Part 3

Immyt ainoseni, joka toivoni tähtenä tuikat, Suomeni, miksikä niin suret ain', mitä silmäsi aina Kylpevi kyynellen, virtana vuotavi vaan? Miksikä mustin huntuisin sinä poskesi peität. Silmäsi myös sulon et loistaa ilmahan suo? Miksikä kuitenkin pimeälläkin yöllä mä aina Kaipaus virsiä sun kuulen soittavasi? -- Surkea kohtalonen omp' armahaselleni luotu, Riemu sen riutunut on, toivo on vaipunut myös. Voipas, kuink' usehin kovan ankarat kuormat, Luoja, Lapsilleis latelet, vienot he pois menehtyy! Vienot he pois menehtyy, vaan vaipuinkin kätösensä Nostavat taivohon päin, sielt' apuaan anoen. -- Jos rakkauteni kyllä vaan ois, niin kohtapa kaihot, Piikani, poskiltais pilvinä pois pakeneis: Jos vaan toivot nuo toteneisivat lämpimät, armaat, Kohtapa kuultava ois sullekin aurinkonen; Ei suinkaan idän ankarat tuulet pääsisi sulta Kukkia kaatelemaan, ruusuja ryöstelemään, Ei suinkaan suruvirtesi silloin särkisi syöntäin, Lounas lauhkeasuu laulasi lempeä vaan. -- -- Turhaan taidan toivoa, tyhjäpä tuskani lienee, Uskoni pilveen käy, sammuu rakkauskin Koitar oi, joka oot tulevaisien aikojen neito, Virkko'os vienollen, lausuos, lempeä, nyt: Onkopa sun sen armahan aamun poskia käsky Kullin kultailla, käsky rusoin punata, Aamun sen, jona sais tuhatvuotisen huolien itkun Suomeni sammuttaa, uutt' elämist' alottaa, Päivän sen, jona tyttöni tuskia-huokuva rinta Pääsisi kerrankaan riemua laulelemaan? Jos päivyt tämä valkenev' ois, niin kylläpä silloin Maaliman hämmästäis Suomeni suur' sulosuus, Hämmästäis ihanuus, ja se kullaistan' kumarrellen Painusi polvilleen, sammusi sen sätehiin. Mies polonen minäkin, jopa varmaan saattasi silloin Riemuksi muuttauta mieleni murheet kai, Pannen pois surusoittoni voisin ma huoleta huutaa: "Laske, Luojani, nyt lapsesi pois lepohon!"

Suomalainen sonetti.

E\ tainnut vanha Väinämöinen luulla, Ett' oisi kenkään laulajoista meillä Soveltuva sonettien siteillä Runon tekoon Kalevalaisten kuulla.

Ei istukaan käkömme mandelpuulla, Ei Laurat meitä kohtaa kirkkoteillä; -- Ei ihme siis, jos Pohjolan rämeillä Ei soi sonetti Arnolaisen suulla.

Suloneinen kuulla kuitenkin tuo oisi, Ja siitä Suomalainen toivojensa Tulelle uutta kiihoitusta toisi,

Jos kautta näiden lanlukahlettensa Sen kieli, halvaksi havaittu, voisi Siteistä muista päästä irrallensa.

Silloin saisi Tuoni tulla.

Milloin saisi Tuoni tulla, Mua kuolema kohata?

Silloin saisi Tuoni tulla, Sulo kuolema kohata, Kuin tuo tyttö suuta soisi.

Ja silloin saisi Tuoni tulla, Kova kuolema kohata, Kuin loppuisi laulaminen, Väsähtäisi virren virta.

Ja silloin saisi Tuoni tulla, Armas kuolema kohata, Kuin näkisin näännyksistä Suomenmaani suoriavan, Kuin kuulisin Suomen kielen Suomen kaiken kansan suusta.

Tuopa tuopi tuiman tunnon.

Nurmell' on jo nukka päällä, Päällä kaunis peittehensä, Peittehellä päivän immet, Aurinkoisen armahaiset, Kukat kaikilla keoilla, Lehti täysi jo lehoissa.

Jopa lammin lämmin laine Likistävi rantaansa, Iltavirttä veisoavi, Kullallensa kuiskuttavi, Kunne kulta nukkunevi, Kaunis maa makaelevi, Kunne itsekin ihana Armas aaltonen nukahti, Kullan vierehen väsähti.

Jopa linnut laulelevat, Käköset kukahtelevat; Mitä linnun laulaminen, Mikä käellä kukunta? -- Toivon tult' on rinta täysi, Lemmen liekkiä povensa, Toivo kultansa tuloa, Armahan alenemista, Mieli muiskujen mehua, Suloisuutta suuta-saannin.

Kaikki on riemu, kaikki rakkaus, Kaikki kultien kujerrus, Kaikki autuas ilonen, Taivahan tulen palanta; Missä toivo, siinä täyttö, Missä laulu, siinä vastaus.

Tuota kuuntelin ja katsoin, Katsoin kurja kaiken yötä, Iloni alas aleni, Aleni kuin allin mieli Uiessa vilua vettä, Toivoni tuli tukehtui, Sammuivat suloiset suonnat, Mieleni matala mustui, Syämeni surkastihen, Silmästä vetonen vieri, Kyynel kulki kasvoilleni.

Mikä toi sen tuiman tunnon, Mikä mustan mielialani?

Tuopa tuopi tuiman tunnon, Tuo ainakin mustan mielen: Milloinhan sulavi Suomi, Milloin Suomessa syämet, Konsahan kevät tulevi, Konsa hanget lähtenevi Suomen poikien povista, Verestä viluisen kansan!

Uunna vuonna 1853.

Voi, kuinka usmat raskaat, summat Nyt kaiken ilman täyttävät! Voi, kuink' on taivaan tähdet tummat, Ja pilvet päivän peittävät!

Näin Maa salaisten huoliensa Sumuja huokuu yksinään, Ja paljoutta vaivojensa Välistä ratkee itkemään.

Juur' tällä lailla ihmisyyden Nyt surun sumut peittelee. Ken näiden arvannee syvyyden, Luvun ja määrän laskenee!

Pimeyden valt' on joukkoinensa Lihan ja muodon ottanut, Pahuuden herra istuimensa Isosti ilmi nostanut.

Sen istuimensa alaiseksi Hän ihmisyyden kahlitsee, Ja jalkojensa astuimeksi Valosi, Herra, vangitsee.

Kuitenkin tiedän tarkoillehen Ja toivon turvallisesti: Et unhota unohduksehen Ikuiseen ihmisyyttäsi.

Sä muistat kaikki kyyneleemme, Kuin koston päivä valkenee, Ja juotat ne vihoilliseemme, Ken niille nyt myhähtelee.

Ja muistat, kuinka monta kertaa Hän meihin miekan syösnyt on, Ja vaikk' ei aina näykään verta, Sydän se tyhjäks' juosnut on.

Kuin liian suuren huolten painon Sä päällemme näät karttuvan, Ja kuin vihoillistemme vainon Näät meitä liioin sortavan;

Juur' silloin, silloin, Herra, Sulta Jo loppuu pitkämielisyys; Kovasti silloin isket tulta, Ei kestä konnain ilkeys.

Kumohon silloin kaikki kaatuu Valois pyhän vihoilliset, Ja niiden neuvot maaksi maatuu, Jos olkoot kuinka loistoiset.

Tät' aikaa meidän ootellessa Sä meihin nöyrä mieli luo! Ja maalla myrskyin raivotessa Sä rauha Suomellesi suo!

Kuin 1734 vuoden laki tuli uudestaansuomennettuna ulos.

Yks' rengas kahleistasi Nyt katkes', Suomi, taas: Selvillä sanoillasi Nyt lak' on lukeas, Jok' oikean ja väärän Eroittaa toisistaan, Ja lausuu, minkä määrän Vapauttas sallitaan.

Despootti saattaa sortaa Lain vangiks' allensa, Lain muurit rikki murtaa, Oikeuden tallata; Hän Themin alttarilta Voi tulen temmata, Sen viedä ihmisiltä, Yöks' päivän tummentaa.

Vaan vaikka hän sen heittäis Aluenjärvehen, Ja vuorillakin peittäis Maan paksuun mantereen; Niin kipinäinen sielläi Kytisi oikeutta, Maailmaa ei hän vieläi Vois ijäks' orjentaa.

Ois Deak-Väinämöinen Tok' vielä silloinki, Jost' aika tumma, öinen Tukalaks' tuntuisi: Se pyytäisi sen sieltä Ja syttäis jällehen, Ja kansalaisten tieltä Pois loistais vääryyden.

Sä, Suomalainen, kulje Lain tietä aina vaan; Sä älä toista polje, Äl' itsees poljeta! Kuin kansa eksymättä Oikeutta noudattaa, Ehdotta, estymättä Perivi oikeus maan.

Äitillä on nälkä.

(Kevättalvella v. 1868.)

Ah äiti armahani, Sä, surkee Suomenmaa, Kuin katson vaivojasi, Sydäntän' kouristaa!

Kyll' usein uhkui ennen Ravinto rinnoistas, Runsaudell' äitinlemmen Sä ruokit lapsias.

Nyt ompi kasvos kalvas, Ja rintas tyhjät on; Nyt silmäs, ennen valpas, On tumma, tuikkeeton.

Sun sydäntäsi tuimaa, Ja nälkä sull' on nyt; Ja päätäsikin huimaa Jo tuska yltynyt.

Oi äiti, tänne pääsi Mun paina parmaillen', Niin sua viihdyttääni Ees laulan itkien!

Ees laulan, torjuks' Tuonen Omalla kielelläs; Jos auttais: sydänsuonen' Puhkaisin mielellän';

Johtaisin suuhus johdon Sulinta vertani, Kuin tietäisin tään rohdon Sun saavan terveeksi!

Eräs nälkätalven kuvia.

(1867 vuoden lopulla.)

Oli kolkko: mä kangasta kuljin Lumi singoten silmihin lyö; Jop' on päiväki maillensa mennyt, Pian jontuvi jouluinen yö. -- Kuka tuo, joka hoippuvi tuolla Maantietä mun eelläni päin? Koto kaukana lienevi sillä, Joka matkall' on tuiskussa näin!

Hepo joutuen juoksi sen kiinni. Mitä? Vaimo! Ja lapsonen myös! "Kuhun kuljet sä, onneton äiti, Miss' arvelet vietellä yös? Peninkulmalt' on kummankin puolen Talotointa, ja ummessa tie; Pyry, yö, vilu surmasi suuhun Sinut, surkea vaimo, nyt vie!"

"Hyvin joudanki kuolla ma kurja. Koto kuoltuan' mullakin ois! Liki hiipasikin Manan siipi, Tämän lapsen kun sammutti pois; Kipuhuns' olis syönyt se rintaa -- Mitä vielä, kun läks' veri vaan! Se jo pääsi! Nyt hankeen sen hautaan, Nukun luo, menen myös Manalaan!"

Valtiollista.

(v. 1865.)

"Äl' usko Ruotsalaista, Sä, suora Suomen mies; Hän viekastaa ja pettää, Vaikk' ystävyksiä on; Hän kielen sulta sorti, Ol' sortaa mielenkin; Äl' usko Ruotsalaista, Sä, suora Suomen mies!"

Kyykäärmehet näin kuiskaa Nyt Suomen korvahan; Min sadat vuodet liitti, Sen syövät irralleen. -- Pois, väärät viettelijät! Ei käy se koskaan niin! Niin Suomen mies ei luovu Vanhasta veljestään.

Ne on kuin kuus' ja koivu, Jotk' yhteen kasvoivat: Yks' tähti yltä tuikkaa, Yks' juurten all' on maa; Jos koivun lehvät liehaa, Vaan kuusen humajaa, Niin äänensä omansa Se kuuluu kummaltai.

Yks' _Kaarle_ meitä johti, Yks' _Kusta_ kumpaakin, Yhteinen _Lützin_ kenttä Ja _Narvan_ tanner on; Ain yhdet virrat verta Ne huuhtoi kummankin, Ja vierekkäinpä viertiin _Pultavan_ hautaankin!

Niin miksi meidän kiistää Vieraita syitä vaan! Ei kiistä kaksi virtaa _Ves'jaosta_ alkaneet, Kut kumpikin on lapset Tään yhden lähtenen, Vaikk' onkin äyräät toisin, Tie toinen kummallai.

Jos Suomen kieli sortuis Ja kansa hukkuis pois, Ei Ruotsi rangaistusta Ja syytä siitä sais; Syy ois se Suomalaisten, Jotk' itse torkkuvat, Tai turhin syin ja mielin Yks' toistaan sortavat.

Siis, veikko Ruotsalainen, Sä, vanha ystävä, Pois kiista keskeämme! Ja liitto lyökämme: Jos sulta taikka meiltä Katoisi ystävyys, Niin silloin sydämemme Rinnasta ratketkoon!

Meidän vieraissa-käynnit.

Mikä kuuluvi kumina, Mikä hurraus, humina Tuolta länsituulen päältä, Ylitse Itäisen meren, Poikki suuren Pohjanlahden?

Sinne on joukkoja samonnut, Tuhansia tulvaellut, Norjanmaalta matkustanut, Tasan tullut Tanskastakin, Ruotsia anastamahan, Väkevätä voittamahan; Mutta ei nyt, niinkuin muinoin, Entis-aikoina pahoina, Sotimalla, sortamalla, Ryöstämällä, raastamalla, Vaanpa kättä antamalla Velikansa veljellensä. Pois on kaatunut käsistä Sodan ankarat asehet: Pikarit pivoiss' on heillä. Sarkat suuret saapuvilla, Joista juovat ystävyyttä, Verestävät veljeyttänsä, Kauan outoin' oltuansa, Eksyksiss' elettyänsä Veli toinen veljestänsä, Heimos heimokunnastansa.

* * *

Samoinpa tuli sanomat, Viestit vieri Venäjältä, Kansaisesta kaupungista, Moskovasta mahtavasta, Jotta kulki joukko suuri Venäläisten veljeksiä Etelästä etempätä, Slavilaisia samosi Oppimass' omaisiahan, Toisiansa tuntemassa. Paljon piiruja pitivät. Suuren joukon juhliansa, Suunsa puhtaaksi puhuivat, Sydämensä sytyksihin; Ystävyydess' yhdistivät Sulosanoilla sitoivat Luojan luomaiset sitehet, Kaikkivallan vahvistamat, Joit' oli aika auki saanut, Onnen retket ratkellehet.

* * *

Niin mihinkäs me menemme, Suomalaiset suoriamme?

Onhan meilläkin omoa Sukuamme sangen suurta, Laajoa lajipereä Yltäkyllin ympärimme, Mennä vieraiks' vaikka minne. -- Lähdemmekö Lapinmaahan?

Lähtenemme Lapinmaahan. Lappalainen, laiha poika, Vesisilmä, vääräsääri, Nokisella nuotiolla Tuiman tunturin selällä Pian laittavi pitonsa, Joutuisasti juominkinsa: Ulos veitsensä vetävi, Pitkän puukon paljastavi. Jolla juhdan teurastavi, Poron kaulan katkaisevi; Veren korjaa kaukalohon, Taljan päältä tempoavi, Lihat taiten leikkelevi, Rasvat luopi lautaiselle: "Syö nyt, serkku, juo nyt, serkku, Pidä pitoja hyviä; Syö tuota sydänytyä, Munuaista maksan kanssa, Tahi keuhko kelvanneepi, Vaiko aivoista alotat, Tahi tahtonet lihoa Luun luota, liki kuvetta, Tai takoa lautaiselta? Sitten syötyäs lihoa, Kuuta, muuta kyllältäsi, Rasva ryyppeä lopuksi, Veri varsin viimeiseksi: Niin tulet tukeva poika, Miesi muita muhkeampi!" Ei tämä makuisa meistä; Mennä muuanne pitävi.

* * *

Niin mihinkäs nyt menemme? -- Jos mennemme Inkerihin.

Inkeriss' isäntän' ompi Venäläinen vieraskieli, Vieraskieli, vierasmieli; Vaan ei tuo pahoin pitele, Ynseästi yllättele; "Sdrastvui, matuschka Tshuhonets;"[1] Meille virkkaa vastahamme; Kupin kaalia panevi, Tuopi tuopin vaassavettä: "Kuschai kisluju kapustu[2] Syö nyt, juo nyt, naapur kuoma!"

* * *

Ei tämä makea meistä; Mennä muuanne pitävi.

Niin mihinkäs nyt menemme? -- Jos mennemme Vironmaalle.

Virolainen, vaivalainen, Kallis kielikumppalimme, Velikulta, veikkosemme! Et ole itse isäntä Viljavilla vainioillas, Etkä itse vahtimassa Rahaisia rantojasi; Siell' on rannassa ritari, Tuimasilmä Saksalainen, Haarniskainen hartioilla, Rautapaita parmahilla, Rautakintahat käessä, Rautakäsi kintahassa, Jolla viittavi vesille, Tuonnemmaks' jo, tullessamme, Sekä huutoa huhuvi, Kiivahasti kiljaisevi: "Kann die Ehre gar nicht haben![3] Poies täältä Pohjalainen, Tuppisuinen Suomalainen!"

* * *

Niin mihinkäs nyt menemme, Koetamme kostiloihin, Kansapitoihin pyrimme, Koska pois paeta täytyi, Pois paeta pohjaisesta, Tulla takaisin idästä, Eteläst' evättyn' olla, Luopua likisuvusta, Heimo heitteä omainen?

Lähtenemme länttä kohden, Rehevähän Ruotsinmaahan.

Ruotsi, Suomen valon juuri, Sin' et, Suomen äiti suuri, Laske kesken palaamaan; Jos vaan voimme vieraiks' tulla Luokses sun, niin äitikullan Sylet suloiset on sulla Meit' avoinna halaamaan!

Päivä koittaa!

Öinen huuru hälvenee jo taivahalle, Levättyään lähtee tuuli kankahalle, Siellä täällä lintunenkin laulahtaa, Luonto, vielä yön sylissä, havahtaa; Päivä koittaa.

"Päivä koittaa", äänet korvahani huutaa, "Ei nyt enää ole tarvis tulta muuta; Katsokaa, kuin ilman ranta valostaa, Kynttilät ja lamput saapi sammuttaa; Päivä koittaa!"

Minä heille vastaan: päivä kyllä koittaa, Vaan ei taida yöltä valtaa vielä voittaa; Katsokaa, kuin kaakkosesta uhkajaa Paksu pilvi päivän rannan sammuttaa; Päivän voittaa.

Meill' on vielä kesken paljo puhdetöitä, Siksi älkää sammuttako kynttilöitä; Mennä tulta lainaamaan ois hourun työ; Pirttihimme pinttynyt pimeä yö; Päivän voittaa.

Kuinhan haihtuu pilvi, nousee päiväkulta, Ja kuin enää eroittaa ei taida tulta, Vasta silloin sammutella aika ois, Silloin laulella, kuin lamput pannaan pois: "Päivä voittaa!"

Ilmarista tarvis.

Ilmarin, ihmetten herran, Selvimmän seppien pään, Soisin viel' käyväksi kerran Ilmoilla maan pahan tään.

Tenhosan teettäisin miekan: Silläkös silpoa vois Päältänsä myrkkyisen, viekkaan Kyyn kähykieliä pois!

Vieläpä teettäisin seulan, Tietosan, taiteliaan, Oikean ihmisten-seulan, Kummaks' ja kammoksi maan.

Seula se puohdinna oisi Patriotismin ja muun, Ruumenten röykköhön loisi Pois nämä pieksäjät suun!

Kreikkalaisen vala.

(Menneestä vuosisadasta).[4]

Kuin kauan. Palikarit, kuin kauan aiomme Kuin karhut yksin käydä me rotkoiss' vuortemme? Kuin kauan metsiss' olla ja piillä aina näin? Ja vanhempamme jättää ja lapset, synnyinmaan, Myös hellät mielenliitot ja tunnot unhottaa? Yks' hetki kallihimpi on olla valloillaan, Kuin vuotta viisikymment' on orjan kahleissaan; Elo kurja se, kuin täytyy vaan aina peljätä, Ett' eikö päätän' poikki jo kohta lyötetä! Siis yhtykäämme kaikki! Jo aika tullut on! Ja ristin päällä liitto lyökäämme vilpitön. Niin nostakaamme kättä me kaikki vannomaan Nyt Luojan vahvan kautta ja kaikkivaltijaan: "Sen vannon sulle, Herra: ei hirmuhaltija Mun niskoani koskaan voi maahan kuonnuttaa, Mua pakko ei, ei pyyntö saa häntä kuulemaan, Ei uhkaus eikä kulta, jos kaiken maailman. Niin kauan kuin mä liikun ja allani on maa, On mulla yksi toivo: tuo Turkki turmella. Mä orjanluonnon murran ja kahleet synnyinmaan' Ja tappelussa seison ain' läsnä johtajaan'. Jos rikkoisin tään liiton, mua taivas rankase, Ja luhdo luuni tuhkaks' ja tuuleen viskele!"

Virolaisen valitus.

(Mukaelma.)

Enpä tuohon tuskastuisi, Pahastuisi pakkotyöhön, Enkä kaskea kajoisi, Palon polttoa pakene. Vaan ma tuskastun talohon, Pahastun hovin pahoihin, Kajoan kovan kuria, Kovan ilkeän isännän, Suuta suuren Saksalaisen, Kättä korkean komannon. -- Voi sinua, Virolainen, Virolainen, vaivalainen! Punaiset on herran portit, Herran ukset hurmehiset Verestä Viron urosten, Viron poikien punasta. Miehet rauoissa rujuvat, Virot vertensä vilussa. Pojat pauloissa pahoissa, Toiset tyrmien tuhossa. Immet itkien matavat, Valittaen vanhat vaimot Armoa anelemahan, Huojennusta huutamahan Herralta kovan kovalta, Isännältä ilkeältä. Isäntä ulos ajavi, Herra heitti huonehesta, Rengillänsä ruoskittavi, Passarillansa panetti Armojen anelijoita, Hakijoita huojennuksen. -- Min kana munan munivi, Se on syöä Saksalainen; Minkä lammas lapsen saapi, Se on paistiksi pahalle; Lehmä vasikan valutti, Herttaisen härän Heluna, Ottipa, osasi senkin, Riisti raukalta Virolta; Tamma varsansa tekasi, Orihin olille saatti, Ori Saksan reen etehen, Saksan suositeltavaksi; Äiti poian tuuitteli, Turvaksensa toivotteli, Sinnepä sekin sekautui, Orja olkosi pojiksi; Päivät viettävi pelossa Rukoellen ruoskijoita, Yöt uuettomat vesissä Rukoellen Luojoansa, Luojalta lohutustansa, Kullan kuoleman tuloa. --

Paha on päähän pääseminen, Tuima aikahan tulenta; Tulta tuoahan hovissa Hovin leipänä etehen. Itkua oluet siellä, Viinansa haluvesiä, Kipunoit' on kakkaransa, Vitsoja veropalansa.

Jos ma pääsisin pahasta, Pahan pauloista pahoista, Pääsen tuimasta tulesta, Hukan hirveän kiasta, Pääsen karhun kainalosta, Hauin suuren hampahista. Jos ma pääsisin hovista, Herran linnan liepeheltä, Et sinä enämpi minua, Koira kirjava, purisi, Etkä päälleni enämpi Kavahtaisi, koira musta.

Tehkös liitto, koiraseni, Luja liitto laatikamme, Ett' etten enämpi hauku, Purisi kovan kovasti, Niin minä lihoa toisin, Kakut kantaisin eteenne, Kainalossani Kokille, Huivillani Hurttaselle, Simolle hihan sisässä, Pennulle poveni päällä.

II.

Elämä.

(Kreikasta.)

Niinkuin laivan on aalloill', on ihmisen retkiki täällä, Tuiskut ja tuulispäät kaikki se kärsiä saa; Onni se on perimiesnä ja sattuma sill' apulaisna, Yhden yhdänne luo, toisia toisanne vie; Yksiä lauhkea tuuli ja myrskyt toisia kohtaa, Yhteen vaan satamaan kaikki he viimeksi käy!

Epäilijä.

Minä etsin ja etsin jo kauvan -- Ilon polvuilta poiketen pois -- Sitä lähdettä, jostapa rauhan Sydänparkani siemata vois.

Elon vimmahan heitimme hurjaan, Olin maailman markkinamies; Minä arvelin: mielehen' kurjaan Tämä lohtua tuo kukaties.

Nepä, hekkuman hehku ja huiske, Pian tuhkalta tuntuivat vaan, Sulonaisenki suutelot, kuiske Rupes' kohta jo inhoittamaan.

Ja ma istuimme viisasten luokse Sekä juurehen tietojen-puun: Muka tästä se neste nyt juoksee, Joka jäähtää mun polttavan suun'!

Ja he ottivat omenan puustaan, Ja mun syödäni antoivat sen. Vaan karvas ja kuiv' ol' se suustan', Siten jäähdintä saanut ma en.

Jopa selvemmän vastauksen, luulin, Toki taitehen hengeltä saan; Mut vaan kantelon kaikua kuulin Kysymykseeni polttelevaan.

Ja ma kaikesta, kuin täten koetin, Läpi etsien taivahan, maan, Mitä vaivainen muuta ma voitin: Epätoivon ja epäilyn vaan!

Kohtalon ivaus.

Siin' ompi nyt se nuori, hellä äiti, Joll' ol' niin suuri huoli lapsistaan; Hän kylmänä ja tunnotoinna tuossa On Tuonen hääpuvussa arkussaan!

Juur' viimeisen nyt kerran puolisonsa Kalliita kasvoja sen nähdä saa; Ah, tummennut on, sammunut se silmä, Jok' ennen tälle säihkys' rakkautta!

Täss' ompi murtua jo miehen mieli; Vaan murheen maljan pohjahan hän juo: Juur' tällöin lapsentyttö, kantain, lasta Nuorinta äitin arkun luokse tuo.

Laps' äitiänsä katselee ja nauraa, Ei tunne Tuonen tässä käynehen, Ei Manalaan menoa, luulee äitin Vaan oudonlaiseen sänkyyn nukkuneen!

Herättää tahtoo äitin, tapailevi Sen kääriliinasia kädellään, Ei tiedä, ne on Kalman juhlavaatteet, Joiss' äiti ijäks' hältä kätketään!

Koston päivä.

(Dies irae, dies illa.)

Koston päiv' on julma, suuri, Silloin murtuu luonnon muuri, Tietäjät näin lausuu juuri.

Silloin kaikki hämmästyvi, Luodut kaikki peljästyvi, Tuomari kuin lähestyvi.

Enkelit ne torvillansa Kutsuu kuolleet haudoistansa Saamaan palkan Luojaltansa.