Part 2

Silloin N:o 23 ojentautui suoraksi ja loi syvän, moittivan silmäyksen kuulijaansa.

"Niinkö te luulette, Nurse, oliko teillä todellakin niin huonot ajatukset minusta, että minä voisin tuottaa omalle tytölleni niin suuren surun. Ajatelkaahan, että hän on kasvanut ylellisyydessä, eikä koskaan ole tiennyt muuta, kuin että hän on kasvattivanhempiensa oma lapsi. Ja sitten hän äkkiä saisi tietää, että koko hänen elämänsä on ollut valhetta, että hänellä ei ole omaa kotia, että hänen äitinsä on kuollut ja isänsä kädetön ryysyläinen. Saattaisinko tuottaa hänelle niin suuren surun sen itsekkään ilon vuoksi, että saisin painaa oman lapseni sydäntäni vasten. Ei, Nurse, se olisi rikos, jonka rinnalla kaikki pahat teot, mitä eläessäni olen tehnyt, eivät merkitsisi mitään."

Ja N:o 23 pysyi päätöksessään, ja kun hän jätti sairaalan parantumattomana ja puristi hyvästiksi hoitajattarensa kättä, silloin tämä tunsi sydämessään, että se käsi, jota hän kosketti, jos kohta se ei koskaan tekisi urotöitä, joiden maine säilyisi jälkimaailmalle, se sittenkin totisesti oli sankarin käsi.

Vapaapäivä

"Onnellinen sinä, jolla huomenna on vapaapäivä." Toverini nosti väsyneet silmänsä riisivanukasannoksesta, oppilaskodin illallisen pääruuasta, jota hän nähtävästi vaivoin voi syödä.

Ajatus, että aamulla saisi nukkua ja että aamiainen tuotaisiin huoneeseen, oli todellakin viekoitteleva, ja hekumallisella nautinnolla annoinkin vallan väsymykselleni ja ajatukselle, että väsyneet jäseneni seuraavana aamuna saisivat levätä, kun toverit säälimättä herätettäisiin kello 6, kuten tavallisesti.

Niin, oli ihanaa ajatella, että silloin saisi kääntyä toiselle korvalleen ja nukkua oikein tarpeekseen, mutta sitten --

Muistin entisiä vapaapäiviä. Välistä olin viettänyt ne jonkun toverini kodissa, välistä oli minulla ollut vapaata samalla aikaa kuin eräällä ystävälläni, ja me olimme silloin, varsinkin kesäisin, tehneet ihastuttavia huviretkiä Lontoon ympäristöihin. Me matkustimme junalla, ja meillä oli polkupyörät mukanamme. Ja niin saatoimme lähtien joltakin pieneltä asemalta tehdä löytöretkiä, syödä päivällistä jossain pienessä glysiinioitten peittämässä ravintolassa, juoda teetä leivosten ja paksun kerman kera toisessa, ja sitten tulla illalla kotiin sangen väsyneinä, mutta virkistyneinä matkasta ja oleskelusta ulkona raittiissa ilmassa.

Monesta sellaisesta retkestä oli minulla hauskoja muistoja, mutta viimeisen vapaapäiväni olin viettänyt niinkuin nytkin, ja se oli ollut hyvin ikävä. En ollut tahtonut jäädä sairaalaan -- se ei ollut tapana -- mutta kun käytyäni taulukokoelmassa ja syötyäni huonon päivällisen kasvisruokalassa, istuin ja mietiskelin yksin eräässä Lontoon puistossa penkillä, tuntui mielestäni koko elämä niin harmaalta. Tunsin olevani niin yksinäinen ja hyljätty, että palatessani sairaalaan mieleni ei suinkaan ollut virkistynyt uusista vaikutteista, vaan päinvastoin väsyneempi kuin ennen.

Päätin, että tämä päivä ei saisi tulla samanlaiseksi, mutta mitä keksisinkään täyttääkseni kaikki ne tunnit, jotka minulla oli edessäni.

Aamulla herätessäni johtui muuan ajatus mieleeni.

Menisin tervehtimään muita, jotka olivat yhtä yksinäisiä kuin minä itse, lähtisin Greenwichiin merimiessairaalaan tervehtimään niitä pohjoismaalaisia merimiehiä, joita siellä varmasti oli sairaina.

Tuumasta toimeen! Uusi ajatus täytti niin kokonaan mieleni, etten suonut itselleni pitemmältä lepoa. Kello 7 aamulla olin jo täysin puettuna sen toverini suureksi hämmästykseksi, joka oli ottanut tehtäväkseen tuoda minulle aamiaisen huoneeseeni.

Keskuudessamme vallitsi sellainen tapa, että sitä, joka sai aamiaisen huoneeseen, piti myös hiukan hemmotella, ja sentähden aamiaistarjotin notkui täynnä kaikenlaisia herkkuja, tovereiden antimia, kuten appelsiinimarmeladia, kotileivottuja leivoksia, säilykehedelmiä ynnä muuta.

Mutta ajatus, joka oli minut vallannut, oli niin voimakas, että tuskin raaskin syödä. Muutama minuutti ennen kahdeksaa istuin jo sen omnibuksen katolla, joka vei Greenwichiin.

Omnibusvaunujen aika on nyt jo Lontoossa loppunut. Joku jälellejäänyt raukka tekee nykyajan ihmiseen vanhanaikaisen, melkeinpä esihistoriallista otusta muistuttavan vaikutuksen, mutta siihen aikaan, josta minä kerron, olivat "pussit" meidän oppilaiden tärkeimmät kulkuneuvot. Sen katolla oli suloista hengittää raitista ilmaa, kun oli liian väsynyt kävelemään. Ne kaksi tuntia, jotka meillä päivittäin oli vapaata, riittivät niin hyvin matkaksi Brixtoniin tahi Marble Archiin. Ja aivan erikoinen huvi oli istua eniten edessä ja jutella kuskin kanssa, jonka kuparinpunaiset kasvot loistivat ystävällisyydestä, ja joka ihmeteltävällä taidolla korkealta paikaltaan ohjasi vankkarakenteisia, hiukan laiskoja hevosia.

Greenwichiin oli pitkä matka, mutta minä nautin ihanasta ilmasta, katsellessani niitä etukaupunkeja, joiden läpi ajoimme, pienine yhden perheen rakennuksineen ja hyvinhoidettuine puutarhoineen, joissa oli puksipuu-aidat ja kukkaistutuksia.

"Täällä", ajattelin, "elämä varmaan tuntuu ihmeellisen rauhalliselta, ja ne ihmiset, jotka asuvat näissä pienissä, kodikkaissa taloissa, ovat varmaankin yksinkertaisia, koruttomia luonteita, jotka saavat löytää vähästäkin ilonaiheita." -- Voi, ehkäpä ei kuitenkaan ollut laita niin -- varmasti löytyi riidanhalua, pikkumaisuutta, pyrkimystä tehdä oma pieni minänsä huomatuksi toisten kustannuksella, ja paljon muutakin vähemmän ihanteellista näissä pienissä köynnöskasvien peittämissä taloissa, niinkuin kaikkialla, missä ihmisiä asuu. Mutta aurinko loisti niin ihanasti, ja hälinä kaduilla tuntui niin iloiselta. Vihanneskauppiaitten pienet, aaseilla valjastetut rattaat puikkelehtelivat iloisesti korkeiden kuormavaunujen ja kevyiden cabien välistä, joita katolla istuva kuski ohjasi erehtymättömän sirosti ja taitavasti. Kapakoitten, "ginpalatsien" edessä tungeskeli miehiä ja naisia, ja missä posetiivi soitteli säveleitään, löytyi aina joku vanhanpuoleinen naisihminen, joka tanssi jigin tahdissa ympärillä seisovien suureksi iloksi.

Kaikki, mitä ihminen näkee, saa värinsä hänen omasta mielialastaan, ja minä olin niin täynnä iloista odotusta, etten edes tuntenut inhoa tällaista nähdessäni. Ihmisraukat! Minkätähden antaisin heidän pilata sen ilon, joka täytti minut ajatellessani matkani päämäärää.

Saavuimme sitten vihdoinkin Greenwichiin, ja sain oikoa hiljaa-istumisesta jäykistyneitä jäseniäni ja etsiä tien merimiessairaalaan.

Se oli omituinen vanha talo paksuine muureineen, eikä se vähintäkään ollut sairaalan näköinen. Se muistutti ulkoapäin mieluummin keskiaikaista linnoitusta, ja sisältä se vaikutti niin ihmeelliseltä, etten luule missään muualla maailmassa voitavan tuntea sellaista.

Potilaat, kirjava joukko kaikkia maailman kansoja, makasivat saleissa, jotka olivat koristettuja papukaijan häkeillä, ja joista näitten lintujen kimakat huudot kuuluivat kaikenlaisten etelämaiden kielien kanssa sekaisin. Sysimustia Senegalin neekereitä makasi täällä vaaleaveristen, kookkaitten pohjoismaalaisten ja ruskeitten malaijien rinnalla. Muhamettilainen harjoitti hartauttaan ylpeällä ylimielisyydellä, nousevan päivän pojan häntä katsellessa, samalla kuin hindulaisraukka kuumehoureissaan luuli olevansa aurinkoisessa Intiassa. Kaikesta näkyi, että oli merimiessairaalassa. Niillä potilailla, jotka olivat ylhäällä, oli pehmeä, keinuva käynti, kuin jos he vieläkin olisivat olleet laivan kannella. Ja sisarten huoneet, jotka olivat täpö täynnä simpukoita tahi sulista valmistettuja esineitä tai muita omituisia tavaroita, nekin puhuivat hyvin ymmärrettävää kieltään pitkistä matkoista, ja niiden henkilöiden ystävällisistä ajatuksista, joita he sairauden päivinä olivat auttaneet. Entä papukaijat! En luule, että koskaan, tuskinpa edes lintukauppiailla, olisin nähnyt niin monta samassa paikassa, ja niiden huuto sekä ei aina varsin valikoitu keskustelu saattoi siihen tottumattoman päästä pyörälle.

Ei tuottanut vaikeuksia saada tavata pohjoismaalaisia merimiehiä. En luule, että he olisivat voineet iloita mistään enemmän, kuin kuullessaan, että oli tullut vieras vartavasten heitä tervehtimään. Useimmat heistä löysin makuuhallista, joka oli sijoitettu sairaalan katolle, sillä melkein kaikki pohjoismaalaiset olivat tulleet sinne etsimään apua vanhaa vihollistamme keuhkotautia vastaan.

Sydämeni täytti omituinen lämpö, ja pian meistä tuli tuttavat. Olivathan he maanmiehiäni niin ruotsalaiset ja norjalaiset kuin suomalaisetkin, niin, jopa eräs pieni venäläinenkin selitti olevansa skandinaavialainen voidakseen hänkin kertoa, että häntä oli käyty tervehtimässä.

Näen heidät vieläkin edessäni, pitkän parrakkaan ruotsalaisen, joka oli kahdeksantoista vuotta purjehtinut vierailla merillä käymättä ainoatakaan kertaa välillä kotonaan. Ja kuitenkin hänen vanha äitinsä oli elossa, ja lääkärit olivat sanoneet hänelle -- suru sydämessä ymmärsin, mitä se merkitsi --, että hänen mieluimmin pitäisi lähteä kotiin. "Mutta miten voisin sitä tehdä, kun olen näin sairas", hän sanoi. "Olisinhan vain taakkana äiti raukalleni."

Ja hän pysyi päätöksessään, huolimatta siitä, että sukulaiset runollisella kukkaiskielellä kirjoitetuissa kirjeissä, joita hän näytti ilmeisellä ylpeydellä, koettivat kehoittaa häntä palaamaan kotiin. Muistan vielä erään sellaisen kirjeen: "Rakas August", se alkoi, "missähän olet ja elät, kun tätä kirjoitan? Kiikutkohan siniaaltojen harjalla, vai istutko palmujen varjossa jollakin hiljaisella saarella ja polttelet rauhanpiippua jonkun neekerikuninkaan kanssa, joka on niin musta kuin ebenholtsi."

Eräs norjalainen iloisine silmineen kertoi siitä kotimaansa tytöstä, josta hän oli pitänyt, mutta suomalainen W. sanoi, ettei ketään sentään voi verratakaan Anna G:hen Naantalissa. "Kas, me pidimme niinkuin vähän toisistamme, mutta sitten tuli toinen väliin. Mutta kyllä minä kuitenkin sentään aina muistelen häntä, ja jos te joskus sattuisitte tapaamaan hänet, niin sanokaa terveisiä Kalle W:ltä ja kertokaa, että minä kyllä olen uskollinen."

Ja sitten siellä oli mynämäkeläinen merimies, jonka surulliset silmät katsoivat niin ihmeellisen kauas. Hänellä oli keuhkotauti viimeisessä vaiheessaan, ja kun seuraavalla kerralla tulin sairaalaan, kuiskasi ruotsalainen minulle, että hänet oli viety alas "huoneeseen", pieneen yksityishuoneeseen, jonne potilaat muutettiin, kun ne huonontuivat, ja joka muutto heille kaikille merkitsi sitä, että kuolema lähestyi.

Mutta ketään heistä en muistele niin mielelläni kuin Pippingiä, suomalaista jättiläistä, joka oli yhdeksän vuotta maannut liikkumattomana, halvattuna ja sokeana, pudottuaan kerran mastosta laivan kannelle.

Yhdeksän pitkää vuotta hän oli maannut tässä sairaalassa, jossa kaikki olivat oppineet pitämään hänestä niin, etteivät millään ehdolla olisi tahtoneet hänestä erota. Hän ei voinut liikuttaa muuta kuin päätään ja toisen käden etusormea, mutta tällä sormellaan hän osasi painaa sähkökellon nappia, ja tämän taidon näyttäminen tuotti sekä hänen hoitajattarelleen että hänelle itselleen erikoisen suurta iloa.

Tässä ihmisessä, joka sokeutensa ja elottoman ruumiinsa vuoksi oli niin eristetty muusta maailmasta, asui kuitenkin harvinainen lahjakkaisuus, ja sepä suorastaan ihmeteltävällä tavalla ylläpiti yhteyttä hänen ja muun maailman välillä. Hänen henkensä näytti ikäänkuin riemuitsevan siitä, että sillä oli niin suuria vaikeuksia voitettavanaan.

Hän puhui ruotsia ja suomea, ja olipa hän oppinut sujuvasti englantiakin. Panemalla muut potilaat lukemaan itselleen sanomalehtiä ja kirjoja, saattoi hän seurata maailman tapausten kulkua ja luoda itselleen oman mielipiteensä kaikesta siitä mitä tapahtui. Hän tunsi askeleista kaikki sairaalan hoitajattaret ja potilaat siinä salissa, jossa hän makasi, ja tultuamme tällä kertaa tuttaviksi, en saattanut enää häntä lähestyä ilman että hän, kuullessaan askeleeni, huudahti: "Tuossahan tulee suomalainen sisar, hyvää päivää, tulkaa tänne ja istukaa, niin kerron teille uutisia."

Sillä se oli todellakin hän, joka kertoi. Minä tulin ilahduttaakseni häntä ja auttaakseni häntä viettämään aikaansa, mutta hänpä se jakoi kanssani rikkauksiaan, henkensä aarteita, ja minä lähdin hänen luotaan hyvin nöyränä, mutta ihmeellisen onnellisena sydämessäni ja tuntien, että toisen avulla olin onnistunut kohoamaan yli synkkämielisyyden ja kaikenlaisten vähäpätöisten ajatusten, yli mielipahan ja ikävyyksien, jotka olivat olleet kylläkin suuriarvoisia elämässäni.

Sellaisella mielellä palasin merimiessairaalaan tekemältäni matkalta, ja tätä retkeä seurasi monta samanlaista, sillä nyt ei minulla enää koskaan ollut huolta siitä, miten viettäisin vapaapäiväni. Minulla oli ystäväni, joiden luokse saatoin lähteä, ja jotka yhtä kärsimättömästi kuin minä itse laskivat päiviä siihen, jolloin taas kohtaisimme toisemme.

Muistooni on erikoisesti jäänyt käyntini heidän luonaan saman vuoden joulunaattona. Olin säästänyt vapaapäiväni siksi päiväksi, ja olin kerännyt ystävieni kesken joululahjoja merimiesystävilleni. Kotoa olin saanut vähän kirjoja, ja sitten olin ostanut muutamia pikkutavaroita: piippuja ja tupakkaa, lämpimiä kintaita, villaisia kaulahuiveja, kirjepaperia ja -kuoria ynnä muuta senkaltaista.

Vain Pippingille minun oli vaikea keksiä mitään, josta hänellä ahtaassa maailmassaan olisi iloa. Lopuksi kuitenkin päätin viedä hänelle hiukan makeisia, joita hän voisi nauttia.

Muistan miten merimiessairaala sinä päivänä oli muuttunut ikäänkuin työpajaksi seuraavan päivän koristelemista varten, miten kuului vasaran lyöntejä, miten paperilyhdyt tarkastettiin ja varustettiin kynttilöillä ja miten kuultokuvia valmisteltiin. Niidenkin silmät loistivat, jotka eivät koskaan enää maan päällä saisi tuntea jouluiloa, ja ympärilleni kokoontuneista skandinaavilaisista ystävistäni moni jo ennen seuraavaa käyntiäni olisi alkava pitkän matkansa, jolla ei kompassia eikä laivakirjaa tarvittu, tuntemattomille rannoille.

Nyt istuimme kuitenkin yhdessä ja puhelimme joulusta kotimaassa, valkeassa pohjolassa, jota rakastimme, joulu-aamusta kynttiläin valaisemassa kirkossa, matkasta sinne kiemurtelevien teitten varsilla olevien pienten mökkien ohi reessä kulkusten kilistessä.

Katseemme tulivat haaveellisiksi, ja me tunsimme, miten muistojen yhteys lähensi meitä kaikkia toisiimme, ja hetkestä tuli ihmeellinen ja unohtumaton.

Sitten jaettiin lahjat, ja ne otettiin vastaan suurella ilolla ja kiitollisuudella. Viimein nousin viedäkseni Pippingille hänen makeisensa.

Sokeat, mutta ilosta loistavat kasvot kääntyivät puoleeni, kun saavuin hänen salinsa ovelle.

"Tervetuloa", sanoi sokea merimies, "tervetuloa, suomalainen sisar. Oletteko nähneet lintuni?"

Ja tuolla salin ikkunalla, lähellä hänen vuodettaan, oli häkki, jossa oli pieni keltainen kanarialintu.

"Se laulaa minulle", sanoi Pipping ja oli niin onnellisen näköinen, että tunsin, miten liikutus vastustamattomasti minut valtasi, ja häpeissäni panin aineellisen lahjani hänen peitolleen. Toinen kuin minä, ylilääkärin rouva, oli keksinyt jotain paljon parempaa ja kauniimpaa, sellaista, joka saattoi tuolle ruumiinsa vangitsemalle raukalle tuottaa todellisen onnen tunteen.

Lintu, hänen oma lintunsa, laulaisi hänelle. Sen pieni hopeaääni tulkitsisi sen kaipauksen, joka asui hänen sielussaan, kun tämä kahlehdittuna ruumiin ahtaiden seinien sisälle löi itsensä verille vapautuakseen vankilastaan.

Ja Pippingin viimeinen joulu -- hän kuoli seuraavana keväänä -- tuotti hänelle täten suuren ilon ja teki minutkin rikkaaksi kaiken sen kautta, mitä sinä päivänä olin saanut kokea ja tuntea.

Joulu Englannissa

Joulu Englannissa! Eivätkö nämä sanat luo eteemme kuvaa syötetyistä kalkkunoista ja palavasta vanukkaasta, katon mistelioksista, suudelmista ja leikinlaskusta.

Niillä jouluilla, jotka minä siellä vietin, oli kyllä toisenlainen leima, mutta joulu sairaalassa onkin aina toisenlainen kuin joulu kodissa. Se on kauniimpi, syvällisempi. Tahtoisinpa sanoa, ettei missään muualla voi olla niin todellista joulutunnelmaa kuin sairassaleissa.

Ensimmäinen joulu, jonka vietin sairaanhoitajataroppilaana suuressa englantilaisessa sairaalassa, vaikuttikin minuun valtavammin kuin mikään edellinen joulu.

Jo kauan aikaa oli tehty valmistuksia sen viettoa varten, ja me oppilaat olimme jo parin kuukauden aikana harjoitelleet "Christmas carolsia", puoleksi uskonnollisia joululauluja, ja olimme nyt sangen levollisia siitä, että jollei mitään aavistamatonta tapahtuisi, pitäisi meidän osamme ohjelmasta sujua moitteettomasti.

Ja niin oli sitten jouluaatto käsissä, ikäänkuin valmistus varsinaiseen jouluun, jona Englannissa vietetään joulupäivää. Sillä ei, niinkuin meidän joulullamme, ole vakavaa, uskonnollista leimaa, vaan se on aamusta iltaan asti omistettu viattomalle ilonpidolle ja hupaisille kujeille.

Oppilaiden aamupäivä kului kokonaan salien koristamiseen kirjavilla lyhdyillä sekä rautatammen- ja mistelinoksista tai muusta viheriästä sidotuilla köynnöksillä. Ja kun työn valmistuttua tuli päivällistunti ja me kuljimme oppilaskotiin, joka oli sen pitkän käytävän päässä, mikä yhdisti sairaalan osastot toisiinsa, niin olimme sekä väsyneitä että kovasti nälissämme.

Täällä suomalaista oppilasta odotti yllätys.

Ensiksi kuulimme hämmästyneinä iloksemme, että "Sisar" oli poissa tuttaviensa luona, ja että hänen paikallaan istuisi "Senior", siksi määrätty oppilas vanhemmalta kurssilta. Minun täytyy totuudenmukaisesti tunnustaa, että tämä uutinen ei suorastaan ollut epämieluinen, sillä Sisar, ankara nainen tuimine, mustine silmineen, ei juuri ollut rakastettu. Hänen koko harrastuksensa näytti olevan siinä, että hän koetti tukahduttaa jokaisen tunteenilmauksen niin itsessään kuin oppilaissaankin. Kaiken juurena oli liioiteltu tunteellisuuden pelko, joka usein tuntui kovuudelta ja sydämettömyydeltä. Muistan esimerkiksi sen päivän, jolloin minä tulin oppilaskotiin -- -- -- mutta se ei kuulu tähän kertomukseen.

Kuten sanottu, Sisaren poissaolo ei häirinnyt sitä iloa, joka vallitsi päivällispöydässä. Siellä puhuttiin ja naurettiin niin, ettei sellaista koskaan olisi uskallettu hänen läsnäollessaan. Kerrottiin juttuja salien koristamistyöstä, johon sekä nuoremmat lääkärit että kandidaatit olivat ottaneet osaa, ja lisättiin siihen arvosteluja jos jostakin, mikä ei ollut jäänyt teräviltä tytönsilmiltä huomaamatta, ja turhaan koetti senior saada arvokkaan sävyn hänen huostaansa uskottuun joukkoon.

Päivällisen jälkeen menimme tavallisuuden mukaan pieneen seurusteluhuoneeseemme, mutta huomasimme hämmästykseksemme oven suljetuksi.

Senior pyysi meitä menemään ylös huoneisiimme, koska Sisar joulusiivouksen vuoksi oli antanut sulkea seurusteluhuoneen. Lähemmin ajattelematta, että siivous itse jouluaattona oli sangen omituista, me tottelimme kehoitusta. Minä istuuduin kodikkaassa pienessä huoneessani pöydän ääreen ja ajattelin käyttää tämän hetken lähettääkseni rakkailleni kotimaahan kaihoisan tervehdyksen. Tuskin olin kuitenkaan ennättänyt kastaa kynäni musteeseen, ennenkuin huoneeni ovi työnnettiin auki ja kolmen toverini nauravat kasvot näyttäytyivät siinä.

"Nurse M.", he sanoivat, "meillä on kunnia Sisaren puolesta kutsua teidät katsomaan seurusteluhuonetta."

Hämmästyneenä seurasin heitä. Ruokasalissa antoivat sinne kokoontuneet oppilaat hymyillen tilaa meille, seurusteluhuoneen ovi avattiin ja siellä -- kyyneleet, joita siihen asti olin jaksanut pidättää, tunkeutuivat vastustamattomasti esiin -- pöydällä seisoi pieni joulukuusi, jonka sytytetyt vahakynttilät tähtinä loistivat kyynelten sumentamiin silmiini.

Se oli Sisaren lahja minulle. Hän, joka niin pelkäsi osoittaa ystävällisyyttä, oli itse käynyt ulkona ostamassa minulle tuon pienen kuusen ja oli sen koristanut hopealangoilla ja kynttilöillä valmistaakseen kodittomalle muukalaiselle pienessä laumassaan hiukan lämmön ja kodin tuntua.

Sanomaton kiitollisuus täytti sydämeni. Tämä oli todellinen joulu, jossa vallitsi "rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto". Ja jos ei Sisar ennen elämässään ollut sitä kokenut, niin nyt ainakin syleilisin häntä niin lämpimästi, että hän tuntisi sen vanhan sydämensä sisimpään sopukkaan, sydämensä, joka oli niin lämmin, että sen täytyi peittäytyä jääkuoren alle salatakseen heikkouttaan.

Ja tästä joulusta, jonka vietto alkoi kotimaata muistuttavalla kuusella, tuli, vaikkakin toisenlainen kuin kaikki entiset joulut, ihastuttavin juhla, jonka koskaan ennemmin tai myöhemmin olen viettänyt.

Salit loistivat kiinalaisten lyhtyjen valosta, jotka loivat tuhannen ja yhden yön tunnelman, ja sairaiden silmät loistivat yhtä kirkkaina kilpaa kynttilöiden kanssa. He saivat nähdä niin paljon kaunista ja kokea niin paljon lämmintä myötätuntoa. Ne vanhat joululaulut, joita oppilaat lauloivat, olivat niin tuttuja ja loihtivat esiin kuvia entisistä jouluista omassa kotipiirissä. Mutta juuri kun mielen rupesi valtaamaan kaiho, näkyi ovessa pierrot-joukko, ja surullinen tunnelma vaihtui hilpeään iloon.

Sairaalan tapoihin kuului nimittäin, että nuoremmat lääkärit ja kandidaatit jouluna pukeutuivat ilvehtijöiksi ja huvittivat sairaita kaikenkaltaisilla kirjeillä ja hullutuksilla. Sinä jouluna sai hintelä Mr. Nitch banjollaan ja neekerilauluillaan nyrpeimmänkin nauramaan, niin että kyyneleet tulivat silmiin. Tuo verraton Mr. Nitch! Kun viimeksi kuulin hänestä, oli hän suuresti kunnioitettu ja kunnioitettava lääkäri pienessä maaseutukaupungissa. Mutta minä muistan häntä vieläkin sellaisena kuin hän oli laulaessaan "When sitting by the baby", ja näen edessäni iloiset kasvot sängyissä ympäri salia. Mikä siunaus onkaan siinä, että siten voi saada säälittävimmätkin ihmiset hetkiseksi unohtamaan sairautensa ja onnettomuutensa.

Joulunvieton tapoihin kuului myös, että se lopetettiin pierrotien ja salin oppilaiden välisellä kilpamarssilla oppilaskotiin pitkän käytävän toiseen päähän, jossa laulukiertue päätti matkansa. Marssin piti tapahtua rehellisesti, eikä kukaan saanut juosta, mutta kyllä siinä mentiin aika vauhtia "Auld lang sym" laulun sävelten mukaan, jota sekä oppilaat että pierrotit lauloivat yksiäänisesti.

Ja sitten kun onnellisesti olimme tulleet kotiin ja Sisar sulkenut kodin oven, huusivat nuo yltiöpäät vielä ulkoa pyytäen "speechiä", ja Sisar huomasi viisaimmaksi suostua siihen. Hän avasi ikkunan ja kiitti muutamin valituin sanoin seuraamme ystävällisyydestään, että he olivat saattaneet meidät kotiin, hieno kohteliaisuus, joka otettiin vastaan kättentaputuksilla ja "cheers" huudoilla Sisaren kunniaksi. Koskaan ennen emme olleet nähneet häntä niin hymyilevin silmin ja niin nuorekkaasti punoittavin poskin, kun hänen jälkeenpäin istuessaan emäntänä meidän illallispöydässämme, jossa palava vanukas tietysti oli keskeisin ruoka ja jossa hapan punaviini, jota tarjottiin tämä ainoa kerta vuodessa, innostutti toista toisensa perästä vuorotellen pitämään lystikkäitä tahi ylevähenkisiä puheita.

Se oli unohtumaton päivä, varsinkin tunnelmansa vuoksi, joka oli täynnä viatonta iloa, ilman vähintäkään liiallista vallattomuutta. Näin vietettynä joulu meillä Suomessa varmaankin saisi hillittömän ja raa'an leiman, jota sillä ei vähintäkään ollut Englannissa. Ja tämä on varmaankin juuri tunnusmerkkinä siitä vanhasta, vakaasta englantilaisesta kulttuurista, joka on läpitunkenut ja jalostanut tavat halki vuosisatojen.

Albert

Aluehoitajatarkodin etuhuoneessa seisoivat kaikki kymmenen hoitajatarta, jotka joka aamu lähetettiin täältä, puettuina sinisiin päällystakkeihinsa ja mustiin hattuihinsa, ja odottivat "sisarta", joka jakaisi heille kullekin uudet "sairastapaukset".

Alue oli Lontoon köyhimpiä, ja hoitajatar vastaanotti aina jonkinlaisella jännityksellä uuden "tapauksen", joka ehkä taaskin antaisi kuvan aavistamattomasta inhimillisestä kurjuudesta.

Tällä kertaa oli vain kaksi uutta tapausta ilmoitettu.