Part 2

Min korkeinta sun etsi ties, kaikk' elo kerran saavuttaa. Sa rauhaan astu: aamunmies käy aamunmiehelt' aikain taa.

KEN?

On maassa hetki Hellaan. Maass' onko henki Hellaan, edestä kaiken kalleimman kun maassa kamppaellaan?

Kun vainonuolet taajat pimittää ilmat laajat, ken vastaa: sitä vilppaammin sivaltaa siimeen saajat?

Tuhannet eestä, takaa kun tulvii, kellä vakaa on ryhti mieheen viimeiseen, kuin vuori tulvan jakaa?

Siin' onko kirkkaat kalvat ja jäykät jänner-salvat, vai kaattavaksi kansan, maan myy osto-oppaat halvat?

Myy Efialteen eljet Thermopylaiset teljet, kun kuuliaisna synnyinmaan laeille kaatuu veljet!

On joka lämmin povi maan portti, puolto-ovi, jost' ylivoima yksikään ei suostumatta sovi.

On sola soukin, ahtain, miss' yksi, miesnä mahtain, mont' uhmaa, jotka ruoskitaan päin solaa sulloin, ahtain.

On puoltaa portti kaita, kun lie Leonidaita, kun siintää heillä sielussaan vapaitten miesten maita.

Solassa siinä seistä päin nuolta, miekkaa, peistä, solassa kuumain lähteiden ken vanno ei, ken meistä?

TERVEHDYSSÄKEITÄ

TERVEHDYSSÄKEITÄ IDA AALBERGILLE

seppeleesen 9.IV.1902.

Tulit, näytit, voitit. Tuhansien mielet ankeet avaroitit. Kaikkein sydänkielet kanteleenas soitit. Aatteet aateloitit pitkän arjen alta. Terve, Tietäjätär, suur' on Sulla valta: tulen taivahalta näytit, tulit, voitit.

PAAVO CAJANDERILLE

60-vuotiaalle, 24.XII.1906.

On jaksettu työ, jalo mahdettu mainetyö, sota kaunis käyty, saatu on kallis sato, on tähkät kultaiset korjatut, täynnä lato, runon kultia täynnä, joita ei ruoste syö.

On poikemmaksi torjuttu Pohjan yö, pois karkoitettu kalvas, vaaniva kato; kodin akkunat korkeni, puhki on talven pato, sulin väylin vallittu on meri välkkyvyö.

Kotirannan riemuks ainaisen aarteen sous sun töittes ylväs sarja purrelta pursi; on viimeisen sama into ja miehuus myötä,

kuin sen, joka ammoin ensinnä väylän mursi. Sana korkea kutsui, alttiina airut nous. Suur' airut, teit, teet Agricolaista työtä!

SNELLMANIN

satavuotispäivänä.

Surman usmat Suomen salpas. Kahtia ne iski kalpas, Kauas katsoit, kansan valpas.

Suomi Suomeksi -- se maalis. Vankkumatta tohdit vaalis. Uhrata -- se urhon saalis,

sota Suomen hallasuolla, Suomen touon, toivon puolla seista, kamppaella, kuolla...

Seisoit hehkuin, vaan et hyytyin vaan et tinkien, et tyytyin puolitöille miesten myytyin.

Vaappui onnen vaakalauta. Taipunut ei tarmos rauta. Siksi ei sua hautaa hauta.

Kalliolle kansas huoneen perustit. Ei peity Tuoneen soihtu hengen suurta luoneen.

Mahtias ei telje Mana. Seisot Suomen suurimpana. Sytytät kuin syntysana.

Terve! Alla aamun kaaren Sulle laihot Suomen saaren laulaa carmen saecularen.

LAULU TALVESSA.

Kalevalan 75-vuotispäivänä.

Kuristus rinnan, tuska toivoton, pimeys, pilkkanauru talven peikkoin, elämä sairas saakka kuolohon, luettu hetket tuomittujen, heikkoin.

On jäässä kaikki elon aallokot, ja kaikki, kesän haaveet hautaa hanki ei lehdot leiki, helky kantelot, on päivä vuorten vaskisien vanki.

Ja yö on, rannaton ja raskas yö, ja peikot riemuitsee: on meidän voitto, on elo teljetty, on tehty työ, ei koskaan kahlett' avaa aamun koitto!

Se totta lie: jääkausi kangastaa, ja maassa on niin kaameaa, niin mykkää; mut syvemmällä tuskaa, kuolemaa elävä, luova, lämmin aalto sykkää.

Se taivaan tuulten kanssa karkeloi, siin' aurinko ja avaruudet päilyi; jää kahlitkoon: se kauas unelmoi, yö kattakoon: sen päivänkaiho säilyi.

Ja ylösnousemattomaks se lie jo pantu paaden alle hautaan varmaan: se elää; teljetty lie siltä tie: kun hetki lyö, se halkoo vuoren harmaan.

Kun raskahasti haudat vaikenee, hyy kuollut peittää heljät sinipellot, mi pauhu hiljaisuuden halkaisee kuin yössä kaikuvaiset myrskykellot?

Sua uskon, voima, jok' et kuolla voi, sua, vuoksi tuhansien suonten tuoma, sun mahtis vapautta vartioi, ikeensä luo sen Imatrainen uoma.

Sa veistät kalliosta kantelees, soi lohkarein ja louhin virtes valta, pakahtuville virkkaa pauantees, ett' auki tie on ahdistuksen alta.

Tie kaunis voiman iankaikkisen! Soi yössä taintuvassa taiston torvet, ne puhuu puhki Turjan porttien, ne kutsuu: hengähtävät kuolon korvet.

Soi luote syvä: elää, liikahtaa jo kedot täynnä kuollehitten luita; kun vierität sä virttäs ankaraa, ei säveleitä silloin maassa muita.

Kaikk' itku maan sun kuohus kukkuroi, sa Kalevaisen sukuvirren soitat. Kun kuolo kulkee, routa ruhtinoi, sa laulain kohtalosi kostat, voitat.

Sa voitat, voittajaas et itse nää, siteistä päästät päivättömät vangit; käy ikitietään, korkealla pää, väkevän laulus ylpeät falangit.