Part 5

Yksin istun ja lauleskelen, Aikan' on niin ikävä; Vesi seisoo ja linnut laulaa, Eikä tuulikaan vedätä.

Oisko pursi ja punapurjeet, Millä mennä merten taa, Tuolta tuottaisin sulholleni Ko'on kultaa ja hopeaa.

Sitten kutoa helskyttäisin Papin-paitakangasta; Kihlasormus se kiilteleisi -- Voi mua, hullua neitoa!

Turha odotus.

Odottain alla akkunan Mä seisoin tunnin, kaksi, Ja aina toivoin Aunetan Sanassaan seisovaksi.

Jos lehti lenti sieltä päin Ja päitsen' maahan raukeis, Mä luulin, että Aunin näin, Ett' akkuna jo aukeis.

Jos yökkö eetsen' huiskahti, Jos huokaeli tuuli, Het' Aunin huiskutukseksi Ja ääneksi ne luulin.

Mut häntä vaan ei kuulunut, Mä kolkon illan vietin, Jo toivokin ois sammunut, Vaan toisekseen näin mietin:

"Jos tähti täivahallakaan Nyt tuskin yhtä tuikkaa, Jos pilvi vettää vihmallaan Sun märjemmäksi kuikkaa;

Niin tyttö silmin tuikkavin, Sinulle käypä vastaan, Sun kuivaa sylin lämpösin, Vaikk' yö nyt kuinka kastaa!"

Näin oisin tainnut pitkentää Kok' yöksi turhan piinan, Kuin rankka nauru tyrskähtää Takana varjosliinan.

Mi lie sen päähän astunut, Mik' immen viisaan houkkais, Ett' ei sisään nyt laskenut, Vaan lempeni näin loukkais.

Vaan vuota, vuota, vallaton, Sä tyynemmäksi taivut, Ja niinkuin hirvi hermoton Syliini vielä vaivut;

Mut silloin pientä pettäjään' En laskekaan, -- se muista! En suultani, en vierestän', Jos vaikka kuinka puista.

Runonkerääjä.

Mä läksin kauas Karjalaan Tekoa laulun oppimaan; Samosin metsiä ja soita, Sain lauluja ja laulannoita.

Mut turha ol' se matkani, Kuin tointunut ei taitoni, Kuin, vaikk' ol' laukku virttä täynnä, Ei laulu itseltäni käynnä,

Niin seitsentoista-vuotinen Tul' vastahani neitonen; Se naurahtel' niin lempeästi, Ja posket hohti hempeästi.

En haastatella taitanut, Ei hänkään mitään virkkanut, Mut katsehensa mustantummat Poveeni loivat tunteet kummat.

Ne tunteet ol' niin karvahat, Ne tunteet ol' niin armahat, Ja jäät ne läksi luonnostani, Ja tulvat nousi tunnossani.

En lähde koskaan Karjalaan Runoja enää oppimaan, Kuin mieleni, runoja täynnä, On siitä päivin virsin käynnä.

Servialaisia kansanlauluja.

(Saksan kielestä.)

1. Kehen neito kasvanut.

Neito nuori, kaunis kukkaseni, Kehenkä sä katsoit kasvaissasi? Lienet koivun hoikkuutta katsellut, Tahi kuusen korkean kenoutta, Vaiko veljyeni vartaloa, Kuin noin suoran-hoikkaiseksi kasvoit?

"Poika pulska, armas aurinkoni! Enpä kivun hoikkuutta katsellut, Enkä kuusen korkean kenoutta, Enkä veljyesi vartaloa: Sinuhunpa loin vaan silmän' aina."

2. Kukalle.

Kukkaseni, kaunoiseni, Punaiseni, pienoiseni, Vasta päiville puhennut, Elosalle ennättänyt! Kellenkä sinun nyt kannan, Kelle kannan, kellen annan? Annan äitille hyvälle, Emolleni armahalle. -- Äitin' on tuvassa Tuonen, Manalan kotimajoissa.

Kukkaseni, kaunoiseni, Lintuseni, lietoiseni, Kellenkä sinun nyt kannan, Kelle kannan, kellen annan? Antanen sisarelleni, Sikkoselleni sulolle. -- Sisar on kultansa koissa, Miehensä majahyvänä.

Kukkaseni, kaunoiseni, Ainoiseni, armahani, Kellenkä sinun nyt kannan, Kelle kannan, kellen annan? Antanen veli vesalle, Veikolle hopealleni. -- Veli on verisoissa, Miesten tappotanterilla.

Kukkaseni, kaunoiseni, Punaiseni, pienoiseni, Kellenkä sinun nyt kannan, Kelle kannan, kelle annan? -- Annan armahaiselleni, Kullalleni, kuululleni, Pojalle punaposkelle, Simahuuli sulholleni. -- Ei kulta kukan otossa, Lempeni lehoilla näillä; Kullan on kaukana kotinsa, Kolmen kosken tuolla puolen, Viian viiennen takana, Kylän kymmenennen päässä.

3. Tuomio.

Kolme kaunokaista impilasta Kylvi kukkasia kunnahalle. Jo tulevi siihen poika huima, Kukkia keräävi kourallisen. Niin tytöt salaa viritti ansan, Johon poikanen poloinen puuttui. Yksi näin: "tulehen työntäkämme!" Toinen näin: "ajakamme kylästä!" Kolmas näin: "se hirtteä pitävi!" Poika siihen vastahan sanovi: "En ole kulta työntäänne tulehen, En pahantekijä maast' ajaanne, Poik' olen, poloinen, hirtettävä Hirmuhirtehen -- kuin neidon kaulaan!"

4. Toivomat.

Niilo nurmella lepäsi, Koivun kaunosen kylellä, Tuli siihen kolme neittä, Kolme kaunoista kanoa; Tullessahan tuumoavat. Astuessaan arvelevat, Kuk' ois kulienkin komeinta, Mikäpä millenkin sominta.

Niinpä virkki vanhin impi, Lausui tällä lausehella: "Sormus ois somin minusta, Kullankiiluva komein, Jok' ois sulhon suorittama, Menon merkki miehelähän."

Siitä virkki toinen tyttö, Lausui tällä lausehella: "Vyö oisi somin minusta, Vyöpä kaiken kaunokainen, Jok' ois kullan kirjaeltu, Ja hopein huoliteltu; Vyölle poikaset pälyvät, Silmän luovat sulhais-miehet."

Siitä virkki nuorin neiti, Tyttö taitaen sanovi: "Niilop' ois somin minusta, Metsänpyytäjä parahin; Sormus sormessa kuluvi, Tuli kullan tummenevi, Vyöstä kirjaset katoovat, Hälvenee helo hopean; Kulu ei Niilon kaunis kaula, Tummene tuli silmästä, Ei katoa kylki lämmin, Huulten hälvene hunaja."

5. Kirous.

Kaikkia keräsi tyttö, Uupui siit' uneen. Tulipa poikanen pahainen, Havahutti näin: "Nouse, nouse, armas impi, Nyt elä lepää enää! Kukkakullat rinnoillasi Kai jo kuihtuvat, Se, kenelle ne keräsit, Toista lemmitsee."

"Lempensä mä anteheksi Annan, kuitenkin Koston nuoli, Luoja, laske Kohti kurjoa!"

6. Rakkaiden hauta.

Oli kaksi kaunokaista Kaksi kuikista käköä, Ne tekivät lemmen liiton, Laativat lujan lupansa; Kumpikin käkö kukahti Yhden kuusosen kukilla, Kumpikin käkö pesihen Yhessä joen ve'essä, Yhen virran pyörtehellä, Yhen pyhkimen varalla.

Kului kuuta viisi, kuusi, Kuluipa koko kesäkin, Eikä tiennyt yksikänä, Arvannut ainoakana. Kuluipa kesonen toinen Vierähti Jumalan vuosi, Jo tiesi koko kyläjäs, Akat arvasi kyläiset, Tiesi miehet, tiesi vaimot, Iso tiesi, tiesi äiti. Tuostapa emo tytärtä, Vanhin virkkaen varoitti: "Paha on hukan keralla, Paha on karhun kainalossa, Pahempi pojan parissa, Suoravartalon sylissä; Sill' on suu suloa voita, Hunajata huulet kaikki: Myrkkyä hänellä mieli, Sisu mustia mujuja; Ellys menkö, lapsueni, Noien poikien parihin, Niien kaunisten kisoihin."

Poika vuotti, viikon vuotti Tulevata tyttöänsä, Käköä käkeävätä; Eipä tyttö tullutkana, Eikä kuulunut käköistä; Siitä vuottava valitti, Haikiansa huokaeli Tuikkavalle tähtyelle, Lemmen luoulle lohulle, Tähen käskevi sanoa, Viestin viemähän tytölle: "Kuole kultani ehtoolla, Aattoiltana nukaha, Niin minä pyhänä päätyn, Vaietessa aamun vaivun." Kultansa ehtoolla kuoli, Impi illalla nukahti, Poikapa pyhänä päättyi, Vaietessa aamun vaipui.

Siitä hauta kaivettihin, Ovi Tuonen auaistihin, Siihen kätkettiin käköset, Lemmen lapset laskettihin, Kylki kyljen lämpimähän, Rinta rintoa lähelle, Käsi kätköhön kätösen, Huuli huulen hohtehesen. Kului kuuta viisi, kuusi, Vieri viikkoja Jumalan, Jopa poian päälaelta Nousi kuusi kukkalatva; Kului vielä kuuta kuusi, Vieri aikoa vähäisen, Jo nousi noropajuja, Kyynelpäitä kukkasia Sylistä ihanan immen, Tuonelan tytin tilalta, Nousi taimelle tasalle, Varsin varrelle hyvälle; Ne varret venyttelihen, Kukkansa kohottelivat, Kukat kuusen ympärille, Kuusen kaulan kierräntähän; Impeä itkevät siinä, Vienoista valittelevat, Nuorra mennyttä Manalle, Tyttinä tupahan Tuonen.

7. Julkasematoin rakkaus.

Oi sinua, autio ahonen, Kuin minulle muistutat muretta! Täss' erosi ystävä minusta, Eik' erotessaan sanonutkana: Herran halttuhun ma sun nyt heitän! Päähäns' painoi vaan kypäreänsä, Maahan mustat silmänsä alensi, Ja kätensä, oikean kätensä Poveansa vasten painallutti. -- Kypäränsä päähään painamalla Armas aikoi lausua minulle: "Herran halttuhun ma sun nyt heitän!" Silmänsä alentamalla maahan: "Kaiken kallihin oot kultueni!" Poveansa painalluttamalla, Silläpä sanoaksensa mietti: "Mielestän' et milloinkaan murene!"

Kuinka rakkaus tulee ilmi.

(Kreikkalainen.)

Min vuoksi, kultani, en sais ma sulle suuta antaa! Yö synkkä on, niin eihän ken voi siitä kieltä kantaa. "Sen kuulee yö ja illan kuu ja kuulee tähdet taivaan, Ja tähti järveen tuikahtaa ja kielii lainehille, Ja keula kuulee laineilta ja lausuu laivurille, Ja laivamies jo aamulla sen kullallensa laulaa."

Angelika.

(Malmströmin.)

Tuohkuva tuulonen hoi, joka riemuten lehtoja lennät, Näitkö sä armahani, näitköpä nurmikukan? Kirkasvyö puronen, joka tammipimentoja puikat, Tokko käköistäni näit, tokkopa lintuani? Taivaankarva kukat, kut lempeni jalkoja saitte Suudella sulosuin, kuolkoten autuahat! Pilvi, jok' iltaruson sylihin nukahat, sinä taisit Taivahan ranteellen temmata Angelikan? -- Suotta surussani soitan, ei kenkään soittoa kuule, Rintani huokaantaa ei kenkään käsitä; Ei arvaa yks'kään, mikä hirmusa huolien tuska Mielessäin meluaa, poltto povessani on. Kuitenkin, kukap' on, joka ain' eläen ilomielin Mustien murhetten pilviä piilevä ois? Ihmis-parka, o surkea oot tosiaan, kuni taivon Hellää kättä arot, jolta sä voimia saat! Maallisihin ilohin sitä itkua enpä mä vaihda, Jossa mä toisinahan muistojen öilläni uin, Muistojen öillä usein, kuni taivaan tähtiä katson, Jossa mun armahani, jossa Angeelika on. Kuitenkin, voi kuinka usein olen katketa kurja, Kuin muistoin sulosuus painava mieltäni on! Sill' oli lempikevät mullai, oli mullai kukka, Myrsky hävitti kevään, kuolema kukkani vei.

Eräs kihlaus.

Me valat vahvat vannoimme Ja sormuksia vaihdoimme, Kuin läksin Helsinkiin; Ja Ulla tyrski uskossaan Luj' ollaksensa ainiaan, Ja lensi pyörryksiin.

Tuon toivon kanssani nyt vein, Ja yöt ja päivät työtä tein, Ja aina arvelin: Jos vuodet voisin ratkaista, Ja leivän kantaa katkaista, Niin uskon kostaisin.

Mä luottavasti tuumin näin, Ja miel' ol' aina sinnepäin, Ett' Ullan vielä nain. "Omalta Ullaseltani" Nimellä: "armas Aatuni!" Usein sanomat sain.

Mut vasten tuuli viskasiin, Ja lemmen laivan luotoihin Minulta myrsky vei: Jos kuinka oisin nuhdellut, Ett' oli mun unohtanut, Hän vastannunna ei.

Vaan uusiin tuumiin antoihen, Ja otti toisen sulhasen -- En tuota luullut ois! Mut siitä viisi virkkaisin, Vähänpä muusta huolisin: Kuin saisin kihlat pois!

IV.

Laulajan sija.

Kyll' on maata, manteretta Suomen suurilla saloilla Monenlaisten lintusien Laadullansa laulaella, Viserrellä, sirkutella: Leivon tuolla taivahalla Pilven alla liitäellen, Kertun lehdossa leväten Kesäyöllä yksinänsä, Rastahankin raksutella Korven kylmän kainalossa, Peipon pellon pientarella, Västäräkin rauniolla; Allin on laulella aloa Savon suurilla selillä, Joutsenella joukutella Jokisuissa, suvannoissa.

Niin miks' ei minulla oisi Sijoa, sanan aloa Suomen laulajasalissa, Suomen runojen seassa, Vaikk' on muilla pää ylempi, Pää ylempi, ään' isompi, Virret kaikki kaunehemmat!

En mä ylhäälle yritä, Peremmäksi pyrikänä: Seison, laulan seinän luona, Oven suussa, orren alla, Laulan lasteni huviksi, Oman itseni iloksi.

Palannut runotar.

Ken vieras tuolta tuntuu Nyt käyvän luokseni? Ah, harvinainen on se, Vaan tuttu kuitenki: Tuhansin tervetullut, Runotar, lempeni! Kyll' on jo aikaa siitä, Kuin kävit luonani!

En tästä syyttää saata Sinua kuitenkaan; Sä yhtenään yritit Tyköni tulemaan, Vaan ovet mull' ol' aina Sun tullas salvassa, Ens'-lempeni likihin Mä kartin joutua.

Ah, harhateille eksyin, Sinusta vierastuin! Mä toisen oudon naisen Kahleihin kiehtouduin, Jon posket punaa hohti, Ja katse kuumuutta; Se sai mun juottaneeksi, Sen nim' on _Mammona_.

Tään orjana ma hoipuin Ja häntä palvelin, Siks' kunnes silmän' aukeis, Ja irstaus inhoitti; Hän lemmenlaivojansa Ei mulle suonutkaan, Mut muille aina antoi, Ja mulle nauroi vaan.

Siit' irti päästen jouduin Taas toisen taikoihin. Tää, _Kunniatar_, kiehtoi Mun uusiin kahleisin. Kääns' silmän' kiilloillansa, Ja lumoi liehuillaan. Vaan kuiva, puinea, luinen Hän ain' ol' armastaan'.

Ja monta muuta naista, Ens'-lempen' unhottain, Mä uhraellen pyysin, Ja tyhjän aina sain. Näin sydänparkan' nuutui Ja ratk' ol' raueta, Kuin jälleen nyt mun etsit, Sä, immyt ihana!

Suloinen taivaan tytti, Suur' kiitos sulle vaan, Kuin vielä tahdoit saattaa Sydämen' virkoomaan; Alatipa nyt annan Sun siellä ollasi: Tuhansin tervetullut, Runotar, lempeni!

Puuseppä ja runoseppä.

Puuseppä se allani alkaa Työhuoneessa aikaisen aamun, Hän liikkuu ja jyskää ja ryskää, Puun kylkeä höylätä kurnii. En suutu ma tuosta, en tuskau, Vaikk' unta en kylläksi saanut, Vaan nousen ja työhöni istun Ja laulua höylätä koetan. Mut työtäni puusepän työhön En, en silavuudessa vertaa; Mull' onkin puu rosopintaa, Myös lienevät höyläni tylsät.

Laulu on monta laatua.

Lämmin kun kukkia luo, Taivahan kaari kun juo Lahtosen lainetta vaan; Näistäpä laulaja viehtyy, ja yltyy Laulelemaan.

Laulajan viehtävi myös, Amor, sun armahat työs: Poika kun neitoa voi Huulosin muiskuta, helkkyen silloin Kantelo soi.

Äiti kun multahan maan Saattaen armainaan Kyynelten maljoja juo, Laulu sen rintahan hellillä äänin Lohtua luo.

Toisinki kielin se soi: Ääni sen vienonen voi Pitkäisen pauhuna myös Pettäjän korvahan käydä, ja kostaa, Konna, sun työs.

Lapsuuteni paikoilta.

Täss' on tämä Louhivaaran salo, Josta kautta kouluhun kulimme Ennen poikapolvess' ollessani. Täss' ei nähdä mökkiä, majoa, Eikä kuulu karjan kellonkilke Eikä hallin haukunta salolla. Hongat hattaroita hajoittavat, Kuuset käyvät taivahan kumuhun, Jähmenneitten jättiläisten haamuin Kelot kamoittavat kulkevaista.

Voi, kuin minä aina olin uljas Tästä kautta syksyin kuljettaissa! Minä olin, -- muiden peljätessä Salon karhun käyvän kimppuhumme Taikka rosvon ryöstämään tulevan, Mielestäni suurin sankaria. Minäpä, niin uneksin ja toivoin, Keskellä saloa saavuttaisin Karannehen Kustu-Mustalaisen, Hänet kamppailtua kiini löisin, Kihlakunnan kiitokset niin saisin. -- Toiste tiellemme tulisi karhu, Kiljuen, kitaansa aueksien; Puukkoveitsen vyöltäni vetäen Minä sankarin väkevän käellä Syoksisin sen karhulle kitahan, Tapettua taljan saisin kuulun, Jonka koivet reestän' reuhkeleisi!

Pois on mennyt, pois, tää poikainto, Vaikk' on käsivarten' vahventunut: Mua mustalaiset mustentavat, Irti käyden, ilman kostottani; Lykyn lahja, onnen kauppa on, kuin Kynttä koettamatta saanen käydä Kaksijalka karhuin' kanssa rinnan!

Kynälampi.

Pikku lampinen Hietalietteines, Joka rantoines Minun lapsuen Olit merenän': Sua tervehdän!

Kaarnalaivojan' Laskin laineilles, Sinun saattaakses Tuulen mukahan Maihin kaukaisiin, Merentakaisiin!

Taikka vallatoin Poikaparvessa Kesän kuumalla Uida polskuroin Haaleiss' aalloissas Hietarannoillas.

Taikka kiitelin, Talven tultua, Jääsi kannella Liukkain luistimin, Niinkuin iloinen Ilman leivonen.

Oi, ken muuttaa vois Vielä kerrankaan Lapsimaailmaan! -- Vaan se mennyt pois, Pois on polvekseen, Lapsuus rauhoineen!

Eräs nuorukaismuisto.

Jos missä matkustellen, jos kunne kulkenen, Sit' yhtä armast' aikaa mä aina muistelen, Kuin kahdeksannentoista mä täytin vuoteni, Ja lyyran olin saanut juur' vasta lakkiini. Sydämen' kevyt oli ja mielen' murheetta. Mä hengin, liikuin, lennin kuin leivo taivaalla, Jot' ilman liekka kantaa ja tuuli kuljettaa: Tällaisna silloin jouduin Savossa pappilaan.

Ne kaikki vielä muistan: sen tyynen lahdekkeen, Ne sadat saaret, salmet ja seljän sotkineen, Ja Neulamäen jylhän ja Puijon korkean Molemmin puolin lahta kuin vahdit seisovan; Ja muistan Kalmonsaaren rastaineen, ruusuineen, Ja auringon sen taakse kullaisna laskeuneen, Ja kuinka kuutamalla me sinne soudeltiin, Suloisin Suomen kielin lauleltiin, soiteltiin.

Ja ennen muita muistan sun, tyyni tyttönen, Jok' ensi lemmen liekkiin sytytit sydämen'! Sä päivill' aurinkoni, öill' olit kuutaman', Sä kaikki ajatuksen' ja kaikki unelman'; Kuin vaan sä päällen' katsoit, niin taivas aukeni, Kuin kasvos poies käänsit, niin päivä pimeni, -- -- Mä tätä armast' aikaa viel' aina muistelen, Jos missä matkustellen, jos kunne kulkenen!

Eräsnä syntymäpäivänäni.

Jo kahdeksanneljättä vuotta, Ja poikana hulluan vielä! Olis aika jo mieheksi tulla, Varovaksi ja viisaaks' kuin muutkin!

Jo kahdeksanneljättä vuotta! Ei viisauden hampahat varmaan Minun suuhuni syntyne koskaan, Kuin kappale toista jo puolta Ikäpäivi' on jälkeeni jäänyt, Ja poikana hulluan vielä!

Jo kahdeksanneljättä vuotta! Sanotaan: mitä nuorena oppii, Sitä vanhana taitavi vielä. Väh' on saattanut oppini olla, Runotaitoa kenties hiukan, Vähän saattanen vanhana taitaa, Runojalkaki jäykäksi käynee, Ja viisasten harmaiden partain Parihinpa en kelvanne koskaan!

Jo kahdeksanneljättä vuotta! Ja tehnyt en juur' ole muuta Kuin kantanut kortisen, kaksi Tuon yhteisen työn yritykseen! Näin maassa, -- se kaukan' on meiltä Joka puutoint' on, kivitöintä, Laki säätänyt on, joka miehen, Ken muualta matkavi maahan, Kiven kirkoksi kanssansa tuoda; Kuka tuo kiven, ken tuopi kaksi, Sivumennen röykköhön heittäin; Vaan kiire on kaikilla eelleen, Ja valmista ei näe kenkään!

Syksyllä.

Idän römsy ikkunata huuhtoo, Tuuli tuivertavi pihlajata, Pimeyden peitto maalla riippuu, Tähtiä ei tuika taivahalta, Eikä kuudanta kumota maalle.

Suloisempi tällöin on kuin muulloin, Koto kellä on, sen suojass' olla. Tuli vilkas liekkuu liedellämme, Tulen ympärillä tuossa istuu Mamma, pappa, mummo; mutta "pikku" Sep' on mummon nukkunut sylihin, Toinen tultukka se vauvoinensa Vakavasti seisoo vanhain luona, Sannan suusta kuunnellen satuja.

Täti, nuori täti, hän vaan yksin Puutate ei toisien puheihin; Pahan ilman ääntä kuuntelevi, Levotoinna liikkuu sinne, tänne; Niinkuin äiti, jonka sairas lapsi Manalan jaanaan välillä riippuu, Odottavi taudin taittumusta.

Ah, ne tällä hetkellä tätillä Ajatukset Atlantin merellä Läikkyvät "Kaleva"-laivan kanssa, Kannella "Kalevan" yhdyttävät Hänen nuoren ylkä-ystävänsä, Joka meren, yön ja myrskyn kanssa Hengestänsä tuimin taistelevi. Apuhun ei auta lähteminen, Kätt' ei kullalle käy antaminen; Sydänparka syvästi vaan sykkää, Rinta raskahasti huokailevi!

Joulupuu.

Kuusen poika, korven luota saatu, Jonk' on lehväs lauhkeat ja kirkkaat, Ei enämpi oksillas orava Yötä istu, ei jänölän jussi Juuressasi piile poikinensa, Viereltäsi puolavarvikost' ei Pyrähtele pyiden parvet lentoon,

Kotoaspa kauas kaupunkihin Olet joutunut jo joulupuuksi. Liehuihin nyt puen punaisiin sun, Keltaisiin ja kullankarvaisihin; Kävyiksi sinulle solmielen Punaruusut vasta puhjennehet, Omenoita oksiisi sitelen Sekä hedelmiä Hesperian, Etnan kylkilöillä kypsyneitä; Viimein oksas, lehväsi ja latvas Valasen ma vahatuohuksilla, Tehdyillä Uraalin lehmuslehtoin Mehiläisen saamista varoista.

Näin pukien joulupuuni teen sun Niiden autuaisten armolahjain Ja sen taivaanvalkeuden kuvaksi, Jotka kerran jouluna valuivat Meille Luojan laupeaan kädestä! Ja mun piskuiseni puuhajavat, Iloiten ja sua ihmetellen, Ympärilläs, puoleks' ymmärtäen, Kelt' on oikein lahjat lähtenehet!

Pienelle tyttärelleni.

Väsyen minä katsoen silmääs, Joko itkenet tai iloellet; Ole itkus ei ilkeä ynseys, Se on lauha kuin lämpimä vihma; Myhäellessäisipä taasen Minust' on kun taivas aukeis Sekä rauhan enkelin siivet Liki leuhkaisi syntistä syöntän'. Minä silloin ain' arvaan selvään, Miten oot sä niin enkelinlainen: Muka syntyin taivaasta läksit Viatoinna ja puhdasna tänne. Suru vaan käy mieleen', kun muistan: Kuta kiireemmin ihmistyt täällä, Sitä ennemmin enkelis haihtuu, Ja sä taivaasta poikkenet pois!

Pikku Annan kuoltua.

Muuanna yönä taivaasta Katosi pikku enkeli; Hän läksi maata katsomaan, Ja meidän mökkiin laskeusi.

Hän ol' niin kirkas, kaunoinen. Ja armas, lämmin luonnoltaan; Ei ken niin ollut kurjainen, Jot' ei hän saanut lohtumaan!

Vaan enkelistä itsestään Maan ilma tuntui raskaalta; Hän liikutteli siipiään, Takaisin tahtoi kotiinsa.