Part 6

Ken, taivas, puhtaat lapsesi Maan mustuudessa viihtää vois! -- Surusuulla hänkin myhähti, Ja liikahti ja lensi pois!

Sä kirkas, puhdas enkeli Siell' autuasten seurassa, Maan heltehesen hetkeksi Tule vielä käymään vieraina!

Kuin tunnet huoliin sortuneen', Ja kaipaus käy korvaasi, Kuin arvaat silmän' itkeneen, Niin silloin laskeu luokseni!

Oi, silloin laskeu luokseni, Ja ympärillän' lentele; Niin huojeneepi huoleni, Ja sydämmeni tyynenee!

Leivolle.

(Kesällä v. 1869.)

Et suinkaan voisi leivo, Noin riemuisasti laulaa, Jos ken sun poikas poies Pesästäs ottaisi!

Vaan pääsi siipes alle Sä piiloon peitteleisit, Ja kurja sydänparkas Surusta pakahtuis!

Eräsnä katkerana hetkenä.

Tul' kyyhky, vaikk' ei siivin, Ja laskeutui mun ryntäillen', Povehen' hiljaa hiivi, Ja luikahtihen lempehen'.

Vaan kyyhky kyyksi muuttui, Ja mua pisti povehen, Ja pistimensä puuttui Syvälle raukkaan sydämeen'.

Kyyn mustan myrkky kiehuu Ja kovin kuohuu suonissan', Ja koston vimma riehuu Nyt vielä vaan mun rinnassan'.

Vaan poies, kosto, vaivu, Pois haihdu, myrkky, mielestän'! En teidän alle taivu; Kyy-park' ol' ollut -- ystävän'!

Mun kesäni.

Keväällä lohdutin näin aina itseäni: "Mitäpäs tuosta on, jos kului kevähäni, Sit' ett' en niinkuin muut mä saanut vietellä, Mut orjan työssä mun vaan täytyy läähättää!"

"Kuin joutuu kesonen, mä käet kukuttelen, Ja kuuset kuuntelen, ja merta melastelen, Ja ilman valoa ihailen keskiöin. Ja nautin luontoa, ja viihdyn runotöin."

Jo joutui kesonen, jo joka lintu laulaa, Ja laineet lämpimät nyt läikkyy ilman paulaa, Maan suonet tykkävät, maailm' on riemuissaan, Ja nurmet, pellot, puut on juhlapuvuissaan.

Mut yhtä kaikki mun ei anna aika laulaa, Yhäti edelleen mä kannan orjan paulaa; Koht' ompi ohitse jo kaunis kukkain kuu, Ja päivä kallistuu ja lehti kellastuu.

Vaan enpä vieläkään saa tyyntä rantaa soutaa, En taida vieläkään mä laulamahan joutaa. -- Oi kevät lauluton, oi kesä riemuton: Kuvapa kulkunne mun elostani on!

Sydämeni asukkaat.

Yks' perkele, Yks' enkeli Asuvat sydämessäni; Ne taistelee Ja kamppailee, Yks' toistaan voittaa koettelee.

Kuin voitolle Pääs' perkele, Niin sydän synnin ahjona Se suitsuaa Ja kuumoittaa, Kuin Etna tulta tupruaa.

Kuin voittaapi Taas enkeli, Se muuttuu lemmen laaksoksi; Ja rakkautta Ja rauhaa vaan Nyt Etnan kohta kukoistaa.

O, milloinkaan Tään sodan saan Sydämessäni sammumaan? Oi enkeli, Jos joutuisi Sun avukses viel' enkeli!

Unetoinna.

Unonen, Jumalan luoma, kiehauta Unimettä uutta valmun pulpuista; Unimalja kainalohos painalla, Tule tänne, täällä sua tarvitaan!

Sinä vangin, joka huokaa kahleissaan, Kuin suot maistaa maljastas, niin astelee Unissaan hän onnellisna irrallaan, Lehtikossa lapsinensa leikitsee.

Muinoin uhrinsa kuin julmat tuomarit Löivät hirmuisihin piinapenkkeihin, Sinä seisoit läsnä, kurjat juottelit Univiinoin kesken tuskain torkuksiin.

Merimiehen-poian maston huipussa, Vaikka myrsky kastattaa sit' aalloissa, Vaipuu silmät kiinni ja hän uinahtaa, Sinä kuin vaan juotat häntä maljasta.

Tule siis jo, Uniukko, tänneki, Höyhenkengin hipsuttele hiljalleen, Ripahuta riipsilleni mettäsi; Otavall' on sarvet päin jo suvehen!

Kerran viinikellarissa.

Ah, katovaista on riemu kun unten häilyvä parvi, Viina on ainoa vaan, joss' ilo varmana on! -- Tulkate, juokamme siis Sherry-nestehen vanhoa voimaa, Kunneka viikatemies meidätki niittävi pois! Tuonen töitäpä vaan ei estä purppuravaatteet, Ei sotasankarin kilp', eik' asu kulkijamen. -- Ryyppää, nuorin veljeni! Aiall' on sukkelat siivet, Ennenkuin tiedätkään Tuonela tarjona on: Poikana leijaat vielä, jo Aiatar notkeasormi Tukkasi mustuuteen harmaita karvoja luo; Ruusun taitat ja sen ihanuutta sä hetkisen lemmit, Eip' ole aikaakaan, kukka jo kuihtuvi pois!

Ryypätkämme nyt siis, niin kauan kun kuolema sallii; Aika se kiiruhtaa: viljalta viinoa on! Laske sä, lempeä mies, joka tynnörin tappia sormit, Öljyistä keltaa nyt sarkkani täytehen taas! Viina se huuhtovi huolet pois sekä kalvavan kaihon, Vahvana suoneni lyö, selvänä hohtavi pää; Maalima murheineen, tämä narrien riehumapaikka, Saippuarakkona vaan heiluvi eessäni nyt: Pois te, maan madot, pois! en teitä mä katsoa viihdi, Kauneus, korkeus vaan silmäni täyttävät nyt!

V.

Koskenlaskijan morsiamet.

"El', armas Annani, vaalene, Jos Pyörtäjäkoski pauhaa; Sen voimaa en tosin vallitse, Ei löydä se koskaan rauhaa, Mut kellä sen kalliot tiedoss' on. Niin sille se nöyr' on ja voimaton."

Näin virkkoi Vilhelmi Annalleen Ja itsekin purteen astuu, Ja päästi purtensa valloilleen, Sen koskessa laidat kastuu, Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan Nyt Vilhelmi vei tätä morsiantaan.

"Voi, kuinka kirkas on illan kuu Ja välkkyvä virran kalvo! Ei linnut liiku, ei oks', ei puu, Ei muut kuni tähdet valvo; Voi, kuinka nyt kuolema kaunis ois, Kuin kultansa kanssa nyt kuolla vois!"

Näin Anna äänteli hiljalleen, Sen silmähän kyynel entää; Mut koski kiihtyvi eellehen, Sen voimassa venhe lentää; Vaan Vilho on oppinut laskemaan, Tää kulku se on hänen riemujaan.

Jo laski poikana purressaan Hän Lyyjoen kaikki kosket, Useinpa Pyörtäjä kuohuillaan Se kasteli hältä posket; Ei paatoa löytynyt yhtäkään, Jot' ei olis tottunut välttämään.

Mut kosken kuumassa kuohussa, Juur' jossa sen juoksu suorin, On, päällä vaahtinen vaippansa, Yks' Ahtolan neito nuorin; Se Vellamon karjoja paimentaa. Ja koskien kuohua katsastaa.

Sydän on Vellamon neidollai Sen vaahtisen vaipan alla, Ja lemmen liekki se aallossa! Voi syttyä niinkuin maalla: Ja Vilhoa neitonen Vellamon Se katsellut kauan ja liioin on.

Ja tuostapa neitosen rintahan On syttynyt outo mieli, Povensa kuulevi huokaavan, Mut kertoa voi ei kieli; Hän kuohujen keskehen istuksen, Siin' ainakin Vilhoa vuotellen.

Niin Vilhon venhe nyt kiiruhtaa Kuin Pohjolan vankin myrsky, Se kons' on aaltojen harjalla, Kons' yltäki käypi hyrsky; Mut itse perässä hän pelvott' on, Vaan Annasen poski on ruusuton.

Ilolla Vellamon neitonen Sen vastahan uida täyttää: "Se Vilho tuo on! Mut toinen ken, Jok' immeltä silmään' näyttää? -- Voi, voi, mua, Vellamon neitonen, Sill' ompi jo kultana ihminen!"

Jo päättää Vellamon neitonen Nyt toivonsa turhan kostaa, Ja kosken pohjasta paatosen Hän äkkiä pintaan nostaa, Johon vene Vilhelmin loukahtaa, Ja hän kera kultansa kuolon saa.

Vaan suussa Pyörtäjän vieläkin On _Vellamonneidonpaasi_, Se paasi, jolla hän Vilhelmin Veneen sekä onnen kaasi; Mut neitosen itsensä kerrotaan Meressä murehtivan rakkauttaan.

Lähteelle kadussa.

Ken kehno luonnon tyttö Sun paikkahan pahaan Kuljetti kaupunkihin Kadusta juoksemaan? Olos' on aivan outo Ja ratki riemuton, Kuin läikkys, lähdeparka, Luvatoin täällä on.

Kadull' on katsojansa Ja tarkat korjaajat, Kivillä peittämällä Sun nämät surmaavat, Tai täytesi la'aisten Rupaa ja ruuhkia, Sun eivät, kehnot, salli Kuvastaa taivasta.

Tai ohjaavat väkisen, Ojittamalla maan, Sun mustien murien Sekahan juoksemaan. Ei siellä päivät paista, Ei luo hopeeta kuut, Ei hohda kukkaparvet, Hohaja honkapuut.

Jos kirkkaan silmäs' oisit Hämeessä auaissut, Niin hietakankahalla Tienkäyjä uupunut Se päivän paahtaessa Sun vuostas voimaa jois, Ja reunallas levähtäin Matkaansa aprikois.

Jos oisit syntynynnä Savohon, Karjalaan, Niin oisi kuuset nousseet Norossas huojumaan, Niin oisi kuuset nousseet Ja tuomet tuoksumaan, Ja niiden siimehessä Käköset kukkumaan.

Siell' oisi poppamiehet Ja rammat vaivaiset Hopeeta ynnä kultaa Veteesi vuollehet; Ois tyttäret tyköösi Kesäöillä kulkeneet. Ja lempeä sinussa Salassa kylpeneet.

Ja itse viimein oisit Liikkeelle lähtenyt, Välitse kukkakumpuin Ja vaarain vierellyt, Siit' äitisi sylihin Lopulla pauhanna Imeisten ihmetellä Imatran koskena.

Vaan kehno luonnon tyttö Sun paikkahan pahaan Kuljetti kaupunkihin Kadusta juoksemaan. Olos' on aivan outo Ja ratki riemuton, Kuin läikkys, lähdeparka, Luvatoin täällä on.

Punkaharjun Laulutytön laulu.

Kuin päiv' on illaks' vaipunut, Yö alkaa maita peittää, Kuin tuulen henk' on haipunut, Ja laine loiskeen heittää; Niin silloin vaan On airoillaan Tää tyttö ja myös lauluillaan.

Ken kullastaan on kaukana Ja ikävyyttä huokaa, Se huolensa ja kaihonsa Mun kuuluville tuokaan: Min täällä vaan Ne kaiullaan Mun laulun' saapi lauhtumaan.

Sä, jonka tunteen turtaneet On melskeet maailmassa, Jolt' ihanteet on haihtuneet Ja sydän sammumassa: Käy tänne vaan, Niin hehkullaan Mun laulun' saa sun sulamaan.

Jo kerttu helkkää lehdossa Kuu kumottaa tuoll' yllä; Näit' aistellen sä hurmeissa Jo huudat varmaan kyllä: Oi, onkohan Maan maailman Piirissä tälle vertaistaan!

VI.

Schillerin laulu kellosta.[7]

Vivos voco. Mortuos plango. Fulgura frango.

Maahan vankkaan vahvistettu Kaava seisoo kuopassa, Valu on kellon valmistettu. Työhön, poiat, joutukaa! Hien otsalta Täytyy tippua. Työmme meillen arvon tuopi, Siunauksen Herra suopi.

Kuin alamme nyt oiva työtä, Täss' oiv' on sanat paikallaan; Kuin kelpo lause työss' on myötä, Niin juoksee työmme helpompaan. Siis tässä tarkoin tutkikamme, Min heikko voima aikaan saa, Ja sitä miestä moittikamme, Ken työnsä suotta alottaa. Se onkin lahja ihmisellä Ett' ensin miettii mielessään Ja mittaa järjen mittehellä, Mink' aikoo tehdä työllähän.

Tuokaa puuta, kuusipuuta, Kuivaa, jota liekki sois! Lähemmäksi haudan suuta! Että helteen horniin lois. Vask' jo pehmeni. Tuokaa tinaki! Että syntyis kellon aine Sitkeä ja kaikuvainen.

Se, jonka taito maassa alla Nyt valkealla valmistaa, Se kirkon yllä korkealla On meitä kiittäin kaikuva; Se polvien vast' ilmauvaisten Käy monta korvaa koskemaan, Käy huolta soimaan huolivaisten. Ja hurskaat templiin huutamaan. Ja maassa täällä ihmisparkaa Jos mitkä vaiheet saavuttaa, Sen laidasta siell' ääni karkaa Ja kansalle ne ilmoittaa.

Valkoisia vaskestamme Kuplia jo kumpuaa, Lipeällä ainettamme On nyt aika luikentaa. Puhdas vaahdostaan Myös se olkahan, Että soinnon selvän antais, Sekä kaiun kauas kantais.

Sill' riemuisella soitollansa Se lapsikultaa tervehtää, Jok' alkaa maalla matkoansa, Leväten unta lempeää; Tään osat matkan kohtalossa On vielä onnen kainalossa; Nyt äitinrinnan hellä lempi On heikon armas aamuhempi -- Vaan vuodet joutuin vierähtää. Ja viskaten pois tyttöin vauvan Jo poika syöksee maailmaan, Ja lähtee kanssa matkasauvan Nyt maata, merta tuntemaan. -- Hän taas kuin synnyinmaansa kohtaa, Niin niinkuin tähti taivahan Siell' impi ruusuposkin hohtaa Ujoinen hälle vastahan. Niin toivo, tuska vaihetellen Nyt hällä mieltä ahdistaa, Ja yksinänsä käyskennellen Hän kyyneleitä vuodattaa. Ja milloin neittä seuraellen Hän hältä silmänluonnin saa, Niin silloin mieli leimahdellen Jo kohta aaltoo onnea. Oi armaita ja autuaita Ens'-lemmen kulta-aikoja, Kuin silm' ei nää kuin taivaanmaita, Ja sydän juo vaan hekkumaa; Oi, jospa aina kestää taitais, Ens'-lempi, armas riemuaikais!

Kas, kuin piippu ruskettuvi! Pistän puikon taikinaan, Jos se siitä lasittuvi, Saamme käydä valamaan. Poiat, koetelkaa Valinainetta, Tokko hauras norjan kanssa Ottaa yhteen puuttuansa.

Sill' missä vahva vienoon ryhtyy, Miss' ankaruus ja lempeys yhtyy, Niin siinä syntyy sointoisuus. Siis tutkikaan, ken liittoon lähtee, Jos taltuu luonto luontoon yhteen, Niin ett'ei tulis katumus. Hempeä on morsiamella Päässä kukkaseppele, Koska kellon soimisella Häntä viedään vihkille. Vaan tää elonjuhla päättää Ilon kukka-aianki, Lakki ynnä huntu säätää Neidon nuoren vaimoksi. Kuin himo on pois, On rakkaus jäävä; Ja kukkanen on Nyt heelmän tuova. Ja mies elämään Nyt vieraasen lähtee, Hän liikkuu ja hankkii, Ja liehuu ja riehuu, Hän riistää ja raastaa, Hän uhkaa ja puhkaa, Kuin onnea etsii. Näin kasvavi lahjoja, karttuen hiljaa, Ja aitat ne täytyvät runsasta viljaa, Niin perhe karttuu kuin kartano myös; Tuo kelpo vaimo Ja lapsien äiti Siell' toimella holhoo Ja lemmellänsä Hän perhettänsä; Ja tyttöjä neuvoo Ja poikia ohjaa, Ja päivällä, yöllä Hän aina on työllä, Ja voittoa vaan Hän järjellä saa, Ja paisuvin aartehin täyttävi aitan, Ja hyrräten rukkia kehrätä taitaa, Ja arkkunsa ahtavi välkkyävää Hän villaa ja kangasta kiiltelevää, Ja hyödylle kiillon ja kirkkauden lainaa, Ja liikkuu aina.

Isä kartanoportaaltaan Ilomielellä ympäri katsoo Sekä laskevi onneaan, Nähden niityt ja notkuvat pellot, Kuullen kaukoa karjansa kellot, Nähden aittoja, lakkoja monta, Täynnä viljoa laskematonta, Kerskuen naurahtaa: Vahva kuin vankka maa On minun onneni, Huoneeni, voimani! Vaan ei liioin kiittämistä Ole onnen kestämistä; Pian rientää vahinko.

Nyt on valmis ainehemme, Valamaan jo käydä saa, Nyt kuin torven aukasemme, Herran puoleen huoatkaa: Kaitse huonetta! Tappi auaiskaa! Savuten ja kuumin lainein Hyökää kaavaan kellonaine.

Kuink' arvoinen on valkea, Jok' ihmisen on vallassa! Hänt' aina töissään, taidoissaan Täm' auttaa lahja taivahan. Vaan hirmuinen on valkea, Kuin kahleistansa karkoaa, Ja entisille juonilleen Kun joutuu luonnon neitonen. Päästyänsä valloillensa Katuloissa kaidoissa, Lyö se kaikki leimujensa Vimmatulla voimalla. Sillä työtä ihmiskätten Luonnon voimat vainoovatten. Pilvi antaa Sateen, kasteen, Maalle nesteen, Pilvest' ukko myös Nuolen lyö. Kuulkaa, vaikk'ei tulta näy, Kellot käy! Taivaskin Ruskottavi: Päivän rant' ei hohda niin! Kansa kiljuu: Auki tie! Vettä vie! Tuli patsain läikkyy, liekkuu, Paikoin viihtyy, toisin kiihtyy. Piiput horjuu, hirret jyskää, Maahan sortuin pylväät ryskää, Pylväät ryskää, räystäät särkyy, Äitit tyskää, lapset parkuu, Karja vinkuu, Hyppii, sinkuu: Kaikki liehuu, laahaa, liikkuu, Kantamusten alla kiikkuu, Kätten kautta kiitävillä Ämpärillä Vettä saadaan ruiskun juoda, Kaarin korkein liekkiin luoda. Ulvoin joutuu myrsky siihen Tulen voimaa auttamaan, Liekki lentää aittahan, Tarttuu siellä kuiviin orsiin, Seinähirsiin, paksuin parsiin, Kiitää, telmää sillä pohdin, Että luulis vievän maan Vakavilta juuriltaan, Töytää taivaankantta kohdin, Vallatoin. Toivotoinn' Ihminen ei luonnon kanssa Tohdi koettaa voimiansa, Paeten hän ahkeran Näkee työnsä hukkuvan.

Tyhjät on Jääneet seinät, Ikkunoista tyhjät reiät, Joista tuulet kaikki käyvät; Suoraan aivan Pilkistävät pilvet taivaan Huoneesen.

Ihminen tuo Hukkuneellen Onnellehen Silmän kerran vielä luo -- Sitt' tyyneest' ottaa matkasauvan: Muu kaikk' on mennyt, mennä saa, Vaan kalliint' ei tok' liekki tiennyt, Ei lapsia, ei vaimoo vienyt, On perhe kaikki tallella.

Siell' on vask' nyt valmis maassa, Muottihinsa mahtunut; Tokkohan se lähtee maasta, Onko työmme palkinnut? Valu ehk'ei luontunut? Tai lie muotti haljennut? Monta kertaa toivostamme Kovan onnen ottaa saamme.

Tääll' ihmislapsi mustan mullan Maapeittoon uskoo töitähän, Maamieskin kylvää kylvöään, Ja toivoo siitä viljakullan, Kuin aika joutuu, niittävään. Myös tiedämm' itse joutuvamme Me kaikki mustaan peittoon maan, Vaan nousevamme arkuistamme Ijäiseen riemuun taivahan.

Kirkon päältä Verkalleen Kaikuu kellot Hautaisten. Surukelloin ääni saattaa siellä Matkamiestä viimeisellä tiellä.

Puolisoa, sen uskollisen, Ah, sen hellän lasten äitin On nyt Tuoni temmannunna, Omiltansa ottanunna, Mieheltä ja lapsiltai, Joita hälle monta sai, Joita itse kasvatti, Hellästi myös hoiteli. Valo on nyt perheen, huoneen Ijäksensä sammunut, Kuin on perheen äiti Tuoneen Majansa nyt muuttanut: Hänen kaipaa huoliansa Lapsiparvi äititön, Siassansa, toimissansa Liikkuu vieras lemmetön.

Kunne kello jäähtynevi, Työ nyt raskas seisokoon, Niinkuin lintu laulelevi, Kukin jouten olkohon. Koska kirkkahat Tähdet tuikkavat Ja kuin iltakellot soivat, Irti työst' on miehet oivat.

Askelilla ahkerilla Metsämiesi kiirehtivi Kodon kullan lämpimille. Kotiin käyvät määkyin lampaat, Paksurintaa, Puhdaskarvaa nautakarjaa Ammuin astuu Navetoihin pitkä sarja; Kulkee myös Lyhdekuorma, Lyhtehill' on Kirjavainen Kiehkurainen Kukkia; Nuoret niittomiehet käyvät Tanssimaan. Tiet ja raitit raukenevat; Tulen reiman ympärille Talon rahvas tunkeuvat. Portit hiljan sulkeuvat. Vaippa tumma Vaipuu maalle; Vaan ei rauhanmiestä kumma Haahmo yön Hämäräinen hämmästytä: Lain voima poistaa pahatyön.

Laki kallis, viljavainen, Luojan luoma taivahainen, Side yksi ylhäisille, Hyville ja halvimmille; Kansakunnat liität, laitat, Vallattoman mielen taitat; Villit ihmistöille ohjaat, Siveyden vallan pohjaat, Itsekkään myös valjun saatat Muistamahan isänmaataan!

Kaikki, toivoin työstä riistan, Auttaat toinen toisiaan, Koetella kilvan, kiistan Saavat kaikki voimiaan. Isäntä ja palvelija Vapaudessa suojan saa, Kaikilla on varma sija Vastustella sortajaa. Työ on miehen kunnia, Viljan vaivannähnyt saa; Ruhtinaalle arvo antakaa, Arvo meille työmme vaivasta.

Rakas rauha, Sulo sopu, Olkaa, olkaa Tässä meidän maassakin! Älköön päivä moinen tulko, Jolloin sodan julmat joukot Tätä maata raatelevat, Jolloin taivas, Jonka hellä illan rusko Kaunistaa, Kylien ja kaupunkien Palostakin heijastaa!

Särkekää nyt kellon kuori, Tarpeens' on se täyttänyt, Että silmää miellyttäisi Kalu siinä syntynyt. Vasaralla kolhikaa, Kunne kuori halkiaa. Kuinka kello ilmoin saadaan, Ell'ei rikota sen kaavaa!

Työn taitaa irti kuorestansa Vaan mestar' itse irtauttaa; Oi surkeutta, jos virtanansa Tulikuuma vaski vallan saa! Se seinät vahvat maahan lyöpi, Ja kiehuin, paukkuin virtoaa, Ja ahnain nieluin kaikki syöpi. Tult', onnettuutta oksentaa. Kuin raaka voim' on vallan saanut, Niin järjestys on varsin laannut, Kuin tyhmä kansa ohjiin käy, Niin siin' ei järjen tointa näy.

Voi maata, jossa hiljallensa On kertynyt paloainetta, Ja kansa katkoin kahlehensa Se itse ottaa oikeutta! Pahanki kellon lieriin tarttuu, Se vaikk' ois soipa sopua, Ja pauhu paisuu, kansa karttuu. Ja kello ulvoo kapinaa!

Vapaus, veljeys! ääni raikuu; Nyt rauhanmies käy miekkahan. Ja torit täytyy, kadut kaikuu, Ja ryöstää, tappaa aljetaan; Ja ilvehillä hirmuisilla Myös vaimot leikkiä nyt lyö, Ja raatelijan hampahilla He vastustajan syömen syö. Ja Herran pelko aivan taukoo, Myös säätyisyys on voimaton, Ja konna kahlehensa laukoo, Ja kaikki hurjuus irti on. Julm' ompi kyllä sutten vimma, Terävä hammas leijonan, Vaan hirmuisimpa hirmuisimman On ihmispeto vimmassaan. Voi niitä, jotka sokeille Tuon taivaansoihdun antavat! He sill' ei nää, vaan kaupungille Ja maille palon kantavat.

Kiitos, luoja lempeäinen! Niinkuin taivon kuu Kello kirkas, välkkyväinen Kuorestansa paljastuu, Aina kannasta Asti laitahan Tekijätä kiittää kirjat, Laidan lehdet, lehvät, marjat.

Tänne, tänne Työmiehet kaikki! vihkikämme Ja uusi kello ristikämme, _Concordia_ sillä nimi on, Se sopua vaan aina soikoon Ja mielet yhteen saattaa voikoon!