Part 2

Tunnettu on kuitenkin, että useimmat olivat toivoneet Ahlqvistista runoilijaa eikä tiedemiestä. Eräässä kirjeessä, jonka H. Kellgren v. 1847 kirjoitti Ahlqvistille Pariisista, hän nuhtelee Ahlqvistia siitä, että hän oli pitänyt erään varomattoman puheen, jonka vuoksi hän oli yliopistosta karkoitettu, sanoo ettei Ahlqvistilla ole oikeutta ajattelemattomuudella salvata edestänsä tietä, jolla hän epäilemättä on hyötyä tekevä, sekä jatkaa sen jälkeen:

Sinä olet syntynyt suomalainen, sinulla on syvä ja todellinen synnynnäinen tunne suomen kielen kauneudelle ja sisimmälle luonnolle, ja kyllin runollista aistia sen käsittelemiseksi. Seuraa tätä synnynnäisten taipumustesi viittausta, aseta määräksesi rikastuttaa suomalaista kirjallisuutta, ei kieliopillisilla kirjoituksilla, vaan elävällä käsittelyllä, aseta määräksesi rikastuttaa sen niukkaa kirjallisuutta, muodostaa sitä aikamme aatteita esiintuomaan, niin sinulla on päämäärä kyllin korkea sen vuoksi uhrataksesi hetken pienet päähänpistot ja lämpöiselle sydämelle tavallisen uhmaamisen ja myrskyämisen halun. Sinä itse tiedät, ettet voi saavuttaa tätä päämäärää ilman todentekoa ja opinnoita, mutta se on kylläksi korkea ansaitsemaan tätä ponnistusta ja uhrautumista. Opi ennen kaikkea äläkä anna hetken menestyksen viekoitella itseäsi hedelmiä tuottavasta vakavasta toiminnasta.

Tunnettu on, että Snellmankin katsoi vahingoksi Ahlqvistin lopullista kääntymistä tiedemiehen tielle valittaen että "myös Ahlqvist nyt lopullisesti on tullut kieliopintekijäksi". Miten lieneekin, varma on ainakin, että Oksanen oli runon sukua, oli todellinen lyyrillinen runoilijaluonne. Hänen runoelmansa ovat ensimäiset, joita sekä muodon että sisällyksen puolesta voipi katsoa varsinaiseksi taiderunoksi suomen kielellä, eikä kukaan myöhemmistä runoilijoista ole voittanut Oksasen runojen voimakasta ja koristelematonta kauneutta.

Useat Oksasen runoista ilmestyivät ensinnä sanomalehdissä. Ainoat runokokoelmat, mitä hän on julkaissut, ovat "Säkenien" molemmat "parvet", jotka myöhemmissä painoksissa ovat yhdistetyt yhteen. Ensimäinen parvi "Säkeniä" ilmestyi v. 1860 ja jo v. 1863 siitä tuli toinen lisätty painos. V. 1868 julkaisi runoilija "Säkenien" toisen parven ja v. 1877 molemmista parvista "vähennetyn ja enännetyn laitoksen", josta tarkalla itsearvostelulla oli vähempiarvoiset tuotteet pois karsittu. Tämä laitos on Säkenien varsinainen "normaalipainos", jonka mukaan Säkenien runoilija on arvosteltava. V. 1881 ilmestynyt uusi painos sisälsi vain muutamia lisiä, samoinkuin tähän painokseen, joka nyt lukijalle tarjotaan, on lisätty ne muutamat runot, jotka runoilija viimeisinä elinvuosinaan 1881:n jälkeen on sepittänyt. Runsas ei siis ole Oksasen runollinen tuotteliaisuus, mutta runoilija ei ole arvosteltava teostensa runsauden, vaan laadun mukaan.

Se maailmankatsomus, joka Oksasen runoissa esiintyy, on jossakin määrässä synkkä ja raskas, mutta se on samalla tosirunollinen. Syvä ja voimakas on aina hänen runonsa tunnelma, olipa sitten aihe otettu isänmaan yleisistä asioista, perhe-elämän ahtaasta piiristä tai runoilijan oman sydämen sisäisistä taisteluista.

Ensisijassa hänen laulujensa esineenä olivat isänmaa ja äidinkieli. Kukapa ei tuntisi "Savolaisen laulua" ja "Suomen valtaa"! Kansanlauluina ne ovat tunkeuneet jokaiseen Suomen mökkiin, edellinen Kaarle Collanin sävelillä siivittämänä, jälkimäinen itävaltalaisen kansanlaulun sävelen kantamana. "Suomen vallassa" runoilija kohottaa äänensä rohkeasti, toivoen suomen kielelle korkeata kaikua, mutta toisissa lauluissa on hänen mielensä äidinkielen alhaisen aseman vuoksi murheella täytettynä. Katsoessaan Suomen kansan kehityksen hitautta hän tunsi toivottomuuden rintaansa turmelevan:

Tuopa tuopi tuiman tunnon. Tuo ainakin mustan mielen: Milloinhan sulavi Suomi. Milloin Suomessa sydämet, Konsahan kevät tulevi, Konsa hanget lähtenevi Suomen poikien povista, Verestä viluisen kansan!

Sama suruisa tunnelma esiintyy runoissa "Miksikä aina suret?" ja "Silloin saisi Tuoni tulla", joissa hän lausuu silloin haluavansa Tuonen lepoon, kuin koittaa aamu.

-- -- -- jona sais tuhatvuotisen huolien itkun Suomeni sammuttaa, uutt' elämist' alottaa,

taikka silloin,

Kuin näkisin näännyksistä Suomenmaani suoriavan. Kuin kuulisin Suomen kielen Suomen kaiken kansan suusta.

Kun nälänkauhut Suomea kohtasivat, niin hän kevättalvella 1868 tuskaisin sydämin laulaa isänmaalle, äidilleen:

Ees laulan torjuks' tuonen Omalla kielelläs; Jos auttais: sydänsuonen' Puhkaisin mielellän';

Johtaisin suuhus johdon Sulinta vertani, Kuin tietäisin tään rohdon Sun saavan terveeksi!

Mutta eipä hän kuitenkaan vain toivottomuuden säveliä virittänyt, hän uskalsi myös maansa tulevaisuutta toivoa:

Niinkuin säen pilvistä pudonnut, Sadettenkin alla sammumatta Kytemistään korvossa kytevi, Salaisesti sammalikon alla Kulkee mättähästä mättähäsen Puiden juuret poltellen ja viimein Ilmivalkeahan leimahtavi. Siitä siirtyy, kiihtyy, laajenevi, Yli maan ja taivaan liekki läikkyy, Salon hongat maahan horjahtavat, Kumohonpa kaatuu korpikuuset; -- Tällä lailla Suomen Suomalaisuus Sydämestä syttyy sydämehen, Mielestä menevi toiseen mieleen, Kunne yksi toivo, yksi tunne Sydämessä kaiken kansan sykkää.

Siihen kunnioitukseen, jota 1869 v:n maisterit osottivat hänelle valitsemalla hänet promotsioni-runoilijaksi, hän vastasi ihanalla runoelmalla, ensimäisellä suomalaisella promotsionirunolla, jolla hän toi Suomen runottaren "Suomen suureen oppisalihin" vaatien sille siellä emännän sijaa. Tässä runossaan hän ennusti:

-- -- -- nuo Dafnen seppeleetkin -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- Suloisin Suomen sanoin painetahan Jo Suomen nuorukaisten kulmille.

Tämän ennustuksen hän itse seppelöitsijänä toteutti, hän samainen, joka yliopiston rehtorina on ensi kerran suomalaisella sanalla tervehtänyt yliopiston nuorisoa.

Lempirunoja ei Oksanen ole suurempaa määrää julkaissut eivätkä nekään, mitkä hän on kirjoittanut, ole hänen paraita tuotteitaan. Myöskään kertomarunoutta ei hän ole viljellyt; kertomarunouden ja lyriikan rajalla on kuitenkin hänen balladinsa "Koskenlaskijan morsiamet", joka on Oksasen runottaren ihanimpia luomia.

Niissä runoissa, jotka liikkuvat kodin piirissä tai jotka kuvaavat runoilijan oman sydämen mielialoja esiintyy usein surumielisyyttä, tyytymättömyyttä siihen, mitä oli aikaan saanut, niinkuin runoissa "Eräänä syntymäpäivänä", "Mun kesäni" ja "Kynälampi", monestipa syvää katkeruuttakin, niinkuin esim. runoissa: "Eräsnä katkerana hetkenä" tai "Lapsuuteni paikoilla". Ken on lukenut semmoiset runot kuin "Pikku Annan kuoltua" tai "Epäilijä" taikkapa "Sydämeni asukkaat" tietää, kuinka Oksasen koristelematon laulu oli omansa kuvaamaan miehekkään sydämen syvää tunnetta ja sen taisteluita. Hänen sydämensä ikäänkuin pakeni maailman hyörinästä etsimään rauhaa runon ihanteellisissa maailmoissa. Ja tämmöinen runneltu, puutteellisuuttaan tunteva ja tunnustava sydän se ohjasi Oksasen työtä, kun hän oli osallisena virsikirjan valmistamisessa Suomen kansalle.

Oksanen oli erinomainen taitaja runon muodon puhtaudessa ja klassillisessa kauneudessa. Hänen muodollinen etevyytensä tulee loistavasti esiin useissa käännöksissä, etenkin Schillerin "Laulussa kellosta", joka erittäin etevällä tavalla esittää suomeksi alkuteoksen moninaiset vaikeat runomitat. Hänen alkuperäisistä runoistaan tahdon muodollisena mestariteoksena erittäin huomauttaa runoa "Kerran viinikellarissa", joka muuten synkän humorinsa puolesta edustaa eri puolta Oksasen runoudessa. Muuten hänen humorinsa toisinaan, niinkuin "Kommissa", esiintyy pistävänä ivana ja satiirina.

Suorasanaista runoutta ei Ahlqvist ole sanottavasti viljellyt, vaikkapa kyllä hänen proosansa taiteellinen muoto, osuvat kuvat ja naulan kantaa tapaavat kansanomaiset käänteet aina todistavat runoilijan käsialaa. Mainitsemista ansaitsee hänen "Satunsa", tuo nuoren ylioppilaan liikuttava "kansatieteellinen unelma", jonka julkaisemista aikoinaan (Suomettaressa 1847) esim. Kellgren kirjeessänsä pitää äärettömänä varomattomuutena ja joka luultavasti ainoastaan sen vuoksi, ettei sensori sitä käsittänyt, pääsi julkisuuteen. Hänen jälkeenjääneistä papereistaan selviää, että hän nuoruudenpäivinään on kirjoittanut novellinkin, ensimäisen ja ainoan novellinsa "Kolme joulua", josta Z. Topelius v. 1847 on antanut lausunnon sen johdosta, että se oli annettu Savokarjalaiselle osakunnalle kilpakirjoituksena. Hän kiittää sitä, esittää sitä palkittavaksi, valittaen samalla ettei sitä milloinkaan voi painattaa. Arvattavasti syynä oli se, että novelli, niinkuin Topeliuksen lausunto osottaa, sisältää "knoppar af inhemsk satir -- mot officerare och länsmän" (ivallisia letkauksia upseereja ja nimismiehiä vastaan)!

Oksasen runollisina opettajina ovat ensi sijassa olleet suomalaisen kansanrunouden ja Runebergin keskenään läheistä sukua olevat runottaret. Näiltä opittua nähtävästi on hänen selvä, puhdasluontoinen esitystapansa. Mutta itsenäinen runoilijahenki Oksanen sittenkin oli. Ei kuvausvoiman lento, ei näköalojen laajuus, ei kuvien loistavuus, ei ajatusten leimahtelevaisuus ole se, mikä on Oksasen runouden voimana, vaan sen voima on siinä, että hän on ihmissydämen, henkisesti rikkaan ihmissydämen runoilija. Todellisena, puhtaasti lyyrillisenä runoilijana hän on runoudessaan antanut lukijalle oman itsensä, oman ristiriitaisen sydämensä toiveet ja toivottomuuden, sen tunteet ja taistelut. Oksasen "Säkenet" eivät ole vain syttyneet ja sammuneet, vaan ne ovat myöskin sydämiä sytytelleet, saaneet

-- -- -- laulun innon Uutta, tulta leimuamaan Sydämissä Suomalaisten Yli kaiken Suomenmaan.

Hänen ikuinen ansionsa suomalaisena runoilijana on, että hän ensi iskulla kohotti suomalaisen laulun tositaiteelliselle asteelle, voimme sanoa: vanhemman ruotsalaisen laulun tasalle.

Oksasen runous sallii meidän luoda katsauksen ihmissieluun, jonka olennossa esiintyy äärettömän paljo viehättävää. Hän on itse laulanut:

Yks' perkele. Yks' enkeli Asuvat sydämessäni: Ne taistelee Ja kamppailee, Yks' toistaan voittaa koittelee.

Ja tämä epäilemättä sisältää täyttä totta. Ahlqvist oli vastakohtien mies. Hänessä oli ikäänkuin kaksi olentoa, toinen karkea, kärtyisä, jokapäiväinen, toinen hienotunteinen ja hellä. Pinta, ulko-olento oli kova ja karkea, luotaan työntävä, mutta ken kerrankin sai luoda silmäyksen siihen lämpimään, suomalaiseen, vilpittömään sydämeen, joka piili kuoren alla, ei voinut olla tätä miestä kohtaan tuntematta kunnioituksen, jopa rakkauden tunteita. Hänellä oli voimakkaita intohimoja, joita hän ei aina kyennyt hillitsemään. Jokainen saattoi jo ensi kerran häntä nähdessään havaita, ettei hän ollut mikään jokapäiväinen henkilö. Harvoille oli suotu päästä häntä lähelle, mutta vieraampikin saattoi huomata hänen lujaa oikeudentuntoaan, hänen tarmokasta ja itsenäistä luonnettansa, jokaisen täytyi sanalla sanoen tunnustaa, että hän oli "kokonansa mies, mies kerrallansa".

Tunnettu on, että Ahlqvist ensi ylioppilasvuosistaan alkaen oli suomalaisuuden innokkaimpia taistelijoita, niin myöskin että hän joksikin aikaa, kokonaan erkani muista, jotka suomalaisuuden hyväksi työskentelivät. Epäilemättä tähän eroon oli monta syytä, joita emme nykyään edes voi täydelleen arvostella. August Ahlqvist ei ollut varsinaisesti valtiollinen henkilö, ja hänen luonteensa oli siksi itsenäinen ja kulmikas, ettei hän suinkaan sopinut puoluemieheksi, puoluekuria noudattamaan, muiden mukaan taipumaan, vaan hän mielemmin jätti muut ja kulki omaa tietänsä. Hän itse sanoo:

"Hänen suurin vikansa on se, ett'ei hän ole antautunut tuon mainitun lipun [s.o. puoluelipun] alaiseksi. Vaan tätä hän ei ole parhaallakaan tahdollansa voinut. Hänen luonteessansa on ne, luultavasti moitteen-alaiset, omaisuudet, että hän pitää vähäisen kirjallisen toimintonsa täytenä todentekona eikä voi sitä antaa kenenkään aikeiden välikappaleeksi, ja että hän lausuu ajatuksensa suoraan ulos. Ilman sitä on hän aina pitänyt Suomen kielen asiata niin korkeana, että kaikki muu keinoileminen sen eteen kuin uskollinen ja hiljainen työnteko, joka paraiten sujuu, kuin sitä tekee yksinänsä ja oman vakuutuksensa mukaan, tuntuu hänestä sekä lapsekkaalta että irstaiselta. Huono lippukuntalainen, mokoma mies!"

Sitä paitsi hän epäilemättä toivoi, että suomalaisuuden asian ajaminen olisi voinut käydä ilman niin katkerata taistelua, kuin mikä oli alkanut. Hänestä jotkut suomalaiset taisteluinnossaan eivät kylliksi tunnustaneet sitä etua, joka suomalaisilla oli ollut heidän yhteydestään ruotsalaisten kanssa. "Kyykäärmeet" kuiskivat eripuraisuuden sanoja Suomen kansalle, sen sijaan että ystävyyden pitäisi vallita suomalaisen ja ruotsalaisen välillä (runo "Valtiollista"). Runossaan "Päivä koittaa" hän huomauttaa:

"Katsokaa, kuin kaakkosesta uhkajaa Paksu pilvi päivän rannan sammuttaa. Päivän voittaa.

Meill' on vielä kesken paljo puhdetöitä, Siksi älkää sammuttako kynttilöitä."

Tämä käsitys, että ruotsalainen sivistys, jota hän näillä "kynttilöillä" tarkoittaa, oli meille äärettömän tärkeä, tämä käsitys oli häneen juurtunut etenkin hänen laajoilla matkoillaan, joilla hän oli nähnyt heimokansojemme kansallista kurjuutta -- sen hän on monesti lausunut ilmi, muun muassa promotsionirunossaan (vrt. myös runoa "Meidän vieraissa-käynnit"). Ja tämän sivistyksen hän katsoi velvoittavan suomalaisia kiitollisuudenvelkaan ruotsalaisia kohtaan, jota hän erittäin terotti mieleen Savonlinnan riemujuhlassa 1875 pitämässään puheessa. "Kiitollisuudenvelka" oli siihen aikaan valtiollinen mahtisana, jota käytettiin aivan toisessa mielessä, kuin mitä Ahlqvist tarkoitti, ja sen käyttäminen saattoi helposti sekä suomen- että ruotsinmieliset väärin ymmärtämään hänen kantaansa. Ahlqvist on kuitenkin samalla nimenomaan lausunut, että tämä "kiitollisuuden-velka on suoritettava vain siten, että ruotsalaisille osotetaan rahtunen ystävyyttä ja kunnioitusta", lisäten että "nämät tunteet eivät estä meitä tekemästä työtä oman kielen ja kansamme kehkeyttämiseksi" (Uusi Suometar 1876, N:o 23). Tulee myöskin muistaa, että Ahlqvist oli kielimies ja että hänen nurjamielisyyteensä epäilemättä on vaikuttanut sekin, että suomalaisuuden johtajien käyttämä suomenkieli ei häntä tyydyttänyt, ja sen tähden hän katsoi heidän toimintansa kielen kehkeymiselle vaaralliseksi ja tahtoi "pelastaa kielen ja kirjallisuuden kelvottomien viljelijäin käsiin joutumasta". Tuskin on epäiltävää, että hänen erkanemiseensa myöskin vaikutti jonkinlainen syrjäyttämisen tunne, joka saattoi hänen valtavat intohimonsa kuohuksiin.

Oli miten olikin, meillä ei ole mitään syytä epäillä Ahlqvistin vilpitöntä, horjumatonta rakkautta isänmaata ja äidinkieltä kohtaan. Hänen toivojensa määränä pysyi aina viimeiseen hengenvetoon saakka se aika, jolloin

Yksi mieli ... yhdistävi Henget keskenään nyt kiistäväiset Yhdeksi lujaksi, sitkeäksi, Sopusointuisaksi Suomenmaaksi.

* * * * *

Eräänä syksyisenä päivänä istui runoilija työpöytänsä ääressä tehdäkseen viimeisiä korjauksia runoelmaan, jonka hän tahtoi lähettää sävelillä siivitettäväksi. Se runoelma oli "Punkaharjun laulutytön laulu", yksi niitä uusia runoja, joita tämä Säkenien painos sisältää, runo, joka osottaa että runotar pysyi Oksasen ystävänä aina viime hetkeen saakka.

Juuri kuin runoilijan henki väikkyi ihanteiden maailmassa, juuri kuin Suomen ihanan luonnon sävelet kaikuivat hänen sielussaan, juuri silloin painoi Tuonen impi kylmän suutelonsa hänen otsallensa. Hän tunsi kuolonväristykset ruumiissaan, ja viiden päivän kuluttua, 20 p. marrask. 1889, oli henki jättänyt maallisen majansa ja kiitänyt ikuisiin avaruuksiin.

August Ahlqvist, A. Oksanen muutti pois keskuudestamme, -- mutta hän ei kuitenkaan ole kuollut, sillä hänen työnsä elää, hänen muistonsa elää. Ja hänen muistonsa on semmoinen muisto, joka meitä kaikkia velvoittaa. Me kaikki Suomi-äidin pojat ja tyttäret yhdymme hänen Castrénista lausumiinsa sanoihin, jotka on häneen itseensä sovitettu:

Hälle patsaan nostamme, kuin lupaamme: Miehuudella lempiä synnyinmaata, Helleydelläpä hoitaa äidinkieltä, Kuin teki Ahlqvist.

E. N. Setälä.

SÄKENET.

_Syksyn kolkko, synkkä ilta Kattaa kaupungin ja maan, Raskahasti rannan aalto Vastaa kuusten huminaan.

Kuusten alla seisoo suojus, Sepä kattotorvestaan Sukkelasti suitsuttavi Säkeniä ilmahan.

Säkenet ne säihkyellen Tuulen kanssa tanssivat, Heloittavat hetken aian, Tuikahtavat, -- sammuvat.

Lämmintä ei niistä lähde, Valkene ei valju yö, Mut ne kertoo, kuinka siellä Ahkera on alla työ.

Kaikuvalla kalkkehella Seppä rautaa kuonnuttaa, Painavilla palkehilla Taaskin tulta tupruuttaa.

Säkeniä uusi sarja Lentää yöhön sankeaan, Kylän lapset seisottavat Noita tuossa katsomaan.

Säkenell' ei pitkä kaari Ole ilmamatkoaan, Tulen vaan saa syttymähän Käyden tulta-ottavaan.

Näinpä, lauluni, sä lennä Säkenenä säihkyten, Nuorten mieltä miellytellen, Sytytellen, sammuen.

Ehkä saisit laulun innon Uutta tulta leimuumaan Sydämissä Suomalaisten Yli kaiken Suomenmaan._

I.

Savolaisen laulu.

Mun muistuu mieleheni nyt Suloinen Savonmaa, Sen kansa kaikki kärsinyt Ja onnehensa tyytynyt, Tää armas, kallis maa!

Kuin korkeat sen kukkulat, Kuin vaarat loistoiset! Ja laaksot kuinka rauhaisat, Ja lehdot kuinka vilppahat, Kuin tummat siimehet!

Sen salot kuin siniset on, Puut kuinka tuuheat, Ja kuin humina hongikon Syv' on ja jylhä, ponneton, Ja tuulet lauhkeat!

Ja kussa tähdet tuikkavat Kovalla talvella, Ja kussa Pohjan valkeat Suloisemmasti suihkavat Kuin Savon taivaalla?

Tok' yhtä vielä muistelen, Sen suihke armaampi, Se silmä on Savottaren, Johonka taivas loistehen Ja sinens' yhdisti.

Me emme liioin kerskuko, Sanomme kumminkin: Muu Suomi, ellys ilkkuko, Jos meill' on hoikka kukkaro, Jos köyhiks' keksittiin.

Useinpa pelto kultainen Se sulla kellerti, Kuin meidän vaivan, viljehen Kumohon löi vihoillinen Ja poltti tuhkaksi.

Ja monta kertaa sattui niin, Kuin meitä vainot löit, Kuin vaimot, lapset kaadettiin Ja miehet sortui sotihin, Sä rauhan leipää söit.

Jos kielin voisi kertoa Näkönsä vanhat puut, Ja meidän vaarat virkkoa, Ja meidän laaksot lausua, Sanella salmensuut;

Niin niistäpä useampi Hyv' ois todistamaan: "Täss' Savon joukko tappeli, Ja joka kynsi kylmeni Edestä Suomenmaan!"

Siis maat' en muuta tietää voi Savoa kalliimpaa, Ja mulle ei mikään niin soi Kaikesta, minkä Luoja loi, Kuin: "armas Savonmaa!"

Suomen valta.

Nonse, riennä, Suomen kieli, Korkealle kaikumaan! Suomen kieli, Suomen mieli, Niiss' on suoja Suomenmaan: Yksi mieli, yksi kieli Väinön kansan soinnuttaa. Nouse, riennä, Suomen kieli, Korkealle kaikumaan!

Suomalaisen kuokka, aura Kyntäneet on Suomenmaan; Kasvoi vehnä taikka kaura, Maa on meidän perkamaa. Kelläs täss' ois äänen vuoro Meidän maata johdattaa? Nouse siis sä, Suomen kieli, Korkealle kaikumaan!

Suomalainen yksin kesti Ruton, näljän aikana, Yksin miekallansa esti Vihoillisen maastansa; Suomalain' siis yksin käyköön Käsin ohjiin onnensa. Nouse, nouse, Suomen kieli, Korkealle kaikumaan!

Äänisjärvi, Pohjanlahti, Auranrannat, Vienansuu, Siin' on, Suomalainen, mahti, Jok' ei oo kenenkään muun, Sillä maalla sie oot vahti; Älä ääntäs halveksu! Nouse, riennä, Suomen kieli, Korkealle kaikumaan!

Sotamarssi.

(Porrassalmen tappelun muistoksi.)

Syttynyt on sota julma, Vihan liekki leimuaa; Punainen on Pohjan kulma, Verta, tulta ennustaa. Rientäkäämme, Savolaiset, Sekä poijat Pohjolaiset, Myös sä, kansa Karjalan, Vihollista vastahan! Meidän hurraa kankaat kaikuu, Niinkuin tuhat ääntä ois, Vaarat virkkaa, rannat raikuu: Väkivalta täältä pois!

Laukku selkään, miekka vyölle, Tulikeihäs olalle! Vihurina veren työlle Rientäkäämme rajalle! Rientäkäämme j.n.e.

Meidän tääll' on niityt, pellot, Meidän lehdot, laaksot, puut; Meidän karjain kuuluu kellot: Meidän maata ei saa muut. Rientäkäämme j.n.e.

Kas, kuin sotalippu liehuu, Entäin kohti etelää! Kohta kyllä rauta riehuu, Verivirrat höyryää. Rientäkäämme j.n.e.

Marssi päälle, Pohjan poika, Vihollista varsin luo! Hakkaa päälle, Pohjan poika! Luoja sulle voiton suo. Rientäkäämme Savolaiset, Sekä poijat Pohjolaiset, Myös sä, kansa Karjalan, Vihollista vastahan! Meidän hurraa kankaat kaikuu, Niinkuin tuhat ääntä ois, Vaarat virkkaa, rannat raikuu: Väkivalta täältä pois!

Unelmia.

Kuin monta unta kullaista On, kurja Suomi, sulle nähty, Ja toivotusta harrasta Kuin monta, mont' on sulle tehty!

Pois aavaan maahan Aasian Sä täältä toivottiin takaisin, Sun ratsus polki hiekkahan, Ja tuuli jälkesi lakasi.

Siell' istuit luona karjaisi Ja mietit huopasuojan alla, Ja lapsesi ne viihdytti Sua soittain, laulain, tanssimalla.

Ja toisen kerran lohkaistiin Sä entisiltä juuriltasi, Ja merten keskeen heitettiin Näin nauttimahan onneasi.

Min suloisena saarena Kohosit siellä lainehesta, Ja palmut peitti varjollaan Sua kuuman päivän polttehesta.

Omana siellä kansanas Olostit tyytyväisin mielin, Ei estetty siell' onneas Ei miekoin, eikä vierain kielin.

Ja laajat lahtes ahtausi Kaupungin, kansoin, laivoin ylpein, Ja niin sun siell' ol' ollasi Kuin neidon tyyntä merta kylpein.

Taas toisen kerran toivottiin Sä kaukaisehen lännen maahan, Ja palstat laajat lohkottiin Kylvääsi korpeen viljavahan.

Sä maata läksit perkkaamaan Vapautuneella voimallasi; Maa siellä antoi antiaan Sataisen viljan vaivastasi.

Näin hyödyit, kasvoit laajensit Sä valtaas, maitas, mantereitas, Ja suuret laulun sankarit Sun helkyttävät kanteleitas.

Sun kuulus kulki maailmaan, Ja onnen oksia sä taitoit; Maan toista puolta ohjaamaan Myös miehen suomalaisen laitoit.

* * *

Näin, Suomeni, on moni mies Jo uniansa sulle nähnyt, Ja toivotusta, ken ne ties, Kuin monta onnellesi tehnyt.

Et koskaan näiden nähdä saa Hourauksien totehen käyvän, Tää köyhä maasi antamaan On suotu sulle onnes päivän.

Tääll' olet vahvaks' varttuva, Tääll' elos kauniiks' muutettava, Tääll' on sun kieles karttuva, Vapautes, valos voitettava.

Miksikä aina suret?