Part 1

SAIRAANHOITAJAN MAAILMASTA

Kirj.

S. MANNERHEIM

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1920.

Tytöilleni omistan nämä muistelmat.

SISÄLLYS:

Esipuhe Sotalapsi Georgie Blanche Vakuutuslapsi N:o 23 Vapaapäivä Joulu Englannissa Albert Kaksi hätäkastetta Pikku Matti Frans Pieni tyttö Kolme rukiinjyvää

Esipuhe

Kun kauan epäröityäni päätin julkaista nämä vaatimattomat muistot, tein sen pääasiallisesti ajatellen sitä ahtaampaa piiriä, jolle ne ovat omistetut. Niille ihmisille, joiden elämä kuluu sairaalan seinien sisäpuolella, näyttää nimittäin elämä ilmiöineen jonkun verran toisenlaiselta kuin sellaisille, jotka elävät ulkopuolella. Heille on kuolema usein nähty vieras, ja se kadottaa siten osaksi peloittavat ominaisuutensa, voipa välistä saapua rakkaana ja kaivattuna ystävänäkin.

Sentähden ei tuntune oudolta, että se usein häämöttää seuraavilla lehdillä, varsinkin kun otetaan huomioon, että juuri ne tapaukset, jotka muistossa säilyvät päättyneenä kokonaisuutena, ovat ne, joille, ennenkuin ne ainiaaksi muistosta häipyvät, mieluimmin tahtoisi antaa hiukan eloa ja väriä kertomalla ne muille.

Kirurginen Sairaala 25/X 1920

Tekijä.

Sotalapsi

Palvelukseni oppilaana sairashuoneessa Lontoossa sattui samaan aikaan kuin sota buureja vastaan.

Sota-innostus oli silloin ihmeellisen yleinen, ja niitä vapaaehtoisten joukkoja, jotka ensimmäisten englantilaisten vastoinkäymisten jälkeen lähtivät vahvistamaan Etelä-Afrikassa toimivaa armeijaa, tervehdittiin riemuhuudoin heidän kulkiessaan Lontoon katuja.

Muistan erään aamun, jolloin me, jotka työskentelimme lastenosastolla, äkkiä jätimme kaiken käsistämme ja ryntäsimme ulos parvekkeelle huiskuttamaan vapaaehtoisille, jotka kulkivat ohitse sytyttävän soiton tahdissa. Moni meistä tunsi jonkun tai joitakuita niistä, jotka nyt lähtivät sotaan, ja sydäntä kalvoi ajatellessa, että moni heistä varmaankaan ei koskaan palajaisi.

Se sota-innostus, joka silloin valtasi kaikki miehet Englannissa, ei jättänyt naisiakaan välinpitämättömiksi, ja silloin, niinkuin nytkin, suorastaan rynnättiin niihin toimistoihin, joissa sai ilmoittautua sairaanhoitajattareksi. Sekä hienoston naiset että muut pukeutuivat vaatettavaan sairaanhoitajatarpukuun ja matkustivat sotanäyttämölle. Muutamia vei sinne seikkailunhalu, toisia varmaankin jalommat vaikuttimet, ja muutamista näistä hoitajattarista oli varmaankin todellista hyötyä heidän synnynnäisen käytännöllisen älynsä vuoksi.

Ja moni heistä kohtasi myös tiellään seikkailun, jota oli hakenut, sillä sota-aikoina tapahtuu sellainen ihme, että samalla kuin maa peittyy tuleen ja vereen, ja elämä ja kuolema seisovat rinnakkain käsi kädessä, on rakkaus usein vieressä kolmantena, ja ne kukat, jotka se nuoruuden innossa ojentaa, tuntuvat vain saaneen ihanamman kukoistuksen ja hurmaavamman tuoksun siitä verenkastamasta maasta, jossa ne ovat kasvaneet.

Ja siten syntyy uutta elämää sinne, missä kuolema äsken teki kulkuaan. Moni pieni "sotalapsi" syntyi näihin aikoihin maailmaan tullakseen lohduttajaksi surussa jälkeen hänen, joka oli mennyt sinne, mistä ei kukaan palaja.

Mutta toisten pikku raukkojen täytyi syntyä salassa, heidän täytyi pysyä tuntemattomina, eivätkä saaneet läsnäolollaan muistuttaa äitiään siitä, mikä ihmisten mielestä olisi ollut anteeksiantamaton harha-askel.

Sellainen pieni sotalapsi oli Leslie.

Hänet toi eräänä päivänä sairaalaan vanha nainen, joka oli tullut lapsen kanssa koko matkan Etelä-Afrikasta.

Lapsi oli silloin viiden kuukauden ikäinen, terve ja erinomaisen kaunis pienokainen, jonka ainoana vikana olivat synnynnäisesti epämuodostuneet jalat.

Hänen kapioittensa hienous hämmästytti meitä, samoin kuin se huolenpito, millä kaikki oli kokoonpantu. Ja pari päivää hänen tulonsa jälkeen kävi sairaalan rahastonhoitajan luona vanha lakimies, joka jätti rahasumman maksuksi siitä ajasta, jonka Leslien piti viettää luonamme, sekä toisen suuremman summan, jotta hän sitten sairaalan välityksellä pääsisi johonkin lastenkotiin.

Samalla vanha herra ilmoitti, ettei Lesliellä ollut enempää avustusta odotettavana, sekä että hänen vanhempansa olivat kuolleet.

Kenties se oli totta. Kenties hänen vanhempansa olivat kuolleet. Mutta kuka sitten oli se hieno, mustiinpuettu nuori nainen, joka eräänä päivänä vanhemman seuralaisen saattamana ilmestyi lastenosastolle.

He ilmoittivat olleensa Leslien kuolleen äidin hyviä ystäviä ja tahtoivat sen vuoksi nähdä poikaa. Mutta ystävättärensä kuoleman tuottama kaipausko oli tehnyt hänen suloiset, harson peittämät kasvonsa niin kalpeiksi ja maalannut tummat varjot hänen ihmeellisen ihanien, harmaansinisten silmiensä alle -- Leslien silmien!

He tulivat luoksemme eräänä päivänä lasten päivällisten jälkeisenä lepohetkenä. "Sisar" istui tapansa mukaan ja selitti pöydän ympärillä työskenteleville oppilailleen kaikenkaltaista, mikä koski työtämme, kun samassa huomasimme molemmat vieraat naiset salin ovessa.

Heidän pyynnöstään veimme heidät sen pienen vuoteen ääreen, jossa Leslie juuri oli herännyt rusottavin poskin ja nyt suurin kummastunein silmin tarkasteli vieraita.

"Saanko nostaa hänet sängystä?" kysyi vieno ääni, ja kun hän oli saanut siihen luvan, kiertyivät nuoren naiset kädet lapsen ympäri, ja poika sylissä hän sitten istui aivan hiljaa vuoteen vieressä, hänen seuralaisensa tehdessä tuttavuutta muiden lasten kanssa.

Mitähän hän mahtoikaan kuiskata pienen lapsen korvaan painaessaan kasvonsa hänen vaaleakiharaista päätään vastaan? Kenties hän pyysi anteeksi jonkun puolesta, joka tahtomattaan oli lasta kohtaan rikkonut, ehkä hän rukoili Jumalan siunausta pienelle hyljätylle lapsi raukalle. Kenkään ei tunne niitä hiljaisia viestejä, jotka tällä hetkellä kulkivat näiden kahden välillä. Mutta kun hän vihdoinkin, pantuaan Leslien takaisin pieneen sänkyynsä, nousi lähteäkseen, oli hän kuolonkalpea ja horjui niin, että toisen naisen täytyi häntä käsin tukea.

Ja siinä kaikki, mitä Leslie raukka sai tietää niistä ihmisistä ja siitä maailmasta, johon hän oikeastaan kuului. Se kova laki, jonka nimi on "ihmisten tuomio", riisti häneltä oman äitinsä, ja äidiltä sen pienen lemmikin, jonka suloinen läheisyys olisi antanut hänelle takaisin osan sitä onnea, jota hän ennen oli kokenut.

Kun Leslien jalkojen leikkaus oli tapahtunut, joutui hän lastenkotiin, jossa ehkä moni muukin sotalapsi löysi turvapaikan, ja jonka näille pienille raukoille täytyi korvata onnellinen koti ja hyvät, hellät vanhemmat.

Georgie

Sinertävän kalpea iho, jonka alta suonien verkko selvästi näkyi, sääret ja käsivarret kuin luurangolla, ja vatsa pöhöttynyt, katse sammunut ja hengitys läähättävä.

Sellainen oli ulkonainen kuva Georgiesta yhdeksänkuukautisena, kun hänet eräänä syysiltana toivat sairaalaan hänen arvoisat vanhempansa, joista isä oli 17 ja äiti 15 vuoden ikäinen.

Näin aikaiset avioliitot eivät Englannissa kuulu laisinkaan harvinaisuuksiin, ja Georgien vanhemmat oli kyllä pappi asianomaisesti vihkinyt.

Pieniltä ja miltei keskenkasvuisilta he kuitenkin näyttivät, eivätkä he myöskään olleet jättäneet vahvaa ruumiinrakennetta perinnöksi pojalleen, jonka hento elämä nyt lepatti kynttilänliekin tavoin. Hänellä oli nimittäin ankara keuhkotulehdus. Georgie raukka, me peitimme hänet varovasti pieneen, valkoiseen sänkyyn ja vakuutimme vanhemmille, että hän saisi parhaimman mahdollisen hoidon.

Ja sitten alkoi taistelu Georgien elämästä, taistelu, josta tuskin uskalsimme odottaa voittoisaa tulosta, mutta jossa saimme parhaimman liittolaisen Georgiesta itsestään. Sillä hän oli miltei peloittavan viisas, ja hänen aivonsa, jotka olivat suljetut pääkalloon, jonka laki ei tahtonut kasvaa umpeen, näyttivät työskentelevän paljon paremmin kuin toisen samanikäisen lapsen.

Hyvin pian hän tottui vetämään ylös paitansa ja työntämään syrjään sänkyvaatteet, kun kääre oli pantava. Hän seurasi katseellaan omaa hoitajatartaan, minne tämä menikin, ja nälissään hän ei toisten lasten tavoin huutanut, vaan kohdattuaan hoitajattaren katseen hän hyvin arvokkaalla ja kuvaavalla liikkeellä vei käden suuhunsa. Nopeasti hän myöskin oppi käyttämään happikaasukonetta, ja kun hän tunsi hengenahdistusta, saattoi nähdä pienen luurankomaisen käden hapuilevan koneen imuketta, jonka hän sitten huolellisesti vei suuhunsa.

Olihan luonnollista, että sellainen ihmelapsi voittaisi hoitajattarien ihailun ja rakkauden. Sentähden suru olikin suuri, kun taistelu Georgien elämästä päättyi tappioon, ja hän eräänä varhaisena aamuna, auringon ensimmäisten säteitten kullatessa sairaalaan näkyvää Westminster Abbeyn torninhuippua ja parlamenttitalon kellon lyödessä viisi, veti viimeisen korisevan henkäyksensä tässä maailmassa ja jätti jälkeensä raihnaisen pienen ruumiinsa, jonka hoitajattaret rakkaudella ja hellällä huolella vaatettivat ja koristivat kukilla ja vehreällä.

Vähän myöhemmin samana aamuna, kun työ oli kiireisin, näkyi joku salin ovella. Muuan hoitajattarista katsoi ylös ja tunsi, pisto sydämessään, Georgien pikku isä-raukan, joka pahaa aavistamatta seisoi siinä pyöreäin poikamaisten kasvojen ystävällisesti hymyillessä.

Velvollisuutensa mukaan hoitajatar jätti työnsä valmistaakseen häntä mahdollisimman varovaisin sanoin siihen, mikä oli tapahtunut.

"Vai niin, onko Georgie kuollut, Nurse", kuului odottamaton vastaus, "voi, älkää olko suruissanne, meille syntyi toinen viime yönä."

Blanche

Kirkkaana kuin enkelin hahmo säilyy hänen muistonsa niiden sydämissä, jotka tunsivat hänet. Ja kuitenkin hän oli vain pieni nelivuotias tyttönen, jolla oli laajalti levinnyt luumätä yläleuassaan. Pieni Lontoon köyhäinkorttelin tyttönen, jonka äiti oli karannut erään miehen mukana, kun hänen oma miehensä oli hänet jättänyt. Eräs naapuri, joka tahtoi pelastaa tytön joutumasta köyhäintaloon, oli ottanut molempien hylkäämän lapsen huostaansa. Tämä naapuri, vanha mies, jonka vaimo makasi halvattuna vuoteessa, palveli tarjoilijana eräässä yökahvilassa, yhdessä noista omituisista Lontoon pesistä, jotka avataan illoin sulkeakseen taas aamuisin ovensa.

Pienellä Blanche raukalla oli ollut vaikea leikkaus kestettävänä, kun vioittunut osa leuasta poistettiin, ja kääreitten vaihto oli niin tuskallinen, että hänen "tohtorinsa", nuori kandidaatti, itsekin kärsi, kun hänen täytyi niin kiduttaa lasta. Blanche tiesi aina, mikä hänellä oli kestettävänä, ja nähdessään tohtorin, täyttyivät hänen silmänsä kyynelistä, niin urhoollisesti kuin hän koettikin niitä vastustaa. Mutta kun kääreet oli vaihdettu, ojentui sängystä pieni laiha käsi, ja kuiskaten "kiitos tohtori" hän osoitti, että hän ei ollut suuttunut, vaan ymmärsi, että kärsimys oli tarkoitettu auttamaan häntä.

Välistä se oli niin liikuttavaa, että nuori lääkäri tuskin jaksoi sitä kestää, ja hänen vapisevat huulensa, kääntäessään nopeasti kasvonsa poispäin, osoittivat etteivät hänen tunteensa olleet vielä ennättäneet ruostua.

Yöhoitajatar lastenosastolla, jossa pieni Blanche oli hoidettavana, joutui myös tekemisiin hänen kasvatusisänsä kanssa. Hän pani merkille, että joka yö muuan mies varjon tavoin häämötti osaston ovella. Ensi kerran nähdessään miehen, hän lähestyi tätä ja sai kysymykseensä vastaukseksi, että mies oli Blanchen kasvatusisä. Joka yö oli hänellä tunnin lomahetki ateriaa varten, ja hän käytti sitä hyväkseen tullakseen katsomaan, miten Blanchen laita oli.

"En tahdo häiritä", hän sanoi, "enkä mitenkään tahdo herättää tyttöä, mutta tahtoisitteko näyttää minulle, missä hänen sänkynsä on, jotta tietäisin, minnepäin minun pitää katsoa, niin olisin teille hyvin kiitollinen, Nurse."

Ja niin hän tuli sitten joka yö ja katseli sinnepäin, missä hänen lemmikkinsä, hänen köyhän elämänsä auringonsäde lepäsi, ja sitten hän palasi takaisin kapakkaan tarjoilemaan sen juopuneille vieraille enemmän väkijuomia.

Kolme viikkoa Blanchen kärsimykset kestivät. Sinä yönä, jona hän kuoli, oli hän jo illalla niin heikko, että hoitajatar päätti antaa kasvatusisän tulla hänen luokseen.

Lapsi raukka makasi puoleksi horroksissa, kun Nurse vei vanhuksen hänen vuoteensa luokse, mutta kun valo sytytettiin, avasi hän silmänsä. Ja ken tämän näki, ei koskaan voinut unohtaa sitä katsetta, jonka lapsi loi näihin vanhoihin ryppyisiin, vuoteensa yli kumartuneisiin kasvoihin. Hänen silmissään ilmeni sellainen voitonriemuinen onni, kun hän ojensi käsivartensa ja kietoi ne vanhuksen kaulaan, että hoitajatar ei voinut sitä katsella, vaan kääntyi pois, kun Blanche sen vanhan ystävän sylissä, jolle hän oli antanut nelivuotiaan sydämensä kiitollisuutta uhkuvan rakkauden, onnellisena siirtyi ikuisuuteen.

Vakuutuslapsi

"Nurse", sanoi yövahtimestari, "lastenosastolle on tuotu uusi lapsi. Se on _vakuutuslapsi_", lisäsi hän hiljemmin ja katsoi merkitsevästi minuun.

Oi, tiesinhän niin hyvin, mitä se merkitsi. Meillä oli ollut niin monta sellaista pientä raukkaa, jotka kuolevina tuotiin meille, jotta vanhemmat saisivat sairaalasta kuolintodistuksen -- jotta sitten saisivat nostaa henkivakuutuksen. Sentähden en suinkaan mennyt kevein sydämin uutta potilasta vastaan, koska hyvin tiesin, että se teko, joka nyt yön pimeydessä suoritettiin loppuun, varmasti kuului niihin, jotka eivät sietäneet päivänvaloa.

Kun sain lapsen syliini ja tunsin, miten kylmät ja jäykät sen pienet jäsenet olivat, oli ensimmäinen ajatukseni, että vanhemmat tällä kertaa olivat tulleet vähän liian myöhään, ja että heidän uhrinsa jo oli kuollut. Lähempi tutkimus osoitti kuitenkin, että lapsi vielä hengitti, vaikkapa hyvin heikosti. Mutta ylen laiha, äärettömän likainen ja huonosti hoidettu tuo pieni raukka oli.

Sillä aikaa kuin oppilas juoksi hakemaan kuumia pulloja ja lämmintä vettä kylpyä varten, istuin minä lapsi sylissäni ja koetin saada vanhemmilta lähempiä tietoja.

He ilmoittivat nimen ja osoitteen. Lapsi oli viime viikkoina ollut kivulloinen ja laihtunut. Mutta eihän sille mitään voinut, ja mitäpä apua olisi ollut lääkärille menostakaan. Johnnie kuolisi tietysti samoin kuin Rosie ja Mary ennen häntä.

"Ja eihän siinä ole mitään suremista", sanoi isä, jonka epävarmat liikkeet ja viinalle tuoksahtava hengitys ilmaisivat, missä hän viimeksi oli oleskellut. "Köyhien elämä ei ole niin helppoa, ja lapsille on kyllä paras kuolla aikaisin ja päästä pois kurjuudesta."

Puettuna sulkakoristeiseen hattuun ja saaliin, joka on melkein hänen luokkansa Lontoon naisten "virkapuku", seisoi äiti vaieten miehensä vieressä. Mutta hänenkin katseensa ja hengityksensä osoittivat, että hän samoin kuin mieskin oli käynyt kapakassa, ennenkuin he rohkenivat tulla sairaalaan.

"Huomenna tulemme sitten hakemaan kuolintodistusta." Näin sanoen poistui tuo arvon pariskunta. Samassa kuuluivat käytävästä tutut, varmat askeleet, ja apulaislääkärimme tohtori Russellin tarmokas pieni vartalo näyttäytyi salin ovesta.

Pari lyhyttä kysymystä, ja hän oli selvillä asiasta.

"Kirotut roistot!" huudahti hän, katsoen molempien heittiöitten jälkeen, "mutta me pelastamme lapsen, eikö niin, Nurse?"

Ja heittäen takin yltään ryhtyi lääkäri työhön, herättääkseen pienen puoleksi sammuneen elämän uudelleen.

Koetettiin kaikkia keinoja: hierontaa spriillä, kuumia pulloja, lämmitettyjä peittoja, lämmintä maitoa, kamferiruiskutuksia.

Ensin lapsi ei tahtonut ottaa mitään vastaan. Hänen lasimainen katseensa oli ylöspäin käännetty, ja luuli melkein näkevänsä, miten se oli särkymäisillään. Mutta sikäli kuin lämpö palasi hänen ruumiiseensa, rupesi valtimo lyömään vähän vahvemmin, ja viimeinkin sain pikku raukan myös nielaisemaan muutaman pisaran maitoa. Sepä vasta oli ilo!

"Nälkähän se tässä tapauksessa olisi ollut kuoleman syynä", sanoi tohtori Russell. "Mitähän he olisivat pitäneet siitä selityksestä kuolinilmoituksessa. Mutta nyt ei sellaista ilmoitusta tarvitakaan. Katsokaahan pientä poikavekaraa, hän potkii jo ja puristaa kättään. Ihmekö se onkaan! Minä tekisin samoin hänen sijassaan. Purista sinä vain nyrkkiäsi niille roistoille, jotka tahtoivat ottaa henkesi, elämäsi, jonka ensin olivat sinulle antaneet. Mutta me pelastamme sinut, Johnnie, eivätkä he enää saa sinua käsiinsä, kiduttaakseen sinua."

Aamun kalpea sarastus rupesi jo tekemään sähkövalon tarpeettomaksi, kun tohtori Russell viimein veti alas paidanhihansa, puki takin ylleen ja iloisesti päätään nyökäten jätti meidät. Ja Johnnie makasi ateriansa jälkeen ja nukkui pienessä valkoisessa vuoteessaan niin levollisesti ja rauhallisesti, ikäänkuin hän olisi ymmärtänyt, että nyt hänen ei enää tarvinnut peljätä, sillä hän oli saavuttanut sataman, josta ei kukaan voinut karkoittaa häntä kärsimyksiin ja puutteeseen.

Ja niin kävikin Johnnielle.

Emme saaneet nähdä vanhempien ilmettä, kun he myöhemmin päivällä tulivat hakemaan kuolintodistusta, mutta ihmeellisintä oli, että he eivät enää myöhemminkään tulleet hakemaan lastaan. He kai pelkäsivät joutuvansa vastuuseen teostaan. Eikä kukaan heitä kaivannutkaan -- varmasti ei. Johnnie vaurastui päivä päivältä, ja hän näyttäytyi olevan hyvin herttainen pienokainen, josta hänen kokemustensa vuoksi tuli osaston rakastetuin lapsi. Sieltä hänet jonkun ajan kuluttua vietiin lihavana, terveenä ja iloisena erääseen hyväksi tunnettuun lastenkotiin, jonka suojelevien muurien sisäpuolella hän saisi viettää lapsuusvuotensa.

N:o 23

On omituinen ristiriita siinä, että Englannissa, jossa sairashoito on personallisempaa kuin missään muualla maailmassa, nimitetään sairasta sillä numerolla, joka hänellä on sairassalissa, eikä omalla nimellään.

Mutta numero saa värinsä siitä henkilöstä, joka sitä kantaa, niin että se lopuksi täydellisesti korvaa nimen.

Kuinka hyvin muistankaan esimerkiksi N:o 14:n miesosastolla, jossa silloin palvelin oppilaana. Hän oli ihastuttava seitsenvuotias, joka joka aamu kirkkaalla lapsenäänellään lauloi "Soldiers of the Queen". Hänellä oli miekka ja lippu, mutta unelma, että hänestäkin kerran tulisi "soldier of the Queen", jäi toteutumatta, kun hänen oman rohkean elämänsä liekki sammui. Ja N:o 19, tuo surumielinen juutalaisnuorukainen, jonka tauti myös oli toivoton, ja N:o 21, vanha ystävämme loistavan iloisine kasvoineen, joka sairaalasta päästyään usein kävi siellä tervehtimässä, tuoden kukkia hoitajattarille, jotka olivat voittaneet hänen vanhan sydämensä ikuisen kiitollisuuden osoittamillaan vähäpätöisillä palveluksilla.

Mutta mieluimmin muistelen N:o 23:ta, kaivostyömiestä Etelä-Afrikasta, tuota vierivää kiveä, jonka elämä oli ollut täynnä seikkailuja ja villejä kokemuksia, mutta joka personallisuudellaan ja sydämensä harvinaisilla avuilla tuli vaikuttaneeksi ihmeellisen syvästi salitovereihinsa.

Hän tuli Johannesburgista olkavarsi ruhjottuna. Siellä hän oli voittanut erään tytön kilpakosijalta, ja tämän heittämä tukki oli sattunut hänen olkapäähänsä hänen astuessaan portaita alas kaivokseen. Kuin ihmeen kautta hänen oli onnistunut pitää toisella kädellä itseään kiinni ja ryömiä ylös päivänvaloon maatakseen sitten monta kuukautta sairaalassa lääkärin hoidossa sanottavasti parantumatta. Joku hermo oli niin pahasti vahingoittunut, että hän kärsi alituisia tuskia, eikä saanut lepoa päivin eikä öin. Viimein hän oli koonnut tavaransa ja tullut Englantiin etsimään apua.

Mies raukka, vaikeuksiensa lisäksi hän oli laivalla joutunut muutaman roiston uhriksi, jotka olivat varastaneet häneltä matka-arkun sisällyksilleen, hänen koko omaisuutensa. Eniten hän kuitenkin suri, että oli kadottanut kultasoljen, jonka hän oli antanut valmistaa siitä kullasta, jonka hän itse oli huuhtonut tuolla kaukana. Ihmettelin hiukan, miksi hän niin suri tätä yhtä asiaa, kun hän kuitenkin oli menettänyt kaiken. -- Myöhemmin sain siihen selityksen.

Kolme kertaa N:o 23 leikattiin meillä. Ensin sahattiin olkavarsi puolitiestä olkapään ja kyynärpään väliltä. Kun särky ei lakannut, otettiin vielä osa olkavartta pois, ja kun tämäkin leikkaus oli tulokseton, otettiin koko käsivarsi pois olkapäätä myöten.

Ja kuitenkin, leikkausten välillä, heti vuoteesta päästyään, hän se juuri huolimatta alituisesta särystä, jota vain morfiinilla voitiin lievittää, auttoi ja lohdutti salitovereitaan. Paremmin kuin me hoitajat hän ymmärsi rohkaista heitä, kun heidän piti mennä leikattavaksi, ja lohduttaa niitä, jotka parantumattomina päästettiin sairaalasta. Sillä välin hän auttoi meitä oppilaita töissämme, täytti lamput, kiilloitti messingit, ja kaikkialla, missä hän vain saattoi olla hyödyksi, näkyi hänen pitkä ja hintelä olentonsa tulevan hiljaisin merimiesten keinuvin askelin.

Eipä siis ihme, että meidän tunteemme olivat erikoisen lämpimät häntä kohtaan, kun hän heräsi kolmannen leikkauksensa jälkeen, ja että hänen erikoinen hoitajattarensa, huomatessaan että särky yhä oli sama kuin ennenkin, oli melkein yhtä epätoivoissaan kuin hän itse.

Tästä arvatenkin johtui, että hän muutama päivä myöhemmin avasi sydämensä hoitajattarelleen.

"Nurse", hän sanoi nähdessään tämän menevän ohi, "mitä pidätte tästä kuvasta?" Ja hän etsi tyynynsä alta kirjekuoren ja otti siitä kabinettikokoa olevan valokuvan, joka kuvasi hienon hienoon seurapukuun puettua nuorta naista.

"Se on tyttäreni", hän sanoi, "ja jos teillä olisi aikaa minun varalleni, saisitte iltapäivällä kuulla koko tarinan."

Tietysti Nursella oli aikaa, ja tässä kertomus, jonka hän sai kuulla:

"Minä olin yhdeksäntoistavuotias", kertoi N:o 23, "ja Annie oli kuusitoista. Me pidimme toisistamme, ja kun minä sitten eräänä päivänä sanoin hänelle: emmekö mene naimisiin, Annie, niin hän oli heti valmis. -- Se vuosi oli onnellisin elämässäni. Me vuokrasimme huoneen erään etukaupungin pikku huvilasta, ja Annie keitti meidän ruokamme ja oli niin herttainen, ettei hänen laistaan ole ollut ennen eikä myöhemmin."

N:o 23 pyyhki nopeasti kädellään silmiänsä ja katsoi alas.

"En saanut kauan häntä pitää, Nurse", hän sanoi. "Vuosi sen jälkeen, kun olimme menneet naimisiin, seisoin vuoteen ääressä, jossa lemmikkini lepäsi niin valkoisena ja kylmänä, ja sylissäni minä pitelin pientä tyttöä, Annien ja minun lastani, jonka syntymä oli maksanut äitinsä hengen."

"Ajatelkaa kohtaloani, Nurse, en ollut vielä kahtakymmentä vuotta. Olin vielä nuorukainen, ja työni pakotti minut olemaan koko päivän poissa kotoa. Mitenkä minä osaisin hoitaa pientä lasta? Olin melkein suunniltani tuskasta ja epätoivosta ja arvelin että lapsellani ja minulla ei ollut muuta neuvoa kuin heittäytyä virtaan."

"Mutta kun hätä on suurin, on apu lähinnä, sanotaan. Lapseton, varakas herrasväki, joka oli kuullut puhuttavan onnettomuudestani, tarjoutui ottamaan pikku tyttöni omaksi lapsekseen, yhdellä ehdolla kuitenkin -- en koskaan saisi ilmaista olevani hänen isänsä." --

Hän vaikeni.

"Ja ettekö koskaan myöhemmin ole nähneet pikku tyttöänne?" kysyi hoitajatar.

Tumma puna levisi hänen kasvoilleen, ja melkeinpä syyllisyyttä ilmaisevalla äänellä hän vastasi: "Kaksi kertaa." Ensimmäisen kerran oli se tapahtunut Hyde Parkissa, jossa tyttönen valkopukuisena kuin prinsessa käveli hoitajansa kanssa, ja toisella kertaa -- hän epäröi -- toisella kertaa hän oli vastustamattoman halun pakoittamana mennyt lapsensa kasvattivanhempien taloon, jossa hänellä oli olevinaan asiaa keittiöön. Rouva sattui samassa pistäytymään sinne.

"Hän suuttui kovasti", kertoi mies, "mutta heltyi nähdessään, kuinka onneton minä olin, ja antoi minun hetkisen nähdä tyttöäni juhlallisesti uudistettuani lupaukseni olla hänelle mitään ilmaisematta."

"Tyttöni oli silloin kaksitoistavuotias" -- miehen silmät saivat haaveksivan katseen -- "ja niin oman Annieni näköinen. Hänen suuret silmänsä katselivat ihmetellen repaleista miesraukkaa, joka seisoi itkien hänen edessään."

"Nyt hän on seitsentoistavuotias, pieni Mollyni. Hänelle juuri olin tarkoittanut kultasoljen, joka minulta hävisi, ja tiedättekö, Nurse, kirje, joka on tyynyni alla, on hänen kasvatusisältään. Tämä kirjoittaa, että he ovat kuulleet onnettomuudestani ja säälivät minua, ja että he ovat päättäneet, että saan tulla tapaamaan Mollyä niin usein kuin vain tahdon, ja kertoa hänelle, kuka olen."

"No sittenpä vasta olette onnellinen, N:o 23", sanoi Nurse iloisesti, "ajatelkaahan, mikä ilo siitä tulee teille molemmille."