Part 3

"Yksi Nurse S:lle", sanoi sisar, "ja toinen Nurse M:lle. Se on Great Bath Streetin varrella, Nurse. Tulkaa, niin näytän teille paikan kartasta. Voitte kulkea sangen pitkälle Clerkenwell-raitiotietä, ja sitten on teillä vain lyhyt matka käveltävänä. Potilas on eräs italialainen, rouva Cimelli, joka kaksi päivää sitten on saanut pienen lapsen. Kuten tiedätte, otamme sellaisia potilaita hoidettavaksemme niin pian kuin kätilö on heidät jättänyt."

"Vielä yhdestä asiasta tahdon teitä huomauttaa, Nurse", lisäsi sisar, "olkaa varovainen, kun kirjoitatte muistiin, millainen potilaanne taloudellinen asema on teidän mielestänne, sillä ne köyhät italialaiset, joihin me olemme tutustuneet täällä Lontoossa, ovat niin siisteyttä ja kauneutta rakastavia, että siitä voi helposti erehtyä. Lakanat potilaanne vuoteessa saattavat olla hienoilla välipitseillä koristeltuja, mutta sittenkään ette voi olla varma siitä, ettei talossa vallitse puute."

Hoitajatar otti laukkunsa, ja sisaren varoitukset mielessään hän läksi jokapäiväiselle kierrokselleen, jonka tällä kertaa piti alkaa uudesta potilaasta, koska hän oli enin altis tartunnalle.

Great Bath Streetiä ei ollut vaikea löytää. Rasvassa paistetun kalan kirpeä ja hiukan äitelä haju ilmaisi Nurse M:lle, jollei hän sitä jo ennestään olisi tietänyt, että hän nyt oli joutunut köyhälistön kaupunginosaan.

Numero 56:n pihalla leikitteli muutamia lapsia, ja hoitajattaren kysyessä, missä rouva Cimelli asui, kiinnitti muuan kymmenvuotias häneen mustat silmänsä, ja likainen sormi osoitti ensimmäistä ovea oikealla.

Sisaren kuvaus italialaisesta kodista oli hämmästyttävän oikea. Huone oli siisti ja tomuton, ja vuoteessa lumivalkoisten, leveillä välipitseillä koristettujen lakanain välissä makasi nuori äiti, jonka tumman pään vieressä kirjaillulla tyynynpäällisellä lepäsi toinen, pieni sysimusta pallo.

Kamiinissa kyti kivihiilivalkea kodikkaasti ja sen vieressä istui seitsemänvuotias tyttö neuloen ahkerasti pienen pientä vaatekappaletta.

Äiti pyysi Rosieta auttamaan Nursea kaikessa mitä tarvittiin, ja tyttö osoittikin olevansa erinomainen apulainen, kun pientä veljeä piti kylvetettämän tai äidille oli annettava tarpeellista apua.

Kaikki oli pian ja helposti suoritettu, ja annettuaan pienelle apulaiselleen tarpeelliset ohjeet, hoitajattaren piti juuri vetää päällystakkinsa ylleen, kun portaista kuului ulvontaa, ovi temmattiin kiivaasti auki, ja sama mustasilmäinen poika, joka äsken oli pihalla, ryntäsi sisään. Hän piteli toista kättään, josta vuosi verta.

Nuori hoitajatar katseli poikaa. "Miten saatat noin peloittaa äitiäsi", hän sanoi. "Ja vain sormen vuoksi, sinä joka olet mies. Miten sinä käyttäytyisitkään, jos olisit sodassa?"

Itku taukosi äkkiä, kun äiti mainittiin. Sormi, joka oli pahasti rutistunut, tutkittiin, pestiin -- se oli todellakin erikoisen välttämätöntä! -- ja sidottiin kaikkien sääntöjen mukaisesti.

Ja täten solmittiin monivuotinen ystävyys, niin, voipa sanoa koko elämän kestävä, sillä Albertin elämä ei ollut aivan pitkä.

Joka kerta, kun hoitajatar sitten tuli potilaansa luo Great Bath Streetin varrella, seisoi Albert moitteettoman puhtain sormin odottamassa, että hänen kääreensä vaihdettaisiin. Hoitajattaresta oli tullut hänen Nursensa, ja sormen sitominen oli tämän tärkein tehtävä italialaisessa kodissa. Sormi oli jo aikoja sitten vallan terve, kun Albert viimeinkin hyvin vastahakoisesti suostui siihen, että kääre jätettäisiin pois, mutta hän seisoi kuitenkin aina kauan ennakolta odottamassa ystäväänsä, kun hän tiesi tämän tulevan.

Kerran eronhetki kuitenkin koitti. Ja se oli todellinen ero, sillä nuoren hoitajattaren aika aluetyössä oli päättynyt, ja hän matkustaisi jälleen omaan maahansa. Suru oli valtaava.

"Albert on epätoivoissaan, Nurse", sanoi rouva Cimelli. "Hän tahtoisi jättää kotinsa, vanhempansa ja sisaruksensa ja seurata teitä, minne ikinä lähdettekin. Me emme voi pojalle mitään!"

Siitä tuli vaikea hetki. Albertin kuuma, italialainen veri oli kuohuksissa. Jos hän olisi ollut täysikasvuinen, hän varmaankin olisi iskenyt veitsensä kiihkeästi rakastettuun ystäväänsä, estääkseen tätä jättämästä häntä. Vasta kun hän oli itkusta ja huudosta vallan uupunut, saatiin hänet kuulemaan järkisyitä.

Eihän kysymyksessä nyt ollut ikuinen ero. Eihän matka Englannista Suomeen ollut niin pitkä, ja voisivathan he kirjoittaa toisilleen, ja varmasti he taas kerran tapaisivat toisensa, kun Nurse ensi kerralla tulisi Lontooseen.

"Ja minä rupean merimieheksi, kun tulen suureksi", sanoi Albert. "Ja sitten minä purjehdin Suomeen laivallani sinua hakemaan, ja sitten sinä ainiaaksi jäät luokseni."

Ja niin he erosivat, ja kirjelupaus pidettiin uskollisesti. Nurse sai vastaanottaa pieniä hupaisia, tottumattomalla kädellä piirrettyjä kirjeitä. Ne alkoivat aina: "Rakas Nurse, toivon että olet hyvissä voimissa, samoin kuin minä olin tätä kirjettä lähettäessäni", ja loppuivat: "sinun rakas Albertisi".

Ja niin kului kaksi vuotta, ja Nurse M:n tuuma matkustaa Englantiin toteutui.

Tietysti oli myös käytävä tervehtimässä aluepiirin ystäviä, etupäässä tietysti Great Bath Streetin asukkaita; ja puettuna lainattuun päällystakkiin ja hattuun Nurse meni kierrokselle, niinkuin entisinäkin aikoina.

Meillä, jossa ihmiset niin usein muuttavat asuntoa, on vaikeata käsittää, että hän löysi potilaansa samasta paikasta, mihin oli heidät jättänytkin. Köyhinkin heistä, Mrs Clark, asui edelleenkin tallin yläpuolella kahdessa huoneessaan, joihin pääsi kiipeämällä ylös tikapuita, ja jatkoi työtänsä, kotelojen valmistamista Buzzardin hienon ja tunnetun liikkeen hääkaakkuja varten.

Cimellien luona nousi ilo ylimmilleen. "Nursen lapsi", pikku Sydney, tuotiin nähtäväksi, ja hän saavutti hyvin ansaitun kiitoksen punaisilla poskillaan ja paksulla mustalla tukallaan. Uusi pienokainen oli sen jälkeen syntynyt, mutta hän oli vähän heikon näköinen.

"Hänellä on huono vatsa", sanoi äiti. Hän oli aina ollut heikonlainen, mutta eihän hän ollutkaan saanut niin hyvää hoitoa kuin Sydney, sillä olihan "heidän oma Nursensa" ollut poissa Suomessa. Albert oli kaupungilla, mutta hän tulisi tietysti äärettömän iloiseksi, kun hän saisi kuulla, että hän seuraavana päivänä oli kutsuttu ystävänsä luo aluehoitajatarkotiin.

Hän oli näkemisen arvoinen, kun hän seuraavana päivänä ilmaantui "vedellä kammattuna", valkoisella kauluksella ja punaisella kaulahuivilla varustettuna ja puettuna pyhäpukuunsa. "Sisarkin" tuli mukaan Nursen suunnittelemaan huvitusten pyörteeseen. Ensin kaikki kolme menivät Hippodroomiin, Lontoon suurimpaan sirkukseen, jossa kaikenkaltaisten merkillisyyksien pitäisi saada pojan silmät loistamaan, arveli Nurse. Mutta jos hän sitä oli odottanut, niin hän suuresti pettyi. Albert oli elävissä kuvissa nähnyt verisimpiä murhenäytelmiä, ja hänen silmänsä oli tottunut Lontoon katujen räikeän monivärisiin, kansan raaimpiin vietteihin vetoaviin ilmoituksiin, ja hän oli sitäpaitsi todellisuudessa, juopuneitten naapurien keskuudessa, nähnyt enemmän, kuin mikä hänen ijälleen oli hyödyllistä. Sentähden sirkusnäytäntö ei myöskään vaikuttanut häneen vähintäkään. Se oli kai hänen karaistulle maulleen kuin teevesi vanhalle juopolle.

Mutta sitten seurasi ohjelmassa numero, jonka nimi oli "mäkeälaskevat elefantit". Siinä oli kai noin parisenkymmentä suurta otusta, jotka kiipesivät portaita ylös ja sitten toinen toisensa jälkeen istuutuivat kintuilleen ja lautaa pitkin liukuivat alas vesialtaaseen, jossa toitottaen pulikoivat ja kärsillään valelivat vettä toistensa selkään.

Tämä oli vihdoinkin jotain uutta ja repäisevää, jotain Albertia varten. Hänen ihastuksensa elefantteihin oli niin suuri, hänen naurunsa niin poikamainen ja tarttuva, että niin Nurse kuin sisarkin tunsivat tulleensa runsaasti palkituiksi, ja heidän hansikkaansa olivat vähällä revetä, kun he taputtivat käsiään kilvan Albertin kanssa.

Näytöksen loputtua nämä kolme ystävystä menivät Nursen valinnan mukaan oikein hienoon ravintolaan, jossa oli hillitty valaistus ja hiljaista soittoa. Pitihän tästä tulla Albertille muistorikas päivä.

Kun sievä tarjoilijatar oli asettanut teetarjottimen lumivalkoiselle pöytäliinalle, ojentui äkkiä pieni tahrainen käsi sokeriastiaan. Hän pani yhden palasen sisaren kuppiin, yhden Nursen ja yhden omaansa, ja tyytyväisenä huoahtaen hän nojautui mukavaan tuoliinsa.

"Nyt olemme kaikki yhdenvertaisia", sanoi Albert.

Kun sinä päivänä eronhetki löi, ei Nursen tarvinnut lohduttaa huutavaa ja potkivaa poikaa. Se oli kaksitoistavuotias pikku mies, jonka kättä hän puristi. Jos kohta sydän tuntuikin raskaalta, niin poika ei sitä näyttänyt, mutta niin pian kuin hän oli sanonut hyvästi, hän kääntyi ja juoksi pois. Kerran hän käänsi päätään ja katsoi taakseen. Käsi huiskutti pari kertaa, ja huiskutukseen vastattiin. Ja niin tuo pieni pyhäpukuinen olento juoksi pois ja katosi pian väen ja vaunujen vilinään.

Ja niinpä tämä oli Nursen viimeinen kohtaus pienen italialaisen ystävänsä kera.

Kirjeenvaihto jatkui vielä jonkun aikaa, mutta sitten eräänä vuonna jäi Nursen joulukirje ilman vastausta, ja niin hänkin lopetti kirjoittamisen.

Ja vuodet vierivät. Suuri maailmansota oli alkanut. Tunteet ja ajatukset ikäänkuin hukkuivat kanuunanpaukkeen kaikuun. Suhteet vaihtuivat. Mikä ennen oli ollut suurta, muuttui vähäpätöiseksi, ja päinvastoin. Ihmisten väliset siteet katkesivat, toiset taas kasvoivat vahvemmiksi ja sydämellisemmiksi.

Eräänä päivänä suomalainen hoitajatar sai englantilaisella leimalla varustetun kirjeen. Se oli rouva Cimelliltä.

Hän kirjoitti, että he olivat kadottaneet Nursen osoitteen. -- "Mitähän ajattelittekaan meistä, kun me emme kirjoittaneet", -- mutta sitten eräänä päivänä, kun hän oli järjestänyt Albertin kirjoja, oli eräästä kirjasta pudonnut postikortti, jossa oli osoite.

Ja sitten Nurse sai tietoja heistä kaikista. Pikku Lily oli kuollut; Sydney kävi koulua, Rosie haaveili sairaanhoitajattaren toimesta, ja Fred ja Albert olivat "tietysti" menneet vapaaehtoisina sotaan. Jos tämä kirje vain saavuttaisi Nursen vielä elossa ja hän tahtoisi vastata muutamilla riveillä, niin rouva Cimelli lähettäisi kirjeen myöskin Albertille, joka tulisi niin iloiseksi.

Eikö se ollut ihmeellistä! Nursen sydän oli täynnä lämpöä ja kiitollisuutta. Tämä oli todellista ystävyyttä!

Albert sai tietysti kirjeen ja kaulahuivin, jonka Nurse itse oli kutonut. Kirje, jossa Albert sitten kiitti monivuotista ystäväänsä, oli kirjoitettu eräässä sotilassairaalassa. Hän makasi siellä polvi haavoitettuna, palavana innosta päästä taas ylös ja "muiden poikien luo, joiden tila oli vaikea Pohjois-Ranskassa".

Sen jälkeen Nurse ei enää saanut tietoja näistä ystävistään, jotka aina olivat luulleet hänen, päällystakissaan ja hatussaan, kuuluvan heidän omaan luokkaansa. Sota lakaisi umpeen kaikki heidän jälkensä. Pitkään aikaan ei kirjeenvaihto ollut mahdollinen, ja kun Nurse viimein sodan loputtua koetti uudistaa entisiä suhteita, sai hän kirjeen takaisin päällekirjoituksella: "vastaanottaja tuntematon".

Mihin hänen ystävänsä olivat joutuneet? Oliko se myrskytuuli, joka oli käynyt yli Euroopan, myöskin tuhonnut heidän vaatimattoman kotinsa? Missä oli hänen "rakas Albertinsa"? Oliko hänen kuollut ruumis-raukkansa, niinkuin niin monen tuhannen muun, maatunut jollakin maanosamme monista taistelutantereista? Lepäsikö hän ehkä valkoisen ristin alla jossain monista sotahautausmaista? Hänen viimeinen kirjeensä, joka osoitti hänen suomalaiselle ystävälleen, että hän halasi takaisin vaikeuksiin auttaakseen tovereitaan, jäi Nurselle kallisarvoiseksi todistuskappaleeksi siitä, että pojasta, joka kerran hänen sylissään oli itkenyt ensimmäisen suuren sydänsurunsa, oli tullut yksi niitä, jotka voivat ja tahtovat kantaa toisten kuorman, oli tullut todellinen mies.

Kaksi hätäkastetta

I

Läpikuultava usva leijaili yli Thamesin harmaan pinnan. Kalastajavenheen ruskeisiin purjeisiin kuvastuvat auringon ensimmäiset rusottavat säteet, jotka saattavat sairaalan vastapäätä olevan parlamenttitalon ikkunat rubiineissa kimaltelemaan.

On se varhainen aamuhetki, jolloin osastoissa valmistutaan aamutöihin.

Mutta tänään vallitsee Alexandra-osastolla harvinainen levottomuus, ja omituisilta tuntuvat ne valmistelut, joita siellä tehdään.

Pöytä nostetaan keskelle lattiaa ja peitetään hienolla, kirjaillulla pöytäliinalla, "sisar Alexandran" parhaimmalla, ja sille asetetaan vedellä täytetty hopeamaljakko.

"Onhan se sopivan haaleata, Nurse", kysyy sisar, joka täysin puettuna kauniiseen tummansiniseen pukuunsa, esiliina ja myssy yllä, itse on mukana tähän harvinaiseen aikaan päivästä, jolloin tavallisesti vain yöhoitajattaret ovat osastolla.

Mutta jotakin sangen tavatonta onkin yöllä tapahtunut. Pieni tyttölapsi on aivan odottamatta ja paljon ennen aikojaan syntynyt maailmaan meidän osastollamme.

Eihän ollut ihme, jos me kaikki silloin olimme joutuneet hiukan ymmälle niin harvinaisissa olosuhteissa. Emmekä olisikaan tulleet toimeen, jollemme olisi kutsuneet sinne sisarta, joka lääkärin kanssa tuli avuksemme.

Ja nyt tuo pieni olento lepäsi korissa pumpuliin käärittynä ja lämpimät pullot ympärillään. Olihan hän tullut liian aikaiseen maailmaan, ja nyt piti hänen saada hätäkaste, sillä ei kukaan voinut tietää, voisiko hän ensinkään jäädä eloon.

Olimme sisaren kanssa yhdessä tutkineet kastekaavaa ja tiesimme, että jokainen kastettu ja ehtoolliselle oikeutettu kansalainen saattoi tarvittaessa toimittaa hätäkasteen. Ja kun oli vaikeata näin varhain häiritä pappia, päätettiin että sisar suorittaisi kastetoimituksen.

Tarvittiin myös mies- ja naiskummit. "Me merkitsemme tohtori Russellin kummiksi", sanoi sisar, "ja Nurse M., jonka potilas lapsen äiti on, tulee tietysti kummitädiksi."

Ja niin alkoi toimitus.

Kori lapsineen lepäsi sylissäni, ja tulimmepa kaikki juhlalliselle mielelle, kun sisar luki kastesanat ja kostutti pientä päätä maljakon vedellä sanoen: "Minä kastan sinut Alexandra."

Ja niin tuli naisosaston nuorin potilas otetuksi kristillisen seurakunnan jäseneksi, ja minä sain yhden päivän ajaksi kummitytön. Sillä jo samana iltana oli hänen pienen elämänsä liekki sammunut ja hän eronnut elämästä, jota oli ollut liian hätäinen aloittamaan.

II

"Voiko ylihoitajatar ajatella, että me olemme saaneet tänä yönä pienen lapsen." Naisosaston hoitajatar, ystävällinen neiti H., seisoi edessäni punaisin poskin ja loistavin silmin, ilmeisesti vielä kokonaan tämän ihmeellisen tapahtuman valtaamana. Ja sitten seurasi tarkka selonteko siitä, miten kaikki oli tapahtunut.

"Hän tunsi kyllä tuskia, mutta me luulimme, että se menisi ohi niinkuin viime kerrallakin, ja sitten samassa se jo tapahtuikin. Ajatelkaahan mikä onni, että yöhoitajatar oli ollut oppilaana synnytyslaitoksella. Nyt tämä taito tuli hänelle hyvään tarpeeseen. Yöharjoittelija osastosta 7 sai juosta lääkäriä hakemaan, mutta ennenkuin hän ennätti tulla, oli kaikki jo ohi. Eikö ylihoitajatar tahdo tulla katsomaan pientä poikaamme."

Niin, tuossa hän makasi, aivan kuin kummityttöni Alexandra aikoinaan, käärittynä pumpuliin ja lämpimät pullot ympärillään, pieni elämä, joka häilyi elämän ja kuoleman vaiheilla.

Tunsin itseni omituisen liikutetuksi katsellessani pieniä ryppyisiä kasvoja.

Äkkiä juolahti mieleeni ajatus.

"Hänethän täytyy kastaa", sanoin, "onko kukaan muistanut sitä?"

Ei, sitä ei kukaan ollut ajatellut, mutta pian ryhdyttiin valmistuksiin. Pappi, jolle ilmoitettiin puhelimitse asiasta, lupasi tulla. Muistelin sisar Alexandraa hakiessani esiin kauneimman pöytäliinani ja hopeisen maljakon, joka täytettiin vedellä.

Pian oli kaikki valmista. Assistenttilääkärikin oli tullut saapuville ja lupasi olla kummina neiti H:n ja minun kanssani.

Mutta minkä nimen antaisimme pojalle. Äiti, naimaton tehtaantyöläinen, sanoi, että hänestä oli yhdentekevää, minkä nimen lapsi saisi, ja silloin me annoimme hänelle tohtorin mukaan nimen Johannes.

Mutta sitä meidän ei olisi pitänyt tehdä, sillä samana päivänä kohtasin osastoon johtavassa pitkässä käytävässä viinalle tuoksahtavan miehen, joka epävarmoin askelin mutta loistavin kasvoin suuntasi kulkunsa minua kohti.

"Juu, kyllä se olen minä", kuului ylpeästi, mutta samalla ujosti.

Ja nähdessään, etten minä ymmärtänyt, hän toisti: "Juu, kyllä minä olen sulhanen."

"Mikä hänelle nyt pantiin nimeksi?" jatkoi mies odottavasti. "Lieneeköhän se Severinus, vai kuinka?"

Voi, mitä olimmekaan tehneet! Tieto, että pojan nimeksi oli tullut Johannes, näkyi syvästi pahoittavan "sulhasta".

"Olisi hänellä sentään voinut olla niin paljon sydäntä, että olisi antanut pojalle nimen Severinus."

Ja huojuvin askelin ja pettynein sydämin hän hitaasti lähti pois, mietiskellen naisen käsittämätöntä ja sysimustaa kiittämättömyyttä.

Pikku Matti

Matti oli hänen nimensä, ja säälittävä ihmisolento hän oli, kun hän eräänä kauniina päivänä äitinsä sylissä ilmaantui Kirurgin poliklinikkaan.

Pienet keltaisenkalpeat ukonkasvot pilkistivät esiin sangen likaisesta saalista, johon hän oli kääritty. Ja kun hänet riisuttiin ryysyistään, huomattiin, että hänellä oli suuri selkäydinkohju, joka sinisen pussin tavoin riippui hänen selkärankansa alaosassa.

Äiti, joka lapsen kanssa kunnan kustannuksella oli lähetetty tänne, täytyi myös ottaa sairaalaan, jotta poika saisi sitä ravintoa, mihin oli tottunut. Ja siten nämä kaksi erämaan asukasta tulivat saamaan kotinsa joksikin aikaa yhdessä lastenosaston pienistä yksityishuoneista.

Vaimossa oli jotakin kesytöntä. Hän oli kuin säikytetty metsän eläin, ja villieläimen rajulla voimalla ilmeni myös hänen rakkautensa lapseensa. Tuntui melkein siltä kuin hän -- ainakin alussa -- olisi tahtonut murista ja näyttää hampaitaan jokaiselle, ken vain kosketti hänen aarrettaan. Myöhemmin hän tuli suopeammaksi hoitajattaria kohtaan, ja vähitellen saimme kuulla hänen surullisen tarinansa ja hänen kurjan elämänsä vaiheet. Hänellä ei ollut koskaan ollut kotia. Äiti oli ollut palveluksessa erässä talossa, ja kun hän syntyi, joutuivat molemmat köyhäinhoidon huostaan. Huutolaislapsena hänet sitten koko lapsuusajakseen annettiin sen hoidettavaksi, ken halvimmalla suostui häntä elättämään. Elämässään hän ei ollut kokenut monta ilonaihetta, ja yhä vieläkin hän kyynelsilmin muisteli erästä neitiä, joka kerran oli antanut hänelle kokonaista kolme karamellia.

Sittemmin hän kävi rippikoulun, ja konfirmatsiooninsa jälkeen hän sai palveluspaikan eräässä talossa. Hän sai palkakseen puvun ja parin kenkiä vuodessa. Mitä enempää hän voisi toivoakaan, hän sai lämmön, ruuan ja makuupaikan tuvan lattialla. Nöyrästi hän otti vastaan kaikki, mikä tuli hänen osakseen. Hänen mieleensä ei koskaan juolahtanutkaan, että hän voisi nousta vastustamaan kovaa kohtaloansa. Ja kun eräs rengeistä eräänä päivänä heitti hänet kumoon heinäparvelle, hän alistui siihen yhtä passiivisesti kuin kaikkeen muuhunkin. "Se oli kai niin sallittu." Ja jos häntä sittemmin pilkattiinkin talossa ja halveksien kohdeltiin, niin ei häntä kuitenkaan ajettu pois, vaan hän sai suorittaa tehtävänsä kuin ennenkin, ja emäntä jopa auttoikin häntä, kun lapsi syntyi. Kunpa nyt vain hänen oma Mattinsa parantuisi, ainoa olento, jota hän koskaan oli voinut sanoa omakseen, ja jota hän rakasti koko sillä lämpimällä rakkaudella, jota hänen kiusattu ja sorrettu sydän raukkansa saattoi tuntea.

Matin tauti oli jo alusta alkaen melkein toivoton, mutta se oli mielenkiintoinen tapaus sairashoito-opetuksen kannalta. Leikkaus tehtiin toisen päivän aamupäivällä, ja seuraavan päivän iltapuolella äitikin, joka siihen asti oli ollut toivon ja pelon vaiheella, vihdoin käsitti, että hänen lapsellaan oli enää muutama hetki jäljellä. Hän aivan kuin kivettyi, ja kun lapsi oli vetänyt viimeisen heikon henkäyksensä, purkautui hänen tuskansa niin hillittömällä kiihkeydellä, että me jo pelkäsimme hänen menettävän järkensä.

Minä otin hänet huoneeseeni ja koetin puhua hänelle lohdutuksen sanoja. Mutta mitä auttoikaan sanoa hänelle, että Matti oli ollut niin sairas, että hänen aina olisi täytynyt kärsiä tuskia, jos hän olisi jäänyt eloon. Äiti saattoi ajatella vain yhtä: Lapsi eli vielä eilen ja nyt hän oli poissa, ja äidin syli jäisi tyhjäksi ainiaaksi.

Silloin -- mistä ajatus juolahtikaan mieleeni -- sanoin hiljaa:

"Ja Matti saa levätä hienossa valkoisessa arkussa puettuna pieneen, kaulan ympäriltä pitseillä koristeltuun paitaan, ja hän saa aivan oman pienen haudan ja haudalle ristin, johon pannaan kirjoitus 'Pikku Matti'."

Vaimo tuijotti äkkiä minuun ja väri pakeni hänen poskiltaan.

"Onko se totta", hän kysyi, "saako Matti valkoisen arkun?" Ja kun vakuutin sen hänelle, rupesivat hänen silmänsä loistamaan. Hän ojentautui suoraksi. Onnettomana ihmisenä hän oli astunut tähän huoneeseen, mutta nyt ilo ja ylpeys täytti hänen sydämensä, sillä hänen lapsensa tulisi saamaan suuremman kunnian kuin kukaan muu, mitä hän oli kuullut. Matti saisi hienon valkoisen arkun aivan kuin hienon herran poika. Eikö tämä ilo velvoittanut häntä unohtamaan oman itsekkään surunsa, muistaessaan tyhjää syliään, jossa kerran oli levännyt hänen kallein aarteensa.

Ja tämä onnen tunnelma jatkui ja kantoi hänet kaiken tuskan yli. Kun hän vihdoin sai seurata minua kuolleitten huoneeseen ja näki Matin juhla-asussaan kukilla koristettuna lepäävän sievässä, valkoisessa arkussaan, hän tuskin uskalsi karkeine käsineen kosketella tätä ihanuutta. Hän oli sanomattoman onnellinen. Hän liiteli korkealla tämän maailman surujen ja pienten huolien yläpuolella, sillä hän oli Matin äiti, ja Matti oli saanut kuolemassa suuremman kunnian kuin kukaan muu. Jotakin siitä kirkkaudesta, mikä valaisi Mattia, hänen tuossa maatessaan pienen prinssin tavoin, varmaan heijastuisi myös häneen, joka oli antanut pienokaiselle elämän. Ja Matin hautajaisissa oli läsnä yksi täydellisesti onnellinen ihminen -- hänen äitinsä.

* * * * *

Todellisuus on usein taruakin ihmeellisempi. Pikku Matin tarinaa seurasi jälkinäytös.

Keväällä, noin vuosi sen tapahtuman jälkeen, jonka äsken kerroin, sain tottumattomalla käsialalla kirjoitetun suomenkielisen kirjeen. "Hyvä ystäväni", se alkoi, "nyt aurinko taas paistaa, purojen jääpeitto särkyy, mahla nousee puihin, silmut suurenevat ja sydämessäni herää kaipaus nähdä jälleen se paikka, missä lemmikkini lepää, ja ne ihmiset, jotka olivat hyviä hänelle ja minulle." Kirjeenkirjoittaja pyysi minua, jos se suinkin olisi minulle mahdollista, auttamaan häntä hankkimalla hänelle jonkun paikan Helsingissä, mieluimmin tietysti sairaalassa, jota hän niin suurella rakkaudella muisteli.

Sattumalta joutui juuri muutama päivä myöhemmin siivoojattaren paikka meillä vapaaksi. Liikutettuna Iida Saarisen kirjeestä päätin antaa paikan hänelle kokeeksi.

Ja niin hän sitten eräänä päivänä tuli taas luoksemme erämaastaan. Hän oli yhtä suuri, jäykkä ja vakava kuin ennenkin, tukka sileäksi vedettynä ja lapsellinen katse vaaleansinisissä silmissään.

Hänen tehtävänsä eivät juuri olleet kovin vaikeita, mutta kaikki oli hänelle kuitenkin uutta, ja ponnistuksistaan huolimatta hänen oli vaikea ymmärtää, että työ oli tehtävä määrätyssä järjestyksessä ja määrättyyn aikaan. Osastohoitajattaren vaatimukset tuntuivat usein kovin vaikeilta täyttää, ja jopa hänen "hyvä ystävänsä" itsekin saattoi joskus olla ankaran näköinen, kun hän yllätti Iidan tomuharjaan nojautuneena vaihtamasta mielipiteitä vaimojen kanssa salissa, joka vielä myöhään päivällä ei laisinkaan ollut siivottu.

Usein tunsin, pisto sydämessä, miten Iidan ja minun välinen suhde muuttui. Oltuani tähän asti hänen ystävänsä, tuli minusta "emäntä", jota peljätään ja totellaan. Mutta hän oli kuitenkin kiintynyt minuun ja tunsi kiitollisuutta muistellessaan sitä, mikä oli ollut. Ja kun hänellä oli ollut vapaa sunnuntai, saatoin aina olla varma siitä, että pöydälläni oli kimppu sinivuokkoja, valkovuokkoja, kevätesikoita, viheriöitä puolukanvarsia tai jotain muuta, joka osoitti, että Iida oli ollut ulkona, eikä ollut unohtanut minua, Mattinsa ystävää.