäätäjäksi, jonka käskyjä hallitusten täytyi totella. Vasemmisto suorastaan puolusti tasavaltaa. Valtakunnanhoitajaksi valittiin Itävallan arkkiherttua Juhana, joka ottikin toimen vastaan ja nimitti valtakunnan ministeristön. Preussi tämän kautta kokonaan syrjäytettiin, etenkin kun hylättiin sen esitys, että keskushallituksen ohella eri valtioitten valtuutettuja koottaisiin neuvostoksi. Uusi valtakunnanhallitus ja parlamentti menettelivät kumouksellisesti. Lähetettiin ulkomaitten hoveihin lähettiläitä -- niitä ei otettu vastaan, laadittiin uusi sota- ja kauppalippu koko Saksaa varten -- sitä ei tunnustettu. Etelä-Saksan valtiot tosin pelosta tottelivat uuden hallituksen käskyjä, mutta Preussi asettui nyt jyrkästi vastustavalle kannalle. Kun niin tärkeän maan kannatus puuttui, niin uuden valtakunnanhallituksen asema kävi mahdottomaksi, sen täytyi luopua. Samalla kuin kansalliskokous joutui hallitusten kanssa ristiriitaan, ei se enää tyydyttänyt jyrkimpäin vasemmistolaistenkaan mieliä, vaan syntyi kapinoita ja väkijoukot yrittivät väkivallalla hajottaa koko edustuskunnan. Kansalliskokouksessa pääsivät silloin jälleen maltillisemmat ainekset voitolle ja ryhdyttiin täydellä todella rakentamaan uutta perustuslakia yhdessä hallituksen kanssa. Tätä työtä kuitenkin ehkäisi nyt Itävallan jyrkkä menettely. Kansalliskokous ei suostunut siihen, että Itävalta-Unkari kokonaisuudessaan rupeisi uuden valtakunnan jäseneksi, vaan ainoastaan Itävallan saksalaiset maat. Mutta Itävalta puolestaan epäsi kaikki toiset suunnitelmat, yhdistämällä kaikki Habsburgin suvun maat ynnä Unkarin ja Lombardian jakamattomaksi perustuslailliseksi monarkiaksi. Edustuskunnan enemmistö silloin valitsi Preussin kuninkaan perinnölliseksi keisariksi ja tarjosi hänelle tätä arvoa. Samalla säädettiin uusi perustuslaki, jonka mukaan keisarin tuli hallita maata edesvastuunalaisen ministeristön kautta. Hänellä itsellään olisi vain kielto-oikeus edustuskunnan päätöksiä vastaan. Itävalta näiden päätösten jälkeen kutsui edustajansa pois kansalliskokouksesta. Preussin kuningas taas ei suostunut ottamaan vastaan keisariarvoa, elleivät siihen kaikkien saksalaisten valtioitten ruhtinaat suostuneet. Kun neljä kuningaskuntaa kielsi suostumuksensa, niin asia raukesi. Preussin hallitus puolestaan ilmotti kansalliskokoukselle, että ellei tämä suostu hallitusten kanssa yhteistoimeen, niin hallitukset itse laativat uuden perustuslain. Tämän vastauksen kautta saivat kansalliskokouksessa jälleen radikalisemmat ainekset ylivallan, tasavaltalaiset virittivät koko maassa kansanliikkeen, joka kuitenkin kukistettiin, ja näissä pyörteissä kansalliskokous vähitellen hupeni ja hajaantui; Frankfurtin kansalliskokouksen suuret suunnitelmat raukesivat Preussin ja Itävallan ristiriidan vuoksi ja koska kokous ei pysynyt olevien valtiollisten olojen pohjalla. Mutta siitä huolimatta oli sen kautta vihdoinkin laskettu kansallinen pohja tulevalle Saksan valtakunnalle.

Uusia valtakuntapuuhia.

Kansallinen liike oli niin voimakas, että tämä tulos jälleen synnytti kapinoita useissa Saksan maissa. Badin ruhtinas ja hallitus ajettiin maasta pois, vaikka juuri Badi oli ollut suosiollisin kansalliskokouksen aatteitten toteuttamiselle. Tämä kapina kuitenkin kukistettiin ja samoin muutkin yritykset. Preussi koetti nyt toteuttaa valtakunta-aatteen valtioliiton kautta Saksan valtioitten kesken, mutta sen puuhaamaan "unioniin" eivät Baijeri ja Württemberg yhtyneet. Näitä valtoja Itävalta, Unkarin kapinan kukistettuaan, kaikin voimin kannatti. Se ei tahtonut menettää Saksassa ylivaltaansa, vaan vaati vanhain liittopäiväin kokoonkutsumista.

Nämä kokoontuivatkin Frankfurtissa v. 1850. Preussi pakotettiin hajottamaan unioninsa. Uusien liittopäivien ensimäinen tehtävä ei kuitenkaan ollut valtakunnan rakentaminen kansanliikkeen pohjalle, vaan päin vastoin edellisellä ajalla aikaan saatujen vapaitten laitosten hävittäminen ja entisen itsevaltiuden palauttaminen. Laivasto, jonka Saksan kansa oli vapailla lahjoilla rakennuttanut Frankfurtin kansalliskokouksen toimesta, myötiin huutokaupalla. Itävalta pyrki kaikkine maineen Saksan tulliliiton jäseneksi, mutta siihen eivät Hannover eikä Preussi suostuneet. Preussin jouduttua valtakuntapuuhissaan tappiolle Saksan keskivallat koettivat perustaa puhtaasti saksalaisen valtioliiton (Trias), johon ei huolittu Preussiä eikä Itävaltaa. Tämä uusi valtakunta aikoi Krimin sodan aikana ajaa itsenäistä ulkopolitikaakin, mutta molemmat mahtavat kilpailijat yrityksen estivät. Itävalta puolestaan, joutuessaan Ranskan kanssa sotaan Pohjois-Italiassa (1859), vaati Saksan valtioiden apua vanhan liittovaltakuntaoikeuden nojalla. Muut vallat siihen olivat taipuvaisia, ja Preussikin puolestaan oli valmis asevoimalla torjumaan kaikkia Ranskan yrityksiä anastaa liittokunnalta maita, mutta Preussi ei suostunut antamaan sotaväkeään liittopäivien komennettavaksi. Niin ollen Itävaltakin näki parhaaksi tehdä Ranskan kanssa nopean rauhan, vaikka se Lombardian menetti. Se piti tärkeämpänä, ettei Preussi pääsisi, sotaa hyväkseen käyttäen, sen kustannuksella vahvistamaan valtaansa Saksassa. Preussin ja Itävallan kilpailu siitä pitäen kävi kahta kiihkeämmäksi. Molemmilla oli kansalliseltakin kannalta puolustajansa. Ne jotka tahtoivat Saksan valtakunnan uudestaan luomista Itävallan johdolla, pitivät etupäässä silmällä sitä, että sen kautta Itävallan kahdeksan miljonaa saksalaista tulisivat suuresta yhteisestä isänmaasta osallisiksi. Ne taas, jotka Preussin johtoa kannattivat, pitivät tärkeämpänä, että valtakunnalla olisi täydellinen kansallinen eheys, vaikkapa se ei voisikaan koko Saksan kansaa kehyksiinsä koota. Mutta yhtä tärkeitä vaikuttimia olivat seuraavassa kehityksessä epäilemättä myös puhtaasti hallitsijasuvulliset syyt. Preussin hallitsijahuone ei tahtonut luopua valta-asemasta, jonka se monisatavuotisen kehityksen kautta oli saavuttanut.

Kun Itävallan hallitus v. 1863 kutsui Frankfurtiin Saksan ruhtinaat päättämään valtakunnan perustamisesta, niin ei Preussi ottanut tähän kokoukseen osaa. Bismarckilla oli silloin Preussin ohjakset käsissään, ja hänen järkähtymätön vakaumuksensa oli, että ehjä ja elinvoimainen Saksan valtakunta voitiin luoda ainoastaan Preussin johdolla, ilman Itävaltaa. Tekosyynä, miksei Preussi muka voinut ottaa osaa ruhtinaspäiviin, sen hallitus mainitsi, ettei se voinut hyväksyä muuta kuin valitun kansanedustuskunnan päätöksiä, -- huolimatta siitä, että Preussi samaan aikaan oli julkiriidassa oman edustuskuntansa kanssa ja hallitsi ja kantoi veroja ilman sen suostumusta. Toiselta puolen Preussin, toiselta puolen Itävallan ynnä Saksan liittokunnan pienempien valtioitten ristiriita puhkesi sotaan Slesvig-Holsteinin kysymyksen johdosta. Tämä riita oli virinnyt sen kautta, että Tanska, Itävallan esimerkkiä noudattaen, aikoi kiinteästi liittää molemmat ruhtinaskunnat alueihinsa, vaikka Holstein kuului Saksan liittokuntaan, ja vaikka ruhtinaskuntain saksalainen väestö sitä vastusti. Preussi menetteli omin päin. Se anasti Tanskalta yhdessä Itävallan kanssa vallotetut ruhtinaskunnat, mutta yhdistikin ne omiin alueihinsa. Siten Preussi sai aikaan sodan Itävallan ja Saksan liittokunnan muiden valtain kanssa (v. 1866). Ihmeteltävän nopeaan hyvin varustettu Preussi tässä sodassa voitti kaikki vastustajansa, Itävallan viikkokauden kestäneessä sodassa Böhmissä, Hannoverin ja Etelä- ja Lounais-Saksan valtiot erikseen. Ranska oli hyvillään katsellut tätä sotaa. Napoleon III toivoi siitä etua omalle politikalleen, mutta sodan nopea ratkaisu teki nämä toiveet tyhjiksi. Ranska ei voinutkaan, sotaa käyväin valtain heikontumista hyväkseen käyttäen, anastaa alueita Rheinin rannoilta, niinkuin se oli toivonut. Preussi soi Itävallalle edulliset rauhanehdot, tehdäkseen sitä helpommaksi vastaisen liiton rakentamisen Itävallan kanssa. Itävalta sai pitää kaikki alueensa, kun se täydelleen luopui Saksan valtioliitosta. Preussi anasti sitä enemmän liittokunnan maita, liitti itseensä Hannoverin, Slesvig-Holsteinin, Hessin vaaliruhtinaskunnan ja Nassaun, sekä taivutti kaikki Pohjois-Saksan valtiot yhtymään kanssaan Pohjois-Saksan liittokunnaksi, jolla oli yhteiset, yleisen äänioikeuden kautta valitut valtiopäivät, ynnä muut laitokset jotenkin samoilla perusteilla kuin nykyisessä Saksan valtakunnassa. Suomalla Etelä-Saksan valtioille edulliset rauhanehdot Preussi sai nämä tekemään kanssaan salaiset hyökkäys- ja puolustussopimukset. Ainoastaan sen Napoleon sai aikaan, että Slesvigin tanskalaisen osan piti saada yleisen kansanäänestyksen kautta ratkaista, tahtoiko se yhtyä Tanskaan, mutta tämän ehdon Preussi jätti täyttämättä, suureksi tappioksi kansalliselle valtioaatteelle.

Saksan-Ranskan sota. Saksan valtakunnan perustaminen.

Ne vaikeudet, joita vielä oli voitettavana koko Saksan yhdistämiseksi, voitettiin Saksan ja Ranskan välisen sodan kautta w. 1870-71. Tämä sota syttyi oikeastaan aivan vähäpätöisestä syystä. Hohenzollerilaisen prinssin valitsemista Espanjan kuninkaaksi hyväkseen käyttäen Ranska asetti Preussin kuninkaalle ehtoja, joihin tämä ei mitenkään voinut suostua, ja käytti kieltoa hyväkseen alkaakseen sodan. Tämä sota jos mikään viritti Saksassa vihdoinkin kansallisen innostuksen, kaikille oli selvä, että nyt oli lopullisesti ratkaistava, saisiko Ranska ainaisesti käyttää hyväkseen Saksan eri osain sisällistä eripuraisuutta sekaantuakseen Saksan kansan asioihin, sitä silpoakseen ja sortaakseen. Preussi ja Saksan muut valtiot olivat hyvin varustetut tätä sotaa käymään. Saksalaiset siirtivät heti alussa voitollisten taisteluitten kautta sodan Ranskan alueelle. Nopeaan kehittyi sota verisissä taisteluissa saksalaisille kaikin puolin onnellisesti. Metzin täytyi antautua, Napoleonin antautua Sedanin luona koko armeijansa kanssa, Parisi piiritettiin, vallotettiin, ja Versaillesissa, Ludvig XIV:nnen upeassa linnassa, perustettiin vihdoin Saksan valtakunta ja Preussin hallitsija valittiin perinnölliseksi "saksalaiseksi keisariksi". Lopullinen rauha tehtiin Frankfurtissa ja Ranskan täytyi luovuttaa Saksalle Elsass ja Lothrinki, joitten väestö jo vanhastaan oli enimmäkseen saksalaista, vaikka se olikin monta vuosisataa Ranskan yhteydessä elettyään ennättänyt jonkun verran ranskalaistua. Saksan valtakunnan lainsäädäntö ja hallinto järjestettiin samalle kannalle, kuin Pohjois-Saksan liittokunnan oli ollut. Preussi sai valtakunnassa ehdottoman ylivallan. Mutta toiselta puolen säilytettiin pienemmille valtioille melkoinen sisällinen itsenäisyys ja oikeus lähettää edustajiaan ulkomaitten hoveihin, vaikka valtakunnan ulkopolitikka onkin kokonaan keisarin ja hänen valtiokanslerinsa johdossa. Yhteisten valtiopäiväin lainsäädäntöoikeus on vielä tänäpäivänäkin jotenkin rajotettu, vaikka ne yleisen äänioikeuden perustuksella valitaan. Valtakunnan perustuslaissa on kauttaaltaan koetettu sulattaa yhteen kansallisen yhteyden vaatimukset menneisyyden kehittämiin valtiollisiin oloihin, ja tämän viisaan järjestyksen kautta ovat Saksan eri osat, jotka niin kauan ovat toisiaan vastaan sotia käyneet, vieläpä aivan vereksinä aikoina, voineet hämmästyttävän nopeaan unhottaa vanhat vihat, ja yhtyä suureksi kansaksi. Erinomaisen suuri valtiollinen mahti, jonka Saksa viime sotansa kautta saavutti, ja vielä valtavampi aineellinen kehitys kaikilla aloilla, ulkomaisen kaupan vaurastuminen, Saksan kohoominen maailman kolmanneksi kauppavallaksi, oivallisen sisäisen liikeverkon kehittyminen, ovat tehokkaalla tavalla lujittaneet valtakuntaa ja osottaneet sen kaikille osille, minkä turvallisuuden, voiman ja menestyksen valtakuntayhteys on tuottanut. Tosin puhutaan edelleenkin Etelä-Saksan eriseuralaisuudesta, "partikularismista", mutta sillä ei enää ole vakavaa valtiollista merkitystä. Se on enemmän eteläsaksalaisten vapaamman käsityksen ilmaus vastapainona kireälle preussilaiselle virkavallalle.

Kansallisen eheytensä saavutettuaan on Saksa johdonmukaisesti noudattanut rauhallista politikaa ja vaikuttanut muittenkin maitten riitain ratkaisemiseen rauhallisella tavalla. Vanhasta kilpailijastaan Itävallasta Preussi on saanut uskollisimman liittolaisensa. Saksan kansa on saanut omistaa voimansa rauhalliseen työhön, ja vaikka sen onkin täytynyt kantaa raskasta sotavarustustaakkaa, voidakseen säilyttää pitkällisten ponnistusten kautta saavutettu valtiollinen eheys, niin on se kuitenkin uusissa oloissa voinut lisääntyä, kehittyä ja vaurastua, niin että se nykyään on Europan mahtavin valtakunta.

NYKYISET HEIMOT.

Edellä olevassa katsauksessa Saksanmaan historiallisiin vaiheisiin olemme nähneet, miten osa germanilaisista heimoista kansainvaelluksen aikana jäi paikoilleen asumaan, ja miten nämät heimot muodostavat nykyisen Saksan valtakunnanperusväestön. Nämäkään heimot eivät sentään ole puhtaina säilyneet, vaan niitä keskiajalla yhtyi toisiinsa ja sekaantui, ja vasta tästä sekaannuksesta ovat nykyiset heimot syntyneet.

Puhtaimpina ovat säilyneet Saksilaiset, jotka asuvat Luoteis-Saksan alangolla, Westfalista Holstein-Slesvigiin. Näihin ovat enimmäkseen sulaneet Friisit. Frankkien asuinsijat ovat Rheinin kahden puolen ja Mainin laaksossa. Ylä-Rheinin laaksossa ja siitä itään asuvat Schwaabit Neckariin ja Lechiin saakka, heidän itäpuolellaan Baijerilaiset. Thüringissä ovat Thüringiläiset. Koko Pohjois-Saksa Elben itäpuolella on sekarotua, joka on syntynyt slaavilaisten maitten uudisasutuksen ja saksalaistuttamisen kautta. Eteläosassa uudisasutuksen kautta vallattua aluetta on thüringiläinen aines voitolla, pohjoisessa saksilainen.

Erilaisissa oloissa kehittyneet heimot luonnollisesti eroovat toisistaan melkoisesti, ei ainoastaan kielen vaan myös tapainsa ja koko luonteensa kautta. Suuressa määrin heimomuodostus on tapahtunut maantieteellisten olojen pohjalla. Tonavan alue, Rheinin alueet ja Pohjois-Saksan alanko sekä näitten välillä vuoristokynnys ovat luonnon maakuntia, joitten kanssa pääasiassa käy yhteen nykyinen heimojakokin.

Puhtaimpina germaneina ovat säilyneet Saksilaiset. He ovat germanien vanhan kielenkin alkuperäisimpänä pitäneet. Etelä- ja Länsi-Saksan heimoihin on sekaantunut melkoiset määrät keltiläistä verta, sillä niiden asumat maat olivat vielä roomalaisajalla keltiläisen väestön hallussa. Thüringin ja Itä-Saksan väestön suonissa virtaa paljon slaavilaista verta.

Saksilaiset.

Saksilaiset asuvat nykyään, samoin kuin keskiajallakin, Saksanmaan luoteisessa kulmassa. Heidän lakea maansa on osaksi hedelmällistä viljelysmaata, osaksi autiota suota ja nummea. Kaislikoita, kanervikoita ja värihernettä on siellä paljon, vähän sitä vastoin metsiä ja pensaitakaan, joissa katse voisi levähtää, ja vielä harvemmassa asumuksia tai muita esineitä, jotka lakeasta maisemasta kohoaisivat. Enimmäkseen yksitoikkoista seutua rajottaa pohjoisessa leveältä meri hyökyvine aaltoineen. Meren rannalla kiljuu lokki, maalla ääntelee hyyppä ja kurppa, muita ääniä tuskin kuulee, jotka yksinäisyyden rikkoisivat. Tämmöinen maisema on omiaan enemmän rauhottamaan ja herättämään mietiskelyä, taikka surumielisyyteen vaivuttamaan, kuin kiihottamaan ja elähyttämään. Ei niin ollen ole ihmettelemistä, että vaeltaja, joka kaiken päivää on näitä seutuja kulkenut, lopulta vaipuu alakuloisuuteen. Samanlaisia kuin maa ovat sen asukkaat. Vakava ja rauhallinen on heidän perusluontonsa. Vilkkaus, kiihkoileva mieli on heille vieras. Semmoinen on jo heidän kulkunsakin, kun he puukengissään, savipiippua poltellen, verkalleen taivaltavat eteenpäin. He eivät korista itseään kaikenlaisella kirjavalla rihkamalla, kuten etelämaalaiset, vaan pukeutuvat juhlatiloissakin yksinkertaiseen tummaan pukuun. Omien lampaittensa karkeasta villasta he enimmäkseen kutovat vaatteensa.

Kostea, sumuinen ilmakaan ei ole omiaan rattoisuutta herättämään. Mutta se karkaisee ruumista ja vaatii voimallisempaa ravintoa kuin lämpöisessä etelässä. Jo vanha maantieteilijä Sebastian Münster lausui 16:n vuosisadan keskivaiheilla: "Saksilaiset eivät ruoki lapsiaan vellillä eivätkä maitolaitoksilla, vaan antavat heille vankkaa ruokaa." Itse Saksilaiset vielä tänäpäivänä mieluimmin syövät karkeata ruisleipää, "mustaa leipää", joksi sitä saksalaiset sanovat, papuja ja tattaripuuroa. Mutta varsinkin silava ja kinkku ovat Westfalin talonpojan mieliruokia; niitä hän pitää niin suuressa arvossa, että Soestin kirkon alttaritaulussakin on pääsiäislampaan sijaan maalattu kinkku. Vanha on Hannoverin ja Braunschweigin lihatavarain maine koko Saksassa. Tunnetuin ja omituisin Westfalin herkuista on kuitenkin "pumpernikkeli", hapatettu paksu ruisleipä, joka erikoisella tavalla valmistetaan, niin että sitä hyvän makunsa vuoksi muualla Saksassa käytetään juuston asemesta mausteena vehnäleivän päällä. Yhtä huomattava kuin kiinteät nautintoaineet ovat juoksevatkin. Saksilainen on vanhastaan tunnettu ahkeraksi kannun appajaksi. Aina uuden ajan alkuun saakka pidettiin heitä Saksan parhaina oluenjuojina, heillä oli silloin sama epäiltävä maine, kuin Baijerilaisilla nykyään. Braunschweigin "mummi" tunnettiin Saksan rajain ulkopuolellakin jo paljon ennen kuin Münchenin oluista puhuttiin. Hannover ylpeilee "broihanistaan" (Broihan nimisen miehen keksimästä juomasta), vanhastaan kuulu "gose", jota nykyään pannaan Leipzigissä ja muuallakin, on kotoisin Gosejoelta läheltä Goslaria, ja "Eimbachin olut", jolla Braunschweigin herttua Eerik virkisti Lutheria Wormsin valtiopäivillä, on saanut nimensä Eimbeckin kaupungista. Mutta nuo ylellisen oluenjuonnin ajat ovat Luoteis-Saksassa olleet ja menneet. Ohran mehu on saanut viinasta, viineistä ja teestä vaarallisia kilpailijoita.

Saksilainen on muutoin uskollisesti säilyttänyt vanhain tapoja. Sen näkee jo päältä. Jos missään niin Luoteis-Saksassa tapaa germanilaisen ruumiinrakennuksen puhtaana. Siellä on vielä hamppupäitä, joitten hiukset ovat niin vaaleat, etteivät ne edes voi harmaantua. Lapsista on suurempi osa valkoverisiä, sinisilmäisiä, kuin missään muualla Saksassa, Itävallassa tai Sveitsissä. Stesvig-Holsteinissä ja Oldenburgissa on sinisilmäisten suhdeluku 43 %, Hannoverissa 41 %, Keski-Saksassa vain 30 % ja Sveitsissä ainoastaan 11 %. Saksilaisen kapeat kasvot ja solakka vartalo niinikään parhaiten vastaavat niitä käsityksiä, joita saksalaisilla on vanhoista esi-isistään. Idässä ja etelässä, jossa väestöön on sekaantunut slaavilaista ja keltiläistä verta, ovat leveät kasvot tavallisemmat. Saksilaiset ovat yleiseen kookasta, rotevaa kansaa, jonka sekä ankara maatyö että taistelu merta vastaan on karkaissut.

Yhtä vähän kuin saksilainen, yhtä vähän on hänen talonsakaan muuttunut. Se on yhä vielä pääpiirteissään sama kuin vanhain germanien asunto. Asuinhuoneet, karjanhuoneet, varastohuoneet, kaikki ovat saman katon alla. Talo on yksikerroksinen, katto korkea, tavallisesti olkinen. Päätyä tavallisesti ikivanhan tavan mukaan koristaa kaksi hevosenpäätä, sillä hevosta tämä heimo on aina pitänyt suuressa arvossa. Kun pääovesta astumme rakennukseen, niin tulemme ensinnä "tanhuaan", jonka kahden puolen ovat navetat ja talli, ynnä päällä parvet heinäin ja viljain säilyttämiseksi. Tanhuan päässä on poikkipuolin seinästä seinään eteinen (flet), joka samalla on arkihuone. Siinä on tulisija ja sen päällä laaja savutorvi, jossa riippuu kaikenlaista lihatavaraa savustumassa. Eteisen takana ovat asuintupa ja kamarit. Koko talon keskusta on siis eteinen. Siitä voi talon emäntä suorittaa kaikki tehtävänsä, huolehtia ruuasta, hoitaa karjaa ja pitää pääovea silmällä. Tässä huoneessa, johon perhe illalla päivätyön päätyttyä kokoontuu aterioimaan ja juttelemaan, tapahtuvat myös kaikki juhlallisemmat toimitukset. Kun nuorukainen on häissä morsiamen juoksussa saanut kiinni valittunsa, niin kantaa hän hänet talon tanhualle ja kävelee sitten hänen kanssaan kolmasti lieden ympäri, jotta morsian mielistyisi tulevaan vaikutusalaansa. Kun nuori vaimo saapuu uuteen kotiinsa, niin appivanhemmat häntä lieden ääressä ensimäiseksi tervehtivät, lieden ympäri kuljetetaan niinikään vasta pestattua palkollista, ennenkuin hän ryhtyy talon töihin. Mutta siihen määrään talonpoika luottaa omiin voimiinsa, että hän harvoin suvaitsee vierasta käsityöläistä kattonsa alla. Jos on tarpeen puusepän tai rautasepän taitoa, niin hän joko suorittaa työn itse, taikka antaa sen rengin toimeksi.

Kodikkaassa talossaan saksilainen kiinteästi liittyy omaisiinsa, mutta vierasta hän sen sijaan ei mielellään lähesty. Saman mielialan mukaan on koko maa asuttu, ja oli jo vanhain germanien aikoina. Samoin kuin Tacituksen aikana, samoin talonpoika yhä vielä katsoo asuinpaikkansa, mikäli mahdollista, kauas naapureistaan, kauas valtateistäkin, joiden liike ei suurestikaan kiinnitä hänen mieltään. Aivan talon ympärillä ovat vainiot ja niityt, puutarhat ja aitaukset. Kaikki maat ovat enimmäkseen yhdessä lohkossa. On täällä kuitenkin melkoisia kyliäkin, jotka varsinkin Ostfalissa ovat yhdessä sekavassa ryhelmässä. Näissä kylissä on toisissa nykyaikoihin saakka säilynyt se ikivanha tapa, että samaan sukuun kuuluvat perheet asuvat yhdessä ryhmässä. Tätä sukuyhteyttä todistavat vielä monien kylien nimetkin. Toisin paikoin on kyliä ryhmittynyt yhteen yhteistä puolustusta varten. Siten Länsi-Holsteinin Ditmarshit olivat keskiajalla yhtyneet talonpoikaiseksi sukuvaltioksi, joka monasti piti puoliaan Tanskan kuninkaitakin vastaan.

Rheinin, Elben ja Harzin väliset seudut ovat koko Saksanmaan vanhimmin asuttuja. Saksilaiset ovat siis siinäkin suhteessa vanhoillisia, että he ovat pysyneet aikaisimmilla asuinpaikoillaan. Itägermanisten heimojen harhaillessa kansainvaelluksien myrskyissä länttä ja etelää kohti Saksilaiset jäykästi pysyivät perintömaillaan. Ainoastaan Anglit kulkivat Kanaalin poikki Suur-Britanniaan, jääden sinne asumaan.

Muutoinkin ovat Saksilaiset sitkeästi pitäneet kiinni henkisestä perinnöstään. Alisen Elben kahden puolen on tavattu pakanallisen germanilaisen jumaluustaruston vanhimpia piirteitä. Ne vanhanaikaiset tavat, jotka liittyvät Vapunpäivään, kesä- ja talvipäivän seisahdukseen, ovat siellä paljon alkuperäisemmät kuin missään muualla. Monessa puheenparressa ovat siellä vielä säilyneet vanhain Saksilaisten pääjumalain, Wodanin ja Friggin nimet melkein alkuperäisessä muodossaan. Ja Saksilaiset olivat kaikista Saksan heimoista viimeiset, jotka kääntyivät kristinuskoon. Kolmekymmentä vuotta täytyi Kaarlo Suuren sotia, ennenkuin he suostuivat kasteeseen. Vasta kun hän oli hävittänyt heidän pyhättönsä, kaatanut heidän valtaavat pyhät tammensa, hävittänyt maan ja surmauttanut tuhansia asukkaita, suostuivat pakanalliset Saksilaiset kristinuskoon.

Sama sitkeä vanhoillisuus on huomattavana Saksilaisten kielessäkin. Kaikki tärkeimmät äännemuutokset, jotka ovat saksankielessä tapahtuneet aikain kuluessa, ovat alkaneet Etelä-Saksasta ja vähitellen levinnet pohjoista kohti. Mutta kaikki nämä äännemuutokset, k:n, p:n ja t:n pehmenemiset, s:n muuntelut, eräitten pitkien vokalien kehittyminen diftongeiksi, seisahtuivat saksilaisen rintaman kohdatessaan, ja sen vuoksi alasaksalainen kieli ("plattdeutsch") nykyään eroo kirjakielestä siihen määrään, että se on melkein toinen kieli.

Saksilaisten maassa roomalaisetkin kohtasivat jäykimmän vastarinnan, Saksilaiset voittivat Varuksen ja hänen legionansa niin ratkaisevassa taistelussa, että roomalainen vallotus sen kautta kokonaan seisahtui ja tyytyi Rheinin ja Tonavan ja niitä yhdistävän muurin määräämään rajaan. Aina kuudenteentoista vuosisataan saakka saksilaiset kaupungit säilyttivät vanhan oikeutensa, kun muualla Saksassa jo aikoja sitten roomalainen oikeus oli vallalla, eivätkä sittenkään roomalaista oikeutta hyväksyneet, vaan sulattivat sen vanhan heimo-oikeutensa kanssa yhteen. Morsiamen ostokin pysyi Saksien maassa voimassa kauemmin kuin minkään muun heimon luona. Vielä 1500-luvulla tapahtui moisia naimiskauppoja Ditmarshien maassa.

Valtiollisella alalla vihdoin on alisaksilaisen itsepintaisuuden kuvaavimpia ilmiöitä se seikka, että Saksilaiset ovat nykyaikoihin saakka puolustaneet vanhan welfiläisen hallitsijasukunsa oikeuksia Preussia vastaan huolimatta siitäkään, että tämä suku jo on puoleksi ulkomaalaistunut.

Ritarilaitoksen oli keskiajalla vaikea saada Saksissa jalansijaa. Siitä syystä tämä kansa sen aikaisten hovirunoilijain mielestä oli ylen raakaa ja sivistymätöntä. Mutta sitä paremmin piti talonpoikainen väestö puoliaan.

Saksilainen on luonteeltaan harvapuheinen, umpimielinen, luotaan torjuva. Ensimäisessä kohtauksessa hän tavallisesti osottautuu jäykäksi ja kylmäksi, ystävällinen kohteliaisuus, puheliaisuus ovat hänelle vieraita. Usein kestää hyvinkin kauan, ennenkuin hänen karkea pintansa vähän sulaa, ja tätä vierovat varsinkin eteläsaksalaiset. Saksilaisen tunnemaailma ei näy pinnalla, melkein näyttää siltä, kuin häpeisi hän osottaa niitä tunteita, joita hänen sisällään liikkuu. Mutta miten voisikaan odottaa tunteen vienoutta maassa, jossa ihmisen elämä on yhtämittaista taistelua joko merta, tai suomaan ja kankaan karuutta vastaan. Ennen aikaan pidettiin saksilaista epävieraanvaraisenakin ja tavallinen vastaus, minkä talonpoika antoi majaa pyytävälle matkustajalle, oli: "Hyvä vieras, eukko ei satu olemaan kotona." Mutta tämän karkean kuoren alla on jalo sydän. Se joka on löytänyt tien saksilaisen talonpojan sydämeen, voi myös olla varma siitä, että hän on saanut ystävän, joka vilpittömästi tahtoo hänen parastaan.

Mutta saksilainen on epäluuloinen. Usein tapahtuu, ettei hän vastaa vieraalle, joka häneltä tietä kysyy. Pitkään ja perinpohjin hän harkitsee asioita puolelta ja toiselta, ennenkuin päätöksensä kypsyy. Mutta kun hän on kerran päätöksen tehnyt, niin sitä sitkeämmin hän siinä pysyy. Yhtä kovapintaisesti hän pitää kiinni oikeudestaan, ja päättömän pitkät riitajutut sen vuoksi ovatkin täällä tavallisia. Ylpeys ja oman arvon tunteminen kieltää häntä perää antamasta. Hänen mielilauseitaan onkin: "Mitäpä minä ihmisistä, kyllä Jumala auttaa."

Itsetietoisuuden kanssa pitää yhtä saksilaisen vanha vapaudenrakkaus. Ei se ole paljas sattuma, että Saksilaiset ovat ainoat vanhoista germanisista heimoista, jotka ovat miekasta nimensä saaneet (vanh. saks. sana _sahs_ = kivimiekka, latin. _saxum_). Samalla tavalla johtivat nimensä Saksilaisten alaheimotkin, kuten Kheruskit vanhasta gootilaisesta sanasta _hairus_, joka niinikään merkitsi miekkaa. Lutherin oppi, joka myönsi yksityiselle suuren vapauden uskon asioissa, levisi alasaksalaisten kesken nopeaan, eikä Saksin talonpoika koskaan vaipunut samanlaiseen maaorjuuteen, kuin Keski- ja Etelä-Saksan. Sen vuoksi ei Saksien maassa ollut talonpoikaissotiakaan.

Henkisten lahjainsa puolesta saksilainen heimo on enemmän käytännöllisyyteen kuin ihanteellisiin pyrinnöihin taipuvainen. Saksilainen ei harkitse korkealle tähtääviä suunnitelmia, ei harrasta rohkeita seikkailuja, vaan pitää vakaasti silmällä sitä, mitä on mahdollinen saavuttaa. Järjestyksen henki on hänessä synnynnäinen, se on hänen luonteensa arvokkaimpia valtiollisiakin puolia. Monet Saksan etevimmistä valtiomiehistä, Bismarck ennen muita, ovatkin saksilaisia. Realiset tieteet ovat niinikään olleet saksilaisten kesken suosiossa, etenkin historiankirjottaminen. Saksilainen kronikka vuodelta 1240 on aikaisin saksankielellä kirjotettu historiateos. Saksilaiset niinikään kirjottivat ensimäisen saksankielisen lakiteoksen, "Sachsenspiegelin", jota sitten muut heimot matkivat. Taiteille sitä vastoin on tämän heimo aina ollut kylmäkiskoisempi. Ala-Saksassa on paljon vähemmän kansanlauluja kuin Ylä-Saksan alueella. Gudrunin taru tosin on kotoisin Pohjanmeren rannoilta, mutta Ylä-Saksassa sekin sai runollisen muotonsa. Ainoastaan huumorin alalla ovat saksilaiset olleet ja ovat yhä vieläkin ensi sijalla. Hannoverista olivat sekä Till Eulenspiegel (Uuspeili), että paroni Münchhausen. Reineke de Vos (suomeksi Kettu Repolainen, kuulu eläinsatukokoelma) on niinikään saksilainen nerontuote; se painettiin Lübeckissä v. 1498. Alisaksilainen leikkiä laskiessaan pysyy yhtä totisena kuin muutoinkin; muut saavat hänen pilapuheitaan nauraa. Sama leikillisyys kuvastuu Saksilaisten sananlaskuistakin, mainitaksemme muutamia esimerkiksi: "Alku aina raskas, sano vast'alkaja varas, kun alasimen varasti." "Kaikella pitää olla mittansa, sano räätäli kun eukkoaan kyynärkepillä kuritti". "Minä rankaisen vaimoani ainoastaan hyvillä sanoilla, sanoi entinen mies, kun nakkasi virsikirjan eukkonsa päähän." "Parempi on aina parempaa, sano poika kun sokeripalalle siirappia voiteli."

Vanhat Friisit, jotka vanhalla ja keskiajalla vallitsivat suurimman osan Pohjanmeren kaakkoisesta rannikosta, ovat sittemmin suurimmaksi osaksi unhottaneet oman kielensä ja omaksuneet Ala-Saksan murteen. Ainoastaan Friisien saarista useimmat vielä puhuvat friisiläistä. Mannermaan rannat, viljavat marshit, ovat saksilaistuneet.

Frankit.

Se alue, jolla Frankkien heimo asuu, ei ole laajaa lakeata alankoa kuten Saksien, eikä ylänköä, kuten Baijerilaisten, vaan vuorimaata ja aaltoilevaa mäkimaata, jossa kauniit jokilaaksot, metsäiset kukkulat, vihannat niityt ja päivänpaisteiset viinimäet vaihtelevat. Rheinin keskijuoksu ja alajuoksu on frankkilaista maata, frankkilaista on niinikään Mainin laakso suusta aina lähteisiin saakka. Tässä maassa on lukemattomia linnoja, jotka kukkuloiltaan ylpeästi kuvastelevat jokien pintaan, taikka raunioiksi rauenneinakin todistavat entistä loistoaikaansa, täällä on paljon vanhanaikaisia kaupungeita, jotka vielä kertovat roomalaisten vallanajoista, täällä kauneimmat tuomiokirkot ja kappelit, joista kellojen soitto vaeltajalle ilmaisee, että katolilainen kirkko yhä vielä seisoo juurillaan siellä, missä se aikaisimmin juurtuikin, yhä vielä on syvään kiintynyt asukkaitten uskonnollisiin käsitteihin.

Rheinin laakson ja sen syrjäjokien laaksojen leudolle ilmanalalle on läheisten vuorimaitten kolkko ilmasto jyrkkä vastakohta. Jokien rinteillä viihtyvät viiniköynnös, jalokastanja, pähkinäpuu ja lukuisat muut jalot hedelmäpuut, mutta ylhäällä Hunsrückillä, Eifelissä tai Spessartilla menestyy viljakin huonosti. Ne ovat köyhäin ihmisten asuinmaita. Kansan sanan mukaan Westerwaldissa kirsikkain toinen kylki kypsyy toisena, toinen vasta toisena vuonna, ja Rhönissä "lämmitetään huoneita viimeisen kerran Juhannusaattona ja ensimäisen kerran taas Juhannuksen jälkipäivänä." Asukkaitten vaatimattomuutta todistaa seuraavakin lauseparsi: "Jos minä olisin Jumala, niin söisin kolmasti päivässä maitovelliä." Paikan nimetkin vuorimaassa todistavat samaa köyhyyttä. Siellä on semmoisia kyläkuntia kuin "Schmalenau" (Laihalaakso), "Sparbrod" (Leivänvähyys), "Dürrhof" (Kuivala) ja "Kaltennordheim" (Pohjankylmälä) taikka "Steinau" (Kiviniitty) ja "Teufelsberg" (Pirunmäki), muita mainitsematta. Hessiläistenkin maa on huonossa maineessa, sillä siitä lausuu kansa: "Hessin maassa on koleita mäkiä, vähän ruokaa, suuret tuopit ja hapan viini. Ketäpä haluttaisi olla hessiläinen? Kun ei kypsy omena eikä kaura, niin ei siellä kukaan keitä, ei naura". Ja näitten vuoriseutujen karun, monessa paikassa kolkon luonnon mukaista on väestökin.

Mutta alhaalla kaupan ja liikkeen elähyttämissä laaksoissa sykkii elämä sitä iloisemmin. Jo Mainin laaksossa on väestö iloista ja yhä elämänhaluisempaa Pfalzissa. Sananparsi sanookin: Fröhlich Pfalz, Gott erhalts! (iloinen Pfalz, Jumala sitä suojelkoon). Ja kaikkein iloisinta on väestö Rheinin laaksossa. Se joka on rypäleenkorjuun aikana vaeltanut näissä seuduin, tai oleskellut esim. Bingenissä kirkollisena juhlana, se tietää, kuinka iloisesti rheiniläisten sydän voi sykähdellä.

Göthe kuvailee moista juhlaa seuraavasti: "Lähellä Rochuksen kappelia (Rochus on pyhimys) seisoi rivissä myymälöitä, niinkuin ainakin kirkollisissa juhlissa. Niissä oli varsinkin keltaisia, valkoisia ja kirjavia kynttilöitä, kullekin varansa mukaan. Näitten takana oli rukouskirjoja, seassa myös helminauhoja kaikenlaisia. Mutta huolta oli myös pidetty jos minkälaisista sämpylöistä, pähkinöistä ja kaikenlaisista voileivoksista ja myös monenlaisista leikkikaluista ja koruesineistä, kaiken ikäisten lapsien silmäherkuksi. Juhlasaattoja saapui taukoomatta. Ne kulkivat kylittäin ja kylät oli aina helppo toisistaan erottaa. Ne kulkivat vuorolauluja laulaen, liehuvin lipuin ja viirein. Kullakin seurakunnalla oli oma Jumalan äitinsä, jota lapset ja immet kantoivat, puettuina uusiin ruusunpunaisiin vaatteihin ja tuulessa liehuviin nauhoihin. Siellä oli telttoja, myymälöitä, penkkejä, kaikenlaisia suojia. Paistetun rasvan tervetullut haju huokui vastaamme. Saimme paikan pitkän pöydän ääressä, monen muun ihmisen seurassa. Iloiset lapset joivat viiniä samoin kuin aikuisetkin. Ruskeihin viiniruukkuihin oli pyhimyksen nimi maalattu valkoisilla kirjaimilla ja ahkeraan ne kiersivät perheen piiriä. Mekin olimme semmoisen tuopin saaneet ja asetimme sen eteemme, reunojaan myöden täytettynä. Ei kukaan häpeä viinihumalaa, vaan vielä siitä hienosti kerskaillaankin. Sievät vaimot tunnustavat, että heidän lapsensa äidinrinnan ohella on viiniäkin nauttinut. Koetimme tiedustella, oliko siinä perää, niinkuin oli puhuttu, että vaaliruhtinaat ja hengelliset herrat olivat täällä vuorokaudessa tyhjentäneet kahdeksan mittaa rheiniläistä, s.o. kuusitoista meidän puolen pulloa."

Kölnissä vietetään karnevalia iloisilla juhlilla, jotka ovat laajalta kuulut. Niitten viettäminen juurtuu aina kahdenteentoista vuosisataan saakka. Suotta ei sen vuoksi runoilija varota nuorukaista: "Poikani, älä lähde Rheinille, siellä eletään liian iloisesti". Lurlei, joka Heinen runossa laulaa mahtavaa, hurmaavaa säveltään, on Rhein itse hymyilevine rantamaisemineen ja juhlivine asukkaineen.

Nämä ihmiset täysin määrin ansaitsevat Frankkien, s.o. vapaitten nimen, sillä he ovat kaikista Saksan heimoista liikkuvimmat. Heillä ei ole ainoastaan nimi yhteinen Ranskalaisten kanssa, vaan myös kevyt veri ja kevytmielinen luonne. Jo puheen nopeuskin ja koko puheenlaatu oli toisenlainen kuin muualla Saksassa, varsinkin Saksissa. Saksilaiset näyttävät aina moneen kertaan punnitsevan ja harkitsevan joka sanaa, ennenkuin sen sanovat, mutta nämä sitä vastoin syytävät sanoja niin tulvanaan, että ajatus usein tulee vasta jäljestäpäin ja huomataankin, ettei ole ajateltu sitä, mitä on sanottu. Mutta siitä ei heillä suurta huolta, kuulija tietää ne käsittää sen mukaan. Monet seikat ovat vaikuttaneet siihen, että Frankkien mielenlaatu on tämmöiseksi muodostunut. Vähemmän siihen kuitenkaan lienee syynä keltiläisen ja roomalaisen veren sekotus, kuin se melkoinen liike, joka ammoisista ajoista on Rheiniä pitkin kulkenut sekä ylöspäin että alaspäin, lauhkean ilmanalan suomat helpot elämänehdot, ynnä tulisen viinin kiihottava nautinto.

Frankkien luonteen mukaista on, että he ovat laajimmalle levinneet ja ovat valtiollisesti enimmän hajaantuneet. Enemmän kuin muita saksalaisia on heitä levinnyt kautta koko Saksan ja sen ulkopuolellekin, frankkeja on aina Loiren suusta Karpattien eteläpäähän saakka, sillä Unkarinkin saksalaiset ovat frankkeja Moselin rannoilta. Etelä-Afrikan Buurit ovat frankkeja. Frankissa oli enemmän kuin missään muualla Saksassa suuria ja pieniä, maallisia ja kirkollisia pikkuvaltioita. Siellä oli myös vapaakaupunkien luku suurin.

Samanlainen hajaannus on huomattavana uskonnollisella alalla. Frankissa ovat uskontunnustukset kirjavimmin sekaantuneet. Tämä saa selityksensä siitä, että protestanttisuuteen kallistuvien vapaitten kaupunkien rinnalla oli niin paljon kirkkoruhtinaitten hallitsemia pieniä valtioita. Niitä oli Rheinin rannalla niin taajassa, että jo keisari Maksimilian sanoi Rheiniä oikeaksi "pappien kujaksi". Ja vielä tähän päivään saakka on katolilaisuus täällä pitänyt niin lujasti puoliaan, että Rheinin maakunnat ovat katolilaisen puolueen vahvimpia tukia Saksan valtiopäivillä, iloinen Köln ennen muita.

Yhteiskunnallisellakin alalla on huomattavana Frankeille ominainen keskityksen puute. Taipumus maatilain jakamiseen ja palstottamiseen on täällä suurempi kuin muualla Saksassa ja täällä on yleinen se muualla harvinainen tapa, että ihmiset maaseudullakin asuvat vuokralla. Mutta frankkilainen talonpoika onkin kaupunkilaisen ja maaseutulaisen välimuoto, hänen mielestään on luonnollista, että hän kaupunkilaiseen tapaan jakaa asuntonsa muitten kanssa. Berliniä lukuun ottamatta on juutalainenkin kansanaines täällä versonut lukuisemmaksi kuin missään muualla. Kuvaavaa on, että Rotschildit, jotka muissa maissa ovat asettuneet pääkaupunkeihin, Parisiin, Lontooseen ja Wieniin, Saksassa ovat pysyneet perheen vanhassa kantakaupungissa, Mainin Frankfurtissa. Siellä ovatkin jo vanhastaan olleet Etelä-Saksan suurimmat rahamarkkinat ja sieltä varsinkin ovat israelilaiset levinneet kautta Frankkien ihanan maan. Ja vaikka he jo aikaisin ilmestyivät muihinkin raja-alueihin, joita roomalaiset pitivät hallussaan, niin eivät he kuitenkaan ole Baijerissa eivätkä Schwaabissa lisääntyneet siihen määrään kuin Frankkien maassa (Rheinin maakunnissa on 1,000:sta asukkaasta aina 9 juutalaista, Hessi-Nassaussa kokonaista 25).

Kielelliselläkin alalla on huomattavana samanlaisia ilmiöitä. Muitten heimojen kieliraja on enimmäkseen jotenkin selvä, mutta Frankkien kielialalla on tapahtunut monenlaisia sekaantumisia ja sulautumisia.

Tämmöinen kielen heikkeneminen rajoja kohti on tapahtunut siitä huolimattakin, että frankkilaiset jo vanhastaan pitivät itseään muita saksalaisia paljon parempina, kohdellen heitä niin kopeasti, että muualla Saksassa oli tapana sanoa: "Frankkia en ainakaan naapuriksi huolisi."

Frankkien talonrakennusmallikin, joka on Saksassa laajalti levinnyt, on kansan luonnon laadun mukainen. Se ei ole suljettu, yhteen koottu, kuten saksilainen talo, vaan huoneitten ryhmittely on avonainen. Frankkilainen mielellään rakentaa paljon erillisiä taloushuoneita. Tosin rakennukset tavallisesti ovat nelikulmiossa keskellä olevan pihan ympärillä, mutta aina on talossa kuitenkin huomattavana neljä erillään olevaa osaa. Pihan pääsivulla ovat asuinhuoneet, niitten vieressä toisella sivulla, taikka vastapäätä toisella puolella, karjan rakennukset, kolmannella puolella varastohuoneet, neljännellä portti ja taloushuoneet. Usein ovat rakennukset monenkertaiset, täynnään ikkunoita, ja mieluimmin ne ovat tien läheisyydessä. Sillä vilkkaat, liikkuvat Frankit mielellään näkevät, mitä maailmassa tapahtuu, eivätkä lymyile maailmasta erotetuissa sisähuoneissa, kuten westfalilainen talonpoika. Usein taloja elähyttävät kaikenlaiset puurakennelmat, päädyt ja kellotapulit, joista väkeä soitetaan päivälliselle ja illalliselle, ynnä runsaat koristukset.

Tämän henkisen vilkkauden kanssa on sopusoinnussa Frankkien rikas mielikuvitus. Ei missään Saksassa ole niin runsaasti satuja ja taruja kuin Rheinin rannoilla, lukemattomilla paikoilla on siellä tarinansa, kuten Bingenin hiiritornilla, Rolandseckillä, Lurleilla, Drachenfelsillä y.m. Rheinin seutuihin liittyvät tarut Siegfriedistä, hänen syntymästään ja traagillisesta kuolemastaan, Kriemhildin ihanasta onnesta ja katkerasta surusta, joista Niebelungien laulussa lauletaan. Sanalla sanoen, minne vain kulkunsa kääntää, joka puolella täällä kohtaavat tarut. Yksin taru ihanasta Melusinestakin ja Genovevasta liittyy näihin seutuihin.

Luonnollista on, että näin vilkkaan mielikuvituksen ja iloisen elämänkäsityksen kansassa runous jo vanhastaan on ollut voimassa. Saksan etevimmät sekä vanhemmat että uudemmat runoilijat suureksi osaksi ovatkin frankkilaisia. Frankkilainen oli keskiajan etevä runoilija Wolfram von Eschenbach, joka "Parzivalissaan" on niin ihanasti kuvannut sielun taistelua korkeimpain henkisten avujen saavuttamiseksi.

Göthe oli syntynyt Frankfurtissa, Mainin rannalla. Hans Sachs, suutari, ajattelija ja runoilija, oli nürnbergiläinen, siis frankki. Kolmenkymmenen vuoden sodan aikana kuvasi Mainin maassa syntynyt Grimmelshausen aikansa hirmuja ja siveellistä raaistumista, uudempia runoilijoita mainitsematta.

Frankkien maassa keksittiin kirjanpainamisen taito, siellä se ensiksi kehittyi kukoistukseen. Tieteen alalla tämä heimo menestyksellä kilpailee muittenkin saksalaisten kanssa, teollisuuden alalla vie kaikista muista voiton. Keskiajalla oli varsinkin Nürnberg teollisuuden ja ammattielämän keskusta. Siellä keksittiin uuden ajan alulla käsiampuma-aseet, ja monet muut parannukset, siellä myös "Nürnbergin munat", joita vielä tänä päivänä joka mies pitää taskussaan, vaikka ne ovatkin alkumuodostaan melkoisesti pienenneet. -- Nürnbergin munat olivat ensimäiset vieterin voimalla käyvät taskukellot. Rheinin maakunnissa taas on nykyinen teollisuus kehittynyt valtaavammaksi kuin missään muualla Saksassa. Taidekin on Frankkien maassa vanhempi ja kehittyneempi kuin muualla Saksassa. Saksan suurin maalari, Albrecht Dürer, oli frankkilainen, malminvalaja Peter Vischer niinikään.

Baijerilaiset.

Baijerilaiset ovat asuinsijoikseen vallanneet Tonavan molemmat rannat Lechin suusta aina Madjaarien ja slaavien kielirajoihin saakka idässä. Pohjoisessa heidän alueensa pistää Ylä-Pfalzin kautta Fichtelgebirgeen saakka, etelässä Baijerin ja Itävallan Alppimaan kautta Steiermarkiin, Kärnthiin ja Etelä-Tiroliin, -- lukuun ottamatta niitä kielikeitaita, joita on Unkarissa ja Habsburgin suvun muissa maissa.

Ne tiedot, joita heistä on aikaisemmilta vuosisadoilta, ovat enimmäkseen jotenkin epäedullisia. "Tuhmaa kuin Baijerin kansa", oli Wolfram v. Eschenbachin aikana laajalle levinnyt sananparsi, ja huonon mainesanan heistä antava monet muutkin vanhat kirjailijat. Kauneimman arvolauseen Baijerilaiset saavat Lutherilta, siis siltä mieheltä, jota he kiivaimmin vihasivat, jonka perustamaa kirjakieltä he pari vuosisataa niin peräti halveksivat, että he erinäisiä keskisaksalaisia kirjaimiakin pilkaten hylkivät vain niitten "lutherilaisuuden" vuoksi. Pöytäpuheissaan Luther lausui: "Jos minun pitäisi paljon matkustaa, niin en minnekään mieluimmin lähtisi, kuin Schwaabiin ja Baijerilaisten maahan. Siellä on kansa ystävällistä ja hyväntahtoista, se suo vierasvaraisesti suojan matkustajalle ja hyvän hoidon hän saa rahansa edestä." Monet piirteet siitä kuvasta, jonka saamme entisten aikain kirjotuksista, ovat sittemmin hävinneet, mutta monet luonteen ominaisuudet ovat ennallaankin säilyneet, kuten vastahakoisuus kauppaan ja teollisuuteen, laulun ja tanssin suosiminen, uskollisuus vanhaa juurtunutta hallitsijahuonetta kohtaan, ynnä harraskatolinen mieliala.

"Baijerilaiset eivät pidä väliä kauppiaista, sen vuoksi eivät kauppiaatkaan tule heidän luokseen", sanoi eräs heikäläinen oppineensa. Vaikka Innin laakson ja Brennerin solan kautta kulkee tärkeä kauppatie, niin ei siitä huolimatta ylänkömaalla, Tonavan eteläpuolella, ainoakaan kaupunki kehittynyt melkoiseksi kauppapaikaksi. Regensburg, vanha rajalinnotus, joka harjotti Tonavalla itämaista kauppaa ja keskiajalla oli niin vilkas, että vielä tänä päivänä erästä Thüringiin vievää tietä sanotaan "Regensburgin tieksi", menetti piankin kauppamahtinsa Schwaabin kaupungeille, etupäässä Ulmille, Augsburgille ja Nürnbergille. Maanviljelys ja karjanhoito ovat vanhastaan olleet Baijerilaisten toimeentulon pohja ja valtiontaloudenkin varsinainen perustus. Baijerin talonpoika joutuu hyvin vähän tekemisiin muun maailman kanssa. Sen vuoksi ei hänen talossaankaan ole niin paljon akkunoita kuin frankkilaisen talossa, ja akkunat ovat useinkin niin pieniä, että melkein näyttävät ampumareijiltä. Kaupungeissa baijerilainen ei yleensä mielellään asu. Suurempia kaupunkiyhteiskuntia on Baijerilaisten maassa vähän. Heidän lukuisien jokiensakin laaksoissa on vähän kaupungeita; syyt siihen ovat etupäässä luonnonmaantieteelliset, niinkuin jo olemme nähneet. Asutus on verraten harvaa, tilaa on Baijerilaisten maassa vielä kauttaaltaan enemmän kuin Keski-Saksassa, pellot ovat Keski-Saksan vainioihin verraten ylen laajat.

Mutta vaikka kansalta puuttuukin kaupallista vilkkautta, niin suosii se kuitenkin hauskaa elämää, leikkejä ja tansseja ja muuta rattoa. "Schuhplatteln" (eräänlainen kansantanssi) on vanha taito, jota yhä vielä mielellään harjotetaan, usein sitran säestyksellä. Vielä suositumpaa on "Schnadahüpfl", joka on nimensä saanut leikkuutyötä muistuttavista liikkeistään. Baijerilaiset ovat tunnetut iloisista kansanlauluistaan, joista monet ovat levinneet kautta Saksan. Alpeilla on joikuminen (jodlaus) joka paimenen taito. Mutta kaikkein iloisinta on elämä kansanjuhlissa. Lokakuun alussa itse pääkaupungissa, Münchenissäkin kaikki nuoret ja vanhat lähtevät kaupungin ulkopuolelle Therese-niitylle, jossa silloin raikuu vallaton riemu ja nautitaan suunnattomat määrät ohran mehua. Ennen vanhaan olivat Saksilaiset suurimpain juomarien maineessa ja heidän oluensa oli laajimmalti tunnettu. Tätä nykyä sitä vastoin ovat Baijerilaiset parhaat oluenpanijat ja suurimmat juopot. Vatsaa retikalla kiihotetaan, jotta siihen mahtuisi enemmän tätä mielijuomaa. Kapakkain komeudesta baijerilainen viis välittää, kunhan vain olut on pätöistä. Sananlasku sanookin, että baijerilainen kestää vaikka mitä, vaikka kiirastulen, kunhan vain saa olutta.

Münchenissä puhkesi v. 1844 ilmi kapina vain siitä syystä, että olutkannun hintaa oli ylennetty pari penniä, ja asukkaat paikalla rauhottuivat, kun oluen hinta laski ennalleen. Se baijerilainen, jota hyvä haltija kerran kehotti ilmaisemaan kolme toivomusta, pyysi ensinnä "kylläkseen olutta", sitten vielä "riittävästi rahoja oluen juontiin" ja kolmanneksi, vähän aikaa tuumittuaan... "vielä vähän olutta". Saksassa on kaikkiaan humalan viljelyksessä 35,000 hehtaaria maata ja tästä alasta tuli yksin Baijerin osalle 25,000 heht., ja 70 miljonasta hehtosta olutta, jotka koko Saksa valmistaa, tulee Baijerin osalle 17 1/2 miljonaa. Münchenissä v. 1903 valmistettiin yli 3 miljonaa hehtolitraa olutta ja pääkaupunki itse joi tästä määrästä enemmän kuin puolet. Mutta baijerilaisen ruoankin tulee olla ravitsevaa, ja siitä syystä hän onkin punakka ja verevä, vaikka vartaloltaan lyhyenläntä, harteikas ja jäntevä. Yleensä Baijerilaiset ovat hitaanlaisia, mutta siitä huolimatta heissä asuu paljon liikaa voimaa, jota he mielellään osottavat kirkollisissa juhlissa ja muissa julkisissa tilaisuuksissa. Tappelut ovat hyvin tavallisia, ja nyrkkiraudan käyttämisessä Baijerilaiset ovat mestareita. Baijerilainen laulu sanookin:

"A Büchsel zum Schiessen und an Stossring zum Schlagn Uund a Diandl zum Lieben muss a frischa Bua habn."

(Pyssy ampuakseen ja nyrkkirauta lyödäkseen ja tyttö lempiäkseen pitää reippaalla pojalla olla).

Nyrkkirengasta käytetään taidolla ja tuntuvasti. Voittaja koristaa aina hattunsa höyhenellä kylän kaunottaren silmäniloksi ja tyttöjen sananparsi puolestaan sanoo: "Koa Feda am Huet, der Bua is net guet" (Tuon pojan hatussa ei ole sulkaa, hänestä ei ole mihinkään). Kuta enemmän pojan hatussa on sulkia, sitä tervetulleempi hän on tyttöjen akkunan alle. Leikkipuheisiin ei baijerilaisen luonto muuten taivu; sitä paremmin hän viihtyy tutunomaisessa juttelussa olutkannun ääressä. Siinä baijerilainen sulaa ja avaa sisunsa. Säätyerotus on Baijerissa yleensäkin paljon pienempi kuin Pohjois-Saksassa ja olutpöydän ääressä se kokonaan katoo. Olutkannujen ääressä ihminen näkee vain ihmisen. Sen vuoksi kapakassa kaikki istuvatkin kirjavassa sekamelskassa, ei korkeinkaan virkamies häpeä kallistaa lasiaan samassa pöydässä kuin halpa työmies.

Mutta kuitenkin baijerilainen kunnioittaa esivaltaa suuresti, ja varsinkin on hänen uskollisuutensa hallitsijahuonetta kohtaan vanha ja koettu. Harvoin hän on kapinoinut vallanpitäjiä vastaan, vaikka Baijerinkin talonpoika on saanut raskaasti tuta aatelin sorron. Maansa puolesta on baijerilainen talonpoika monasti urhoollisesti taistellut, vaikka Baijerilaisilla ei olekaan ollut eteviä kenraaleja, sen enempää kuin valtiomiehiäkään.

Baijerin kansa pitää sitkeästi kiinni vanhoista tavoistaan. Siellä ovat vielä Alppien juurella säilyneet nuo keskiaikaiset kärsimysnäytelmätkin, joissa rahvas itse esittää kuvia Vapahtajan elämästä. Baijerilaiset ovatkin harraskatolisia, uskonpuhdistus ei ole saanut heidän maassaan jalansijaa. Kirkon koristelemisesta pidetään hyvää huolta, sille lahjotetaan maata ja tavaraa, melkein aina tapaa naiset neulomassa joko uusia lippuja, joita kannetaan kirkollisissa juhlasaatoissa, taikka messupukuja. Uusia erakkomajoja, kirkkoja ja kappeleita rakennetaan yhä mäille ja vuorille, vaikka niitä ennaltaan on laaksoissakin liian paljon. Mutta kirkosta pidetäänkin niin hyvää huolta, että koulu saa jäädä vähemmälle. Koulunopettajain täytyy yhä vieläkin tulla toimeen kovin huonoilla palkoilla. Kun talonpoika kuollessaan tekee testamenttinsa, niin hän aina muistaa kirkkoa, mutta koulua ei muista yksi tuhannesta.

Kirkko vallitseekin Baijerissa koko yleistä elämää. Jo pääkaupungin, Münchenin ("Munkkilaisen"), nimi on kuvaava. Tiedettä ja taidetta on hyvin myöhäisiin aikoihin saakka harjotettu ainoastaan sen verran, kuin katolinen kirkko ja harrasuskoiset ruhtinaat ovat sitä sallineet. Kirjallisuus kukoisti melkein yksinomaan kirkollisella pohjalla. Vaikka kansa niin mielellään laulelee ja lauluja rakentaa, niin ei sitä vastoin taidekirjallisuus ole Baijerissa viihtynyt, Baijerin runoilijat ja kirjailijat yleensä eivät ole tunnettuja kotomaansa rajain ulkopuolella. Parhaiten menestyvät tässä kirkollisessa ilmakehässä maalaus ja kuvanveisto. Pyhimyskuvien puusta leikkaaminen, freskojen maalaus, lasimaalausten valmistaminen kirkkoihin ja kappeleihin olivat kirkonmiesten mieleisiä taiteita ja niitä he pyrkivät edistämään. Vanhimmat Saksassa tavattavat lasimaalaukset, jotka ovat 10:nneltä vuosisadalta, ovatkin sen vuoksi Tegernseen luostarissa, eikä "kuolemantanssin" esityksiä ole missään niin taajassa, kuin Baijerien heimon asumilla alueilla Alpeissa. Soitantoakin piispat ja ylimystö uutteraan edistivät. Mutta vapaata tutkimusta sitä vastoin kaikkialla estettiin ja hyvin vähän tehtiin kansan henkisen tietovaraston korottamiseksi. Kaikenlaiset taikauskot säilyivät sen vuoksi Baijerissa kauemmin kuin missään muualla Saksassa, ja vielä tänä päivänä tämän taikauskoisen rahvaan kesken elää paljon taikauskoisia tapoja. Pyhimystaruja ja kertomuksia ihmeistä halusta kuunnellaan. Tavallisen baijerilaisen mieleen ei edes juolahda epäillä näitä kertomuksia. Ihme onkin uskon rakkain lapsi. Maan sananparsistakin selviää, missä ilmapiirissä täällä eletään. Baijerilainen sanoo nopeaan liikkuvasta esineestä, että se juoksee kuin "Isä meidän", tarkottaen sillä rukousnauhan nopeata rukoilemista, ja rapajuoposta hän sanoo, että hän "juo kuin temppeliherra". Oluthumalankin eri asteet erotellaan kirkollisilla vertauksilla. Aivan vähäisestä alkavasta humalasta sanotaan, että se on "jesuiittahumala", mutta kovasta humalasta, että se on "kapusinihumala". Mutta vanhoja pakanallisiakin tapoja on säilynyt, vaikka ne ovat melkoisesti muuttuneet kirkon vaikutuksesta. Monta nykyistä kirkollista taikaluuloa johtuu suorastaan pakanuuden aikaisista käsityksistä.

Suurimpana syynä siihen, että kansansivistys on niin hitaasti edistynyt, on Jesuiittain veljeskunta, joka kuudennentoista vuosisadan keskivaiheilta on hallinnut maan valistusoloja, vallinnut sekä Ingolstadtin että Münchenin yliopistoja ja koettanut ituunsa tukahuttaa kaikki korkeammalle tähtäävät valistuspyrinnöt. Semmoisten miesten, jotka eivät tahtoneet luopua vapaasta vakuutuksestaan, täytyi lähteä maasta pois. Kun sen vuoksi kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla Münchenin tiedeakatemia perustettiin, niin täytyi erityisellä lailla säätää, että akatemian julkaisut olivat vapaat jesuiittain tarkastuksesta, koska muutoin akatemiaan ei olisi saatu oppineita. Vasta siihen aikaan nuori benediktiniläismunkki uskalsi ehdottaa, että Lutherin kirjottamaa keskisaksan kieltä aljettaisiin Baijerissakin kirjakielenä käyttää. Siihen saakka baijerilaiset kirjailijat olivat käyttäneet rahvaan kieltä sinään. Mutta ellei samaan aikaan Saksan kirjallisuus olisi Keski-Saksassa kohonnut suurien runoilijain kautta niin kauniiseen kukoistukseen, niin tuskin Baijerin hallitus olisi kehotusta noudattanut, vaan Baijerilla olisi ehkä vielä tänä päivänä yläsaksalainen puhekielensä kirjakielenä. Vasta kun Jesuiittain veljeskunta 1773 muodollisesti lakkautettiin, paranivat asiat. Ja yhdeksännellätoista vuosisadalla taiteiden ja tieteiden harrastus vihdoin pääsi Münchenissä elpymään siihen määrään, että sitä nykyään sanotaan "Pohjolan Atheenaksi", etupäässä erinomaisen runsaitten taidekokoelmiensa ja palatsiensa vuoksi. Mutta yleiseen sanoen pitää paikkansa erään kirjailijan lausunto, että "Baijerilaiset ovat reipasta, kunnollista ja rattoisaa kansaa, mutta ei heistä ole tiedemiehiksi eikä taitelijoiksi. Kun baijerilainen on kunnolla hoitanut peltonsa taikka käsityönsä päättänyt, virkansa toimittanut, niin hän mieluimmin heittää huolet ja nauttii elämästä. Hän lähtee silloin oluttupaan ja on hidas sieltä eroamaan. Vähänpä hän silloin välittää henkisistä riennoista."

Hallituksen toimesta on kuitenkin valistuksen asia viime aikoina paljon parantunut ja alemmankin kansan keskuuteen koetetaan kylvää tiedon siemeniä, koska tietämättömän kansan on aineellisellakin alalla vaikea pysyä aikansa tasalla.

Allemannien eli Schwaabien heimo asuu siinä kauniissa maassa, joka käsittää Rheinin, Tonavan ja Neckarin lähteitten väliset alueet. Tähän heimoon kuuluvat saksaa puhuvat Sveitsiläiset, Elsass-Lothringin saksalaiset asukkaat, Badin ja suurimmaksi osaksi Württembergin väestö, ynnä osa Baijerin asukkaista. Tästä maasta on kohonnut kokonaista viisi hallitsijahuonetta: Hohenstaufit, keskiajan mahtava keisarisuku, Welfit, jotka aikanaan hallitsivat koko Pohjois-Saksaa ja vielä Baijeriakin melkein itsenäisinä, Habsburgit, jotka yhä vielä ovat Itävallan valtaistuimella, Hohenzollerit, jotka nykyään hallitsevat sekä Preussiä että koko Saksaa, ynnä Zähringit, jotka lähes vuosituhannen vallitsivat Schwaabia sukumaanaan ja nykyään istuvat Badin valtaistuimella.

Tässä maassa kehittyi jo roomalaisaikana edistyneempi kultuuri kuin muualla Germaniassa, Ylä-Rheinin laaksoa lukuun ottamatta. Kansa on lahjakasta ja sen vuoksi kukoisti täällä aikaisimmin runouskin. Tristanin ja Isolden hehkuva rakkauslaulu on Allemannien keskuudessa runoiltu. Ritariaikain runoutta viljeltiin varsinkin Bodenjärven rannoilla. Allemannien alueella "mestarilaulukin" syvimmälle juurtui. Sitä harjotettiin suurella innolla Augsburgissa ja Ulmissa, Strassburgissa ja Kolmarissa, Freiburgissa ja monessa muussakin kaupungissa, ja tämä laulu pysyi sitkeästi hengissä. Ulmissa se sammui vasta v. 1839, Memmingenin kaupungissa, Allgäussa, v. 1852. Uudemman ajan runoilijoista olivat Wieland ja Schiller kotoisin Württembergistä. Tunnettu ballaadirunoilija Uhland oli schwaabilainen. Useimmat kuvaustaiteetkin täällä, jossa kultuuri oli niin vanha, kehittyivät ennen kuin muualla Saksassa. Useat Saksan etevimmistä ajattelijoistakin, Hegel muun muassa, ovat näiltä seuduilta syntyisin. Ruutia ensinnä käytettiin suuremmassa mitassa Schwaabin kaupungeissa. Uskonnollisellakin alalla on Allemannien syvällinen ja samalla kuitenkin vilkas henki itsensä ilmaissut, sillä vaikka tämä maa onkin lähempänä katolilaisuuden pesäpaikkoja kuin esim. Frankki, niin on Allemannien kesken siitä huolimatta uskonpuhdistus melkein kauttaaltaan voittanut katolilaisuuden, jopa vapaassa Sveitsissä pukeutunut uuteen itsenäiseen muotoonkin.

Kaikenlaiseen ansioon on tämä heimo aina osottanut halua. Varsinkin se on jo vanhastaan käynyt vilkasta kauppaa. Vanha sananlaskukin vielä hokee, kuinka kautta maailman Ulmin raha kävi. Sveitsiläisillä ei ollut tavaraa myydä, mutta he sen sijaan palkkautuivat milloin millekin maalle sotamiehiksi, ja vielä tänä päivänä pitää paavi sveitsiläistä henkivartiota. Augsburg ja Ulm olivat keskiajalla mahtavia kauppakaupunkeja. Siellä vaurastuivat keskiajan Saksan rikkaimmat rahaylimykset, siellä perustettiin ensimäiset puutarhat ja hedelmäpuistot, mehiläishoito ja viininviljelys pääsivät voimaan aikaisemmin kuin monessa muussa osassa Saksaa. Kun pyhä Columbanus v:n 400 vaiheilla saapui tähän maahan, niin oli olut vielä ylinnä ja sitä uhrattiin Wodanillekin. Mutta pian täytyi sen väistyä rypäleen viljelyksen edestä, johon syvät virranlaaksot ovatkin erinomaisen soveliaita. Omituisuutena on vielä mainittava, että tällä alueella ensinnä ovat kehittyneet ne äännemuutokset, joitten kautta saksan kieli on aikain kuluessa kehittynyt nykyiseksi kirjakieleksi. -- Schwaabissa on säilynyt monta ikivanhaa tapaa, jotka muualla Saksassa jo ovat hävinneet, kuten kiekon heittäminen, jota vanhain asiakirjain mukaan tiedetään ainakin jo ensimäisen vuosituhannen vaihteessa harjotetun, raskaitten kivien heittäminen ynnä paini. Schwaabilaiset ovat voimallista kansaa. Mutta vähemmän kuin missään muualla tapaa Schwaabissa vanhaa saksalaista rotua vaaleine hiuksineen ja sinisine silmineen. Siellä ei ole omaa rakennusmallia, kuten Saksissa ja Frankissa, vaan on Allemannien maassa paljon erilaisia rakennusmalleja käytännössä. Kaikki tämä johtuu siitä, että tämä osa Saksasta on kautta aikain ollut enimmän alttiina vieraille vaikutuksille.

Thüringiläiset.

Muuan kirjailija lausuu Thüringiläisistä: "He ovat vilkasta, hyvänluontoista kansaa, ilomielisiä, vähään tyytyväisiä, kohteliaita, uutteria ja yritteliäitä, mutta eivät he ole kovin kestäviä. He ovat taipuisia, mutta eivät kovin vakavia yrityksissään. He ovat paremmin puheliaita kuin uutteria ja kovin kärkkäitä omaksumaan kaikkea vierasta." Tapaamme siellä sekotuksen pohjois-saksalaista valppautta ja etelä-saksalaista herttaisuutta, slaavilaista elämänhalua ja saksalaista herkkätunteisuutta. Tunteella on yhtä paljon sananvaltaa kuin tahdollakin. Jos on totta, että kukkaset ja laulut ovat tunteen mittakaavoja, niin voi Thüring kilpailla Saksan kaikkien muitten maitten kanssa. Sillä Thüringissä erityisesti suositaan kukkien hoitoa, melkein joka talon edessä on pieni kukkatarha. Soitanto on niin suosittua, että sananlaskun mukaan aina kahdessa talossa soitetaan kolmea viulua. Konsertteja ja tanssitilaisuuksia on tuhka tiheään, ei tanssita ainoastaan huoneissa, vaan ulkona kedoillakin. Thüringissä jos missään seuraelämä on vilkasta. Kansalla on jos minkälaisia huvitilaisuuksia, kansanjuhlia, kirkollisia juhlia, urheilujuhlia ja laulujuhlia, joissa vietetään iloista elämää. Keilan heittäminen on niin suosittua, että sitä teilläkin harjotetaan, ja tien vieressä kärvennetään hiilitulessa thüringiläistä paistinmakkaraa. Varsinaista kansallisruokaa ovat perunakokkareet, mutta piirakkaitakin mielellään leivotaan, varsinkin juhlatilaisuuksissa. Vuoristossa on seutuja, joissa köyhyys on mitä suurin. Jo keskiajalla oli käypä latinalainen sananlasku, että Thüringissä oli paistettu sillikin herkkua. "Yhdestä sillinpäästä valmistettiin viittä ruokaa." Peruna on tärkein ravintoaine. Perunoista sanoo toinen sananlasku, että niitä syödään "aamulla pyöreinä, päivällä huttuna, illalla viipaleiksi leikattuina, ja siinä pysytään, sillä se on terveellistä." Liikuttavan pienet ovat varsinkin vuoristossa väestön elämänvaatimukset. Mutta vaikka vuorelaiset ovatkin tottuneet niin vähällä toimeen tulemaan, niin luonto on siitä huolimatta heille suonut mitä iloisimman mielen ja kotiseutunsa kauneuden ymmärryksen. Thüringiläinen ei ylenmäärin välitä omaisuudesta eikä murehdi tämän maailman rikkauksia, kunhan hänellä on edes sen verran, että nipin napin toimeen tulee. Lapset tavallisesti jo hyvin aikaiseen alkavat ansaita tehtaissa, taikka ovat apuna kotiteollisuudessa. Laululintuja visertelee joka mökissä, jopa toisissa monet häkit. Pojat ja tytöt laulavat kilpaa peipposten kanssa. Iloisina he juhla-aattona vaeltavat pitkin kylän kujia ja laulavat täydestä sydämestään: "Minulle yksikaikki, onko rahoja, vai eikö" ('s ist mer alles eins, 's ist mer alles eins, ob ich Geld hab' oder habe keins.) [Niinkuin lukija tästä näkee, emme osanneet aivan oikeaan, kun sanoimme Thüringerwaldin olevan jyrkkänä erona Etelä-Saksan herkemmän ja runollisemman ja Pohjois-Saksan arkiluontoisemman rahvaan välillä. Tämä raja todellisuudessa kulkee pohjoisempana.] Thüringiläiset ovatkin hyvällä syyllä herttaisuuden maineessa. Preussilaisten jäykkyys on siellä vihattu, keveämpää ja taipuisempaa menettelyä heidän maassaan suositaan. Helppo on muukalaisenkin saada siellä tuttavuuksia ja päästä tutunomaiselle kannalle, helposti ruvetaan toisiaan sinuttelemaan. Mutta on toiselta puolen totta, etteivät ystävälliset sanat aina käy yhteen tekojen kanssa, ja että suu usein puhuu semmoista, johon sydämellä ei ole mitään osaa.

Thüringiläiset ovat erinomaisen toimeliasta kansaa. Harvoissa vuorimaissa on niin monipuolisesti kehittynyt teollisuus, kuin Werran ja Elsterin välisillä vaaroilla. Kolmasosa Saksanmaan posliinitehtaista on tällä alalla. Toiset niistä ovat jo hyvin vanhoja. Niitten perustamista edisti varsinkin puun halpuus ennen aikaan, jolloin ei vielä hiiltä käytetty tähän teollisuuteen. Lasiteollisuus tuli Thüringiin Böhmerwaldista. Leikkikalujen valmistaminen taas saapui Nürnbergistä kauppiaitten mukana, jotka kulkivat Leipzigin markkinoille. Vuoriston eteismaa on vilkasta teollisuusaluetta.

Rheinin seutujen jälkeen on Thüring saduista rikkainta. Varsinkin Brockeniin liittyy lukemattomia tarinoita, Hörselbergiin niinikään, niinkuin olemme jo aikaisemmin maininneet.

Valtiollisten olojensa puolesta on Thüring sen puolesta omituista, että siellä on säilynyt suurin luku pikkuvaltioita, jäännöksenä keski-ajan hajanaisista valtiollisista oloista.

Entisiä ja nykyisiä slaavilaisia kansoja.

Olemme Saksanmaan alkuvaiheista selkoa tehdessämme maininneet, että germanit tosin siihen aikaan, kuin heidän varsinainen historiansa alkaa, asuivat koko sillä alalla, joka nykyään kuuluu Pohjois-Saksaan, mutta että he kansainvaelluksen aikoina osaksi luopuivat näistä vanhoista maistaan, aina Elbeen ja sen syrjäjokeen Saaleen saakka lännessä, ja että pois vaeltaneiden heimojen sijaan saapui slaavilaisia. Toisen vuosituhannen ensimäisellä vuosisadalla Saksalaiset alkoivat uudisasutuksen kautta vallottaa takaisin näitä menetettyjä maita ja suureksi osaksi siinä onnistuivatkin. Keskellä nykyistä saksankielistä asutusta on siellä täällä säilynyt meidän aikoihin saakka pieniä tähteitä noista entisistä slaavilaisista heimoista, suurimmasta osasta sitävastoin vain nimi tai hämärä muisto. Ainoastaan Puolalaiset ovat säilyttäneet kansallisuutensa ja heitä vastaan kansallisuustaistelu yhä vielä jatkuu, vaikka epätietoisella menestyksellä.

Slaavilaisen asutuksen ollessa laajimmillaan asuivat Saalen ja Oderin välillä Berlinin seuduille saakka pohjoisessa, Erzgebirgeen ja Lausitzin vuorimaahan saakka etelässä _Sorbit_, joitten jäännöksiä Lausitzin nykyiset Vendit ovat. Heidän pohjoispuolellaan Itämereen saakka asuivat _Latitsit eli Viltsit ja Obotritit_. Saksalaiset nimittivät näitä kansoja jo vanhastaan yhteisellä nimellä Vendeiksi, mutta slaavilaiset itse eivät tätä nimitystä tunne heimo- sen enempää kuin rotunimenäkään. Sorbien ja Viltsien itäpuolella asui Puolalaisia. Nykyisen Saksan koillisessa kolkassa, Niemenin ja alisen Weichselin välillä sekä Itä-Preussissä, asui kaksi liettualaista kansaa, _Preussiläiset ja Liettualaiset_, joitten jäännöksiä yhä vieläkin elää.

Liettualaisia, jotka ennen olivat lukuisa kansa, elää Saksanmaan rajoissa enään vain puoliväliin toistasataatuhatta henkeä. Tämä kansa, joka kielitutkimusten osotuksen mukaan on ammoisina aikoina ollut Suomalaisten lähin naapuri, jolta Suomalaiset ovat saaneet paljon sanoja, ehkä runoaiheitakin ja kanteleen, on sekä Saksalaisten että Puolalaisten sorrosta huolimatta suuressa määrin säilyttänyt kansallisuutensa, erinomaisen runollisen luonteensa, kielensä, vanhoja pukujaan ja tapojaan. Se on ryhtynyt omaa kirjallisuuttakin luomaan, vaikka sitä tässä työssä, Saksassa samoin kuin Venäjälläkin, kohtaavat ainaiset vastukset viranomaisten puolelta. -- Liettualaiset eivät ole slaavilaista kansaa, vaan itsenäinen osa indo-europpalaisesta kansaryhmästä.

Lausitzissa on meidän aikoihin säilynyt pieniä tähteitä Vendejä, eli oman nimityksensä mukaan Sorbeja, jotka ovat puhtaita slaaveja. Heidän lukunsa nousee tuskin sataantuhanteen henkeen. He elävät saarekkeena saksankielisen väestön keskellä, jonka sukujuuri kuitenkin suureksi osaksi liene slaavilaista, vaikka kieli onkin muuttunut.

Näiden Sorbitähteitten pesäpaikka on Spreewald, se rämeseutu, jonka Spree lukemattomine putaineen muodostaa Berlinin kaakkoispuolella. Asuinpaikkainsa pääsemättömyyden vuoksi tämä kansantähde on voinut puoliaan pitää yleistä saksalaistuttamista vastaan. Sitä on kuitenkin vielä etelämpänä kuivillakin mailla, varsinkin Kottbusin kaupungin seuduilla. Melkoisessa määrin ovat tämän maata viljelevän kansan olot mukautuneet ympärillä asuvain Saksalaisten olojen mukaisiksi, vaikka ne ovatkin yleensä säilyneet vanhanaikuisemmalla kannalla.

Vendit eli Sorbit ovat iloista, seuranrakasta kansaa, niinkuin yleensäkin slaavit. Heidän puheliaisuutensa, kisahallinsa on yleiseen tunnettu. Keskenään kansa vielä puhuu vanhaa slaavilaista kieltään, mutta melkein kaikki osaavat jo saksaakin. Koulu on kauttaaltaan saksalainen, ainoastaan ensimäinen, alkeisopetus tapahtuu lasten omalla kielellä ja uskonnon opetus korkeimmillakin luokilla. Jumalanpalvelus tapahtuu osaksi rahvaan omalla, osaksi saksan kielellä. Ajan kysymys vain on, koska tämä kansantähde kokonaan saksalaistuu. Paitsi koulua edistyttää saksalaistuttamista varsinkin asevelvollisuus.

Paremmin pitävät Puolalaiset puoliaan. Heidän lukunsa on siksi suuri, kansallistuntonsa niin valpas ja yhteys Venäjän ja Itävallan Puolalaisten kanssa yhä vielä siksi vilkas, etteivät Saksalaiset suurista ponnistuksistaan huolimatta ole voineet heidän kansallisuuttaan hävittää.

Mutta heillä onkin takanaan suuri historia. He ovat olleet itsenäistä kansaa, hallinneet valtakuntaa, joka aikoinaan ulottui Itämerestä Mustaanmereen saakka, olleet koko länsimaisen sivistyksen etuvartijoita sekä mongooleja että Turkkilaisia vastaan. Kovat kohtalot, vaikea maantieteellinen asema kehittyväin suurvaltain välissä, murtivat Puolan itsenäisyyden. Mutta kansallisuuttaan Puolan kansa yhä sitkeästi puolustaa Saksassa, samoin kuin Venäjällä ja Itävallassakin. Siinä asiassa ovat ylhäiset ja alhaiset yksimieliset, räikeistä yhteiskunnallisista epäkohdista huolimatta.

Puolalaiset ovat yhä vielä suuri kansa ja asuvat, valtiollisesta jaosta huolimatta, yhtenäisessä kappaleessa. Heidän lukunsa nousee kaikkiaan 17 miljonaan. Tästä määrästä asuu Saksanmaan rajoissa noin 3 miljonaa, varsinaisia Puolalaisia 3,300,000, sekä pari pientä puolalaista kansantähdettä, Länsi-Preussissä 100,000 _Kassubia_, Itä-Preussissä 150,000 _Masuria_.

Hävittääkseen nämä 3 1/2 miljonaa Puolalaista on Saksan hallitus käyttänyt satoja miljoneja markkoja. Rahoilla vähitellen ostetaan Puolalaisilta maita ja näihin maihin tuodaan saksalaisia uudisasukkaita. Mutta Puolalaiset ovat tähän saakka melkoisella menestyksellä pitäneet puoliaan tätä järjestelmällistä hävitystyötä vastaan. Sitä myöden kuin Saksalaiset ovat valtion rahoilla ostaneet puolalaisia taloja, sitä myöden Puolalaiset ovat ostaneet toisia maita saksalaisilta. Heille on tässä taistelussa ollut suurena apuna se seikka, että saksalaisesta maanviljelysväestöstä alkaa olla puute, koska nopeaan kasvava teollisuus nielee niin suunnattomasti voimia. Puolalaisten kesken sitä vastoin, joiden sivistys on alhaisemmalla kannalla, on maanviljelys yhä vielä melkein koko kansan elinkeino.

VILJELYKSEN JA ASUTUKSEN VAIHEITA.

Kuinka Saksanmaa tuli viljellyksi.

Saksanmaa oli siihen aikaan, jolloin historian valo sille ensi kerran lankesi, melkein kauttaaltaan laajaa metsämaata, suureksi osaksi koskematonta aarniometsää. Siellä täällä oli kuitenkin avoimiakin maita, ja näillä arvatenkin etupäässä asuivat germanilaiset heimot. Aukeilta asutus vähitellen raivauksien kautta tunkeutui metsiin. Peltoviljelyksen edelläkävijänä oli täälläkin kaskeaminen.

Vanhoilla germaneilla ei alkuaan näytä olleen ensinkään yksityistä maaomaisuutta, maa oli kansalaisten yhteistä omaisuutta. Mutta kun heimot alkoivat perustaa vakinaisia asuinpaikkoja, niin tapahtui tässä muutos. Heimojen alueet hajaantuivat maakunniksi (_Gaue_) ja nämä vielä pienemmiksi alueiksi (_Marke_), joitten asukkaat omistivat yhteisesti kaiken sen maan, mikä aluekunnalle kuului. Vähitellen olot kehittyivät siten, että vainiot ja niityt muuttuivat viljelijäinsä yksityisomaisuudeksi. Mutta laidun, metsä, suot ja vedet pysyivät kauan sen jälkeenkin yhteismaina, joilla jokainen aluekunnan asukas sai vapaasti kalastaa, käyttää karjaansa, ottaa tarvepuut metsästä. Ja näistä yhteismaista luovutettiin paikkoja raivattaviksi, sitä myöden kuin asukkaitten luku kasvoi ja entiset viljelykset kävivät ahtaiksi. Niilläkin aluekunnan asukkailla, joilla oli osansa varsinaisista viljelysmaista, oli oikeus raivata itselleen uutta peltoa yhteismailla, jota varten he katsomainsa palstain rajapuihin leikkasivat puumerkkinsä. Mutta näin rajotettu palsta oli määräajan kuluessa raivattava, muutoin se joutui takaisin yhteismaahan. Myöhemmin kuitenkin varakkaammat kansalaiset, jotka paremmin kuin muut kykenivät käyttämään tätä raivausoikeutta (_Bifang_), saivat aikaan sen, etteivät merkityt palstat määräajan kuluttua enää joutuneetkaan takasin yhteismaahan, vaan saivat jäädä asianomaisen haltuun, joka niistä itselleen kokoili metsälohkoja. Siten syntyi Saksanmaalla ensimäinen yksityismetsä.

Aluekuntien maitten välillä oli vielä kansainvaelluksien jälkeenkin laajoja metsämaita, joita ei kukaan omistanut ja joita sen vuoksi pidettiin koko heimon yhteisenä omaisuutena, maakunnan yhteismaana. Yksityisten aluekuntien maita ei tavallisesti rajotettu näitä yhteismaita vastaan, vaikka niitten keskinäiset rajat oli määrätty. Näitä maakuntain yhteismaita olivat etenkin vuoristot, mutta lakeillakin mailla oli laajoja metsäaloja, joilla ei silloin vielä ollut asukkaita. Aluekuntajako oli germanilainen laitos, se sen vuoksi kokonaan puuttui Elben itäpuolella olevissa seuduissa, joissa myöhään keskiajalle saakka asui slaavilainen väestö.

Maakuntain yhteismetsiä vaativat jo ensimäiset frankkilaiset kuninkaat valtion omaisuudeksi, etupäässä voidakseen säilyttää ne metsästysmainaan. Myöhemmin kuninkaat kuitenkin koettivat niistä tulojakin hankkia, luovuttamalla yksityisille aloja raivattaviksi. Nämä metsät julistettiin rauhotetuiksi, niissä ei saanut metsästää kukaan muu kuin kuningas itse (_Bannforst_). Myöhemmin hallitsijat niitä lahjottelivat, antoivat lääkitykseksi, panivat pantiksi, vaihtelivat ja ostivat, kunnes ne enimmäkseen joutuivat maallisten ja kirkollisten ruhtinaitten käsiin. Samat metsämaat muodostivat Saksanmaan nykyisten valtionmetsäin kantaosan. Vaikka kuninkaallisten metsämaitten jakeleminen alkoi jo Merovingien ajalla, niin oli kuitenkin vielä saksilaistenkin keisarien ajalla laajoja kuninkaanmetsiä. Vanhojen kuninkaanmetsien laajuudesta käsityksen saadaksemme luettelemme niistä muutamia tärkeimpiä. Vogesit olivat kokonaan Merovingien "pannametsää" aina vuoriston liepeille saakka. Harz, Spessart, suuret osat Schwarzwaldista niinikään, muita mainitsematta. Hardtissa on yhä vielä samaa juurta noin 6,000 hehtaaria laajuisia valtionmetsiä. Nürnbergin metsät, Mainin Frankfurtin nykyiset laajat kaupunginmetsät ovat niinikään vanhoja kuninkaanmetsiä.

Uudisasutus, joka näihin metsiin vähitellen syveni, ei enää tapahtunut aluekunnan toimesta, vaan sitä johtivat ne ruhtinaat, jotka olivat hallitsijoilta saaneet metsät lääneikseen. Samalla tavalla meneteltiin niissä Elben itäpuolella olevissa alueissa, jotka slaaveilta anastettiin. Siellä ei ensinkään perustettu aluekuntia vanhan saksalaisen oikeuden malliin, vaan ruhtinaat ja ritarit anastivat kaikki metsäalat, myöntäen vain käyttöoikeuksia uudisasukkaille, joita heidän hallitsemilleen maille asettui. Mutta monet alkuaan vapaatkin aluekunnat menettivät vähitellen metsänsä ruhtinaille. Jo vanhat frankkilaiset kuninkaat olivat pidättäneet itselleen metsästysmaita aluekuntainkin yhteismaista, luovuttaen niitä sitten vasalleilleen, jotka lopulta pitivät maat ominaan. Jo vuoden 1300 vaiheilla olivat useimmat vapaat alueet joutuneet ruhtinaitten vallanalaisuuteen. Alkuaan, saksalaisen oikeuden aikana, oli suhde vielä semmoinen, että ruhtinaalla oli ainoastaan tarkalleen määritelty valvontaoikeus ynnä eräitä erinäisesti määriteltyjä nautinto-oikeuksia näihin metsiin. Mutta roomalainen oikeus ei tuntenut semmoista laitosta, kuin aluekunta oli, vaan myönsi kysymyksen alaiset yhteismaat kokonaan ylivalvontaa harjottavan ruhtinaan omaisuudeksi. Lopulta asiat kehittyivät siten, että melkein kaikki metsät kuuluivat ylimystölle, jolta talonpoikain täytyi puutarpeensa ostaa kalliilla hinnalla. Kuudennentoista vuosisadalla talonpojat silloisten talonpoikaissotain aikana tekivät viimeisen yrityksen saadakseen metsänsä takaisin, mutta kun nämä kapinat kaikkialla kukistettiin, niin sai asia lopullisen ratkaisun -- he menettivät lopullisesti kaikki oikeutensa niihin ja saivat tyytyä pieniin kotipalstoihinsa. Vähitellen kuitenkin aluekuntienkin menettämät entiset yhteismaat suureksi osaksi joutuivat valtioitten haltuun ja ovat vielä tänä päivänä suurena osana Saksanmaan valtionmetsistä. Protestanttisissa maissa valtionmetsät karttuivat melkoisesti, kun luostarien ja kirkon omaisuus anastettiin valtiolle. Kolmenkymmenen vuoden sodan aikana ne karttuivat melkoisesti sen kautta, että paljon maita oli sodan hävityksien kautta joutunut kokonaan autioiksi. Noin kolmasosa Saksanmaan kaikista nykyisistä metsistä on valtioiden omaisuutta.

Mutta palatkaamme metsäalueen raivaamiseen viljelykselle.

Roomalaiset niissä osissa Saksanmaata, jotka olivat heidän vallassaan, edistivät viljelyksen laajenemista etenkin semmoisissa seuduissa, missä vuorissa oli metalleja ja lämpöisiä lähteitä, taikka jotka liikeyhteyden turvaamiseksi olivat asutettavat. Rheinin ja Tonavan välisen rajavarustuksen, "Limeksen", suunta suuressa määrin juuri noudatti viljelykseen soveliaimpain maiden suuntia. Myöhemmin germanilaiset käyttivät hyväkseen roomalaisten raivaamia maita, mutta moni raivio jäi uudelleen metsittymäänkin.

Kansainvaelluksien jälkeen alkoi väestön lisääntyessä uusi raivauskausi, jota kesti noin v:n 900 vaiheille. Ensimäisten Karolingien aikana se näyttää kehittyneen korkeimmilleen. Metsäalan vähentämisessä olivat osallisena vapaat talonpojat, kyläkunnat, jotka lähettivät metsiin liikaväestöään, mutta vielä suuremmassa määrässä maalliset ja hengelliset ylimykset, jotka sijottivat hallitsemilleen maille veroa maksavia talonpoikia. Luostarit erinomaisen innokkaasti ottivat osaa tähän työhön. Kaarlo Suuren aikana siirrettiin kokonaisia heimoja asuinsijoiltaan uusille maille, esim. pakanallisia Sakseja, kun keisari oli heidät kukistanut, ja tämän kautta viljellyn maan ala epäilemättä melkoisesti lisääntyi. Mutta vaikka tämä uudisasutus olikin laaja, vaikka viljellyn maan ala sen kautta melkoisesti lisääntyi, niin pysyivät vuorimaat vielä edelleenkin autioina. Schwarzwaldin sisäosissa tuskin on ainoatakaan kyläkuntaa, joka olisi jo Karolingien ajalla syntynyt. Odenwaldista olivat v:n 1100 vaiheilla ainoastaan reunat asutut.

Suurien raivauksien viimeinen vaihe alkoi v:n 1100 vaiheilla. Silloin alkoivat raiviot tunkeutua vuoriston sisäosiinkin ja kahden seuraavan vuosisadan kuluessa pakotettiin metsä viljelyksen edeltä vähitellen peräytymään likimain niille aloille, jotka sillä on vielä tänä päivänä. Vieläpä maanviljelys monessa seuduin anasti semmoisiakin paikkoja, jotka ajan pitkään eivät sen vaatimuksia tyydyttäneet, ja melkoinen joukko silloin perustettuja kyläkuntia on myöhemmin laskettu uudelleen metsittymään. Missä määrin sodat, varsinkin Kolmenkymmenen vuoden sota, ovat kokonaisien kyläkuntien häviämiseen vaikuttaneet, sitä ei nykyään ole helppo sanoa. Mutta kaikesta päättäen oli pääsyynä kuitenkin se, että paikkoja huonosti valittiin, kun ylemmän vuoriston epäedulliset ilmastolliset olot eivät olleet vielä riittävästi tunnetut. Muutoin nuo seudut epäilemättä olisi myöhemmin uudelleen asuttu. Paitsi paikkain nimiä osottavat nykyään metsämailla näitä muinaisia asutuksia useinkin vähäpätöiset kukkaset ja rikkaruohot, jotka ovat niin luontaisia ihmisen seurakasveja, etteivät ne muualla luonnossa esiinny kuin asuntojen läheisyydessä. Asutuksen hävittyä ne ovat yksin jääneet metsään kertomaan jälkipolville, että paikalla ennen oli uudisviljelys.

14:nnen vuosisadan alusta pitäen ruhtinaat ja metsänomistajat suurimmassa osassa Saksaa yleensä pyrkivät metsää säilyttämään. Tämä tarkotus ilmenee metsälainsäädännössäkin aina 18:nnen vuosisadan loppuun saakka. Ainoastaan ensimäisinä vuosikymmeninä Kolmenkymmenen vuoden sodan jälkeen tapahtui jotenkin yleiseen suurempia raivauksia, enimmäkseen ne kuitenkin tapahtuivat vain semmoisilla mailla, jotka ennen olivat olleet asuttuja, mutta pitkällisen sodan aikana päässeet metsittymään.

Elben länsipuolella olevissa maissa kesti uudisviljelystä aina 18:nnen vuosisadan loppuun saakka. Sitä edistivät tarmokkaasti Preussin kuninkaat, etenkin Fredrik II. Kun metsävirkamiehet kehottivat kuningasta, ettei hän enää vähentäisi metsäalaa, niin tämä vastasi, että hänestä ihmiset olivat arvokkaampia kuin puutavara.

19:llä vuosisadalla on huomattavana kaksi aikakautta. Kolmen tai neljän ensimäisen vuosikymmenen aikana Smithin kansallistaloudelliset periaatteet määräsivät metsäinkin hoidon, raivauskiellot kumottiin ja laajalti muutettiin metsiä pelloiksi, tosin paljon semmoisillakin mailla, jotka sitten huomattiin maanviljelykseen sopimattomiksi. Vuorien rinteitten raiskaamisesta oli seurauksena, että tulvain vahingot karttuivat. Metsäin kaataminen entisiltä dyyneiltä taas sai aikaan, että hiekka paljastui ja kohosi suuriksi vaeltaviksi nietoksiksi, jotka vähitellen hautasivat alleen paljon viljelysmaita. Tämän vahingon johdosta säädettiin vuosisadan jälkipuoliskolla lakeja, jotka suojelivat metsää ja varsinkin Etelä-Saksassa melkoisessa määrin rajottivat yksityisten metsänomistajain käyttöoikeutta metsiinsä. Samalla aljettiin suurella innolla metsittää semmoisia alueita, jotka eivät maanviljelykseen soveltuneet. Siten Saksan metsäala viime vuosisadan viimeisellä neljänneksellä lisääntyi noin 125,000 hehtaaria. Mutta noin viisi kertaa suurempi maanviljelykseen kelpaamaton alue vielä odottaa metsänkasvua. Näilläkin alueilla metsänkylvö kuitenkin ripeästi etenee.

Mutta niin omituiselle kannalle ovat asiat viime aikoina kehittyneet, että monessakin paikassa Saksanmaalla taloudellinen kehitys suosii metsäin leviämistä. Viljan hinnat ovat nykyään niin alhaiset, työpalkat niin korkeat, ettei laihempien ja talosta etäämpien maitten viljelys enää kannata. Metsä sitävastoin, joka tyytyy karumpaan maahan ja helpompaan hoitoon, antaa vielä tämmöisilläkin seuduilla tyydyttäviä tuloksia. Tämä omituinen kehitys ei ole huomattavana ainoastaan vuoristoissa, vaan niinkin taajaan asutuissa maissa, kuin Ylä-Rheinin laakso on. Toiselta puolen on kuitenkin eräissä osissa Saksanmaata metsäala vielä viimeisinäkin vuosikymmeninä vähentynyt, niin on tapahtunut Itä-Preussissä, Posenissa ja Saksin kuningaskunnassa. Sillä epäilemättä on vielä tänä päivänä metsässä monikin hehtaari maata, joka erinomaisesti soveltuu viljeltäväksi. Tuntuvalla tavalla ovat metsäalaa niinikään vähentäneet suuret kaupungit ja sotaväen harjotuskentät. Ja siihen myös on vaikuttanut maanviljelyksen ahdinkotila. Varsinkin Preussin itäisissä maakunnissa metsänomistajat ovat laajalti myyneet maat paljaiksi rahoja hankkiakseen, mutta eivät ole näitä paljastettuja maita uudelleen metsittäneet, vaan jättäneet ne oman onnensa nojaan.

Yleiseen puhuen ovat siis metsä ja viljelys Saksanmaalla jo varsin varhaisina aikoina saavuttanut ne rajat, jotka niillä nykyään on. Suurin piirtein sanoen kuuluvat maanviljelykselle lakeat maat ja laaksot, metsälle taas vuoristot; mutta poikkeuksia on. Monessa vuoristossa on asukkaita semmoisissakin seuduissa, joissa ilmasto on paljon koleampaa kuin esim. Keski-Suomessa, ja toiselta puolen on alangoilla laajoja hiekkamaita, joilla metsänkasvu on ainoa menestyvä viljelysmuoto.

Saksalainen talo.

Saksalainen talo on historiallisen ajan kuluessa yksinkertaisesta alusta monen vaiheen kautta vähitellen kehittynyt. Siitä, minkälainen se oli roomalaisten tullessa germanien kanssa yhteyteen, on hyvin niukalta tietoja vanhain kirjailijain teoksissa. Kielitieteen tarjoomista viittauksista on kuvaa koetettu täydentää.

Vanhain germanien talo.

Tacituksen kertomuksesta näkyy, että vanhain germanien talo seisoi erikseen vapaalla pihamaalla. Se oli puusta rakennettu, osasta savella tai maavärillä sivelty. Tacituksen mielestä nämä talot olivat ylen yksinkertaisia ja kömpelöitä, mutta on muistettava, että Italiassa silloin jo oli kehittynyt mitä taiteellisin rakennustapa. Muurikivet ja tiilet olivat Germaniassa tuntemattomat, vasta kuudennella vuosisadalla j.Kr. tunkeutuu germanien kieleen semmoisia sanoja, jotka osottavat heidän oppineen valmistamaan tiiliä, käyttämään kalkkia ja saviruukkia. Talo rakennettiin irtaimille kiville tai maahan hakatuille paaluille, niinkuin vielä tänä päivänäkin eräissä osissa Saksaa. Pohjanmeren rannikolla olivat talot jo silloin keinotekoisille maakummuille rakennetut, jott'eivät vuoksi vesi ja aallokko päässeet niihin käsiksi. Puut kaadettiin joko tulella tai kirveellä. Näyttää siltä, että tavallisen salvoksen rinnalla myös aikaisin käytettiin patsasrakennustapaa, joka vielä tänä päivänäkin on Saksassa yleinen, s.o. huoneen kehä rakennettiin patsaista ja poikkipuista, joitten välit täytettiin puupaloilla tai savella. Tämä rakennustapa kuitenkin edellyttää täydellisempiä työneuvoja, joten se myös lienee myöhempi. Nykyään patsaskehyksen tyhjät ruudut täytetään tiilillä tai hiekkakivilaatoilla. Siten saadaan talo, joka on helpompi rakentaa ja kevyempi kuin tavallinen tiilitalo. Seinät tosin ovat ohuet, eivätkä meidän talveamme vastaan tarjoisi riittävää suojaa, mutta Saksassapa talvi jo onkin lauhkeampi ja lyhempi. Välimuotona käytettiin ilmassa kuivatuita savitiiliä, joitten seassa oli siteeksi olkia.

Huoneita oli vain yksi, mutta se saattoi olla hyvinkin laaja. Permanto oli savesta. Ja semmoisissakin taloissa, joitten permanto rakennettiin maan yläpuolelle puiselle sillalle, pantiin kuitenkin lankkujen päälle kerros savea. Tämä oli tulenvaarankin vuoksi tarpeen, koska liesi oli vapaana, keskellä permantoa; se oli vanhimpina aikoina matala ja avoin, laakakivistä ladottu. Sen päällä oli niskarauta, jonka tehtävä oli pitää puita koholla, että ne paremmin paloivat. Näitä niskarautoja käytetään yhä vielä ainakin Alppimaissa. Ne ovat enimmäkseen nelijalkaiset, kumpikin pää eläimenpäällä koristettu. Lieden päällä riippui pata käännettävän hahlon varassa. Savu pakeni ovesta taikka seinissä ja katossa olevista aukoista. Niistä tuli huoneeseen valokin, sillä ikkunoita ei ollut. Vanhin germanilainen pirtti, mitä tunnemme, oli siis aivan alkuperäinen savupirtti, vielä alkuperäisempi kuin ne savupirtit, joita omasta maastamme tunnemme. Huone valaistiin päreillä, mutta jo hyvin vanhoina aikoina käytettiin jonkinlaisia kynttilöitäkin, jotka valmistettiin pihkasta tai rasvasta. Saksilaisten maassa on hyvin myöhään ollut tämmöisiä, ehkä enemmän kehittyneitä savupirttejä, niitä tavataan vielä joku tänä päivänäkin. Huonekalustokin oli samanlaista, kuin meillä vanhimmissa pirteissä. Seinillä oli jykevät penkit, pöytä oli laaja ja tukeva, tuoli, joka oli isännän tai emännän etuoikeutettu sija, oli muita istuinpaikkoja korkeampi. Tietymätöntä sitä vastoin on, oliko vanhoilla germaneilla jo erikoisia sänkyjä. --

Eri heimojen talo kehittyi eri tavalla. Saksilaiset kokosivat kaikki taloushuoneetkin saman yhteisen katon alle, mutta muualla Saksassa rakennettiin kutakin taloustarvetta varten eri rakennus -- niinkuin meilläkin Länsi-Suomessa, jota vastoin Raja-Karjalassa kaikki taloushuoneet ovat saman katon alla. Hyvin aikaisin erotettiin keittiö asuinhuoneesta. Vähitellen aljettiin varakkaammissa taloissa rakentaa palvelijoita varten omat huoneensa. Näin tapahtui varsinkin ruhtinaitten hoveissa, vaikka ne muutoin pysyivät hyvinkin myöhään tavallisten talonpoikaistalojen mallisina. Maanviljelys oli ruhtinaittenkin pääelinkeino, sitä vain harjotettiin tavallista suuremmassa mitassa.

Tacitus kertoo, että germanit myös käyttivät asumuksinaan maanalaisia kuoppia, jotka peitettiin lannalla, jotta ne pysyivät lämpöisinä talvella. Moisissa kuopissa hänen tietonsa mukaan myös säilytettiin maanviljelyksen tuotteita.

Vilja puitiin katetuissa riihissä, se oli pistänyt jo vanhan kreikkalaisen merenkulkijain Pytheaksen silmään muutamia vuosisatoja Tacitusta aikaisemmin. Hän mainitsee sen esimerkkinä ilmanalan kolkkoudesta -- Välimeren helteisissä maissa saatettiin puida taivasalla. Tallit ja navetat sitä vastoin näyttävät alkuaikoina olleen hyvin yksinkertaisia ja tarjonneen karjalle huonon suojan -- sen verran että hengissä pysyivät talvisydännä. Tacitus kertoo, että jokaisella germanilaisella talolla jo silloin oli saunansa. Hän kertoo germanien maanneen aamulla myöhään, aina täyteen päivään saakka, ja sen jälkeen heti käyneen saunaan kuumaa löylyä ottamaan. Saunaa germanit sanoivat "tuvaksi" ("_Stube_"), ja kielitiede arvelee tämän sanan merkinneen löylyä (_stieben_, höyrytä). Saunassa oli kiuas, jonka kuumille kiville vettä viskattiin. Meillä tämä "merkillinen" laitos on yhä yleiseen käytännössä, mutta Saksassa saisi semmoista vanhaan aikaan juurtuvaa saunaa nykyään hakemalla hakea. Myöhemmin rakennettiin kivikiukaan sijasta arinan päälle savella muurattu kiviholvi, jonka päälle vesi heitettiin. Siitä kehittyi myöhemmin saksalainen kaakeliuuni.

Pihamaa rakennuksineen ympäröitiin aitauksella.

Talot olivat joko yksitellen, kullakin vainiot ympärillään, taikka olivat ne ryhmissä, viljamaat kylän ympärillä. Vainiot oli jaettu sarkoihin, kunkin sarka pyykitetty, ja kivipyykkien pyhyys oli niin ankara, että se, joka toisen pyykin maasta kaivoi tai siirti, "oli suolivöitään myöden maahan kaivettava, ja sitten auralla sydämen läpi kynnettävä, se oli moiselle miehelle oikeus ja kohtuus". Vainiopiirin ulkopuolella olivat yhteiset laidunmaat ja metsät.

Talon kehittyminen.

Kansainvaellukset, joiden aikana germanien maahan tuli paljon uusia sivistysaiheita, luultavasti saivat rakennustavassakin aikaan muutoksen. Aljettiin jakaa suuri yhteinen huone kahtia, rakentaa sen päälle orsien kannattama laipio ja laipion päälle ullakkohuone. Näin tapahtui varsinkin Etelä-Saksassa, jossa roomalaisten monikerroksinen rakennusjärjestelmä oli lähempänä esimerkkiä antamassa. Rakennusmalli sitten levisi pohjoisempaankin. Mutta niin kokemattomia oltiin kahdenkertaisten talojen rakentamisessa, että laipio tuon tuostakin sortui, kuten vanhoista asiakirjoista näkyy. Vielä 15:llä vuosisadalla mainitaan eräässä virallisessa säännöksessä, että "jos joku on rakentanut huoneen, joka viranomaisten mielestä on heikko, niin lähettäkööt he kolme keksillä varustettua miestä sitä nurin vetämään. Elleivät he sille mitään saa, niin jätettäköön rakentaja rauhaansa". Ullakon portaat kulkivat rakennuksen ulkopuolelta. Ullakkohuonetta käytettiin moneen tarkotukseen, enimmäkseen varastohuoneena ja makuuhuoneena tai naisten huoneena. Samalla kun laipio ja ullakkohuone rakennettiin, täytyi pirttiin ruveta akkunoitakin avaamaan, siinäkin seuraten roomalaisten esimerkkiä. Ne olivat alussa luukulla suljettavat, verhottiin myöhemmin eläimennahkalla tai pergamentilla. Lasiakkunat olivat vielä ylen harvinaisia. Mutta ennenkuin vielä voitiin laipioita ja ullakkohuonetta rakentaa, oli tulisija siirrettävä keskeltä lattiaa seinälle ja, roomalaista esimerkkiä noudattaen, laitettava savutorvi. Vasta sitten oli talo sillä kannalla, että se saattoi edelleen kehittyä.

Alakerran suuri huone jaettiin kahtia, sisempään huoneeseen rakennettiin samanlainen holvikiuas kuin saunaan, ja siitä vähitellen kehittyikin lämmin päähuone. Entinen valtahuone avoliesineen vähitellen jäi keittiöksi. Näin tapahtui varsinkin Keski- ja Etelä-Saksassa. Pohjois-Saksassa talo muodostui toisella tavalla.

Mutta vaikka saksalainen talo niin ollen saikin roomalaisesta monta parannusta, niin jäi se kuitenkin edelleenkin puurakennukseksi ja tai patsaskehärakennukseksi, kuten se oli ollutkin. Katto edelleenkin peitettiin joko oljilla tai paanuilla. Päätylaudat koristettiin, ehkäpä aljettiin jo koristella ullakkoon johtavaa porrastakin leikatuin käsipuin. Mutta huoneen yksinkertainen sisustus pysyi jotakuinkin ennallaan. Ainoastaan kookkaat vuodelaitokset alkoivat nyt käydä yleisiksi.

Talousrakennusten sijotukseen ei sitä vastoin roomalainen esikuva vaikuttanut, vaikka sekin muuttumistaan muuttui, koska asutus nopeaan taajeni lännessä ja etelässä, pohjoisessa ja idässä sitä vastoin pysyi jonkun verran väljempänä. Asutuksen taajetessa täytyi talousrakennuksia entistä enemmän sulloa yhteen, mutta samalla niiden sijotus kehittyi säännöllisemmäksi. Mutta vaikka yhteenkin ahdettuina, pysyivät ulkohuoneet kuitenkin kukin itsenäisenä. Ainoastaan saksilaisten luona ne yhtyivät yhteiseen katettuun tanhuaan antavaksi kokonaisuudeksi, mutta tämä järjestelmä näyttää niin alkuperäiseltä, että se lienee kaikkia muita vanhempi. Kehitys tapahtui eri osissa maata hyvinkin eri tavalla, ja sen vuoksi on nykyään talonpoikainen rakennusmalli Saksan eri osissa niin erilainen, että yhteistä alkumuotoa useinkin on vaikea johtaa.

Saksalaiset tutkijat ovat varsinkin Skandinavian vanhemmalla kannalla säilyneistä rakennuksista koettaneet parsia aukot, joita heidän oman maansa rakennushistoriallisessa kehityksessä on. Skandinaviankin vanha talo oli kauttaaltaan germanilaisella pohjalla. Norjassa esim. oli tulisija keskellä lattiaa, toisissa taloissa aina viime vuosisadalle saakka. Uunimainen seinälle asetettava tulisija saapui sinne vasta toisen vuosituhannen alulla Englannista, mutta se tuli käytäntöön ainoastaan rannikolla. Sisämaassa yhä edelleenkin rakennettiin tulisija entiseen malliin keskelle permantoa.

Maaseutu ja kaupungit varhaisella keskiajalla.

Etelä- ja Länsi-Saksassa, Tonavan ja Rheinin rannoilla, germanilaiset talonpojat jo viidennellä vuosisadalla j.Kr. asuivat Roomalaisilta anastetuissa kaupungeissa. Monet näistä kaupungeista, kuten Trier mahtavine, roomalaisten keisarien rakentamine palatsineen, kultainen Mainz, Strassburg, Regensburg ja Augsburg olivat raunioina, ja hajallisten nelitahoisten rakennuspaasien, temppelien sortuneitten pilarien keskellä kohosi frankkilaisten puisia rakennuksia. Sekin germanilainen väestö, joka oli ollut välittömästi Roomalaisten vallan alaisena, oli pysynyt maanviljelijöinä, he eivät rakentaneet uudestaan hävitettyjä roomalaisia kaupunkeja, vaan kylvivät raunioihin viljaa, kuten Ibn Jakub niminen arabilainen matkustaja ihmeekseen näki. Kuninkaat, ruhtinaat ja ylimyksetkin, kaikki olivat maanviljelijöitä. Vieläpä Kaarlo Suuri oli valtakuntansa ensimäinen maanviljelijä, pitkin valtakuntaa olevista kruununtiloista hallitsija sai päätulonsa. Vanhasta kertomuksesta käy selville, mitä kaikkia rakennuksia tämmöinen kuninkaallinen maatila sisälti: "Tapasimme tällä maatilalla puusta säännöllisesti rakennetun kuninkaallisen asuinhuoneen, kamarin, kellarin, tallin, kolme rakennusta palvelusväkeä varten, kaksi varastohuonetta, yhden keittiörakennuksen, yhden leipomon, kolme vajaa; piha oli vallilla ympäröity, ja vallin päällä oli aitaus." Alemman aatelin rakennukset olivat vielä yksinkertaisemmat. Kaikki, mitä talossa tarvittiin, valmistettiin kotona.

Hunnien hävitysretket 9:llä ja 10:llä vuosisadalla näyttävät antaneen ensimäisen sysäyksen kaupunkien kehitykseen. Muureilla ympäröidyt vanhat roomalaiskaupungit olivat menestyksellä vastustaneet näitä retkeileviä laumoja, jota vastoin maaseutu oli kokonaan ollut niitten hävitykselle alttiina. Siitä seurasi, että asukkaat alkoivat entistä enemmän pyrkiä ahtaampiin keskuksiin, jotka saatettiin linnottaa yhteistä puolustusta varten. Varsinkin irtain väestö muutti kaupunkeihin, kehittyen siellä kaikenlaisiksi käsityöläisiksi. Maanviljelijät edelleenkin jäivät kyliinsä. Siitä pitäen alkoi saksalainen talo kehittyä pois entisestä mallistaan, ensinnä kaupungeissa, jotka sille asettivat aivan toisenlaisia vaatimuksia ja tarjosivat toisenlaisia ehtojakin kuin maaseutu.

Ajan yleinen turvattomuus ehkäisi kuitenkin talonpoikaistalon kehitystä varsinkin semmoisissa seuduissa, jotka useimmin olivat sisällisten ja ulkonaisten sotien jaloissa; rakennukset tuon tuostakin poltettiin ja revittiin, niitä ei voitu enää rakentaa yhtä vankasti, vaan asutus ränstyi. Kykenemättömänä itseään suojelemaan pienempiäkään rosvoritareita vastaan talonpoika etsi maan ja kirkon mahtavain suojelusta, mutta se suojelus hänen täytyi ostaa vapaudellaan! Paremmin kuin muualla osasivat Pohjanmeren rannikko asukkaat ja toiselta puolen alppilaaksojen asukkaat puolustaa itsenäisyyttään, ja näissä seuduissa siitä syystä vielä tänä päivänä tapaamme mahtavimmat, parhaiten rakennetut talonpoikaistalot. Mutta lisäksi tietysti ilmasto ja elinkeinojen erilaisuus vaikutti talojen kehitykseen; toisissa seuduin oli karjanhoito pääelinkeino, toisissa peltoviljelys, toisissa taas viininviljelys, hedelmäviljelys tai metsänhoito. Maan pintamuodostuskin vaikutti ratkaisevalla tavalla rakennusmaihin. Alppimaissa esim., jossa tasaista maata oli niin vähän, täytyi rakennukset sijottaa hajalleen, taikka kerätä huoneita päällekkäin moneen kerrokseen, siten että alemmassa kerroksessa asui karja, keskimäisessä ihminen, ylin kerros oli varastohuoneina. Eroavaisuuksia vaikutti vielä rakennusainekin. Tosin saksalainen talonpoika keskiajalla ja vieläpä nykyaikoihinkin rakensi talonsa pääasiallisesti puusta, mutta semmoisissa seuduin, missä asutuksen taajenemisen taikka huonon metsänhoidon kautta hirsien hinta oli kohonnut ylenmäärin, aljettiin käyttää yhä enemmän kiveä. Alppimaissa rakennukset enimmäkseen olivat ladottuja hirsirakennuksia, s.o. seinät olivat kokonaan hirsistä, ja ovat niin vielä tänäpäivänäkin. Mutta muualla saksalaisella alueella on patsaskehä melkein yksinomaan vallalla.

Saksalaisen maalaistalon monet eri muodot voidaan yhdistää kahteen suurempaan ryhmään, toinen on alasaksalainen ryhmä, joka käsittää saksilaisen ja friisiläisen talon, toinen yläsaksalainen ryhmä, johon kaikki muut vaihtelevat muodot yhdistetään. Alasaksalainen talomuoto on vallitsevana alueella, jonka eteläraja kulkee Maasista Oderiin, melkein suoraan lännestä itään. Siitä etelään talot ovat yläsaksalaista mallia. Slaaveilta vallatuissa itäisissä maakunnissa taas, varsinkin Oderin itäpuolella, käytetään sekaisin kumpaakin rakennusmailla, koska asukkaatkin ovat tulleet eri osista maata ja kukin toi oman rakennusmallinsa mukanaan.

Aina 19:nnen vuosisadan keskivaiheille saakka piti saksalainen talonpoika itsepintaisesti kiinni keskiajalla kehittyneestä talonmuodosta. Kaupunkien vaikutus oli hyvin pieni. Sen vuoksi maalaistaloissa tuskin on huomattavana minkäänlaista kehitystä keskiajasta aina 19:nen vuosisadan keskivaiheille saakka. Vasta kulkuneuvojen parantuminen sai aikaan mullistuksen. Nykyään aljetaan kaikkialla yhä enemmän luopua vanhasta historiallisesta mallista ja maaseudullakin omistaa kaupunkilaisia muotoja. Höyryn ja sähkön aikakauden tasaava käsi käy tälläkin alalla kautta maan.

Yläsaksalainen talo.

Yläsaksalaisen talon läpikäyvä omituisuus on, että asuinhuoneet kauttaaltaan ovat taloushuoneista erotetut. Mutta muutoin on vaihtelevia muotoja tavattoman paljon.

Tämänkin talon alkumuoto oli nelikulmainen huone, jonka keskellä tulisija oli. Sveitsin etäisemmissä laaksoissa vielä näkee taloja, joissa laipioton kyökki ulottuu aina vesikattoon saakka, osottaen talon ikivanhaa juurta. Tuo kyökki on jäännös alkuperäisestä germanilaisesta päähuoneesta.

Ulkohuoneet ja taloushuoneet olivat yläsaksalaisessa talossa vanhastaan laajassa hajanaisessa ryhmässä, samoin kuin vielä tänä päivänä Pohjoismaissa ja Alppimaissa. Muualla Saksassa tämä vanhin "ryhmätalo" vähitellen muuttui toisen muotoiseksi. Keski-Saksassa kehittyi säännöllinen _frankkilainen talo_, useissa vuorimaissa _ylikatettu talo_.

Frankkilaisessa talossa kaikki talousrakennukset ovat järjestyneet nelikulmaisen pihan ympärille. Tämä frankkilainen talonkaava on vallitsevana kaikkialla Keski-Saksassa, Ruhr-joesta aina Alpeille saakka, vieläpä Böhmissä, Schlesiassa, Ylä-Itävallassa ja Siebenbürgissä. Joskus on vain kaksi pihan sivua täyteen rakennettu, toisinaan kolme, suurimmissa taloissa kaikki neljä sivua. Toisinaan ovat eri rakennukset niin lähellä toisiaan, että kaikki ovat saman pihaa kiertävän katon alla. Karjalan kannaksella näkee samanlaisia taloja.

Mutta vielä lähemmäksi toisiaan ryhmittyivät huoneet Etelä-Baijerissa, Alppien pohjoisrinteillä, Elsassissa ja Schwarzwaldissa, s.o. Allemannien ja Baijerilaisten heimojen asuma-aloilla. Arvatenkin ilmaston kolkkous vuorimaissa pakotti vähentämään ulkoseinäin lukua ja saattamaan kaikki tärkeämmät taloushuoneet saman katon alle. Siitä syntyi ylikatettu talo.

Vanhimmalla kannalla on talo säilynyt varsinkin Itävallan Steiermarkissa. Siellä tapaa vielä monessa talossa porstuan keittiönä, keskellä permantoa avonaisen suuren lieden, josta savu vapaasti kiiriskelee kohti vesikaton lakeisaukkoa. Talousrakennukset ovat hajallaan, miten parhaiten soveltuu. Vieläpä on siellä saunakin säilynyt, mutta nimeksi vain. Siinä ei enää kylvetä, vaan ainoastaan rohditaan pellavia. Sveitsinkin puolella tavataan samanlaisia hajallisia taloja, vaikka ne ovat paljon muhkeampia. Sveitsissä on ulkohuoneet usein siirretty pihastakin pois, koska karjatalous suuren osan vuotta on korkealla tuntureilla, joten sen yhteys asuinrakennusten kanssa ainakin on jäänyt löyhäksi.

Alppitalossa on pohjakerros (_Underhus_) kivestä, milloin matalampi, milloin korkeampi. Siinä on säilytyshuoneita ja useinkin kutojain tupa. Pohjakerroksen päällä on kaksi puusta rakennettua asuinhuonekerrosta. Näissä useinkin asuu kaksi perhekuntaa, ei kuitenkaan päällekkäin, vaan rinnakkain, siten että kummallakin on osansa molemmista kerroksista. Ylemmät kerrokset ovat hirsistä, erittäin huolellisesti rakennetut. Katot ovat korkeat ja jyrkät, paanuilla katetut, seinät tuulen puolelta niinikään usein paanuilla vuoratut. Merkillisenä muinaisen juuren säilymisenä lienee pidettävä sitä, että näissäkin taloissa keittiön lakeinen joskus nousee kaikkien kerroksien läpi leveänä aina ulkoilmaan saakka, päättyäkseen vesikaton rajassa rautaisilla vitjoilla avattavaan ja suljettavaan luukkuun. Muutoin ovat alppitalot ulkopuolisen somistuksensa, rakennustaiteellisen kauneutensa puolesta jo vanhastaan tunnetut. Niissä on kehittynyt oma erikoinen rakennusmallinsa, joka on voitokkaana pitänyt puoliaan varsinaisen taiderakennuksen rinnalla, vieläpä sitä aiheilla elähyttänyt.

Alppien sisäosissa on hajallinen talo yleinen, eteismaassa sitä vastoin ja sen edustalla olevissa vuoristoissa ylikatettu talo. Nämä ovat suuria, mahtavia rakennuksia, jotka valtavan kattonsa kautta saavat vielä suuremman voiman ja varallisuuden ilmeen. Tämän talonmuodon syntymisen ovat arvatenkin määränneet ilmastolliset syyt. Niiden asujat elävät etupäässä karjanhoidolla ja heillä täytyy siis olla alati mukava yhteys asuinhuoneitten ja karjanhuoneitten välillä. Koska näissä vuorimaissa sataa usein ja rankasti, ja lunta on talvella vahvalta, niin koottiin talon kaikki huoneet saman katon alle; varastohuoneet, sekä heinäsäiliöt että viljavarastot sijotettiin navetan päälle. Päältä nähden tämä talo muistuttaa alasaksilaista, mutta eroaa siitä sen puolesta, ettei asuinhuoneisiin kuljeta saman porstuan kautta kuin taloushuoneisiin, vaan on niillä päädystä oma ovensa, joka suoraa päätä johtaa keittiönä käytettyyn porstuahuoneeseen. Asuinhuoneitten takana on kapea käytävä, joka kulkee koko talon poikki, ja vasta tämän takana ovat taloushuoneet, aivan erillään asuinhuoneista. Ulkonaisen somistuksensa puolesta nämä talot muistuttavat alppitaloja, mutta sisällinen järjestys on aivan toinen. Ylä-Baijerissa ovat talot kokonaan kivestä ja koristetut värikkäillä maalauksilla, jotka esittävät raamatullisia aiheita. Omituisen vaikuttavan näön nämä talot kaikkikin saavat mahtavan kattonsa kautta, jonka leveät räystäät tuulen ja sateen puolella usein ulottuvat melkein maahan saakka.

Frankkilaisen talon asemakaavan huomasimme suunnikkaan muotoiseksi. Talon kaikki rakennukset ovat nelikulmaisen pihan ympärillä. Taloushuoneissa harvoin on ulospäin ikkunoitakaan. Frankkilaiset talot yleensä ovat heikomman näköiset, kuin Alppien ja Pohjanmeren rannikon mahtavat ylikatetut talot. Niissä maissa, missä frankkilainen talo on vallalla, etupäässä Länsi- ja Keski-Saksassa, eli kansa keskiajalla maallisten ja hengellisten herrain sorron alaisuudessa, jonka vuoksi talonpoika ei päässyt vaurastumaan. Frankkilainen talo enimmäkseen on patsaskehälle rakennettu, koska metsää jo vanhastaan oli niukalti. Ainoastaan Itä-Saksassa, varsinkin Schlesiassa, ovat tämänkin malliset talot suureksi osaksi hirsistä rakennetut. Kadulta tai maantieltä frankkilaisen talon pihaan melkein aina johtaa katettu porttikäytävä, joka on tämän rakennusmallin tunnuksellisimpia omituisuuksia. Se arvatenkin on jäännös vanhasta germanilaisesta pihaportista. Mahtavimmat frankkilaiseen malliin rakennetut talonpoikaistalot tavataan nykyään Saksi-Altenburgin herttuakunnassa. Siellä ne tavallisesti ovat runsaasti koristetutkin ja pihaa kiertävät somat parvekkeet.

Yläsaksalaisen talon kehityksessä sai liesi aikaan ratkaisevan käänteen. Se oli alussa kömpelö, paasista rakennettu ja savettu. Vasta keskiajan loppupuolella aljettiin rakentaa liesi lasituista kaakeleista. Uunin muoto muuttui korkeaksi, "kakluunimaiseksi", ja semmoisena se on talonpoikaisissa taloissa pysynyt meidän aikoihin saakka. Mutta sitä ei lämmitetä samasta huoneesta, vaan ulkoapäin, keittiöstä, jonka lieden kanssa se on yhteydessä. Uunia kiertää istuinpenkit, ja sen ympärille talonväki vielä tänä päivänä työstä päästyään kokoontuu tarinoimaan ja puhdettaan viettämään.

Toisinaan uunin päällä maataankin. Usein on tupa siten asetettu, että siihen lankeaa valo kahdelta taholta. Akkunat eivät ole isoja, ja valon lauhduttamiseksi mielellään käytetään maalatuita ruutuja. Toisissa taloissa tapaa pieniä seinästä ulos pistäviä parvekkeitakin, joissa pöytä on. Huoneitten sisustaan on eri aikain rakennus- ja huonekalumalli melkoisesti vaikuttanut. Varsinkin tapaa semmoisia tupia taajassa, joissa on kauniit gootilaiset laipiot ja seinät. Kaunis on tupain sisustus varsinkin Etelä-Saksassa ja Alpeilla. Keski-Saksassa ne ovat sisältäkin yksinkertaisemmat.

Alasaksalainen talo.

Alasaksalaisen talon parhaiten käsitämme, kun ajattelemme sen vanhanaikaiseksi germanilaiseksi huoneeksi, jonka keskellä oli avoin liesi, jossa karja, ihmiset, talous, kaikki oli samassa huoneessa. Aikain kuluessa kutakin tarvetta varten aluksi erotettiin karsinoita. Huoneen toiseen päähän erotettiin kahden puolen karjan suojat, väliin jäi tanhua; toiseen päähän myöhemmin erotettiin isäntäväkeä varten makuuhuoneet. Porstuan tapainen, tanhuaan avoin arkihuone (_flet_), joka kulkee rakennuksen poikki, jäi yhteiseksi ruoka- ja yhtymäpaikaksi ja palvelusväen asunnoksi. Ulkoseinät ovat aivan matalat, mutta sitä mahtavampi on vankkain puukannattimien päälle rakennettu olkikatto. Sisällepäin avoimessa ullakossa säilytetään varsinkin viljoja, ja liedestä on savulla sinne vapaa pääsy, jotta ne pysyvät kuivina. Syynä tämän yksikattoisen talon kehittymiseen on ehkä se seikka, että marshimaalla talonpaikka on keinotekoiselle kummulle rakennettava, jotta se kuivana pysyisi, jonka vuoksi se pakostakin pysyi ahtaana. Mutta sama rakennustapa on sittemmin säilynyt kuivemmalla geestilläkin, jossa sen nykyään tapaammekin vanhanaikaisimpana. Marshilla talo on kehittynyt edelleen, koska sikäläiset varakkaat isännät ovat pyrkineet enemmän erottautumaan palvelusväestä. Porstua on seinällä erotettu tanhuasta, jotta ei karjan puolelta paha ilma pääse tunkeutumaan rahvaan puolelle, usein on porstuasta erotettu erityinen kyökki, asuinhuoneet on sisustettu mukavammin ja osasta ylellisestikin. Mutta palvelusväki saa edelleenkin asua karjan puolella, jonne sille on joko karsinain päälle taikka niitten viereen erotettu erikoiset kopit.

Mutta marshitalossakin yhä vielä on selvänä sama yhteinen alkumuoto, sama vanhanaikuisuus koko rakennustavassa. Varsinkin karjan ja ulkotalouden puoli on säilynyt ennallaan. Avoimesta leveästä ovesta ajetaan viljakuormat tanhuaan, jonka permanto on yhä vielä savesta, jonka laipiota jykevät orret kannattavat. Tanhuan kahden puolen ovat karjansuojat, tanhuassa itsessään kaikki talon työkalut ja ajovehkeet. Alasaksalainen talo on kauttaaltaan patsaskehyksen varaan rakennettu, hirsien saanti kun on näillä seuduilla vaikea.

Samanlaatuinen on peruspiirteissään Friisienkin talo, vaikka monessa kohden toisin kehittynyt. Ulkona meren hengessä seinät ovat vielä matalammat, räystäät useinkin vain pari metriä korkealla maasta, harjan korkeus sitä vastoin parikymmentä metriä.

Päältäpäin nämä talot, suuruudestaan huolimatta, ovat hyvin yksinkertaiset. Seinäin mataluus, katon korkeus, ei suonut sijaa koristuksille, eivätkä puukoristeet olisikaan kestäneet alituiseen vaihtelevassa kosteassa ilmastossa. Sitä kauniimmin on monikin saksilainen tai friisiläinen isäntä koristellut asuinhuoneensa. Niissä hän mielellään käyttää kirkkaita värejäkin, vilkastuttamaan mieltä yksitoikkoisen, vaikka suuren luonnon keskellä. Monet täältä saadut vanhat talonsisustukset ovat kauneimpia, mitä Saksanmaalla on aikain kuluessa kehittynyt ja säilynyt.

Kylän vaiheet.

Saksalainen kylä on eri osissa maata kehittynyt hyvinkin eri lailla. Kyläinkin ulkomuoto ja järjestys osottaa, kuinka erilaisten vaiheitten alainen kansa on aikain kuluessa ollut.

Alkuperäinen viljelysmuoto oli hajallinen yksinäinen taloviljelys. Kullakin talolla oli maansa ympärillään ja talojen välimatka sen vuoksi oli verraten suuri. Tämän asutusmuodon rinnalla kehittyi kuitenkin jo aikaisin kyliäkin, kun asukasten luku lisääntyi ja tilat alkoivat käydä ahtaammiksi.

Kaikkialla Saksassa tapaamme rinnan nämä molemmat asutusmuodot, yksinäisen talon ja kylän. Luoteis-Saksassa on yksinäinen talo tavallisempi, osassa Alppimaata ja Alppien eteismaata niinikään. Talot voivat olla hyvinkin kaukana toisistaan, mikä minkin lähteen, niityn tai metsikön reunalla, välillään vain syrjäisiä teitä ja polkuja. Luoteis-Saksan marsheillakin talot kuitenkin ovat enimmäkseen järjestyneet samain valtateitten varrelle, jotka kulkevat pitkin kapean marshimaan reunaa.

Kylissä talot ovat samassa ryhmässä ilman erikoista järjestystä, kukin sen mukaan, miten maat parhaiten vaativat. Kuta enemmän kylä on kehittynyt, kuta suuremmaksi talojen luku kasvanut, sitä epäsäännöllisempi on tavallisesti kylän pohjakaavakin. Näillä ryhelmäkylillä oli kuitenkin keskellään torin tapainen yhteinen kyläpiha (_Anger_), jossa tavallisesti korkean puuryhmän suojassa kyläoikeutta istuttiin. Tämä kyläpiha on säilynyt varsinkin niissä nuoremmissa kylissä, joita Saksalaiset perustivat Elben itäpuolelle, slaaveilta valtaamiinsa maihin. Näillä uudismailla kylä muutoinkin kehittyi toisella tavalla, säännöllisemmäksi. Talot järjestyivät yhteisen valtatien kahden puolen, niinkuin kadun varrelle. Tämä säännöllisempi kylämuoto on perintöä slaaveilta, joilla se on yleinen. Saksalaiset sen lienevät omistaneet siitä syystä, että he suureksi osaksi anastivat slaavien valmiiksi rakentamia kyliä. Slaavilaisen kylän pohjakaava on jotenkin säännöllinen. Kaikki talot ovat vierekkäin, joko tien varrella niin lähellä toisiaan, että melkein räystäät yhteen ottavat, taikka laajemman yhteisen kyläkedon ympärillä. Slaavien taloilta sen vuoksi piha puuttuu. Epäsäännölliset saksalaiset kylät tekevät vilkkaamman vaikutuksen. Eri osissa maata ne vielä melkoisesti vaihtelevat talojen rakennusmallin, rakennusaineitten ja kattoaineitten mukaan. Toisin paikoin on katto oljista, toisin paikoin paanuista, viheliäisestä, sinisestä tai harmaasta liuskekivestä, vieläpä punaisesta tiilestäkin. Värin käyttäminen lisääntyy sitä enemmän, kuta kauemmaksi kuljemme vakavasta Pohjois-Saksasta iloisempaa Etelä-Saksaa kohti. Vakava on alasaksalainen kylä väriensä puolesta. Mahtavan harmaanruskean katon alla seinäin koruton, ruskeanpunaiseksi, viheliäiseksi tai valkoiseksi maalattu patsaskehä tuskin voi rakennusta elostuttaa. Kirjavampi on jo Keski-Saksassa talo, ruskeaksi tai mustaksi maalatusta kehästä esiintyvät loistaen valkoisiksi maalatut kehäruudut. Vielä vilkkaampaa on rakennusten väritys Etelä-Saksassa, varsinkin Alppien eteismaalla ja Alppivuoristossakin.

Saksalaisella kylällä on vielä eräs vilkastuttava piirre, joka naapurimaissa kokonaan puuttuu, nimittäin talojen vaihteleva koko. Romanisissa maissa maaomaisuus on paljon pienempiin palstoihin jaettu, romanilainen talonpoika ei yleensä ole niin varakas kuin saksalainen, talojen maat ovat vähäiset, rakennukset ja pihat ovat sen mukaan pienet. Slaaveilla taas yksityis-maaomaisuutta ei ole ensinkään, vaan yhä vielä viljellään maita yhteismaina, ikivanhaa tapaa noudattaen, ja ne yhä uudelleen jaetaan perheitten kesken. Slaavilaisissa kylissä ei sen vuoksi toinen talo voi sanottavasti kehittyä toistaan suuremmaksi, vaan kaikki ovat likimain samanlaatuiset. Saksalaisissa kylissä sitä vastoin vaihtelee talojen koko suuresti. Niissä on suuria varakkaita taloja, on vuokrataloja, pieniä taloja, palstatiloja ja mökkejä, ja rakennukset ovat sen mukaan.

Saksalaisen kylän ulkomuotoa kaunistavat vielä melkoisessa määrässä puistotkin, siinäkin suhteessa ne edullisesti eroovat naapurimaitten kylistä. Varsinkin romanilainen vieroo metsää ja on sen jotenkin lopen hävittänyt. Saksalainen talonpoika sitä vastoin on perinyt esi-isäinsä rakkauden metsää kohtaan, ja vaikka hänen on täytynytkin suurimmaksi osaksi raivata metsä pelloksi, niin on hän sitä kuitenkin aina jonkun palstan säilyttänytkin maakappaleellaan. Ainakin on talojen ääreen jätetty milloin lehti- milloin havupuita. Saksalainen kylä sen vuoksi sulavasti mukautuu maisemaansa. Se näyttää maaperästään kasvaneen, koska sen kaikki laitokset ovat maiseman ja asukkaitten luonnon mukaiset ja rakennusaineet ovat kauttaaltaan oman seudun tuotteita. Pohjois-Saksan lakeudella kylä on laajalla alalla, kylän ulkopiirteessä vallitsevat talojen pitkät vaakasuorat harjaviivat. Alasaksalaisten marshien suuret kylät melkein häviävät maisemassa sen lakeudesta huolimatta, siihen määrään ne sulavat luontoon, katot kun ovat oljista ja räystäät ulottuvat melkein maahan saakka. Vuoristoissa taas kylät luikertelevat pitkin kapeita laaksonpohjia, kohoten niiden mukaan korkeammalle, talot ovat monenkertaisia, kattojen ulkoviivat juoksevat levottomina ristiin rastiin, esiintyen mahtavaa vuoristotaustaa vastaan.

Näin olemme seuranneet saksalaisen talon ja kylän kehitystä yksinkertaisesta alusta nykyisiin vaihteleviin muotoihin. Mutta kun nykyaikana astumme saksalaiseen kylään, niin kohtaa meitä jo kaikkialla uusia outojakin muotoja, jotka eivät ole kehityksen synnyttämiä, vaan ovat vieraan vaikutuksen kautta kylään tunkeutuneet. Uusi aika on häiritsevästi puuttunut maaseudun omavaraiseen kehitykseen ja muuttamistaan muuttaa kyläin ulkomuotoa, eikä suinkaan hauskemmaksi. Yhä enemmän näkee kylissä onnistumattomia jäljennöksiä kaupunkilaisista rakennusmalleista, kolkkoja tiiliseiniä ja akkunain ja ovien kehyksiä, joissa on kaikenlaisia kaupunkilaisia tyylejä tapailtu. Kotoinen olkikatto alkaa kadota ja sen sijaan ilmestyy rumaa mustaa tiiltä, taikka vielä rumempaa kattohuopaa. Jos huoneeseen astumme, niin turhaan monessakin talossa etsimme noita kauniita entisiä, kotoista toimeliaisuutta ja taitoa todistavia huonekaluja. Penkit ovat kadonneet, kömpelöitä sohvia on ilmestynyt sijaan, astiahyllyiltä eivät enää loista jykevät tina- ja messinkiastiat, vaan kaikenlainen helppohintainen kaupunkilaisrihkama. Talonpoika on hyljännyt esi-isäinsä taiteen ja on nyt keskellä ruminta murrosaikaa. Vuosisatoja pysyivät kaupunki ja maaseutu toisilleen vieraina, mutta heti kun ensimäinen rautatie rakennettiin, alkoi lähestyminen, ja tämä lähestyminen on ollut aivan liian nopea. Maaseudun kotitaide ei ole voinut pitää puoliaan kaupungin kilpailun rinnalla. Tulvanaan alkoi tehtaitten valmistamaa halpaa rihkamaa virrata maaseuduille, jopa etäisimpiin nurkkakuntiin saakka, lamauttaen ja lakkauttaen vanhan kotiteollisuuden.

Tietysti talonpojalla tätä nykyä on uusia elämänvaatimuksiakin, joita hänen vanha talonsa ei sinään tyydytä. Niitä asettaa sekä terveydenhoito, että ajanmukainen maanviljelystalous. Sitä ei valiteta, että hän rakennusmalliaan muuttaa, vaan sitä, millä tavalla se tapahtuu. Mutta samanlaisen muutoksen alainen on kaupunkienkin rakennusmalli. Sekin on menettänyt vanhan periytyneen, aikain kuluessa kehittyneen itsenäisen ja kotoisen luonteensa ja omaksunut paljon vierasta korua, jota se ei ole voinut sulattaa, eikä taiteellisesti käsitellä, vaan luonut rumia, epätyydyttäviä välimuotoja. Kansallisissa taiteellisissa piireissä on herännyt virtaus, joka yrittää säilyttää maaseuduilla entistä historiallista rakennusmallia, sovelluttaen sitä uuden ajan vaatimuksiin. Saman suunnan harrastajat ovat huomanneet, että heillä on kaupungeissakin paljon tehtävää. Saksan kaupungeissakin löytyy vanha historiallinen pohja, jolle voi edelleen rakentaa.

KANSANTAPOJA.

Uudenaikaisessa sivistysmaassa, jossa vilkas yhdysliike, koneteollisuus, nykyaikaisen elämän yleismaailmallisuus kaikkialla ui ylinnä, ei vieras ensi katsannolla huomaa sitä vanhaa pohjaa, jolla tämä uusi sivistys lepää. Saksassa on kuitenkin olemassa vanha historiallinen pohja, vieläpä tämä pohja on hyvinkin vaihtelevainen. Kauaa ei tarvitsekaan maassa oleskella, ennenkuin se kaikkialla astuu esiin. Paitsi oloissa ja ulkonaisissa muistomerkeissä on sitä myös säilynyt paljon kansan tavoissa. Niissä on monta omituisuutta, jotka juurtuvat hyvin kauas taaksepäin, sekä entiseen historialliseen aikaan, että vielä sen kautta hamaan muinaisuuteenkin. Toiset piirteet ovat jo niin heikontuneet, että ne ovat vain hämäriä kaikuja. Mutta nekin saavat omituisen syvällisen merkityksen ja mielenkiinnon, kun huomaamme niitten johtuvan ikivanhoista tavoista, monenkin nykyisen kisan tai tottumuksen polveutuvan pakanallisista uhrijuhlista ja jumalanpalveluksesta saakka.

Juhlatapoja.

Joulu, pääsiäinen ja helluntai.

Kristillisen joulujuhlan vietto näyttää Saksassa liittyneen germanien vanhaan joulujuhlaan, jota vietettiin talvipäivän seisahduksen aikana; silloin luultiin jumalien tulevan maan päälle ihmishaahmossa ja tuntemattomina vaeltavan rahvaan keskellä. Tähän vanhaan auringonjuhlaan kristillinen kirkko sitten yhdisti Vapahtajan syntymisen muistojuhlan.

Varsinkin keskiajalla oli joulutapoja runsaasti ja muutamat niistä ovat säilyneet meidän päiviimme saakka. Vielä 1830:n vaiheilla Tübingenissä oli tapana liekuttaa Jeesuslasta kehdossa kellotapulissa. Kehdon ympärillä paloi kynttilöitä. Veisattiin virsi ja tapulin juurella kansa lauloi kehtolaulua.

Yleiset kautta Saksanmaan olivat kolmen kuninkaan ja tähtipoikain retket. Vielä nytkin on syrjäisissä paikoissa säilynyt samanlaisia tapoja, joista toiset juurtuvat hamaan pakana-aikaan. Pakana-aikainen ilmiö on varsinkin "nihti Ruprecht"; hän johtaa sukunsa itse pakanain ylijumalasta Wodanista. Aikain kuluessa ylijumalasta kuitenkin tuli pöpö, jonka päätoimi oli uhkailla joulun aikana pahoja lapsia vitsalla, hyviä makeisilla palkita. Vanhoissa joululeikeissä hänellä oli huomattava osa.

Vanhimmat nykyaikoihin säilyneet tavat tavataan Itävallassa. Siellä vielä tänäpäivänä näytetään kuvakaappia, jossa näkyy Betlehem, talli seimineen ja pyhä perhe, pyhiinvaeltajia, paimenia ja Itämaan kuninkaita.

Joululahjain antaminen, joka perustunee vanhaan roomalaiseen tapaan, on Saksassakin yleinen, joulukuusi niinikään. Joulukuusen arvellaan johtuneen keskiaikaisesta tavasta jaella juhlissa kukkivia oksia. Ensimäinen tieto varsinaisesta joulukuusesta on seitsemänneltätoista vuosisadalta, jolloin Strassburgissa käytettiin joulukuusta. Kahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla siinä aljettiin kynttilöitä käyttää, makeisia ja koristeita jo paljon aikaisemmin.

Pääsiäisenkin viettäminen lienee liittynyt vanhoihin juhliin, joille sitten annettiin kristillinen merkitys. Schwarzwaldissa rakennetaan yhä vielä palmusunnuntaina korkeita palmuja, joita juhlasaatossa kannetaan kirkkoon. Piinaviikolla vaikenevat katolisissa seuduissa kirkonkellot, vanhaa tapaa noudattaen. Kansa sanoo kellojen "lähteneen" Roomaan. Puolipäivä- ja iltakellojen soiton sijasta pidetään kaikenlaista melua puisilla rämistimillä, joilla lapset juosten mekastavat pitkin katuja. Vihannestorstaina syödään kaikenlaisia vihannesruokia. Toiset luulevat tavan juurtuvan vanhasta uhrista. Kristillistä juurta sitä vastoin on köyhäin ravitseminen ja jalkain pesu, joka vielä tapahtuu ruhtinaittenkin linnoissa.

Keskiaikaisiin tapoihin kuului Kristuksen piinan esittäminen kaikenlaisilla näytöksillä. Tämä tapa on kuitenkin ollut jo satakunnan vuotta unohduksissa. Sen sijaan näytetään katolisissa kirkoissa "Pyhää hautaa", s.o. matolla lepäävää Vapahtajan ruumista, kukkain ja kynttiläin ympäröimänä. Pääsiäispäivänä on katolisissa seuduissa pitkä paasto päättynyt, kellot jälleen soivat torneista, lapset ja palvelijat keräävät pääsiäislahjoja, varsinkin munia, ja toisissa seuduin aineksia pääsiäistuliin, joissa ennen vanhaan Juudas poltettiin. Pääsiäissunnuntain omituisiin tapoihin kuuluu n.s. pääsiäisratsastus, joka vielä on kansan kesken yleinen monessakin osassa Saksanmaata. Heti kun pääsiäisaamuna kellot alkavat soida, kokoontuvat Saksin rajalla pääsiäisratsastajat, isännät renkineen. Kun he ovat kirkolle saapuneet, niin soitetaan torvia, rumpuja päristetään ja ammutaan kuusi ankaraa paukkua. Ratsastajat asettuvat riviin kirkonovelle, alkavat pääsiäislaulun, kellot alkavat jälleen soida; ratsastajat ajavat laulaen kolmeen kertaan kirkon ympäri, edellä lipunkantaja, hänen perässään torvensoittajat, sitten parhaat laulajat, ja vihdoin muut, mikä mukana laulaen, mikä vain ratsastamassa. Viimeisellä on läkkipeltinen laatikko. Kun ratsastajat ovat kolmasti kulkeneet kirkon ympäri, niin kellot jälleen vaikenevat, jonka jälkeen ratsastetaan kylässä talosta taloon, lauletaan ja kootaan laatikkoon kirkkoa varten lahjoja. Palataan sitten kirkolle, ratsastetaan jälleen kolmasti laulaen sen ympäri ja vasta sitten lähdetään jumalanpalvelukseen. Varsinainen huvipäivä on pääsiäismaanantai, jolloin varsinkin kaikenlaiset munaleikit ikimuistoista tapaa noudattaen yhä ovat yleiset. Schwaabissa oli ennen munain kerääminen yleinen, nyt sitä vieläkin siellä täällä leikitään. Leikkijät jakaantuvat kahteen puolueeseen, kummallakin puolueella on "championinsa", joka enimmäkseen on naamioitu ja kummasti puettu. Toisen puolueen tulee kerätä maasta suuri joukko munia, jotka on asetettu yhtä pitkä matkan päähän toisistaan, toisen puolen taistelijain tulee sillä välillä juosta melkoinen kehä. Jos juoksija on matkansa suorittanut, ennenkuin toinen on viimeisen munan poiminut, niin hänen puolueensa on voittanut. Usein päättyy sitten leikki iloisiin syöminkeihin. Toisin paikoin pannaan toimeen kilpajuoksuja, kuka ensinnä saavuttaa nurmettunutta mäenrinnettä alas kierivän munan. Böhmin saksalaiset antavat kokonaisen rivin munia vieriä alas mäen rinnettä, ja se voittaa koko rivin, jonka muna ensinnä mäen alle saapuu. Neumarkissa tytöt koivuvitsoilla piiskaavat poikia. Hessissä on tapana, että ennen munankeruuta mennään jollekin mäelle, jossa on paaluun nuorasta sidottu kukko; sitä jokainen kisailijoista koettaa sidotuin silmin lyödä; ja se joka ensinnä osaa kukkoa, voittaa kukon ja saatetaan seppelöitynä ja laulaen takaisin kylään.

Samoin kuin jouluksi, samoin pääsiäiseksikin leivotaan monenlaisia erikoisia leivoksia, joitten puuttuminen tuntuvasti vähentäisi juhlariemua.

Helluntain tavat ovat jo osaksi samoja kuin Vapun, jonka ikivanhasta vietosta niitä on lainattu. Helluntaina, joka vietetään kevään ollessa paraimmillaan, koristetaan huoneet, talot ja julkiset paikat lehvillä. Yksin uudenaikaisessa Berlinissäkin noudatetaan ikivanhaa tapaa ja koristetaan helluntaina lehvillä sekä ajoneuvot että valjakot. Helluntaisonnin kuljetus on yleinen tapa varsinkin Mecklenburgissa. Siellä helluntaisonnia nauhoilla ja kukkasilla koristettuna kuljetetaan pitkin katuja jo monta päivää ennen juhlaa, ja yleisö kilvan lisää sen koristuksia.

Laajalle levinnyt tapa on niinikään, että karja helluntaina koristeltuna ja kaikenlaisia menoja noudattaen lasketaan ensi kerran kesannolle, ja näissä seuduissa helluntai on oikea paimenjuhla. Monessa paikassa kuuluu se maito, joka helluntaiaamuna lypsetään, piioille, jotka sitten iloisessa seurassa sen nauttivat. Altmarkissa on tapana, että se hevoshoitaja, joka viimeiseksi saattelee hevosensa laitumelle, kukkasilla ja kirjavilla nauhoilla ylt'yleensä koristetaan "kirjavaksi pojaksi".

"Lehväpoika" on laajalti Saksassa helluntain suosituimpia ilmiöitä. Sekin ehkä on muisto pakanallisten germanien metsän- ja pellonpalveluksesta. Thüringissä verhotaan poika lehvällä ja sammalella ja piilotetaan metsään, jonne sitten kylän muut pojat miehissä lähtevät "metsäläistä" etsimään. Löydettyään he ovat ampuvinaan hänet, lehväpoika kuolleena kaatuu maahan, lääkäriksi naamioitu poika jälleen herättää hänet henkiin, lehväpoika sidotaan vankkureille ja kuljetetaan kylään, jossa sitten pysähdytään joka talon eteen ja pyydetään lahjaa tämän teon palkaksi. Elsassissa on tapana, että helluntaipoika, joka on kalisevilla näkinkuorilla ja muilla leluilla koristettu, löydetään jostain kylän kujilta, saatetaan suurella melulla kylän kaivolle, jossa hänet kylvetetään, ja sieltä kapakkaan, jossa hänet yhteisellä kustannuksella syötetään ja juotetaan. Jos helluntaipoika on sukkela ja on osannut hyvin huvittaa kiduttajiaan, niin hänelle vielä kootaan kipurahat. Mutta vanhan tavan mukaan täytyy kiusaajain etsiä helluntaipoikaa ratsain, jonka jälkeen löytöläinen kuljetetaan kaivolle aasin vetämissä vankkureissa. Eräässä osassa Elsassia on naisilla pääsiäismaanantaina tavallista suurempi valta. Muualla on tämä tapa vallalla laskiaisena. Naisilla on silloin oikeus rankaisematta tehdä voimalliselle sukupuolelle kaikenlaista ilvettä, ja he osaavatkin tätä oikeuttaan käyttää. Muutamissa seuduin he joukossa lähtevät metsään ja kaatavat siellä melkoisen puun, joka sitten yhteiseksi hyväksi myydään.

Kaikenlaiset ratsastukset, jotka muistuttavat vanhoja pakanallisia lehväjuhlia, ovat niinikään yhä vielä yleiset, kilpa-ajot niinikään. Ditmarschissa, Elben suistamon pohjoispuolella, ja muuallakin Pohjois-Saksassa, on keskiaikaisia ritaritapoja muistuttava renkaan pistäminen yleinen. Ditmarschissa kiinnitetään nuoralla kahden puun väliin puinen tai rautainen kiekko, jossa on viisi reikää, ja ken hevosen selässä ratsastaen puisella peitsellä on kuusi kertaa peräkkäin osannut reikiin määrätyssä järjestyksessä, se julistetaan voittajaksi ja saa äänekkäät suosionosotukset palkakseen. Yksinkertaisempi on renkaan pistäminen. Mutta peitsellä ei ainoastaan tule osata renkaaseen, vaan myös riuhtaista se irti kiinnityksestään.

Kynttilänpäivä.

Kynttilänpäivä oli varsinkin keskiajalla tärkeimpiä kirkollisia juhlia. Nykyään tämä juhla on huomattava varsinkin sen puolesta, että silloin tapahtuu palvelijain vaihto. Saksassakin on vanhastaan tapana, että palvelijoilla on silloin vapaa viikkonsa, jonka he saavat omaistensa luona viettää, ennenkuin uuteen palvelukseen astuvat. Mutta vanhastaan näinä juhlina kehittyi vallaton elämäkin, jonka vuoksi vielä tänäpäivänä kynttilänmessun juhlilla on monessa seudussa huono huuto. Maamiesten vanha viisaus tietää, että jos kynttilänmessun päivä on selkeä, niin tulee takatalvi ja huono vuosi. Böhmin saksalaisten luona on naisten tapana kynttilänmessun päivänä tanssia auringonpaisteessa, että pellava paremmin kasvaisi.

Laskiainen.

Laskiainen on varsinkin katolisissa maissa ilonjuhla, jolloin kaikenlaiset kisat, varsinkin naamiohuvit ovat ylinnä. Kirkko alkuaikoina pitkän paaston korvaukseksi soi uskovaisille muutaman päivän yleistä ilonpitoa varten, ja tätä lupaa käytettiin runsaimmassa määrässä. Vieraskielisellä sanalla tätä aikaa sanotaan "karnevaliksi".

Leipzig oli varsinkin ennen aikaan tunnettu omituisista laskiaishuveistaan. Siellä muun muassa naamioidut nuorukaiset kuljettivat katuja pitkin auraa, jonka eteen valjastettiin kaikki neidot, mitä kiinni saatiin, pilkaksi siitä, etteivät olleet kuluneena vuotena miehelään päässeet. Kauan aikaa oli jättiläismakkara päänumeroita suurempien saksalaisten kaupunkien laskiaishuveissa. V. 1583 Königsbergin teurastajat kuljettivat pitkin kaupunkia makkaraa, jota kantamassa piti olla 91 sälliä, ja 18 vuotta myöhemmin kerrotaan samassa kaupungissa kuljetetun semmoista makkaraa, joka oli 1,105 kyynärää pitkä. Sen valmistukseen oli käytetty 81 savustettua kinkkua ja 18 1/4 naulaa pippuria. Sitä kantoi puisilla haarukoilla 103 sälliä. Sen suurempaa makkaraa ei ainakaan asiakirjain tietojen mukaan ole sen koommin missään valmistettu. Juhlakulun jälkeen teurastajasällit yhdessä leipurisällien kanssa söivät tämän makkaran. Leipurit puolestaan olivat yhteiseen juhlaan valmistaneet kahdeksan sämpylää, joista kukin oli viittä kyynärää pitkä, ja kuusi valtaavaa rinkeliä.

Useimmat näistä vanhoista laskiaisiloista ovat kuitenkin joutuneet unohdukseen. Münchenissä kuitenkin yhä vielä aina seitsemän vuoden kuluttua esitetään iloinen tynnörintekijäin tanssi, tarinan mukaan muistoksi siitä, että kerran ruton jälkeen tynnörintekijät olivat olleet ensimäiset, jotka surman lakattua olivat kulkeneet ympäri kaupunkia ilahuttamassa asukkaita kaikenlaisilla lysteillä. Tynnörintekijät pukeutuvat viheriäiseen lakkiin, jossa on valkoiset ja siniset sulat, mustaan kaulahuiviin, punaiseen västiin, mustiin housuihin, keltaiseen esiliinaan, valkoisiin sukkiin ja hopeasolkikenkiin ja tanssivat koristettuja vanteita kääntäen kahdeksan numeron muotoista piiriä, kierrellen kaarrellen jos millä tavalla, siten että kuitenkin lopulta jälleen yhtyvät paikoilleen. Tämä omituinen tanssi on niin mutkikas, että sitä täytyy harjotella viikkokausia, ettei sekaannuttaisi. Mainin Frankfurtissakin tanssittiin samanlaista tanssia, mutta ainoastaan semmoisina vuosina, joina joki oli niin kiinteäksi jäätynyt, että tynnörintekijät saattoivat sen jäällä valmistaa tynnörin.

Loistavin nykyinen laskiaisvietto on Kölnin ikivanha karnevali, ja koska se on kautta maan kuulu ja kuulu ulkomaillakin, niin kerromme siitä vähän enemmänkin.

Kölnin laskiainen.

Karnevalin eli laskiaisjuhlan valmistuksiin ryhdytään kaupungissa jo kuukausia ennen. Sitä johtaa erikoinen pieni neuvosto, johon kuuluu yksitoista jäsentä. Tämä yhdentoista neuvosto pitää ensimäisen kokouksensa yhdennentoista kuukauden yhdentenätoista päivänä. Kaikki narrit, jotka ovat vuosimaksunsa maksaneet, muodostavat suuren neuvoston, joka pitää kokouksiaan joka lauantai-iltana ja juhla-aattona. Kokoushuone on kaikenlaisilla narrinkuvilla koristettu ja puhujalavana on tyhjä tynnöri. Kokouksissa virtaa kölniläisten leikillisyys, kokkapuhe ja pilkka vapaasti. Puheet ovat täynnään kaikenlaisia ivallisia huomautuksia kaupungin oloista. Monet kokouksissa luetuista runoista ovat oikeita runouden helmiä. Kölniläisten mielestä nämä kokoukset juuri ovat laskiaisen loistokohta. Soittaen ja soihtuja kantaen kuljetaan kokoussaliin, taikka pannaan toimeen aaveiden saattokulku, jossa osanottajat, mikä ratsain, mikä vaunuilla ajaen, mikä jalan, valkoisiin palttinoihin puettuina, rivissä ja ruodussa kulkevat pitkin katuja, hurjinta iloa pitäen. Vaunut on koristettu lampuilla taikka värillisillä pallolyhdyillä, ja toisissa on istuin niin korkealla, että osanottajat kulkevat toisen kerroksen tasalla. Kaikki akkunat säteilevät valoa ja kadut ovat yleisöä niin täynnään, että joskus juhlasaatonkin täytyy seisahtua. "Pienellä neuvostolla" on erikoinen armeijansa, "kipinät", jotka punaisine takkineen, kolmikolkkaisine hattuineen, peruukkineen, pyssyineen ja sapelineen edustavat Kölnin vanhaa sotaväkeä. Hatusta ei edes puutu vanha historiallinen savupiippu. Näiden perässä seuraa tykistö, joka puisesta kanuunasta ampuu rahvaan sekaan sokerileivoksia tai jauhoja. Mukanaan se myös aina kuljettaa pientä vahtimieskojua, johon vastaan tulevia kaunottaria vangitaan. Sopivat lunnaat maksettuaan he jälleen pääsevät irti. Nämä sotavoimat esiintyvät kaikkialla, missä vain juhlassa yhdentoista neuvosto liikkuu.

Juhla alkaa naisten laskiaisyöllä, jota vietetään torstaina ennen varsinaista laskiaisyötä. Maalaisnaiset ja myyjättäret ennen vanhaan viettivät juhlaansa varsinkin kaupungin vanhalla torilla. Täynnään hurjinta rattoa he hyppelivät ja tanssivat vihanneskojujensa ja myyntipöytäinsä ympärillä, karkeloivat kaikenlaisia piiritansseja ja lauloivat vanhoja leikillisiä lauluja, sekä tempoivat meluten ja ilakoiden lakit miehisten katsojain päästä.

Laskiaissunnuntain aattona julistetaan raatihuoneen portilta yleinen naamiovapaus, jota kokoontunut yleisö aina myrskyisellä riemulla tervehtii. Toiset ovat tuoneet mukanaan naamarinsa, ja tuossa tuokiossa on tori täynnään mitä ihmeellisimpiä neniä, eläimennaamoja, hirviöitä. Kuljetaan sitten pitkin katuja huutaen: "Narri, anna narrin kulkea."

Siitä pitäen kaikki liikkeet sulkevat ovensa ja koko kaupunki antautuu hurjan ilon pyörteeseen. Seurat kokoontuvat huoneisiinsa omia juhliaan viettämään. Sunnuntaina iltapäivällä pidetään viimeiset kokoukset, joihin osanottajat kulkevat "viittasaatossa", soitellen ja laulaen, mikä ratsain, mikä vaunuilla ajaen. Ei kukaan ole naamiopuvussa, mutta jokaisella on päässään narrinlakki, toisessa kädessä pullo, toisessa rämistin taikka räiskä mikä hyvänsä, ja näillä pidetään kamalaa elämää.

Mutta pääkadut ovat täynnään naamareita, miestä ja naista, vanhaa ja nuorta. Eivätkä nämä melun pitämisessä ole huonompia. Täysi-ikäisiä kulkee koulupoikina ja tyttöinä kirjoineen ja rihvelitauluineen, siinä on tirolilaista vuorelaista, espanjalaista, ritareita, sotureita, mikä soittaa oikeilla soittokoneilla, mikä lasten leluilla, marsseja, valsseja, vaikka mitä. Melu on niin huumaava, että katsojan pää pian tulee siitä pyörälle, niin että hän pakenee johonkin ravintolaan. Mutta siellä häntä tervehtii lasien kilinä ja iloiset laulut. Hänen täytyy tunkeutua taajain soittajajoukkojen läpi, jotka harppuineen, kitaroineen, huiluineen ja viuluineen kukin odottavat vuoroaan, koska he saavat esityksillään huvittaa läsnäolijoita ja pitää mieliä iloisella tuulella, kunnes ruusumaanantain huomen koittaa.

Ruusumaanantai on juhlan suurin päivä. Uudelle torille kokoontuvat silloin eri seurain naamioidut jäsenet, järjestyäkseen suureen juhlasaattoon. Kaduilla, joiden kautta saatto kulkee, hyörii suunnaton väkijoukko, talot ovat kattoja myöden täynnään katsojia, kaikkialla on iloa ja riemua. Kun on kotvanen odotettu, niin kajahtaa soitto, rivit ovat järjestyneet ja saatto lähtee vähitellen matkaan. Edellä kulkee pitkä jono muhkeisiin vaatteihin puetuita soittokuntia, toisia on siellä täällä saaton keskellä. Ja sitten alkaa juhlan historiallisessa osassa lappaa ohi erinomaisen komeita, tyylinmukaisia, värikkäitä ryhmiä, joita katsoja ihastuksella katselee. Ne äkkiä hänen mieleensä johtavat entisiä aikoja.

Vaunu toisensa jälkeen vierii katsojan ohi, toisissa soittokuntia, jotka sävelillään kutsuvat Kölnin iloisia asukkaita tanssiaisiin. Elonkorjuu vaunussa istuvat ylinnä renkipoika ja tyttö tuttavallisessa keskustelussa, perässä astuu niittomiehiä, leikkaajia, vaunu on ylt'yleensä lehvillä ja köynnöksillä koristettu. Tulee sitten sotilaallinen ryhmä, jossa näemme soittajia, upseereja, harjotettuja sotamiehiä ja rekryyttejä Kolmenkymmenen vuoden sodan aikuisissa puvuissa; korskuvalla ratsullaan istuu Onnetar, sotamiehen seuralainen taistelussa. Pyylevä, rehevä leirikaupan emäntä jakaa vaunustaan virvotuksia pörhöisille kroaati- ja pandurisotilaille, hyvin ruokittu rahamassi todistamassa, ettei hän virvotuksiaan ilmaiseksi luovuta. Sotasaalisvaunun jäljessä kulkee joukko synkän näköisiä talonpoikia, joitten vihaiset katseet osottavat, etteivät he omin ehdoin seuraa sotajoukkoa, vaan ovat sotavankeja. Saalisvaunu on melkein markkinakojun näköinen, täynnään kaikenlaisia taloista ja kodeista, kirkoista ja kappeleista kokoon haalittua tavaraa. Värvääjän rumpu pärisee ja kutsuu sodanhaluisia nuorukaisia pestiä ottamaan värväystoimistossa, joka tämän jälkeen pyörii, lehvillä ja keisarin lipulla koristettuna. Ovella seisoo maanihtejä kirjavissa puvuissaan, kehottaen tarjokkaita saapumaan lähemmäksi, ottamaan keisarin kirjavan takin; toisia pestin ottaneita jo tulee ulos kojusta, pestirahat kourassaan.

Seuraa toisia sotilasryhmiä, tykistöä, kenttäpatteri, josta niinikään näkyy salattujen tykkien suita, torvensoittajia, kaikki matkalla kaupunkia piirittämään. Toiset ryhmät kuvaavat elämää piiritetyssä kaupungissa, ruokatavarain tuontia, varustuksia, vakoojia. Mutta läpikäyvänä juonena jonossa on rakastettunsa hylkäämän kölniläisen nuorukaisen pestin otto, sodan kuluessa yleneminen everstiksi ja sitten hänen loistelias vastaanottonsa kotikaupungissa. Nähdään hänen samalla viettävän häitäänkin ylhäisen, Ruotsalaisten vankeudesta pelastamansa immen kanssa.

Siihen päättyy saaton historiallinen osa. Jälkiosassa varsinkin kölniläisten rattoisa leikillisyys pääsee oikeuksiinsa. Vanhaan saksalaiseen pukuun puettu soittokunta soittaa, sen perässä marssivat "kipinät", Kölnin vanhat reippaat kaupunkisotilaat, jotka niin usein ovat kaupunkinsa puolesta taistelleet milloin kotimaista, milloin ulkomaista vihollista vastaan. Joukon perässä ajetaan vaunuttain ampumatarpeita, ei kuitenkaan sen vaarallisempia kuin paukkupommeja, joita uutteraan ammutaan väen sekaan. Tästä vaunusta ei puutu viiniä eikä olutta, joka virtanaan vuotaa tornimaisesta tynnöristä. Saapuu sitten vaunu, jossa talonpoikia morsiamineen istuu kullatuilla tuoleilla, ympärillään kaikenlaisia maantuotteita. Seuraavassa vaunussa on suunnaton maapallo, jonka ääressä oppinut professori pitää rahvaalle hullunkurista esitelmää. Kukkaruukku täynnään maata, laatikko ruotsalaisia tulitikkuja, vesipullo ja palje, siinä ovat hänen tutkimustensa mukaan maapallon neljä alkuainetta. Seuraavaa vaunua yleisö tervehtii raikuvalla riemulla, siinä kulkee ryhmä, joka kuvaa kaupungin iloista kansanelämää, ampumakojeet tauluineen, suovattu tanko, jonka päähän himokas nuorukainen yrittää kiivetä, monenlaisia muita kisaviettelyksiä, jättiläisnainen, kalaihminen, posetiivin soittaja ja kaikenlaista markkinaromua. Seuraa sitten vaunullaan vanhanaikainen linnantorni, jonka kaupungin isät ovat päättäneet hävittää. Melkoisella rymäyksellä se sortuu, mutta muinaistutkijoita on sen ympärillä kuin muurahaisia, koettaen sitä uudelleen pystyttää. Muuan ryhmä kuvaa Kölnin oluen voitokasta taistelua müncheniläistä vastaan. Siinä näkyy kölniläinen oluenpanija, jalka Baijerin leijonan niskalla, ja paljon muuta hauskaa. Oluenappajain lukuisa joukko osottaa, että kölniläinen käytännössäkin on voittanut müncheniläisen, ja itse juomainhaltija Gambrinuskin, joka istuu ryhmän keskellä korkealla valtaistuimellaan, juo helmeilevää kölniläistä olutta.

Rüdesheimin kuuluista viineistäkin vie Kölnin olut voiton, sitä ilmaisee seuraava ryhmä, jossa nähdään viininjuojia, pöhöttynein punaisin nenin juomassa väärennettyä viiniä, jonka poliisi kuitenkin ottaa takavarikkoon, pelastaakseen hyvät rüdesheimiläiset. Mutta väärentäjäin, jotka jalan seuraavat vaunua, täytyy hyväksi lopuksi itse nauttia katala sekotuksensa.

Juhlakulkue lähestyy loppuaan. Ratsastavat torvensoittajat ilmaisevat päivän sankarin lähestymistä. Kuuden kimon vetämillä vaunuilla ui kullattu laiva, jossa prinssi Karneval korkean seurueensa kanssa matkaa. Se on saaton loistokohta. Ruhtinaalliseen viittaan puettuna prinssi hymyillen ottaa vastaan alamaistensa onnentoivotukset. Hänen ympärillään somat lapset sirottelevat yleisön keskuuteen kukkia runsauden sarvista; ne ilmottavat kevään lähestymistä. Mutta vielä hänenkin jäljessään seuraa moniaita hullunkurisia ryhmiä, jotka ottavat yleisöstä viimeisetkin naurut. Saaton kahden puolen ovat naamarit kaiken aikaa jaelleet yleisölle painettuja lappuja, joissa on jos minkälaista rattoisuutta. Lasit kilisevät, he juovat kaunottarien maljat, heittävät sormisuukkosia, laulavat, laskevat leikkiä ja vaeltavat edelleen. Yleisö tunkeilee vaunujen ympärillä, repii lappuja, kuka saa, nauraa, ihmettelee, ihailee, mutta ei itsekään jää kokkapuheiden vaihdossa osattomaksi. Tätä menoa kestää sitten muutaman tunnin, kunnes saatto hajoo ja elämöimistä vapaudessa jatkuu pitkin kaupunkia. Nyt tulee kölniläisten hyvä luonto oikein näkyviin, ei kukaan pahastu toisen sukkeluuksia, taloihinkin saa jokainen säädyllinen naamari poiketa ja on tervetullut, jos hänellä on rattoa muillekin jaella eikä hän joudu sananvaihdossa tappiolle.

Vasta päivän lakastuessa päättyy kaduilla elämä, alkaakseen illalla uudelleen lukemattomissa naamiohuveissa. Teattereissa esitetään loistavia juhlanäytäntöjä, joihin saapuu paljon muukalaisiakin. Yksityisetkin seurueet näyttelevät hauskoja kappaleita.

Tiistaina iltapäivällä on kadulla vielä vilkasta elämää. Edellisen päivän naamarit ne yhä kujeitaan jatkavat, toiset ovat hankkineet uuden "munteerauksen". Moni ylhäinenkin henkilö puhkaisee vain kahvisäkin pohjaan reijän, pujottaa siitä päänsä läpi, maalaa naamansa niin monikirjavaksi, ettei paraskaan tuttava häntä tuntisi, ja lähtee sitten kadulle onneaan koettamaan. Mutta tänä päivänä jo pääsevät sillitkin kunniaan, niiden tehtävänä on nyt palauttaa tasapainoon ylensyömisestä ja juomisesta rasittuneet vatsat. Illalla on kuitenkin vielä ravintoloissa vilkasta elämää. Kaikkialla, missä iloiset seurueet viettävät naamiohuvejaan, raikkuu vallaton nauru valaistuille kaduille, kehottaen muitakin seuraan pyrkimään. Vasta kun keskiviikon huomen vaalenee ja uteliaana katselee akkunoista, vasta silloin muistetaan, että ruumis ja henki tarvitsevat lepoa.

Tietysti sekä naamarit että ryhmät vaihtelevat joka vuosi, suosionsa menettäisi vilkkaassa Kölnissä piankin se prinssi Karneval, joka uudelleen tarjoisi edeltäjäinsä keksinnöitä. Kölnin karnevali on maailman kuulu, mutta viime aikoina on siinäkin ulkonainen loisto tunkeutunut etusijalle sukkeluuden kustannuksella. -- Monessa muussakin kaupungissa, varsinkin Rheinin laaksossa, vietetään samanlaisia laskiaisjuhlia, vaikka ne eivät olekaan saavuttaneet yhtä suurta mainetta kuin ikivanhan Colonia Agrippinan lystit.

Kevätjuhla.

Vanhimpia juhlia ovat ne juhlat, joissa kansa iloitsee kevään tulosta ja lämmön palaamisesta. Varsinkin menneinä vuosisatoina nämä juhlat olivat yleiset ja ihmeelliset. Montanus kertoo, että vielä hänen aikanaan oli säilynyt eräs perin saksalainen kevätjuhla: "Puolipaaston aikana Pfalzissa ja Schwaabissa vielä vietetään kevään tuloa seuraavalla tavalla. Asukkaat juhlapäivänä lähtevät kaupungistaan tai kylästään jollekin nurmelle. Olkiin pukeutuneet pojat esittävät talvea; talven kuninkaalla on päässään olkinen kruunu ja kädessään puinen miekka. Toiset, kesän joukko, ovat lehviin puetut, ja kesän kuninkaalla on päässään kukkaskruunu, vaatteet sammalesta ja muratista. Ensinnä molemmat joukot laulavat toisilleen etäisyydestä vuorolauluja, sitten ne taistelevat. Talven joukko heittää silppua ja tuhkaa, kesän joukko vihantia lehtiä ja kukkasia. Kesän joukko pääsee taistelussa voitolle. Talvi pakenee ja sitä esittäneet pojat juoksevat puron luo ja heittävät siihen olkivaatteensa, taikka polttavat ne tulessa, jonka ympärillä laulaen ja iloiten tanssitaan. Sitten pidetään kylässä pidot tanssineen."

Monenlaisia muitakin kevätjuhlatapoja oli. Vielä v. 1793 Görlitzissä talvea esittävä olkimies heitettiin jokeen. Kaikissa näissä juhlissa oli yhteisenä piirteenä talvea esittävän olkimiehen tuhoominen tavalla tai toisella.

Vanhin kaikista kevätjuhlista on Vapunpäivän vietto. Vanhan skandinavilaisen jumaluustarun mukaan Wuotan ja Freija Valpurin yönä viettivät häitään. Tähän yöhön sen vuoksi liittyykin paljon taikaluuloja ja vastataikoja, kuten kellojen soittoa, vihkiveden pirskottamista, y.m. Siellä täällä on yhä vielä tapana Vapun yönä koristaa lemmityn akkuna vihannilla lehvillä. Hessissä oli eräässä seudussa kauan voimassa leikillinen tyttöhuutokauppa, jonka arvellaan juurtuvan vanhoista germanilaisista naiskaupoista. Yleiseen ennen vanhaan kuljetettiin metsästä toukopuu, joka laulaen ja iloa pitäen saatettiin kylään, koristettiin nauhoilla ja seppeleillä. Muutamissa seuduissa Schwarzwaldissa lapset vielä tänä päivänä kantavat talosta taloon pientä koristettua puuta, lauluja laulaen, ja Ylä-Elsassissa puetaan pieni tyttönen "toukoruusuksi", joka ikäistensä kanssa laulaen kulkee talosta taloon. Eräässä pienessä kaupungissa Hessissä on säilynyt tapa, että pienet puusepiksi puetut pojat aikuisten saattamina vaeltavat metsään, kaatavat toukopuun ja kuljettavat sen kaupunkiin. Kaupungissa ovat toiset lapset ilolla ja riemulla vastassa ja sitten pannaan toimeen yleinen juhlakulku pitkin katuja. Yleiset ja yksityiset rakennukset koristetaan lehvillä.

Vapun vietto on nykyään yleinen kautta maan, mutta nämä vanhat kansanomaiset tavat ovat yhä enemmän hävinneet, säilyneet vain siellä täällä etäisissä metsäkylissä, taikka muuallakin oppineesta muinaisuuden harrastuksesta. Mutta monessa kömpelössäkin rahvaan tavassa, jota nykyaikainen sivistynyt yleisö tuskin enää suvaitseekaan, on kuitenkin säilynyt ikivanhoja juuria, jotka tutkijalle ovat mieltäkiinnittäviä.

Juhannus.

Juhannuksenkin vietto on kautta Saksan yleinen. Tämä juhla näyttää välittömästi johtuvan pakanallisesta kesäpäivänseisaus-juhlasta, jota useimmat vanhat kansat viettivät, samoin kuin talvipäivän seisauksenkin juhlaa. Niitä monia taikoja, jotka tähän juhlaan ennen liittyivät, ei kuitenkaan enää tapaa kuin siellä täällä yksinkertaisimman maalaisrahvaan kesken. Mutta yhä vielä leiskuu juhannusyönä kaikilla kukkuloilla ja mäillä loimuavat tulet, samoin kuin Wuotaninkin aikoina. Tämän tulen ympärillä tanssivat pakanat, hyppelivät parittain sen yli, ja kauan kristilliselläkin ajalla säilyi vanhan uhrin muistona se tapa, että tuleen heitettiin ruokoja, luita, vieläpä eläviä eläimiäkin. Ennen vanhaan oli tapana, että juhannusaattona kotiliedestä sammutettiin tuli, jota pidettiin vanhana ja tehottomana, ja uusi tuli tehtiin siten, että kahta puunpalasta hierottiin yhteen, kunnes ne syttyivät. Tällä puhtaalla tulella kotituli sitten uudelleen sytytettiin. Sitä niinikään käytettiin oljilla verhotun pyörän sytyttämiseen, joka sitten päästettiin alamäkeä vierimään merkiksi siitä, että siitä päivästä pitäen aurinko jälleen alenemistaan aleni taivaalla. Masurien maassa on vielä säilynyt tuo tapa, että kotilieden tuli uudistetaan, liekkiä vain ei sytytetä puupalasia yhteen hieromalla, vaan siten, että terotettuun tammipaaluun kiinnitetty pyörä saatetaan nopeaan pyörivään liikkeeseen. Heti kun paalu alkaa palaa, niin itsekukin ottaa syttyneestä valkeasta kekäleen ja kantaa sen kotiin, uudistaakseen siten kotitulen. Itävallassa on toisin paikoin vielä säilynyt sekä tulen yli hyppiminen että pyörän vierittäminen, niinkuin monta muutakin vanhaa tapaa. Bodenjärven rannoilla pojat ja tytöt parittain hyppivät tulen yli ja joka siinä polttaa itseään, sen täytyy antaa vaatekappale pantiksi ja hypätä uudelleen. Jos hän uudelleen polttaa itsensä, niin täytyy hänen luovuttaa uusi vaatekappale, ja kömpelölle saattaa tapahtua, ettei hänellä lopulta ole kuin paita päällä. Pantit lunastetaan viiniverolla, viinit yhteisesti juodaan. Allgäussa on säilynyt tapa, joka on siksi vaarallinen, että se on kielletty, mutta ehkä juuri siitä syystä niin sitkeästi pitää puoliaan. Nuori väki juhannusaattona heittelee korkealle ilmaan palavia seppeleitä. Toiset laulavat: "Hyppää neitoseni, saat tänä vuonna sormuksen", ja pitävät tyttöjen edessä palavia kekäleitä, joitten yli nämä puolestaan urheasti hyppivät. Tulella muutoinkin ilveillään joka tavalla niin vallattomasti, että tapaturmia usein sattuu.

Ennen vanhaan oli juhannussauna yleinen tapa. Italialainen runoilija Petrarca kertoo nähneensä, kuinka v. 1330 Kölnissä suuri joukko koristettuja naisia juhannusaattona auringon laskiessa kaaloi Rheiniin uimaan, koska he luulivat siten varaavansa itsensä onnettomuutta ja kurjuutta vastaan. Vielä 17:llä vuosisadalla oli yleisenä tapana kylpeä juhannuksena yhtä mittaa 24 tuntia, ja yhä vielä siellä täällä uskotaan, että yksi ainoa kylpy juhannusyönä vaikuttaa yhtä paljon kuin yhdeksän kylpyä muina aikoina. Vielä tänäpäivänä siellä täällä koristetaan kaivoja, tai puhdistetaan niitä, vanhaa taikaa muistellen.

Ennen oli varsinkin Rheinin laaksossa yleisenä tapana, että tanssipaikan yläpuolelle ripustettiin vihannista lehvistä sidottu juhannuskruunu ja sen alla tanssittiin niin kauan, kuin lehvä pysyi tuoreena.

Kukkaset ja lehvät kuuluivat jo vanhastaan juhannuksen viettoon, ja vaikka vanhat tavat ovatkin hävinneet, niin ovat nämä vertausesineet kuitenkin säilyneet. Kaikenlaisia seppeleitä, kiehkuroita ja kukkakoristeita sidotaan juhannuksena ja toisin paikoin pannaan toimeen metsäjuhlia, taikka iloisia kansanjuhlia kisoineen.

Martin päivä, Nikolauksen päivä.

Pyhän Martin päivä ja pyhän Nikolauksen päivä olivat varsinkin lasten juhlia. Martin päivän juhlan arvellaan juurtuvan pakanallisesta viljanleikkuujuhlasta. Myöhään säilyikin tapa juhlana muistella uuden vuoden antimia, vaikkapa juhla saikin kirkollisen aiheen. Joka talolla piti myös olla Martin hanhi syödäkseen. Martinpäivänäkin yhä vielä, etenkin vuorimaissa, sytytetään kukkuloille tulia. Toisissa kaupungeissa, varsinkin Düsseldorfissa ja Erfurtissa, panevat lapset toimeen soihtukulkuja. Kirjavat kynttilät kädessään, lauluja laulaen, vaeltavat silloin tuhannet lapset aikuisten saattamina pitkin kaupungin katuja. Mutta Marttipa puolestaan muistaakin heitä, jaellen kaikenlaista hyvää.

Vielä anteliaampi on kuitenkin pyhä Nikolaus. Hänelle lapset ilmaisevat kaikki toiveensa, ja hän, mikäli mahdollista, pyrkii niitä täyttämään. Jo aikoja ennen juhlapäiväänsä tapaa hän pistellä heidän sukkiinsa ja kenkiinsä makeisia ja muuta hyvää. Ja juhlan aattona hän itse saapuu, joko piispaksi puettuna, koukkuniekka paimensauva kädessään, taikka muussa haahmossa, uhaten laiskoja vitsalla, mutta palkiten ahkeria. Tavallisesti on hänen matkassaan ihmeellinen hirviö, jolla on monta nimeä, ja tätä lapset kovin pelkäävät, -- samoin kuin meillä joulupukkia, -- vaikkapa hänellä onkin melkoinen vasu makeisia ja leikkikaluja kainalossaan ja hän niitä anteliaasti jakelee. Monessa seudussa Etelä-Saksassa Pyhä Nikolaus ei näytä itseään, vaan pistää yöllä lahjansa soveliaaseen paikkaan. Jo ani varhain aamulla, kello neljän aikaan, lapset nousevat ylös näkemään, mitä hän on heille tuonut. Joskus voi lahjain joukossa olla koivunoksakin. Mutta lapset puolestaan muistavat alati illalla varustaa joko heinätukon taikka kauroja Nikolauksen aasille. Ja Isämeitäänsä he Nikolauksen päivän edellä jo pitkät ajat lukevat tavallista ahkerammin. -- Nikolaustakin varten sekä emännät että leipurit varustavat erikoisia ruokia, varsinkin kaikenlaisia leivoksia.

Sylvesterin päivä ja uusi vuosi.

Sitkeämmin kuin muut vanhat juhlatavat ovat Sylvesterin päivän ja uudenvuoden päivän tavat säilyneet, vieläpä suurissa kaupungeissakin. Berlinissä, Mainin Frankfurtissa ja muissa suurissa kaupungeissa Sylvesterin vietto on muuttunut meluavaksi elämöimiseksi kaduilla, perheissä sitä vietetään seurustelussa tuttavain kanssa, valvotaan puoleenyöhön, valetaan lyijyä ja ennustellaan kuvioista tulevan vuoden kohtaloita. Monta taikaa liittyy tähän yöhön. Jos esim. silloin ravistaa hedelmäpuita, niin tulee hyvä hedelmävuosi. Uuden vuoden päivänä onnitellaan toisin paikoin niin perusteellisesti, että kuluu monta päivää, ennenkuin kaikki tuttavat on asianmukaisesti onniteltu. Mutta suurkaupungissa tämä tapa jo on käynyt rasitukseksi. Kaupunkilaiset ovat alkaneet lahjottaa jonkun rahasumman hyväntekeviin tarkotuksiin, kun sen sijaan pääsevät uudenvuoden onnittelijoista. Mutta maaseuduilla pidetään uskollisesti kiinni vanhasta tavasta. Hoveissa on uudenvuodenpäivänä loistavat vastaanotot, armonosotuksia satelee kautta maan. Ennen vanhaan oli tapana, että kaikenlaiset kunnalliset virkailijat papeista alkaen uudenvuoden päivänä pyytelivät seurakuntalaisilta luonnon antimia. Koulunopettajat kulkivat poikakuoron saattelemina talosta taloon, laululla näitä lahjoja anomassa. Yövartijat, nuohoojat, haudankaivajat, kellonsoittajat y.m. kulkivat pitkässä saatossa kylän kautta anomassa palkan apua, ja yhteinen saalis sitten jaettiin.

Kirkkomessu.

Kirkkomessu, kirkonvihkimisen vuosijuhla, kuuluu niihin juhliin, jotka varsinkin kaupunkipaikoissa ovat paljon menettäneet entisestä merkityksestään. Tätä juhlaa vietettiin, niinkuin nimikin osottaa, kirkon vihkimisen päivänä joka vuosi. Jo aikaisin tämä ilojuhla kuitenkin menetti suuren osan alkuperäisestä merkityksestään sen kautta, että siihen, niinkuin ainakin ilojuhlaan, liittyi markkinat ja kaikenlainen riemu ja "mässääminen". Siten esim. Leipzigin "messut" tulivat merkitsemään enemmän suuria markkinoita kuin kirkollista juhlaa, jolle ne alkuaan perustuivat. Strassburgin tuomiokirkko vanhain kirjailijain todistuksen mukaan, itse kirkon sisustakin, oli kirkkomessun päivänä täydellinen kapakka, täpötäynnä väkeä, joka hartausharjotusten ohella rahallaan ryyppäsi ja remusi. Kun joku sattui kesken elämää nukahtamaan, niin toiset häntä pistivät neuloilla, ja siitä syntyi yleinen nauru ja usein täysi tappelukin, kuten muuan aikalainen kertoo.

Kirkkomessuja vietetään nykyään varsinkin katolisella maaseudulla, kesällä ja syksyllä. Niitä varten varustellaan jo viikkoja etukäteen. Huoneet siistitään sisältä ja päältä, korjataan, pestään varsinkin kolmena viimeisenä päivänä, jotta odotetut vieraat tapaavat kaikki parhaassa kunnossa ja sitä suuremmalla nautinnolla voivat antautua syömään ja juomaan -- "mässäämiseen", joka yhä on messun pääviehätys. Vanhoista tavoista ei kuitenkaan ole enää paljoa säilynyt. Muutamissa Schwarzwaldin kylissä varakkaat talolliset kestitsevät koko talonväkeään kolme päivää yhteen mittaan.

Ampujain juhlat.

Ampujain juhlat, joita nykyäänkin vietetään Saksassa kaikkialla, -- vieläpä ne ovat saaneet entistä suuremman isänmaallisen merkityksen -- ovat vanhaa keskiaikaista juurta. Ne syntyivät vapaissa kaupungeissa, kun porvaristo asestautui, voidakseen torjua aatelin mielivaltaa.

Kilpa-ammunnat kehittyivät jo keskiajalla erinomaisen monipuolisiksi, ampumasäännöt, juhlatavat, kaikki tarkimmin määriteltiin. Ylhäisetkin ottivat niihin osaa ja pitivät voittoa suurena kunniana. Alussa ammuttiin jousella, ja vielä kauan sen jälkeenkin, kuin ensimäiset kömpelöt pyssyt olivat käytäntöön tulleet, pitivät jouset puoliaan. Helluntai oli vanhastaan ampujain pääjuhla. Ampumajuhlain suosituimpia huvituksia taas oli linnun ampuminen, kilpailu, joka näyttää olleen jo vanhimpain aarialaisten kansain kesken yleinen. Saksan kilpa-ammuntain loistoaika oli kuitenkin 15. ja 16. vuosisata. Alkujaan ammuttiin eläviä lintuja, vähitellen aljettiin niiden sijasta käyttää maalina kuvia, varsinkin papukaijaa, taikka kotkan kuvaa.

Muutamissa paikoissa ovat nämä juhlat vielä säilyttäneet vanhanaikaisen luonteensa. Eifelissä on pieni kaupunki, Ahrweiler nimeltään, jossa yhä vielä vietetään ampujain juhlaa vanhanaikaisilla menoilla. Kadut ja talot ovat silloin niin taajaan puilla koristetut, että tuskin ovia ja akkunoita näkyy. Ahrweiler on muuttunut vihannaksi lehdoksi, romantiseksi metsäkaupungiksi, jonka viehätystä lukuisat kiehkurat, liput ja kunniaportit vielä kohentavat. Juhla vietetään Vapahtajan ruumiinjuhlan päivänä. Sillä on kirkollinen leima. Aamulla aikaisin lähtee kirkollinen juhlasaatto kellojen soidessa liikkeelle. Verkalleen se kulkee eteenpäin, juhlallisia virsiä veisataan, rukouksia rukoillaan, kirkkoliput liehuvat, suitsutus ja kukkastuoksu sekaantuu auringonpaisteiseen ilmaan. Katolisen papiston upeat loistavat puvut, kullalla ja kirjaillulla koristetut kantoteltat, joitten alla kuvia kannetaan, kaikki tämä antaa juhlalle värikästä loistoa ja virittää hartauttakin.

Muitten edellä kulkevat ampujat rivissä ja ruoduissa, kiväärit olalla. Kaupungin neljän portin edustalle on rakennettu alttarit. Jokaisen luona tapahtuu siunaus, ja raikuvilla yhteislaukauksilla ampujat sitä säestävät. Kun kirkollinen juhla on päättynyt, niin tapahtuu puolenpäivän aikaan kaupungin torilla tavanmukainen ampujain katselmus. Siihen saapuu aina runsaasti sivullisiakin näkyä ihailemaan, saapuu läheltä ja kaukaa. Ampujain joukossa näkee runsaasti vanhanaikaista alkuperäistä ukkoa, ylimmällä komentajalla on kullalla kirjailtu univormu, upseereilla liehuvat höyhentöyhtöt. Kaksi soittokuntaa soittaa, komentosanat kaikuvat ja sitten ammutaan, että "nummi tärisee".

Vihdoin ampujain kuningasta saapuu tervehtimään porvariston valitsema lähetystö ja hänet saatetaan rivien ohi, jonka jälkeen hän "vastaanottaa katselmuksen". Ampujat järjestyvät riveihin ja suorittavat mahdollisimman uljaasti ohimarssinsa, joka tavallisesti katsojissa herättää yleistä rattoisuutta, vaikka tilaisuus onkin siksi juhlallinen. Illalla viimeisen kellonsoiton jälkeen katetaan torille juhla-ateria ja ampujain kuninkaan nimessä syötetään ja juotetaan ilmaiseksi kaikki ampujat. Pöydät on järjestetty pitkiin riveihin avonaisiin, lehvillä koristettuihin telttoihin, oivaa vasikanpaistia ja kotoista viiniä ei säästetä. Soittokunta soittaa, maljoja juodaan. Seuraavana päivänä juhlat samalla tavalla uudistuvat, sillä erotuksella vain, ettei silloin pidetä katselmusta. Mutta sitä ahkerammin soitetaan, pidetään serenadeja, ammutaan, tanssitaan. Jos viininsato on ollut hyvä ja kaupungin raha-asiat siis hyvällä kannalla, niin vietetään vielä kolmaskin juhlapäivä. Siihen laatuun näitä juhlia viettivät nykyisen polven esi-isätkin, mutta muualla Saksassa ovat juhlamenot jääneet unohduksiin, vaikka ammutaankin sitä ahkerammin ja myös kannuja kallistellaan, ja muuallakin näkee näissä tilaisuuksissa koolla hauskaa, juurevaa ukkoa, saksalaisuuden oikeata vanhaa pohjaa.

Kuvia ammattilaiselämästä.

Ammattikunnilla oli keskiajan yhteiskunnassa ja valtiollisessakin elämässä erittäin huomattava sija. Ne arvatenkin syntyivät noin 12:lla vuosisadalla, jolloin kaupungit alkoivat siksi voimistua, että ne saattoivat pitää puoliaan aatelia vastaan. Mutta ammattikunnat eivät ainoastaan tukeneet kaupungin vapautta ulkonaisia sortajia vastaan, vaan ylläpitivät myös kaupunkien niin sanoaksemme sisällistä vapautta, sen asukkaitten suuren enemmistön itsenäisyyttä rikkaita suurporvareita vastaan. Vaikka ammattikunnat jo kuuluvatkin menneisyyteen, niin tapaa kuitenkin yhä vielä Saksan ammattilais-elämässä runsaasti piirteitä, jotka tästä entisyydestä johtuvat.

Ammattikuntien kehityksestä mainittakoon, että Nürnbergissä 15:nnen vuosisadan lopulla oli päälle 400 ammattia ja ammattikuntaa. Työnjako ammattien alalla oli silloin jo niin kehittynyt, että esim. kiväriteollisuuden alalla, jonka keskusta Nürnberg oli, työskenteli kuusi eri ammattikuntaa, joilla kullakin oli oma osansa pyssyn valmistuksesta.

Kullakin ammatilla oli mestarinsa, jonka hallussa olivat ammattikunnan lippu, laatikko, sinetti ja vaakunat. Ammattikunnan arkku oli erinomaisen taidokkaasti valmistettu, siinä säilytettiin ammattikunnan arvoesineitä. Vuotuisissa juhlissa sitä juhlallisesti kannettiin pitkin kaupunkia. Kullakin ammattikunnalla oli kokoushuoneensa, jossa yhdyttiin hauskoihin illanviettoihin ja juominkeihin. Niinikään oli kullakin ammattikunnalla oma virkapukunsa, omat virkailijansa, ja kaikissa juhlatilaisuuksissa ne esiintyivät "in corpore", lippuineen, merkkineen, vaakunoineen, ja vilkastuttivat erinomaisesti kaupunkien elämää. Suuressa suosiossa oli se tapa, että kukin ammattikunta julkisissa tilaisuuksissa kantoi näytteeksi työnsä merkkiteoksia. Makkarantekijäin jättiläismakkaroita kannettiin juhlallisessa saatossa viisin-, kuusinkymmenin miehin, leipurit kantoivat suunnattomia sämpylöitä ja muita ihmeellisiä leivoksia, hatuntekijät rakensivat kaikenlaisia hirviöitä, joitten päähän he painoivat valtaisia hattuja, kankuri olivat taitavia kaikenlaisten juhlavaunujen koristamisessa, tynnörintekijät ja kalvanpuhdistajat kaikenlaisien tanssien esittämisessä.

Omituisimmista ammattikuntatavoista, mitä on meidän aikoihin säilynyt, mainittakoon teurastajain kisa Münchenissä. Kisa tapahtuu ennen laskiaista. Teurastajat muodostavat juhlallisen saaton, kulkevat pitkin katuja, käyvätpä itse kuninkaallisen linnankin edustalla kunniatervehdyksellä ja kokoontuvat sitten torille, jonka kaivoaltaassa oppipojat kaikenlaisilla leikillisillä menoilla kastetaan sälleiksi.

Toinen myöhään säilynyt vanha kisa on kalastajain pisto Ulmissa. Se tapahtui joka vuosi pormestaria valittaissa. Tonavan aluksenkuljettajain ammattikunta järjesti veneitä kahteen puolueeseen, joiden välillä alkoi oikea turnaus. Kaksi venettä meloi aina vinhasti vastakkain, kummankin perässä seisoi mies taikka nainenkin, kädessään pitkä kiekkokärkinen peitsi, jolla hän yritti syöstä toisen veneen perätuhdolla seisovan vastustajan jokeen. Tämä huvi on aivan viime aikoina alkanut elpyä urheiluksi, johon muutkin osaa ottavat kuin ammattilaiset. Usein kukistuivat molemmat turnaajat aaltoihin. Juhlan voittajaksi julistettiin se, joka kaikki vastustajat kukistettuaan viimeksi oli ainoa kuiva. Leipzigissä yhä vielä joka vuosi tapahtuu samanlainen kisa, pääasiassa nuorison huvittamiseksi. Ennen niihin ottivat osaa kaikki yhtä kiihkoissaan ja tosissaan.

Vuorimiesten tapoja.

Vuorimiehillä on vanhastaan erikoinen omituinen asema Saksan kansanelämässä. Eläen kaukana maailman riidoista ja vihoista, seuduissa, joiden jylhässä vuoristoluonnossa kaikenlaiset kummitusjutut ja tarut versoivat, vuorimiehet varsinkin ennen olivat aivan oma säätynsä. He olivat jo keskiajalla ruhtinaitten erikoisessa suosiossa, koska ruhtinaat saivat suuren osan tuloistaan juuri vuorien aarteista. Vuorimiehillä oli omat pukunsa, tapansa ja monta muuta erikoisuutta.

Mutta ei ainoastaan ulkomuotonsa puolasta vuorimies eronnut muusta väestöstä, työn omituisuus painoi häneen leimansa, teki hänestä luotettavan, rehellisen ja lujan luonteen, jommoisena hänet vieläkin tapaamme monessa osassa Saksanmaata. Huolimatta ammattinsa moninaisista vaaroista vuorimiehet ovat siihen kovin kiintyneet. Syvyys, johon hän joka päivä laskeutuu, ei häntä pelota. Maaemo maanalaisine ihmeineen ja kauneuksineen ei ole ainoastaan hänen elättäjänsä, vaan myös hänen kasvattajansa ja johtajansa, jonka kieltä hän ymmärtää.

Vuorimies eli omassa hiljaisessa maanalaisessa maailmassaan, johon kaupunkien ja suurien asuntapaikkain hälinä kuului vain etäisenä kaikuna. Hän oli yksinäisyydessään hurskas, uskovainen kristitty, joka ankarasti piti kiinni vanhasta uskostaan. Useimmissa kaivoksissa oli tapana, että vuorimiehet aamulla aikaisin ennen kaivokseen laskeutumistaan kokoontuivat päällysmiehensä ympärille yhteiseen rukoukseen, ja samoin illalla, työn päätyttyä, päivä yhteisellä rukouksella päätettiin. Ennen vanhaan vuorimiehillä oli aivan erikoiset tapansa perhejuhlissa, mutta nämä ovat nyt enimmäkseen unohtuneet. Niinikään heillä oli omat suojeluspyhimyksensä, joista varsinkin Pyhä Barbara ja Pyhä Anna, hopean emäntä, olivat suuressa arvossa. Näiden pyhimysten vuosipäiviä vietettiin loistavilla "vuorimiesparadeilla", kirkonkäynnillä, soitolla ja tanssilla, juhlissa laulettiin runoja, joissa vuorimiesten elämää kuvattiin vuorolaulussa. Vuorimiehillä oli oma omituinen virkapukunsa, ammatin vaatimusten mukaan kaikessa sovitettu. Kun hallitsija tai joku ruhtinaallinen henkilö saapui kaivoksiin, niin pidettiin vuorimiesten katselmus, joka usein oli erinomaisen loistava. Juhlapuvuissaan marssivat silloin vuorimiehet kuokkineen, kirveineen, lippuineen kirkkoon taikka torille, muodostaen piirin ja virittäen soittajain säestyksellä juhlallisen laulun, jonka jälkeen pappi, joskus valamiesten päämieskin, piti kokoontuneelle vuorikansalle puheen. Juhlan loppuosana olivat sitten "vuorioluet", iloinen illanvietto, jossa tanssi, laulu, syöminen ja juominen pitivät osallisia mitä paraimmalla tuulella.

Vuoriolot ja vuoriparadi ovat meikein ainoat vanhat vuorimiestavat, jotka ovat meidän aikoihimme säilyneet. Tavallisesti vuorimiesten katselmus tapahtuu yöllä, lyhtyjen valossa, ja se tosiaan tekee katsojaan omituisen vaikutuksen. Ylivuorimies ratsastaa hevosella, hänen jäljessään vielä muitakin ratsastavia vuorivirkamiehiä. Muut korkeammat ja alemmat virkamiehet ovat eri osastojen päällikköinä, kaikki puettuina vuorimiesten virkapukuun.

Yleisiä kansanjuhlia.

Saksassa vietetään, uuden ajan vaikutuksesta huolimatta, yhä vielä paljon vanhoja juhlia, jotka ovat kautta aikain säilyneet.

Ensi sijassa mainittakoon, vaikkei se olekaan aivan vanha, Münchenin lokakuun juhla. Sitä vietettiin ensi kerran v. 1810 Baijerin silloisen kuninkaan häitten yhteydessä, ja siitä pitäen se on näihin saakka pitänyt puoliaan vuotuisena juhlana. Juhlaan on yhdistetty maanviljelysnäyttely, kilpa-ajot, kilpa-ammunnat ja kaikenlaista muuta mielenkiinnitystä. Juhla vietetään Münchenin eteläpuolella Theresian niityllä, joka on Saksanmaan laajimpia markkinakenttiä. Kuninkaallisillakin on siellä oma telttansa, soitto raikuu, väentungos humisee ja olut virtana vuotaa. Usein syntyy tappeluitakin ja pahaa elämää, mutta viime aikoina on kuitenkin järjestyksenpito käynyt yhä paremmaksi. Kilpa-ammuntaa kestää kokonaisen viikon. Siinä yhä vielä noudatetaan kaikkia vanhoja juhlatapoja ja uudenaikaisen kiväärin kanssa rinnan kilpailee vielä kaikkein vanhanaikaisin lukkojousikin. Tämä kilpa-ammunta varsinkin on müncheniläisten lempijuhla ja siihen kokoontuu kaikkialta maasta juurevaa, vanhanaikaista ukkoa niin kaunis kokoelma, että katsoja kerrassaan hämmästyy tätä kansanomaisuutta niin uudenaikaisessa maassa.

Samanlainen on Württembergissä Cannstattin juhla, joka vietetään vähän aikaisemmin syksyllä. Ylhäisö, kuninkaallisen huoneen jäsenetkin, seurustelevat silloin tuttavallisesti rahvaan kanssa. Täysissä juhlakoristuksissa pieni Cannstatt silloin lausuu tervetulleiksi lukuisat vieraansa läheltä ja kaukaa ja muukalainen saa ihmetellä württembergiläisen maalaisrahvaan kirjavia pukuja. Tämä juhla tavallisesti on rauhallisempi ja säädyllisempi kuin baijerilaisten äänekäs remu, johon usein kuuluu tappelukin. Semmoista on Württembergin asukkaitten mieliala muutoinkin.

Dresdenillä on elokuussa "lintuketonsa" juhla, joka ennen vanhaan sekin oli suuri kilpa-ammunta, mutta nykyään on yhä enemmän muuttunut markkinatilaisuudeksi kaikkine kirjavine lystineen.

Monessa saksalaisessa pikkukaupungissa on kautta vuosisatain säilynyt juhlia, jotka jollain tavalla liittyvät kaupungin entisiin vaiheisiin.

Mainittakoon vielä iki vanhain uhritapainsa vuoksi Pyhän Leonhardin ajo Baijerissa. Tätä pyhimystä kansa pitää karjan varsinaisena suojelijana ja ajaa silloin hevosella hänen kappeliinsa, uskoakseen karjan pyhimyksen suojelukseen. Muutamissa paikoissa Alpeissa on säilynyt tapa, että alttarin ympäri kannetaan kolmeen kertaan puisia hevosen ja lehmän kuvia.

Kotitapoja.

Kotiliesi oli jo vanhoilla germaneilla pyhitetty paikka, jumalien lahja, joka siitä syystä koristettiin uskonnollisilla vertauskuvilla. Kristinusko säilytti tämän, samoin kuin niin monta muutakin pakanallista tapaa, sillä erotuksella vain, että pakanallisten kotijumalain sijasta lieden ympärille piirrettiin suojeluspyhimysten kuvia, joita vielä tänä päivänä näkee monessakin vanhassa saksalaisessa talossa. Liesi oli, niinkuin olemme nähneet, ennen vanhaan erillään lattialla, niin että esim. nuorta vaimoa voitiin kolmeen kertaan kuljettaa sen ympäri, samoin kuin morsianta myöhemmin käytettiin kolmeen kertaan alttarin ympäri. Vanhanaikaisessa saksilaisessa arkihuoneessa emäntä yhä vielä asuu päivällä lieden takana, joka on vapaasti permannolla. "Tuoliltaan nousematta hän voi samalla haavaa pitää silmällä huoneen kolmea ovea, tervehtiä niitä, jotka tulevat sisään, kehottaa heitä istumaan, pitää silmällä lapsiaan ja palvelijoitaan, hevosiaan ja lehmiään, vartioida kellaria, lattiaa ja kamaria, kehrätä kaiken aikaa ja samalla vielä keittää. Hänen makuupaikkansa on lieden takana, ja sieltäkin hänellä on yhtä laaja näköala, hän näkee palvelusväkensä nousevan työhön ja jälleen lähtevän levolle, tulen syttyvän ja taas sammuvan, ja kaikki ovet avattavan ja taas suljettavan, kuulee karjansa syövän, kutojan kutovan. Lapsivuoteessakin maaten hän voi makuukammiostaan katseellaan taloutta ohjata. Kun karja on ruokittu ja muut ulkoaskareet aamulla suoritettu, niin hän saattaa rukkinsa takana levätä, hänen ei tarvitse niinkuin muilla paikkakunnilla nousta vierasta vastaan ottamaan, saatella häntä jälleen talostaan ja sen vuoksi laiminlyödä työtään. Emännän paikka on lieden vieressä somempi kuin missään muualla."

Talo ja koti olivat jo ammoisista ajoista nuoren kansalaisen ja aviomiehen ylpeys. Tämä käsitys tulee kauniisti näkyviin siinä harjannostajaisjuhlassakin, jota on jo vanhastaan vietetty. Työmiesten johtaja piti silloin harjannostajaispuheen, josta mainittakoon seuraava esimerkki: "Täten annamme hänen haltuunsa tämän huoneen, jotta hän siitä tekisi rukoushuoneen, jossa hän ahkerasti omaisiaan kehottaisi todelliseen ja teeskentelemättömään Jumalan pelkoon, että hän siitä tekisi työhuoneen, jossa jokainen Jumalan säädöksen mukaan uskollisesti ja rehellisesti täyttäköön ammattinsa ja säätynsä, aarrehuoneeksi, johon hän omaisiaan varten kokoisi ruoka- ja elantovaroja Jumalalle otollisella tavalla, mutta siltä ei unohtaisi koota hengellisiä aarteita taivasta varten, joita ei koi syö eikä ruoste raiskaa, eivätkä varkaat riistä. Ja vihdoin ja viimeiseksi, annamme tämän huoneen taivaan ja maan ikuisen rakennusmestarin huostaan sillä luottavaisella rukouksella, että hän sitä isällisesti suojelisi tulipalolta ja rajuilmoilta ja kaikenlaisilta onnettomuuksilta ja kaikkia siinä asuvia siunaisi jumalallisella siunauksellaan, suoden heille pitkän elämän, terveyttä, maallisen ja iankaikkisen onnen."

Kun tämä harjannostajaispuhe oli pidetty, niin "kolkutettiin juhlaksi", s.o. rumpua päristettiin kolme kertaa, jonka jälkeen juhla-ateria syötiin.

Jo vanhat germanit kiinnittivät taloonsa merkkejä, joilla oli erikoinen taika, Donar-jumalan (Thorin, Pauanteen) vasara oli oikeuden, rauhan, lohdutuksen ja toivon merkki; se piirrettiin oviin, hirsiin, orsiin, kaikenlaisiin huonekaluihin. Ylijumalan Wuotanin tunnusmerkkejä taas olivat ristiin asetetut hevosenpäät, jotka koristivat saksilaisen talon kurkihirttä.

Aikaisin tuli käytäntöön sekin tapa, että jokainen kansalainen varusti talonsa erikoisella talonmerkillä, puumerkillä. Se poltettiin, uurrettiin, taikka hakattiin jokaiseen näkyvämpään osaan talosta, ynnä kaikkiin taloustavaroihin, varsinkin puisiin.

Emäntä hoiti lieden, mutta isäntä valvoi talossa hyvää järjestystä ja siveyttä. Vielä tänä päivänä hän monessa seuduin Saksassa lukee ruokapöydässä alku- ja loppurukouksen, kerää aterian päätyttyä talonväen ympärilleen ja määrää jokaiselle hänelle tulevan työn. Hän valvoi kaikkien käytöstä ja elämää, muun muassa sitä, että jokainen sunnuntaina ja juhlapäivinä pukeutui säädylliseen juhlapukuun.

Ravintoaineista pidettiin varsinkin leipää suuressa kunniassa ja leivän leikkaaminen suoritettiin melkein uskonnollisella hartaudella. Talonväkeä ruvettiin sanomaan leipäkunnaksi eli kumppanuskunnaksi (muodostettu latinalaisista sanoista "com-panium", s.o. saman leivän syöjät). Veres leipä merkittiin pyhällä ristillä, ei ollut luvallista kääntää leipää selälleen pöydälle, ja tapa vaati, että leipä oli leikattava oikealta puolelta alkaen. Tämän työn suoritti huoneenhaltija, ja varsinkin oli naimattoman nuoren kansan kielletty leipää leikkaamasta yhteiseksi ateriaksi. Leipä oli leikattava kauniisti ja tasaisesti, sillä sananparsi varotti, että se joka leivän epätasaisesti leikkaa, on valehdellut, y.m, Keskiajalla oli suurimpia loukkauksia, jos asetti leivän nurin päin toisen eteen. Leivänmuruset huolellisesti koottiin ja pantiin pöydän päälle ripustettuun koriin, johon sitten leikattu leipäkin nostettiin. Siitä tuo vanha sananparsi, joka yhä vieläkin on käytännössä, että jonkun leipäkori nostettiin korkeammalle, s.o. että hänen ansionsa huononivat.

Vieraanvaraisuus oli vanhastaan suuressa arvossa, mutta varsinkin naapuriväliä pidettiin niin korkeassa arvossa, että naapuria melkein pidettiin talonväkeen kuuluvana. Naapurille riennettiin aina kertomaan kaikki uutiset, mitä perheelle sattui, sekä hyvät että huonot. Tällä läheisellä naapurisovulla on vanhat juurensa. Se johtuu maanraivauksen varhaisemmilta ajoilta, jolloin talot vielä olivat niin suuria, että niitä jaettiin, sitä myöden kuin uusia perheenelättäjiä kasvoi, joten vierekkäin enimmäkseen asui samaa sukukuntaa. Ylä-Baijerissa vallitsi vielä hiljakkoin eräässä kylässä semmoinen tapa, että joka talosta oli kutsuttava häihin ainakin yksi henkilö. Ja siellä täällä on Saksassa yhä vielä syrjäisiä kyliä, joissa vielä tänä päivänäkin kaikki asukkaat ovat samaa sukua, serkkuja ja pikkuserkkuja, kaikki samaa laajaa perhettä.

Samoin kuin kaikenlaisiin taloustavaroihin piirrettiin kirjotuksia, samoin niitä piirrettiin taikka maalattiin talojen etuseiniin, ja tämä tapa on vieläkin säilynyt. Vanhoissa taloissa yhä vielä näkee tämmöisiä kauniisti kiehkuroilla koristettuja tunnuslauseita. Siten saattoivat monessa kaupungissa kadut olla kuin avoin kirja. Vaeltaja saattoi talojen etuseinistä lukea monenlaista elämänviisautta. Tämmöisiä kirjotuksia ovat: "Kunniasi turvasi". "Täytä aina Jumalan käsky, niin kotilietesi menestyy". "Me rakennamme täällä niin lujasti, ja olemme kuitenkin vain matkamiehiä, mutta sitä kotia varten, jossa ijäisesti asumme, liian vähän rakennamme". "Mitä seisotte tämän talon edessä huuli lerpallaan? Minä olen rakentanut semmoisen talon kuin minua haluttaa, ja sievoset rahat se vain on maksanut." "Joka katujen ja torien viereen rakentaa, pitäköön myös varansa, että häntä arvostellaan." Taikka "Yksi ihmettelee, toinen nauraa, välipä tuosta". "Mitä ihmisistä, Jumala on kanssani". Näitä elämänviisauksia on vaikka miten pitkältä. Yleiseen ne on lausuttu runon muotoon. Mutta yhä vähemmän niitä uusiin taloihin kirjotetaan, paitsi semmoisissa piireissä, joissa erikoisesti suositaan vanhan ajan henkiin herättämistä.

Kaste.

Ei ole ihmettä, että vanhat kansat jo aikaisin alkoivat kunnioittaa vettä puhdistavana voimana. Jo vanhoilla germaneillakin oli vesipyhityksensä, joka johtui samasta käsityksestä. Pakanallinen tapa oli, että kun äiti oli synnyttänyt, vieläpä lattialla, kuten tapa vaati, niin kannettiin lapsi isän luo, jotta hän ratkaisisi, saiko se jäädä eloon vai eikö. Jos lapsi päätettiin jättää elämään, niin se vedellä pyhitettiin, jonka jälkeen sitä ei enää saanut viedä kuolemaan. Luultavaa on, että tästä vanhasta tavasta kristittyynkin kasteeseen siirtyi vanhoja piirteitä. Vanhan taikauskon mukaan, joka ei vielä tänäpaivänäkään ole kokonaan kadonnut, tarvitsevat kastamattomat lapset aivan erikoista suojelusta, jotteivät pimeyden voimat pääse niihin käsiksi. Pohjois-Friisien saarilla pantiin liekun päälle ristiin piplia ja sakset, taikka oven eteen vaununpyöriä, puolat ristiin. Monessa seudussa Ala-Saksassa käytetään suojelevana taikana hevosenkenkää, joka naulataan oven sisäpuolelle, ehkä vielä muistona Wuotanin hevosuhrista. Sveitsissä rahvas luulee, että jos kastamattomia lapsia käytetään ulkona alasti, niin "aurinko ne syö", joka ehkä johtuu siitä pelosta, jota ennen aikaan tunnettiin Wuotanin aurinkosilmää kohtaan. Kastettavat lapset sen vuoksi viedään kirkkoon kastettaviksi ylt'yleensä kääreissä. Schwarzwaldissa on tapana, ettei lapsi saa kuivaa, ennenkuin se on kastettu. Mutta Frankissa, Baijerissa ja Böhmissä rahvas luulee, että lapset saavat kauniit silmät, jos ne saavat olla kastamatta, ja tämän muka vaikuttaa se, että ne "ikävöivät kastetta".

Kasteentodistajia eli kummeja käytetään varsinkin maaseudulla runsaasti. Toistakymmentä kummia kutsutaan jotenkin yleiseen, toisissa kylissä on tapana kutsua aina kolmeenkymmeneen asti. Kutsuttaessa on tarkkaan huomioon otettava sukulais- ja ystävyyssuhteet. Ensimäistä lasta kastettaessa kummeiksi kutsutaan telturit. Lapsen vanhemmat puolestaan pitävät velvollisuutenaan tehdä heille sama palvelus, sitten kun heidän vuoronsa tulee.

Lapsen kastaminen on jo vanhastaan ollut juhlallinen tilaisuus varsinkin maaseudulla. Kummit saapuvat juhlavaatteihin puettuina, tuoden kukkivia rosmarineja, jotka vanhastaan ovat saksalaisten lempikukkia. Somaksi siivotussa ja koristetussa huoneessa nukkuu lapsi kehdossa valkoisessa kastepuvussaan, tiedottomana elämänsä ensimäisestä juhlallisesta toimituksesta. Kirkonkellot kutsuvat ja joukko lähtee kirkolle. Mutta jos lapsi on avioton, niin kellot vaikenevat. Vielä sydämettömämpi oli ennen vanhaan se kohtelu, jota aviottoman lapsen synnyttänyt äiti sai kokea. Hänen täytyi seisoa kirkon ovella, kunnes kaikki väki oli tullut ulos kirkosta, ja kenellä tahansa oli oikeus ripustaa häneen oljenkorsia. Mutta vaikka äitiä nain pilkattiin, niin ei se kuitenkaan estänyt rupeamasta lapselle kummiksi, sillä vanhan luulon mukaan se tuotti onnea.

Vanhan tavan mukaan pysyy kummien ja lapsen väli läheisenä, niin kauan kuin elämää kestää, ja kummit parhaan taitonsa mukaan seuraavat lapsen elämänvaiheita. Etelä-Saksassa on tapana, että jos lapsi kuolee, niin kummit panevat hänen arkkuunsa kirjeen, jossa on kaikenlaisia elämänviisauslauseita ja kehotuksia. Arkun kohottaa sitten sylikummi päänsä päälle ja kantaa sitä usein tuntikauden köyhästä vuoristokylästä alas lakeudelle, ikäänkuin se olisi hänen oma lapsensa, ja täällä miespuolinen kummi laskee arkun hautaan.

Kasteeseen kutsuttua väkeä on juhlittava, minkä kukin voi. Köyhemmät vain kahvittavat ja tarjoovat hyväksi lopuksi olutta tai viiniä, mutta varakkaissa kodeissa vietetään aina ylellinen perhejuhla. Keskiajalla varsinkin ristiäiset kävivät niin ylellisiksi, että niitä vastaan oli ryhdyttävä erikoisiin virallistin määräyksiin. Muutamissa seuduissa olivat ristiäiset samoin kuin häätkin juhlittavat kylän krouvissa ja tarkalleen oli määrätty, paljonko olutta tai viiniä on kullekin annettava. Vanhassa frankkilaisessa asetuksessa sanotaan: "Tämä juhla (ristiäinen) tapahtuu ja tuleekin sen tapahtua krouvissa, samoin kuin häitten. Sitä varten tulee kutsuttujen ystäväin lähteä krouviin, kummi ja lapsen isä muiden edellä, ja yhteiseksi juhlaksi maksaa, jokaisen miehen yhdestä mitasta viiniä tai kahdesta kannusta olutta, jokaisen vaimon tai neitsyen puolet tästä määrästä. Tätä yhteistä kestitystä varten tulee kummin ja lapsen isän maksaa 6 kannusta viiniä taikka 12 kannusta olutta kutsuvieraitten nautittaviksi, jota paitsi kestitystä voidaan lisätä vapaaehtoisillakin antimilla. Kun kaikki on nautittu, niin on jokaisella vapaus omalla rahallaan jäljestäpäin jatkaa juhlaa samoin kuin yhteisesti taikka olla sitä jatkamatta." Tästä vanhasta tavasta juurtuu nykyäänkin vielä voimassa oleva tapa, että lukuisalle ystäväjoukolle on annettava runsas kestitys.

Häätapoja.

Kaikilla kansoilla on se hetki, jolloin mies ja nainen solmivat liiton elämäksi, elämän juhlallisin. Vanhain germanilaisten aikoina näkyy jonkinlainen naisen ryöstö olleen yleinen tapa. Yleinen oli ainakin saksalaisissa heimoissa naisen osto rajapuun alla. Sormuksen antaminen näyttää johtuvan roomalaisesta tavasta. Se tuli kristinuskon ohella käytäntöön. Hääsaatossa kulki morsian hiukset hajallaan, merkkinä puhtaudestaan, myöhemmin hänet koristettiin myrttiseppeleellä eli morsiuskruunulla, johon kuului aviosiveyden velvollisuutta muistuttava morsiushuntu. Vihkiäisten jälkeen syötiin morsiamen kodissa juhla-ateria, illalla morsiusseppele vaihdettiin myssyyn ja vanhemmat ja häävieraat saattoivat morsiamen morsiuskamariin, jossa sulhanen otti hänet vastaan, sillä morsiusvuoteeseen oli julkisesti käytävä. Toisena aamuna morsiamen vanhemmat toivat vuoteen eteen uudet vaatteet, ja niihin pukeutuneena morsian lähti puolisonsa rinnalla kirkkoon, jossa tapahtunut avioliitto siunattiin.

Tästä yksinkertaisesta ja arvokkaasta juhlasta kehittyivät sitten vuosisatain kuluessa mitä moninaisimmat juhlatavat, jotka suureksi osaksi ovat säilyneet meidän päiviimme saakka. Ne eri maakunnissa suuressa määrin vaihtelevat.

Kihlaustavoista mainittakoon, että Hessissä sulhanen yhä vielä antaa morsiamelle kolmenlaista rahaa kihlarahoiksi, jonka jälkeen hänellä on oikeus julkisesti mainita neitoa morsiamekseen. Käden annoksi sanotaan kihlausta Lahnin laaksossa. Puoliyön aikaan lähtee naimahaluinen nuorukainen puhemiehineen morsiamen luo saamaan tämän myöntymyksen, sitten kun asia on vanhempien kesken sovittu. Jos tyttö suostuu, niin antaa poika hänelle kihlarahat, jotka luultavasti ovat muisto vanhasta morsiamen ostosta. Sitten tapahtuu käden lyönti ja sillä kihlaus on valmis. Vielä samana yönä iloinen tapaus pidoilla vahvistetaan. Vähän aikaa kädenlyönnin jälkeen morsian "kitkee liinaa", kulkien parin ystävättären kanssa talosta taloon. Toinen ystävättäristä kantaa tyhjää tyynynpäällistä, toinen hienoksi rohdittua pellavakimppua. Ennen oli tapana, että morsian joka talosta sai kimpun pellavia, nykyään annetaan rahoja, -- ellei poliisi leimaa tämänkaltaista pellavan keruuta kerjäämiseksi ja sitä kiellä.

Eifelissä on vallalla se kumma tapa, että kihlattujen täytyy istua yhdessä tuvan suuressa seinäkaapissa, kunnes vanhemmat ovat sopineet kihloista, eikä liene ollut tavatonta, että he joskus tekivät kaapissa ensi kerran tuttavuutta.

Tärkeimpiä henkilöitä koko häähommassa on häihinkutsuja, joka pitää huolta molempain heimojen kutsumisesta häihin -- se on toimi, joka vaatii suurta älyä ja hienotunteisuutta. -- Häissä hän on juhlanohjaaja ja hääateriassa yleinen ilonpitäjä. Baijerissa hänellä on hatussaan rosmarininoksa, napinreiässä punainen nauha ja arvonsa erikoisena merkkinä nauhoilla ja kukkasilla koristettu sauva. Kun hän kulkee talosta taloon vieraita kutsumassa, niin on mukana kaksi seuralaista, toinen sulhasen veli tai serkku, jota sanotaan "seppeleherraksi", toinen enimmäkseen morsiamen sukulainen, jota sanotaan "kananvarkaaksi", koska hänen toimenaan on niistä taloista, joissa kutsujat käyvät, varastaa kana, jonka nuo kolme matkamiestä sitten jäljestä päin yhdessä syövät.

Tärkeitä ovat tietysti myös morsiamen seppeleneidot eli morsiusneidot, joilla häiden aikana on paljon hommaa. He pukevat morsiamen. Baijerissa on morsiamen yksinomainen ja varsinainen arvonmerkki kunnan omistama morsiusvyö, jota säilytetään krouvissa tai kirkossa ja lainataan morsiamelle pientä, vaivaisrahastoon suoritettavaa maksua vastaan. Tämän runsaasti koristellun vyön kaksoissolkeen kiinnitetään siniset nauhat ynnä pitseillä reunattu kyynelliina. Siellä täällä on vielä käytännössä kruunu, joka ennen oli yleinen, mutta yleisemmin koristetaan morsiamen pää nykyään seppeleellä, perhotulla hopeaharsolla, kirjavilla kivillä, helmillä ja lankakukkasin koristetulla pakkulalla, joka suurella hopeaneulalla kiinnitetään päälaelle rosmarinikukkasen keralla. Seppelettä käyttävät niinikään morsiusneidot, joilla on valkoiset vaatteet punanauhoin.

Morsiamen myötäjäiset sälytetään vankkureille, jotka lauantaina ennen hääpäivää lähtevät nuoren vaimon tulevaan kotiin. Vankkurien eteen valjastetaan neljä, toisinaan kuusikin kukkasilla ja nauhoilla koristettua hevosta, joita naapurit sitä varten mielisuosiolla lainailevat. Jos morsian on rikkaasta talosta ja tavaraakin on sen mukaan paljon, niin viedään myötäjäisiä monilla vaunuilla. Mutta seuraavat esineet tulee köyhimmälläkin olla: Ristiinnaulitun kuva, pesukaappi, kaksi tuolia, seinäkaappi, kaappi vuodevaatteita varten, kahden maattava vuode, kehto ja kaikkein ylimpänä nauhoilla koristettu rukki. Ylä-Pfalzissa neulotaan aviopeiton alakulmaan kaikenlaisia suojelevia taikaesineitä, kuten parantavia yrttejä, jyviä, rahoja, etteivät noidat saa aviovuodetta "rikkoa". Vuodepatjain täytteillä on omat taikansa, ja rukin asentokin vankkureissa on määrätty; jos se on väärin päin käännetty, niin vaimo kuolee ensimäiseen lapsivuoteeseensa. Monessa seudussa vallitsee vielä vanha tapa, että kylät, joiden läpi myötäjäisvaunut kulkevat, sulkevat tien. Sen varalta morsiamella on vasussa rahoja, joilla hän ostaa tien vapaaksi. Sillä mitä hän morsiamena maksaa, se hänelle vaimona seitsenkertaisesti palkitaan.

Morsiamen nouto tapahtuu kaikkialla mitä juhlallisimmin. Etelä-Saksassa häät aljetaan n.s. huomenrokalla, johon kuuluu rokkaa, lihaa, viiniä ja leivoksia. Sitten saapuu taloon häidenkutsuja soittajien keralla noutamaan morsianta kirkkoon, mutta tämä vastustelee ja pakenee kammariinsa. Kaikenlaisilla viisailla puheilla häidenkutsuja nyt koettaa morsiamen äidille osottaa, kuinka tyhmästi hänen tyttärensä menettelee, ja antaa hänelle lopuksi hopearahan, "morsiuskamarin avaimen", jonka jälkeen äiti lausuu painavan sanansa ja morsiamen täytyy totella. Soittajat vastaanottavat hänet lyhyellä soitolla ja kajahuttavat sitten raikuvan häämarssin. Molemmista taloista saapuvat vieraat, järjestyvät saattoon, jonka jälkeen kellojen soidessa ja soittajain soittaessa lähdetään matkaan. Sillä aikaa kun parikunta on alttarilla, noutavat kylän köyhät lapset häätalosta murkinansa, lihaa ja leipää. Keskiajalla kulki hääsaaton edellä kisailevia ja palloa heitteleviä lapsia. Siellä täällä lienee vielä säilynyt vanha tapa, että morsiussaaton edelle sirotellaan kukkasia. Rattoisina ovat nämä häätavat säilyneet varsinkin Alppimaissa, joissa kansa yleensäkin on uskollisemmin pitänyt kiinni vanhoista peruista.

Ylä-Pfalzissa morsian ei saa kirkkomatkalla katsoa taakseen, muutoin hän joutuu huonoon huutoon. Mutta sulhanenkaan ei saa taakseen katsoa, muutoin hän hakee toista vaimoa. Hessissä hääväki heti kirkkoon saavuttuaan rientää alttarille taajassa joukossa, ettei piru pääse väliin pujahtamaan, erottamaan toisistaan rakastavaisia. Alttarin edessä sulhanen kietoo viittansa morsiamen ympärille, ettei kukaan näe hänen hiainsa välitse, koska siitä seuraisi onnettomuutta, ja siinä asennossa hän on koko vihkiajan. Kun pappi on puheensa päättänyt, niin hääväki kilpailee siitä, kuka viimeiseksi hansikkaat kädestään riisuu, sillä vanhan luulon mukaan se ensiksi kuolee, joka ensiksi hansikkaat kädestään vetää. Monta muutakin taikaa on vielä varsinkin Ylä-Pfalzissa voimassa. Se joka nuoresta parikunnasta ensiksi aivastaa alttarin edessä, se jonka päälle kynttilästä savu kulkee, se jonka jalkain alla kirkonpermanto kostuu, kuolee ensiksi. Jos pappi vihkimisen aikana aivastaa, niin hänen vielä samana vuonna täytyy saattaa nuori parikunta hautaan. Hääpäivän aamuna morsianta varataan kateitten rikkoja vastaan siten, että hänen taskuunsa pistetään suolaa ja leipää, jottei hän avioliitossa köyhtyisi. Mutta kenkään pistetään lantaa, ettei hän kotia ikävöisi. Ja sitä varten ystävättäret häntä viimeiseksi, kotoa lähdettäissä, käyttävät lantakasan ympäri ja morsiamen täytyy vielä lausua runokin. Sulhasen oikeaan taskuun äiti salaa pistää kaikista viljoista ripposen, jotta nekin tulisivat vihkiäisissä siunatuiksi ja pojalla olisi ainainen peltosiunaus. Häitä ei pidetä kuun pienetessä, ei piinaviikolla, eikä perjantaina. Paras hääpäivä on tiistai, ellei viattomain lasten päivä satu tiistaiksi, sillä siinä tapauksessa on tiistai sinä vuonna onneton päivä.

Ikivanha tapa on morsiamen kiinniotto. Hääväen palatessa kirkosta suljetaan tie tangolla tai köydellä ja avataan vasta sitten, kun hän on lantin maksanut. Baijerissa on tämä tapa muuttunut n.s. morsiusjuoksuksi eli lusikkajuoksuksi. Juoksijat karkaavat kirkosta tultaessa kirmaillen ja hyppien morsiusväen edellä. Kunnanpalvelija tai hääkutsuja kasaa heiniä tai olkia muutaman sadan askeleen päähän maaliksi, ja se juoksijoista, joka ensiksi perille pääsee, saa sulhaselta rahan ynnä kullatun puulusikan, jonka hän pistää hattuunsa koristukseksi. Muut juoksijat syötetään ja juotetaan, mutta huonointa juoksijaa kaikki pilkkaavat ja hänen hattuunsa ja selkäänsä kiinnitetään koristukseksi sianhäntä.

Hääjuhlan päätapaus on kuitenkin hääateria. Sitä kaikki odottavat kuin päivän nousua, sekä ruumiillisten että henkistenkin nautinnoitten vuoksi. Ruokaa tulee olla runsaasti, niin että pöydät notkuvat, ja toisin paikoin erikoisia ruokia, jotka ikivanhan tavan oikeudella yhä vielä puoliaan pitävät. Ylä-Baijerissa esim. valtaava ateria viho viimeksi illan suussa päätetään paksulla ohravellillä, ja Isarin laaksossa on maitoon keitetty hirssipuuro vanhastaan ollut hääruoka, joka ei saa puuttua ruhtinaallistenkaan hääpöydältä. Syönnin väliajoilla tanssitaan. Ensimäinen tanssi aterian aikana, n.s. kunniatanssi, kuuluu morsiamelle, joka sen tavallisesti alkaa häidenkutsujan keralla. Mutta sitä häiritsevät tuon tuostakin soittajat, sekottaen pois tahdin. He eivät rupea siivolla soittamaan, ennenkuin ovat morsiamelta saaneet juomarahat. Tegernseen seuduilla tanssitaan kaalia pöytään kannettaissa kaalitanssi, jonka aikana morsian varastetaan. Tämä morsiamen varastaminen on jotenkin yleinen tapa ja siippansa takaisin saadakseen täytyy nyt sulhasen vuorostaan hellittää kukkaronsa nauhoja. Toisin paikoin morsiamen sijasta varastetaan vain kenkä, joka sitten myydään läsnäolevien kesken huutokaupalla.

Muutamissa seuduin Baijerissa on n.s. rukkitanssi yhä vielä suuressa kunniassa. Se onkin kauneimpia kaikista häätansseista. Kun sen aika tulee, jotenkin aterian puolitiessä, ennenkuin paisti pöytään kannetaan, niin kaikki vieraat, soittokunta etupäässä, lähtevät krouvista häätaloon, keräytyen siellä eteiseen taikka pihaan. Joku morsiusneidoista kantaa ulos kirjavasti koristetun rukin ja kohottaa sen korkealle. Toiset tytöt tarttuvat nauhain päihin ja tämän levitetyn nauharuusukkeen alitse tanssii sitten morsiusparikunnan jälkeen koko hääjoukko, jonka jälkeen rukki juhlasaatossa tuodaan krouviin ja siellä asetetaan morsiamen viereen. -- Suuressa suosiossa ovat "vapaatanssit", jotka tavallisesti toimeenpannaan jonkun arvossapidetyn vieraan kunniaksi. -- Westfalissa tanssitaan erästä hurjaa piiritanssia, jossa morsian esiintyy hiukset hajallaan ja seppele päässä. Parikunnat asettuvat riviin, niinkuin leskeä juostessa, liina yhdyssiteenä kunkin parikunnan välillä, sitten tanssitaan ensin tuli sammuksiin, tanssitaan tupa, kamarit, tallit, navetat, puutarha ja vihdoin koko kylä, hurjassa laukassa. Edellä karkeloi soittokunta ja kokki, viimeisenä taas "hoputtaja", joka liinalla ajaa vitkastelijoita ja huutaa jonolle, miten sen tulee kiertää, käskien usein mitä vaikeimpiin paikkoihin (niinkuin "franseesissa"). Vasta kun kaikki ovat lopen väsyneet, päättyy leikki, ja samalla häätkin ovat päättyneet ja kaikki lähtevät kotiinsa. -- Hessissä on vielä siellä täällä tapana, että morsian kesken häitä muuttaa vaatteita.

Näin vietetään vielä monessa paikassa maaseuduilla häitä vanhoja tapoja noudattaen monta päivää peräkkäin, mutta kaupungeissa sitä vastoin ovat tavat jo ammoin muuttuneet yhä yksinkertaisemmiksi, kaikkein uudenaikaisimmat eivät enää suvaitse muuta kuin yksinkertaisen vihkimyksen ja sen tapahduttua suoraa päätä lähtevät häämatkalleen. Ja kun vihdoin vihkimyskin näyttää jäävän pois, niin palataan kaikkein vanhimpaan häätapaan -- naisenryöstöön. Salaa lähtee parikuuta matkaan saapuakseen kotiseudulle vasta sitten, kun asia jo on niin vanha, ettei sitä enää kukaan muistakaan.

Hautaustapoja.

Vainajain muistoksi soitetaan kerran vuodessa kelloja, köyhät ja rikkaat silloin vaeltavat hautausmaille, omistaen muutaman hetken menneitten muistolle. Näissäkin tavoissa esiintyy ikivanhoja piirteitä.

Vielä tänä päivänä on maaseudulla vallalla se luulo, että kuolema ennakolta ilmaisee itsensä lintujen äänien kautta. Semmoisia kuoleman lintuja ovat esim. kissapöllö ja huuhkaja, sitä tietää puutoukan naksutus, esineitten äkillinen putoaminen, kellon seisominen, kaappien ritinä. Westfalissa luullaan, että muutamilla ihmisillä on kahdet kasvot, toisilla he muka voivat nähdä kuoleman.

Kun vainaja on kuollut, niin avataan akkuna, jotta linnuksi ajateltu sielu pääsee pois lentämään. Pahain ihmisten sielua luullaan hiireksi, joka levottomana juoksentelee huoneessa. Tuolit ja peilit verhotaan, kellon annetaan seisoa, kaikki vesi talossa kaadetaan maahan. Steiermarkissa taas pidetään huolta siitä, että kellon viisari vainajan kuolemaa tehdessäkin pysyy käynnissä, jotta muka sielu pääsee helpommin lentämään. Ruumiin poikki viritetään lanka, jotta sen kautta estettäisiin sen varastaminen. Eräässä osassa Hessiä on tapana, että isännän kuollessa talon nurkkapatsaita lyödään vasaralla matojen torjumiseksi. Kaikkialla on maaseudulla tapana, että kotieläimillekin annetaan tieto kuolemasta, ikäänkuin niitäkin sen kautta vaadittaisiin yhteiseen suruun osaa ottamaan.

Spreewaldissa kuollut asetetaan pitkälle laudalle, kunnes arkku on valmis, hänen kanssaan asetetaan arkkuun kampa, saippuapalanen ja pesuliina. Toisissa seuduissa saa kuollut arkkuun semmoisia esineitä, joihin hän oli eläissään kiintynyt, jopa kortitkin, jos hän on erikoisesti mieltynyt kortin lyöntiin.

Ikivanha tapa on niinikään se, että kuolleen mukaan annetaan matkaraha, joka tavallisesti asetetaan kielen alle. Pommerin sivistyneissä piireissä on tapana asettaa puolison mukaan arkkuun ne kirjeet, jotka vaimo hänelle morsiamena kirjotti. Toisissa seuduissa vaimon arkkuun asetetaan muistoja hänen morsiusajaltaan. Vanha tapa on, että vainaja on talosta kannettava jalat edellä, ettei hän enää palaisi. Laajalle levinnyt on se luulo, että kuolleen koskeminen parantaa eräitä tauteja, kuten juoppoutta. Kaikin tavoin koetettiin sen vuoksi anastaa kuolleen kääreistä kappaleita, vielä aivan viime aikoinakin, eikä siinä väkivaltaakaan kammottu. Vendien kesken vallitsee se luulo, että vainaja menettää kammonsa, jos sitä kolmasti nipistetään nenästä ja isosta varpaasta. Muutamissa Alppiseuduissa ei arkussa suvaita rautanauloja eikä minkäänlaisia muitakaan metalliesineitä, koska ne kiirastulessa saattaisivat ylenmäärin lisätä vainajan tuskia. Ala-Hessissä ja muissakin seuduissa katsotaan visusti, ettei kuolleen käärevaatteissa ole hänen nimikirjotuksiaan, koska muutoin koko perhe kuolee. Vanha, yleiseen levinnyt taikaluulo on niinikään se, että kuollut vetää muita perässään, jonka vuoksi hänen päänsä luota huolellisesti poistetaan kaikki, mihin hän voisi huulillaan tarttua, kuten liinat, nauhat, nyörit y.m. Ruumiille ei saa pudota kyyneliä, sillä muutoin rikotaan vainajan hautarauha. Arkku koristetaan rosmarinin oksilla. Thüringissä on hyvin vanha tapa antaa vainajan käteen sitruna. Hessissä kohotetaan, heti kun ruumis on kannettu huoneesta, vaalean pöytäliinan neljää kolkkaa, koska se muka estää tautia taloon jäämästä.

Hautaukset olivat keskiaikana paljon juhlallisemmat kuin nykyään. Porvarillisissa hautajaisissa oli ylellisyys niin suuri, että toiset kaupungit näkivät tarpeelliseksi sitä erikoisilla säännöksillä rajottaa.

Sekä kuolleen vartioiminen, että peijaispidot ovat ikivanhoista ajoista säilyneet meidän aikoihimme saakka. Jo aikaisin keskiajalla peijaiset muodostuivat oikeiksi juomingeiksi, joihin tuotiin ilveilijöitäkin ja narreja. Se oli kirkollisten säännösten kautta kiellettävä. Mutta tapa oli niin syvälle juurtunut, että nämä kiellot enimmäkseen olivat voimattomia. Ja vielä tänä päivänä pitävät varsinkin rikkaat velvollisuutenaan parhaimman mukaan kestitä niitä vieraita, jotka ovat koolle tulleet saattamaan vainajaa viimeiseen lepoon. Ala-Itävallassa on tapana kattaa vainajan silmät kuparirahoilla ja sitten antaa nämä rahat lahjaksi. Vainajan vuodevaatteet poltetaan joko pellolla tai avoimella tiellä. Naapurit ja omaiset polvistuvat tulen ympärillä ja sen palaessa lukevat ääneti rukouksia vainajan puolesta.

ESIAIKAISIA MUINAISJÄÄNNÖKSIÄ.

Paljon kauemmaksi, kuin mikään kirjotettu historia tai muistokirjotus, ulottuvat Saksassa ihmiselämän jäljet. Jo jääkauden jälkiajalla, ehkä kymmeniä tuhansia vuosia ennen ajanlaskumme alkua, asui Saksassa ihmisiä. Maantieteellisten olojen muuttuessa muuttui asutuskin, kehittyen raakalaisuudesta korkeampiin viljelysmuotoihin, kivikaudesta pronssikauteen ja rautakauteen. Asutuksesta niinä vuosituhansina, jotka ennen ajanlaskumme alkua kuluivat, voimme saada ainoastaan vaillinaisia yleisiä tietoja muinaislöytöjen johdolla.

Vanhimmat löydöt viittaavat siihen aikaan, jolloin pohjoisen maajäätikön peräydyttyä Saksanmaalla oli aroilmasto, arokasvullisuus ja -eläimistö. Ihminen asui luolissa, luolissa on säilynyt jäännöksiä, joista hänen elämänlaatunsa voidaan arvata. Tunnetaan jo monta tämänkaltaista luolaa, niitä on löydetty Harzista, Thüringistä, Schwaabin Albista. Luolissa on tavattu sekä ihmisenluita, että hänen kaatamainsa eläinten luita, ynnä kaikenlaisia kiviaseita ja talouskapineita ja myös eläinten luista valmistettuja aseita ja talouskapineita. Sen aikuinen ihminen oli voimallinen, vaikka hänen aseensa olivatkin alkuperäiset, hän ryhtyi pelkäämättä taisteluun voimallisimpiakin petoeläimiä vastaan. Hohefelsin luolasta (Schwaabin Achin laaksosta) on löydetty kaikkein vanhimpia limsiöveitsiä, aseena käytettyjä peuran kulmahampaita, hevosen, karhun luurankoja, terotettuja peuransarvia, norsunluitten kappaleita, sarvikuonojen, antiloppien ja vielä nykyistä tiikeriäkin melkoista suurempien kissaeläinten luurangon osia. Mutta varsinkin nämä luolaihmiset pyytävät kolmen metrin mittaista luolakarhua, jonka pääkallo muserrettiin, alaleuka otettiin irti ja muodostettiin kirveeksi, luut halkaistiin ytimen saamiseksi ja kylkiluut huolellisesti pilkottiin nuolenkärjiksi. Karhun leukaluu muodostettiin kirveeksi sillä tavalla, että terävästä kulmahampaasta tuli kirveen varsinainen terä.

Peuran kalloja käytettiin juoma-astioina. Paljon etelämpää, aina Bodenjärven rannoilta, on soitten säilöstä löytynyt luita ja jäännöksiä, jotka todistavat peuran niihin aikoihin olleen Saksanmaalla yleisimmän eläimen.

Myöhemmiltä, vaikka yhä vielä ammoisilta esiajoilta, näyttävät olevan ne ateriatunkiot, jotka ensinnä tutkittiin Tanskan rannikolla ja siellä laadultaan selitettiin. Niitä on Itämeren etelärannallakin, esim. Slesvig-Holsteinin, Rügenin ja Preussin rannoilla. Ne ovat enimmäkseen valtaavia simpukankuorikasoja, todistaen sen aikuisten ihmisten suureksi osaksi eläneen simpukoilla, mutta seassa on myös paljon sekä aseita, että metsästettyjen eläinten luita, joista voidaan tehdä johtopäätöksiä, minkälaiset ilmastolliset olot, kasvisto ja eläinkunta olivat näitten ihmisten aikoina. Kurisches Haffin kielekkeellä vaeltavan dyynin alta on paljastunut moisia kasoja melkein yhtämittaisia riuttoja. Siihen aikaan kasvoi Saksanmaalla jo valtaavat metsät, ateriatunkioitten kansa kaikesta päättäen oli tuhansia, ehkä kymmeniätuhansia vuosia myöhäisempi, kuin jääkauden jälkeiset luolaihmiset. Jotenkin samanaikuisia näyttävät olleen paalukylät, joitten jäännöksiä on Etelä-Saksassa tavattu, varsinkin Bodenjärven rannoilla. Paalukyläin asukkaat rakensivat kylänsä järven pohjaan upotettujen paalujen varaan. Vanhimmat paalukyläläiset käyttivät jo sirosti hiotuita kiviaseita, mutta kylät näyttivät olleen asuttuja niin pitkiä aikoja, että niiden kuluessa aseet ja viljelys ennättivät muuttua, toiset vielä roomalaisella ajalla. Niitä on löydetty Etelä-Saksan soistakin, joihin ne lienee rakennettu niihin aikoihin, kun nämä suot vielä olivat järvinä. Paalukyläläisillä oli jo kehittynyt talous, heillä oli ajoneuvoja, veneitä, koira ja vuohi. Luista päättäen he metsästivät hirveä, kauriita, metsäkarjua, peuraa, karhua, majavaa, kettua, alkuhärkää, vuorikaurista, jänistä, kissaa, sutta, y.m. Kun metallit tulivat tunnetuiksi, niin heidän kesken jo epäilemättä kehittyi jotenkin edistyneet yhteiskunnalliset olot. Samaan metallittomaan kivikauteen viittaavat myös vanhimmat esiaikaiset haudat, nuo jätinhaudat (Hünengräber), joita yhä on kaikkialla Saksassa runsaasti, vaikka niitä onkin niin paljon hävitetty. Yksin Lüneburgin nummella on vielä 400 tämmöistä hautaa, Slesvig-Holsteinissa monta tuhatta. Schliebenin seudulla, jonka läpi Musta Elster juoksee, oli vielä v. 1833 kokonaista 1,022 hautakumpua. Ne ovat osaksi jykevän suurista paasista rakennettuja. Toiset ovat avoimia, toiset paasilla peitettyjä kammioita. Toiset ovat pitkäveteisiä kivillä ympäröityjä kumpuja, joissa on monta kivikammiota kussakin. Toisista kammioista on löydetty monien kymmenien ruumiitten luut. Arvellaan, että nämä jätinhaudat ehkä jo ovat germanien esi-isäin ajoilta.

Suuremmoisia muinaislöytöjä on tavattu pronssiajan haudoista. Niissä on sirojen pronssiesineitten joukossa vielä runsaasti kivikauden esineitä. Metalliesineet viittaavat siihen, että ne oli valmistettu Välimeren maissa, ja että siis jo puolentoista vuosituhatta ennen ajanlaskumme alkua Keski-Europan ja Välimeren maitten välillä oli vilkas tavaranvaihto. Samaa tietä saapuivat esiaikaiseen Saksaan rautaesineet. Pronssiajan ja varhaisemman rauta-ajan runsaimmat löydöt on tavattu Hallstattin luota Salzkammergutissa. Sieltä löydetyt erinomaisen sirot esineet todistavat jo kehittynyttä kultuuria. Tämän viljelyskauden loistoaika näyttää olleen ensimäisen vuosituhannen keskivaihe ennen ajanlaskumme alkua. Saman kultuurikauden esineitä on löydetty pohjoisesta aina Harzia myöden. Pohjois-Saksan muinaislöydöt samalta ajalta sitä vastoin viittaavat samanlaiseen kultuuriin, joka siihen aikaan vallitsi Skandinavian niemellä.

Nämä esiaikaiset löydöt tarjoovat tyhjentymättömän rikkaan kentän muinaistutkimukselle. Niitten avulla vähitellen voidaan valaista Saksanmaan esiaikaisia viljelysmuotoja. Jossain määrin ne, etenkin vanhat jätinhaudat, ovat huomattavana osana Saksan maisemassakin. Mutta Saksanmaan varsinainen kansallinen maantieto, historia ja viljelyskuva alkavat kehittyä vasta siitä, kun historian valo lankee Saksanmaan nykyisten asukkaitten esi-isäin oloihin, ne alkavat vanhain germanien taisteluista ja suhteista roomalaisiin, kansainvaelluksista ja kansainvaelluksien aikana menetetyn maan takaisin vallottamisesta.

SAKSALAISIA VAIKUTUKSIA SUOMESSA.

Lukija on katsellessaan edelläolevia kuvauksia Saksan historiasta ja kansantavoista varmaan useinkin huomannut silmäänpistävää yhtäläisyyttä saksalaisten ja omain kotoisten olojemme kesken. Seikka onkin sellainen, että muinaisajoista nykyaikaan saakka on Keski-Europan germanilaisten kansain vaikutus ollut hyvin suuri Pohjois-Europan kansoihin, niiden joukossa meidänkin kansaamme. Kielitiede kertoo lukuisista "sivistyssanoista", varsinkin yhteiskuntajärjestystä osottavista nimityksistä, joita Itämeren rantamilla asuvat suomensukuiset kansat jo kansainvaellusten aikoina ja ennemminkin ovat kieleensä lainanneet germanilaisilta naapureiltaan. Vanhimmat kosketukset suomalaisten ja germanilaisten kansain välillä näkyvät tapahtuneen maisin, Itämeren itäpuolitse. Sitä tietä levisivät saksalaiset sivistysvaikutukset naapurilta naapurille, ehtien viimein tänne Suomenlahden taakse saakka. Varhaisemmalla keskiajalla, jolloin näitä vaikutuksia yhä jatkui, olivat slaavilaiset heimot, lättiläiset ja virolaiset siinä kohden saksalaisten ja suomalaisten välittäjinä. Sillä tavoin ulettuvat monet muinaiset saksalaiset yhteiskunta- ja kansantavat pitkinä piirteinä Itämeren ympäri Suomeen saakka. Tällaisia yhtäläisyyksiä voidaan nähdä esim. saksalaisten ja suomalaisten heimojärjestyksessä, kylissä, rakennustavoissa, puvuissa, työaseissa ja talousesineissä eikä vähimmin kansan vanhoissa juhlatavoissa.

Vielä nytkin tavataan suomalaisten vuotuisissa juhlatavoissa monen monta piirrettä, joita ei voitane selittää muulla kuin edelläviitatuilla tavalla. Kauan ennenkuin Suomi sai Saksasta Lutherin opin sai se sieltä monia katolisuskoisia tapoja ja vielä sitäkin ennen pakanallisia uskoja ja menoja. Pääsiäistulet paloivat muinaisuudessa pitkänä rivinä Länsi-Saksasta Suomeen saakka alkuaan Vodan -- Ukon kunniaksi. Saksalaisten pääsiäisvuorten vastineina ovat meikäläiset helaavuoret. Pääsiäisviikon "palmut", pääsiäisaamun helinät ovat samanlaiset meillä ja Saksassa. Saksalaisilla on monissa kohdin tarkoilleen samanlaiset keväiset karjan laitumelle laskemisen tavat "karvakakkuineen", kellotaikoineen, paimenkasteineen ja muine menoineen, kuin meillä. Juhannustulen -- pyhän tulen eduskuvan -- sytyttivät vanhat saksalaiset ja suomalaiset samalla muinaisella tavalla puupalasia yhteen hieromalla (kitkavalkea). Niinkuin siellä niin täälläkin oli Juhannus ennen myös pyhän veden, pyhäin lähteitten juhla. Jos vertauksia jatkamme, niin suomalaisten vanha Yrjön päivä selviää ilmeiseksi Vodan-juhlaksi, Marketan päivän menot länsi-Suomessa germanilaiseksi lohikäärmeen taikomiseksi, Mikonpäivän tavat muinaisen elojuhlan muistoiksi. Martinpäivän juoksut ja narrinpelit ovat olleet täälläkin tunnetut ja käytännössä, koska siinäkin kohden keski- ja pohjoiseuroppalaiset kansanuskot olivat samat. Emme yritäkään tässä täydellisesti kuvaamaan muinaisia saksalais-suomalaisia suhteita; niistä on tulevaisuuden kansantapa- ja kansanrunoustutkimus antava täydellisemmän kuvan.

Keskiajalla alkavat myöskin Suomen ja Saksan historialliset suhteet. Niiden välittäjänä ja ylläpitäjänä on ensi sijassa meri ja meriliike. Runsaan viljelysaartehiston saksalaista ritarisuutta, kirkollista rakennustaidetta, saksalaisia tapoja ja käsityksiä tuovat "saksain" ja kauppakestien laivat tullessaan Suomen pieniin satamiin ja kauppakyliin. Keskiajan loppupuolella saksalaisuus vallitsi ylinnä kaikkialla Itämeren maissa. "Hansa" kauppatavaroillaan valloitti silloin meidänkin maamme, Suomen meret muuttuivat saksalaisiksi meriksi, Suomen meripaikat saivat saksalaisia nimiä ("Hogland", "Krysserort" y.m.) kaupunkeihin kotiutui saksalainen porvaristo ja alasaksan kieli 1400-luvulla oli melkeinpä maamme virallisena kielenä. Oppinsa ja tietonsa kävivät suomalaiset etsimässä ensi sijassa Saksan yliopistoista (Rostockista ja Leipzigistä). Se oli sanalla sanoen saksalaisen kultuurin valtakausi pohjolassa.

Kustaa Vaasa tosin perusti valtiollisesti ja sivistyksellisesti itsenäisen Ruotsin valtakunnan ja kukisti saksalaisen kauppavallan Suomessakin. Mutta uutena voimakkaana virtauksena kävi Saksasta pohjoiseen lutherilainen uskonpuhdistus ja uudet hallintotavat. Niitä pian seurasivat uudet saksalaiset elämäntavat ja käsitykset, ja niinpä 1600-luvulla, suuren "Saksan sodan" aikana, jälleen kukoisti Suomessa uusi ylimyksellinen saksalainen sivistys, saksalaisine ylhäisöineen, tapoineen ja muotineen.

Vasta sen jälkeen ovat pohjoismaat vapautuneet näkyvästä saksalaisuudesta. Mutta vielä tänäänkin on saksalaisuuden vaikutus täällä kyllä tuntuva, varsinkin kaupassa, teollisuudessa, tieteessä ja ennen kaikkea valtioelämässä, joka niin uskollisesti nykyään näkyy liikkuvan "bismarckilaisuuden" vanavedessä.

Lähteitä:

_Otto Kaemmel_: Der Werdegang des deutschen Volkes. _O. Weise_: Die deutschen Volksstämme und Landschaften. _Chr. Raack_: Kulturgeschichte des deutschen Bauernhauses. _R. Mielke_: Das deutsche Dorf. _H. Hausrath_: Der deutsche Wald. _H.S. Rehm_: Deutsche Volksfeste und Volkssitten.

SAKSAN VALTAKUNTA.

SAKSANMAAN VALTIOLLINEN KARTTA.

Vaikka Saksa nykyään onkin yhtenäinen kansallinen valtakunta, niin kuvastuu sen valtiollisessa kartassa yhä vieläkin selvään entinen historiallinen hajanaisuus. Saksan valtakunta on yhä liittovaltakunta, vaikka entistä paljon lujempi sekä perustuslakinsa, että johtavan valtion suuren ylivoiman vuoksi. Sen muodostaa 26 eri valtiota, joista kuitenkin suurin luku on aivan pieniä, vain valtiollisia muinaisjäännöksiä. Suurempi kuin kaikki muut valtiot yhteensä on Preussin kuningaskunta, jonka sekä alue että väkiluku on noin 60 pros. koko valtakunnan alueesta ja väkiluvusta. Baijeri, joka on Preussin jälkeen suurin, on alaltaan vain 14 pros. valtakunnan koko alueesta; väkiluku 11 pros. koko väkiluvusta. Suuruudessa seuraavat viisi valtiota käsittävät vain kukin 2 1/2-4 pros. valtakunnan alueesta, ja kokonaista 17 on semmoista, joitten alue on 1 pros. pienempi.

_Saksan valtakunnan_ pinta-ala on yhteensä 540,745 neliökilometriä, väkiluku (1905) 60,600,000.

Tästä alueesta kuuluu _Preussin kuningaskuntaan_ 348,658 neliökilometriä, asukasluvusta 37,300,000.

Saksan eri maitten pinta-alat ja väkiluvut näkyvät seuraavasta luettelosta:

Valtiot Pinta-ala Väkiluku Pääkaupunki km2 1.12.I905

Preussin kuningaskunta 348,658 37,278,820 Berlin Baijerin kuningask. 75,870 6,512,824 München Saksin kuningask. 14,993 4,502,350 Dresden Württembergin k. 19,514 2,300,330 Stuttgart Badin suurherttuakunta 15.081 2,009,320 Karlsruhe Hessin " 7,68l 1,210,104 Darmstadt Mecklenburg-Schwerinin 13,127 624,881 Schwerin suurherttuakunta Saksi-Weimarin " 3,6l7 387,892 Weimar Mecklenburg-Strelitzin 2,930 103,251 Strelitz suurherttuakunta Oldenburgin " 6,427 438,195 Oldenburg Braunschweigin herttuakunta 3,672 485,655 Braunschweig Saksi-Meiningin " 2,468 268,859 Meiningen Saksi-Altenburgin " 1,324 206,500 Altenburg Saksi-Coburg-Gothan " 1,977 242,292 Gotha ja Coburg Anhaltin " 2,299 328,007 Dessau Schwarzburg-Rudolstadtin 940 96,830 Rudolstadt ruhtinaskunta Schwarzburg-Sondershausin 862 85,177 Sondershaus ruhtinaskunta Waldeckin " 1,121 59,135 Arolsen Vanh. Reussin " 317 70,590 Greiz Nuor. Reussin " 827 144,570 Gera Schaumburg-Lippen ruht.k. 340 44,992 Bückeburg Lippen ruhtinaskunta 1,215 145,610 Detmold Vapaakaupunki Lübeck 298 105,857 Lübeck Vapaakaupunki Bremen 256 263,426 Bremen Vapaakaupunki Hampuri 415 875.090 Hampuri Valtakunnanmaa Elsass- 14.513 1,814,626 Strassburg Lothrinki Saksan valtakunta 540,743 60,605,183 Berlin

Saksan valtakunnan nykyisessä valtiojaossa ilmenee jotenkin selvästi maan maantieteellinen pintamuodostus. Pohjois-Saksan alanko, joka on maantieteellisesti yhtenäisin alue, käsittää suurimman valtionkin, Preussin kuningaskunnan. Etelä-Saksan joki- ja vuorimaa on jakautunut useiksi keskikokoisiksi valtioiksi, Keski-Saksan vuoristokynnyksellä taas ovat säilyneet, maanmuodostuksen epätasaisuuden mukaisesti, useimmat pienet valtiot. Niitä on varsinkin Thüringissä, jossa niitä yhteisellä nimityksellä nimitetään _Thüringin pieniksi valloiksi_.

Johdamme lyhyesti muistoon, miten nykyiset valtioalueet ovat kehittyneet.

_Preussin kuningaskunnan_ varsinainen kantamaa on v. 931 perustettu _Nordmark_, nykyinen _Altmark_, joka on Elben mutkassa, Magdeburgista pohjoiseen. Albrecht Karhu valtasi 12. vuosisadalla _Mittelmarkin_, jossa Berlin on, sekä sen luoteispuolella olevan _Priegnitzin_ alueen ja kutsui itseään Brandenburgin markkikreiviksi. Seuraavalla vuosisadalla liitettiin tähän alueeseen _Ukermark_, Berlinistä pohjoiseen, ja _Neumark_, Mittelmarkin itäpuolella. V. 1411, jolloin Nürnbergin linnankreivi, Hohenzollerin Fredrik, sai nämä maat ja pian korotettiin vaaliruhtinaaksi, kuului Brandenburgiin vasta noin 23,300 neliökilometriä maata. Aina seitsemännentoista vuosisadan alkuun oli Brandenburgin kasvu vähäinen. Vasta Kolmenkymmenen vuoden sodan jälkeen alkoi tämä alue, yhteensä tuskin 40,000 neliök., nopeammin kasvaa sekä itää että länttä kohti. V. 1614 siihen perinnön kautta tulivat alisen Rheinin varrelta Kleven herttuakunta ynnä Markin ja Ravensburgin kreivikunnat, sekä koillisessa Preussin herttuakunta, Saksalaisen ritarikunnan entinen maa. Suuri vaaliruhtinas sai Westfalin rauhassa Taka-Pommerin slaavilaisen herttuakunnan ynnä Magdeburgin, Halberstadtin, Mindenin ja Kamminin entiset hiippakunnat, hän vapautti Preussin Puolan yliherruudesta ja rakensi näistä hajanaisista osista valtion, joka jo käsitti 111,000 neliökilometriä maata ja ulottui Itämereen saakka. Mutta tämän valtion alueet olivat vielä hajallaan, Itä-Preussin ja Rheinin alueet päämaasta aivan erillään. V. 1701 tästä valtakunnasta tuli Preussin kuningaskunta. V. 1720 siihen lisättiin Etu-Pommerin itäinen osa ynnä Stettin ja Oderin suistamo. Seuraava melkoisin lisäys oli Schlesian vallotus, sen jälkeen Puolan jaon kautta anastetut alueet, vaikka osa näistä maista myöhemmin menetettiinkin Venäjälle. Länsi-Preussi ja Posen jäivät pysyvästi valtakunnan osiksi. Tämän lisäyksen kautta tulivat Preussin Pohjois-Saksassa olevat alueet yhtenäiseen kappaleeseen. Wienin kongressissa, jossa Napoleonin kukistumisen jälkeen Europan karttaa uudelleen muovailtiin, Preussi sai Ruotsilta Uuden Etu-Pommerin, Saksin pohjoisen osan, Erfurtin, Mainzin vaaliruhtinaskunnan maat Thüringissâ, ynnä koko joukon muita hengellisiä ruhtinasalueita Rheinin rannoilta ja Westfalista. Siitä syntyi valtakunnan länsiosasta yhtenäinen preussiläinen alue, joka jaettiin kahdeksi maakunnaksi, _Rheinin maakunnaksi_ ja _Westfaliksi_. Preussistä oli näin tullut suurvalta, jonka alue käsitti 275,000 neliökilometriä maata. Mutta läntinen pienempi osa oli vielä erillään itäisestä suuremmasta. Maayhteys niitten välillä saatiin aikaan vasta