Part 9

Portinvartija rypisti kulmiaan, sillä tämä oli nyt ilmeisesti semmoinen olento, jota poliisipöytäkirjoissa sanotaan epäiltäväksi henkilöksi. Ja hänen ihmetyksensä ja epäluulonsa kasvoivat, kun tuo merkillinen olento pysähtyi aivan konttorirakennuksen eteen tarkasti tutkimaan suurta, kullattua nimikilpeä. Mikä hiton kummallinen naikkonen tämä oli, joka kuljeskeli kadulla kustantamatta naamaansa hiukan saippuaa ja kampaa aamusiivoukseensa?

Mutta nuori nainen ei ollut siitä millänsäkään. Hän astui suoraan portinvartijan luo ja kysyi englanninkielellä:

"Onko herra Bjelland tavattavissa?"

Portinvartija oli olevinaan sivistynyt mies, mutta vieraita kieliä hän ei osannut. Hän ymmärsi kuitenkin, että nainen tahtoi puhutella herra Bjellandia. Mutta se ei käynyt päinsä -- elettiin vaarallisia aikoja, ja oli noudatettava varovaisuutta. Eikä portinvartija kaikessa arvokkuudessaan ottanut piippua suustaan, vaan asettui keskelle ovea, vieläpä sangen mielenosotuksellisella tavalla.

Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Sillä miehenvaatteissa oleva nainen tyrkkäsi hänet syrjään odottamattomalla töytäyksellä ja kiepahti ilman muuta hänen ohitsensa, ennenkuin hän sai otetuksi kallisarvoista piippua suustaan ja käytetyksi käsiään.

Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä, ja kun portinvartija loukkaantuneena huudahtaen yritti tarttua tuota rohkeata vierasta takin liepeeseen, ei hän kerinnyt muuta kuin nähdä kaksi siroa nilkkaa katoavan portaisiin.

Päättäväisin elein portinvartija laski piipun syrjään ja loikkasi viidellä harppauksella portaat ylös. Mutta ennenkuin hän pääsi ensimäiseen kerrokseen, kuuli hän konttorin oven sulkeutuvan epäilyttävän naisen perästä. Hän syöksyi sisään, mutta kohtasi jo eteisessä herra Bjelland nuoremman, joka hyvin kylmästi kysyi: "Mitä te haette?"

Rehellinen Kerberos sopersi anteeksipyynnön ja peräytyi korvat lurpallaan takaisin paikalleen piippunsa luo mietiskelemään asioita, joita ei käsittänyt.

Tuo merkillinen, miehen vaatteisiin puettu nainen oli sillä välin istuutunut syvään nojatuoliin sisemmässä konttorihuoneessa. Liikkeen iäkäs päällikkö seisoi hänen edessään ja katseli ihmeissään tuota nahkapäällystäiseen nojatuoliin vaipunutta, kokoon lyyhistynyttä olentoa.

"Ette suinkaan tunne minua?" nuori nainen kysyi raukeasti.

"Kyllä", Bjelland vastasi nauraen. "Olette miss Westinghouse, mutta myönnän, että juuri tällä haavaa ette paljon muistuta sitä hurmaavaa naista, joka minulla oli kunnia tavata tohtori Fjeldin luona."

Puhuteltu nousi äkkiä seisomaan. Väsynyt ruumis oli jälleen saanut eloa.

"Niin", hän sanoi, "tohtori Fjeld, niin! Tulen hänen luotaan. Hän on vaarassa. Meidän on riennettävä hänen avukseen. Ymmärrättekö? Aivan heti."

Bjelland katsoi häntä terävästi.

"Tehkäämme niin", hän sanoi. "Mutta ensin on teidän levättävä. Näytätte saaneen kokea yhtä ja toista viime yönä."

"Olen hirveän väsyksissä", neito vastasi, "Ja minun on kauhean nälkä -- --"

Bjelland soitti ja seuraavassa silmänräpäyksessä ilmestyi portinvartija.

"Hankkikaa aivan heti tälle neidille jotakin syötävää. Ottakaa auto ja ajakaa Grand Hotellin ja hankkikaa sieltä mitä hyvänsä."

Portinvartija heitti salavihkaa silmäyksen nojatuolissa istuvaan naiseen, pudisti päätään ja katosi ovesta.

Evy Westinghouse yritti nauraa.

"Varmaan olen hirveän näköinen", hän virkkoi, likaisella pikku kädellään koetellen sekaantuneita kiharoitaan. "Tämä menee yli voimieni. Ja tämä hirmuinen jännitys!... Oi, mikä seikkailu!"

"Missä on tohtori Fjeld nyt?" Bjelland kysyi.

"Hän on vihollistensa käsissä", neito vastasi huolissaan. "He eivät olleet vielä huomanneet häntä minun lähtiessäni uivalta ruumisarkulta, jonka löysimme muutamien peninkulmien päässä Skrudesnesistä. Hän on toistamiseen pelastanut henkeni. Minä tottelin hänen nimenomaista käskyään ja lensin tänne. Laskeutuessani maahan syöksyin suohon. Lentokone on nyt siellä. En voinut tehdä muuta, sen vakuutan. Olin hirveän väsyksissä ja hermostunut. Jännitys tappaa minut ja meidän täytyy pelastaa tohtori Fjeld, meidän täytyy. Tuolla merellä on vihollinen, meidän vihollisemme, Stavangerin vihollinen ja maan vihollinen. Se on muserrettava -- niin, se on muserrettava..."

Viimeiset sanat hän huudahti hurjassa kiihkossa. Hänen voimansa olivat lopussa ja huokaisten hänen päänsä vaipui rintaa vasten. Viimeisellä tahdonponnistuksella hän yritti nousta, mutta ei jaksanut.

Lian tahrima nuori neitonen veti jalkansa kokoon kuin kuoleva lintu ja vaipui tainnoksiin.

XXXII.

ERÄS KESKUSTELU.

Paroni de Nozier katseli kauhistuneena ympärilleen apua etsien. Hän oli kalmankalpea. Monokkeli oli pudonnut silmäkulmasta ja kiiriskeli nyt lasilattialla. Hänen pitkät valkeat sormensa heiluivat ilmassa kuin tukea etsien, ja hänen hampaansa kalisivat pelosta.

Vieras oli astunut valoisalle paikalle. Paroni loi häneen pelokkaan katseen. Nyt näkyi, että norjalainen oli pukeutunut Ribeiran kirjaviin vaatteisiin ja suureen hattuun ja että hänen kasvonsa olivat maalatut punaisenruskeiksi.

Muuten ei mikään muistuttanut portugalilaisesta, paitsi voimakas vartalo.

Vähitellen belgialainen pääsi tasapainoon. Mutta ensimäisinä minuutteina hän ei saanut suustaan yhtään ainoata sanaa. Ei ollut epäilystäkään, että hän oli joutunut ansaan, joka voi tulla hänelle kohtalokkaaksi, jos hän ei toimisi viekkaasti ja ovelasti. Mutta pelko on viisauden pahin vihollinen. Se horjuttaa henkisen tasapainon, jota tarvitaan tukalan tilanteen arvostelemiseen. Ja paroni de Nozier oli tällä hetkellä mitä suurimman pelon vallassa.

Fjeld astui verkkaan paronia kohti katsoen häntä läpitunkevin silmin.

"Onko tämä teidän työtänne?" hän kysyi viimein katsoen paronia suoraan silmiin.

Nozier yritti vastata, mutta ei saanut suustaan ääntäkään. Fjeld katseli melkein säälien tuota kokoonluhistunutta olentoa, joka tuntui taistelevan hirveätä kamppailua sen kauhun kanssa, joka lamautti kaikki hänen hermonsa. Hän ei ollut koskaan nähnyt tuommoista raukkamaisuutta suur-rikollisissa. Kuinka erilaista tämä raukkamainen pelko olikaan Josias Saimlerin epätoivoiseen rohkeuteen ja James Mortonin jääkylmään kyynillisyyteen verrattuna!... Hänen kävi melkein sääliksi tuota pelkuria, mutta nerokasta roistoa, jonka aivot lakkaamatta keksivät suuria ja ihmeellisiä ajatuksia.

"On hauska tavata teitä, paroni de Nozier", hän jatkoi kevyellä keskusteluäänellä. "Minusta on tosiaankin hauskaa seisoa silmä silmää vasten tämän merten kuuluisan tutkijan kanssa keskellä hänen toimialuettaan. Sanokaahan, miksi ette anna yleisölle tietoja keksinnöstänne? Se tekisi teidät kuuluisammaksi kuin kukaan elävistä ihmisistä nykyään. Se on todellakin hämmästyttävä."

Nopea välähdys belgialaisen sammuneissa silmissä osotti, että Fjeld oli osunut hänen arkaan kohtaansa. Se oli ainoa tapa palauttaa hänen menetetty rohkeutensa.

"Vai niin", hän vastasi, "te olette siis tohtori Fjeld. Minua ilahduttaa saada tavata teitä. Miksi ette pysy hoitelemassa katkenneita jäseniä ja tulehtuneita umpisuolia?"

Fjeld nauroi.

"Ja miksi ette te tyydy mikroskooppeihinne ja muihin pohjanraapijiin? Olettehan ruvennut silli-tukkukauppiaaksi, herra paroni. Kilpailette kovasti norjalaisten kalastajain kanssa ja tavalla, jonka pitäisi houkutella Norjan torpeedoveneitä koettelemaan ampumataitoaan teidän uivaan ruumisarkkuunne."

Nozier ei vastannut Hän istui mietiskellen jotakin keinoa, jolla pääsisi ahdingostaan.

"Mitä te ihmettelette?" Fjeld kysyi hetken perästä.

Paroni katsoi häntä vihamielisin silmin. "Luulin teidän olevan lentokoneessa", hän vastasi avomielisesti. "Mihin hittoon olitte piiloutunut, kun Sanchez heitti lassonsa Erkon lentokoneeseen? Ja ettekö te ampunutkaan argentinalaista?"

"Kysytte kovin monta asiaa yhdellä kertaa", Fjeld sanoi ivallisesti. "Ottakaamme nyt ensiksi huomioon se tosiasia, että ystäväni Erkon kone nyt on matkalla Stavangerin laivastoasemalle ilmoittamaan, että Norjan aluevesien sisäpuolella harjoitetaan luvatonta kalastusta."

Nozier naurahti.

"Puolessa tunnissa olemme ulkopuolella Norjan lain vaikutuspiirin", hän vastasi kylmästi. "Norjalaisten torpeedoveneiden on kyllä jätettävä meidät rauhaan. Harjoitamme tieteellisiä tutkimuksia, kuten näette, eikä kukaan uskalla kajota meihin."

"Siitä en ole ensinkään varma. Otaksun, että ette tahdo kieltää, että juuri tämä uiva ruumisarkku surmasi kapteeni Grönnelandin ja hänen miehensä. Minä lähden siitä, että tämä murha ei tapahtunut äskenmainituista tieteellisistä syistä."

Nozier'n saavuttama levollisuus näytti jälleen pettävän hänet.

"Se on vale", hän vastasi. "Ja vaikka olisi tottakin -- kukapa sen voisi todistaa?"

"Minä", Fjeld vastasi. "Siinä ei ole mitään vaikeuksia. Ja koska nyt istumme tässä juttelemassa yksityisessä huoneessa, niin kerron teille... Kun lentokone saapui tänne, oli siinä kaksi henkilöä. Minun tarkastellessani olosuhteita tässä aluksessa, yllätitte te ja Courbier toverini. Hän pakeni ja minä jäin jälelle. Hän on reima poika. Mutta Sanchez'ta ei ampunut seuralaiseni, vaan minä. Se olisi teidän pitänyt kuulla... Ja mitä Grönnelandin asiaan tulee", Fjeld jatkoi, "niin on minulla selvät ja sitovat todistukset siitä, että hänet on murhattu tässä laivassa. Hänet on hyvin yksinkertaisesti puserrettu kuoliaaksi laivanne krokodiilileukojen väliin."

"Oletteko te ollut sitäkin näkemässä?" de Nozier kysyi ivallisesti.

"En", Fjeld vastasi. "Mutta minulla on tässä verinen kangastilkku, joka ilmaisee minulle koko tapauksen. Löysin sen laivanne keulan rautapiikeistä. Tämä ei ole aivan mieluisa juttu teille."

Fjeld veti varovasti taskustaan kangaspalasen, jota Nozier katseli uteliaasti.

"Tuo kangaspalanen ei sano mitään."

"Erehdytte, paroni. Se on erinomaisen kaunopuheinen todistuskappale. Se on englantilaisen matkalakin kappale, joka on kastunut omistajansa verestä. Ja minä näen siinä vieläkin jälkiä aivoista ja musertuneesta pääkallosta. Mutta vielä tärkeämpi on tämä hikinauha. Kapteeni Grönneland oli järjestyksen mies. Hän on jättänyt teille käyntikorttinsa. Katsokaahan!"

Fjeld käänsi veristä kangaspalasta ja veti esiin pienen paperilapun. Se oli kappale repeytynyttä käyntikorttia, verinen ja likaantunut. Mutta veripilkkujen alta näkyivät kirjaimet Siinä oli:

Kapteeni G. Grönneland Tarkastaja.

XXXIII.

RIBEIRAN HAAMU.

Nozier ei vastannut Fjeldin häntä vastaan heittämään syytökseen. Hänen katseensa kohdistuivat syvyyteen. Kalaparveen oli tullut uusi kala -- voimakas kala, jolla oli vino suu ja hitaat liikkeet.

Paroni nauroi ääneen ja katkerasti...

"Katsokaahan tuonne, herra tohtori. Ruumissaattueeseen on tullut uusi osasto, hieno ja näillä vesillä harvinainen kala. Sen on tapana kulkea omia teitään. Mutta minun silmäni ovat houkutelleet sen luokseen... Vanha tarina raamatun sudesta ja lampaasta uusiintuu tässä toisella tavalla. Tuo iso, notkea eläin on haikala. Se on luultavasti kulkenut Florida-virran mukana saalista haeskellen. Se on väsynyt neekeripoikasiin. Mitä sanotte siitä otaksumasta, että Grönneland on päättänyt päivänsä haikalan kidassa?"

Fjeld pudisti päätään.

"Itsehän te muutamia minuutteja sitten kerroitte minulle Grönnelandin suhteen tekemästänne sankariteosta... Mutta antakaamme tuon Stavangerin kapteeniraukan nukkua rauhassa. Hukkaamme vain aikaa. Puhukaamme sen sijaan omista asioistamme. Tahtoisin kernaasti tietää, kuinka tästä laivasta voi päästä pois helpoimmin ja mukavimmin."

Belgialaisen sammuneissa silmissä välähti voitonriemuinen ilo.

"Se on teidän asianne", hän sanoi.

"Erehdytte", Fjeld keskeytti hänet. "En ole antautunut tähän jokseenkin vaaralliseen ja vaivalloiseen touhuun Ribeiran suhteen turhan takia. Teidän on autettava minut täältä pois, muuten on minun pakko murskata teidät omalla nyrkilläni. Ymmärrättekö?"

Nozier, joka oli saavuttanut mielenmalttinsa, katsoi kauhistuneena norjalaista, jonka jänterät kädet jo tuntuivat lähestyvän hänen kaulaansa.

"Mitä tarkoitatte?" hän kuiskasi.

"Tarkoitan sitä", Fjeld sanoi ankarasti, "että teidän on mahdollisimman pian pantava moottoriveneenne kuntoon minua varten. Varmaan tämänlaisessa laivassa on moottorivene."

"Minä vakuutan...", de Nozier änkytti.

Mutta hän ei päässyt pitemmälle. Fjeld astui häntä kohti ja hänen siniset silmänsä synkkenivät raivosta...

"Kyllä, kyllä", Nozier huusi. "Te saatte moottoriveneen. Heti. Mutta teidän on luvattava..."

"Minä en lupaa mitään... Mutta nyt teidän on pidettävä kiirettä, paroni, muuten on minun pakko koetella voimiani teihin... Minun täytyy päästä täältä pois, ennenkuin tulee liian valoisa ja ennenkuin ystävämme Ribeira toipuu kloroformiunestaan. Annoin hänelle sopivan sekotuksen naftan kanssa. Muuten olisi tuo vanha juoppo mennyt sitä tietä, jota pitkäksi sanotaan."

Belgialainen katseli avuttomana ympärilleen.

"Varmaan täällä on puhelin", Fjeld jatkoi armottomasti ja lähestyi vapisevaa paronia.

"Pitäkää kiirettä! Ilmoittakaa puhelimella, että moottorivene on laskettava vesille ja tehtävä valmiiksi lähtöön. Pankaa taitava käyttäjä mukaan. Ymmärrättekö?"

Nozier haparoi kuulotorvea.

"Luotan sanaanne", hän sanoi.

"Sen voitte huoleti tehdä. Mutta jos huomaan teidän jollakin tavalla yrittävän jotakin konnankoukkua, niin nutistan niskanne nurin."

Nozier tarttui kuulotorveen, vei sen korvaansa ja kiersi kampia.

"Onko siellä ketään?" hän kysyi yksitoikkoisesti ja katsoi norjalaiseen, joka seisoi hänen edessään kuin itse ukkosen jumala, uhaten häntä oikeutetulla vihallaan. Joku ääni vastasi kaukaa. Nozier antoi määräyksensä lyhyissä, katkonaisissa lauseissa, mutta täysin selvästi ja oikein. Fjeld nyökkäsi tyytyväisenä.

"Olette hyvin hauska mies, jonka kanssa on mukava olla tekemisissä", hän sanoi hieman hyväntahtoisesti. "Nyt voimme palata keskusteluumme. Minulla on aikaa vain muutamia minuutteja, ymmärrättekö?"

Paroni yritti ilmeisesti pudistaa sydämeltään pelkoaan. Se pani koko hänen pienen ruumiinsa luhistumaan kokoon, ja hän näytti seisoessaan siinä aivan kokonaan murtuneelta.

"On eräs asia, jota en käsitä", Fjeld jatkoi lyhyen vaitiolon jälkeen. "Pyydän anteeksi, että puhun suuni puhtaaksi. Olette suuri mies, paroni de Nozier. Niin, on mahdollista, että olette suurempi tiedemiehenä kuin pahantekijänä. Mutta en käsitä, miksikä te, jolle armoton luonto on lahjoittanut pelkuruuden kirouksen, ette antaudu kokonaan laillistetulle ja porvarilliselle tieteelle. Olisitte kaunistuksena mille yliopistolle tahansa."

Paroni katsahti häntä salavihkaa.

"En, ja tuhat kertaa en", hän huudahti käheästi. "Olen syntynyt viha sielussani, enkä minä kelpaa matelemaan toisten jaloissa. Sanotte, että olen pelkuri, tohtori Fjeld; niin olenkin. Olen kokenut Belgian kauhut 1914. Olen maannut neljä vuorokautta Lucienin linnakkeen raunioissa, joihin saksalaiset mörssärit hautasivat meidät. Samoin olen kokenut toisen maailmansodan."

Hän vaikeni äkkiä. Hänen vaaleat ja raukeat silmänsä sulkeutuivat, samalla kun hänen suuret ja tuntehikkaat korvansa ikäänkuin kaappasivat jonkun etäisen äänen. Fjeld rypisti kulmiaan ja puristi kätensä nyrkkiin.

Silloin avattiin käytävän ovi niin että jyrähti. Kynnyksellä seisoi oikea portugalilainen ja hänen takanaan entinen lähetyssaarnaaja.

XXXIV.

ODOTELLESSA.

Bjelland ei ollut tottunut istumaan kädet ristissä. Kuultuaan miss Westinghousen kertomuksen hän heti ilmoitti asiasta torpeedolaivaston päällikölle, kapteeni Orlinille. Tämä reima meriupseeri ei jäänyt odottelemaan määräystä ylipäälliköltä. Vielä samana aamuna hän lähti merelle kahden torpeedolaivan kera lähemmin tutkimaan salaperäisen uivan telakan asiaa.

Mutta hän tuli liian myöhään. Jättiläinen tuntui vajonneen näkymättömiin. Se oli varmaankin käyttänyt hyväkseen yötä päästäkseen turvaan. Ainoa, mitä ruumisarkusta oli jälellä, oli joukko kuolleita kaloja, etenkin silliä. Sitä paitsi korjattiin merestä miehen ruumis, joka vietiin Stavangeriin.

Ylilääkäri tohtori Cappellen tarkasti ruumiin ja tuli siihen johtopäätökseen, että se oli joku kuumien ilmanalojen asukas, luultavasti joko meksikolainen tai argentiinalainen. Siihen viittasivat miehen punaisenruskea iho ja renkaat, jotka hänellä oli korvissa. Pitkä puukko oli vielä vyössä. Insinööri Langberg, joka pitkät ajat oli oleskellut Argentinassa, tunsi sen _macheteksi_ -- puukoksi, joita _gauchot_ käyttävät pampasaroilla yhtä taitavasti kuin mielelläänkin.

Merkillisintä miehessä olivat kuitenkin ne monet arvet, joita oli hänen ruumiissaan. Hän oli ilmeisesti sekä antanut että saanut monta iskua elämässään.

Kuolemassakin loisti hänen häijyistä ja rokonarpisista kasvoistaan riemuitseva julmuus. Ehkäpä hänen elämänlankansa oli katkennut juuri sillä hetkellä, kun oli hänellä voitto käsissään.

Kuoleman syy oli ilmeinen. Hän ei ollut hukkunut. Aivan niskanikaman alla, keskellä sitä aukkoa, jolle anatomit käyttävät nimitystä "_foramen occipitale_", oli paksun luodin jättämä pyöreä reikä. Ilmeisesti oli laukaus ammuttu voimakkaasta aseesta, sillä luoti oli tullut ulos hiusmarrosta. Mies oli luultavasti vetänyt viimeisen henkäyksensä vain muutama minuutti sen jälkeen, kun luoti oli sattunut.

Kapteeni Orlinin raportti oli kova isku Evy Westinghouselle. Hänestä oli selvää, että Fjeld oli ampunut tummaihoisen miehen, joka hetkeksi oli onnistunut lassollaan vangitsemaan lentokoneen. Mutta kuinka oli käynyt tohtori Fjeldin, hänen ystävänsä? Ja mitä hänen nyt oli tehtävä?

Hetkisen hän ajatteli lähteä Erkon lentokoneella tarkastelemaan Pohjanmerta, mutta hän ei hallinnut lentokonetta niin hyvin, että olisi uskaltanut lähteä niin epävarmalle retkelle. Olihan hän laskeutuessaan pudonnut päälaelleen suohon ja ollut vähällä menettää henkensä.

Nyt hän oli vieraassa kaupungissa, ruma naarmu kauniilla kasvoillaan, likaantunut urheilupuku yllä ja ihmisten epäluulo vastassaan. Hänen tarvitsisi vain näyttäytyä kadulla, kun kokonainen lauma säilyketyöläisiä olisi hänen kintereillään osottamassa sitä häikäilemätöntä rohkeutta, joka on ominaista Stavangerin nuorisolle. Hän sähkötti matka-arkkujaan, jotka yhä olivat Kristianian Grand Hotelissa, ja odotti kärsimättömästi jotakin elonmerkkiä tohtori Fjeldiltä.

Mutta päivät kuluivat ilman että kadonneesta tuli mitään tietoja. Ei ollut enää epäilystäkään -- hän oli joutunut vihollistensa käsiin. Ja vähitellen Evy Westinghouselle selvisi, että ei ollut suurta mahdollisuutta, että hänen pelastajansa ja ystävänsä olisi onnistunut välttämään vihamiestensä kovan ja horjumattoman tuomion.

Varovaisin sanoin hän kirjoitti Fjeldin vaimolle ja kertoi, kuinka asiat olivat, selittäen heidän yhdessä uivalle ruumisarkulle tekemänsä matkan surullisen tuloksen.

Mutta kuinka hän hämmästyikään saadessaan parin päivän perästä seuraavan sähkösanoman:

"Tiedän, että mieheni on hengissä ja tunnen, että hän pian palajaa. Terveisiä!

Katarina."

Tämä toivehikas sähkösanoma loi häneen uutta rohkeutta ja uutta voimaa. Ja Bjelland vahvisti häntä niin hyvin kuin taisi.

Se taikavoima, joka oli pidättänyt kaloja rannikolta, tuntui sillä välin ainakin osaksi murtuneen. Kalastus oli tosin yhä edelleenkin jotakuinkin mitätöntä, mutta tuntui kuitenkin kuin säilyketehtaat eivät jäisi aivan ilman raaka-ainetta. Kalavuosi tulisi kyllä huono, mutta ei aivan niin kehno kuin jonkun aikaa oli näyttänyt.

Syyn siihen tunsivat vain Bjelland ja Evy Westinghouse. Säilykekuningas ei ollut vielä lakannut toivomasta saavansa selville tohtori Fjeldin omituisen häviämisen. Mutta kaikki hänen ponnistuksensa olivat turhat Suuri sillilaiva oli kadonnut. Se näytti vajonneen meren pohjaan. Siitä ei tullut mitään tietoja. Kukaan ei ollut sitä nähnyt.

Mutta Evy Westinghouse kävi päivä päivältä yhä kalpeammaksi. Hän oli vienyt lentokoneen turvaan, mutta hän ei uskaltanut enää lähteä sillä matkalle tehtyään onnettoman laskeutumisensa Hillegaardin suohon. Hän paloi halusta yrittää jotakin. Mutta häneltä puuttui, niinkuin niin monelta muulta naiselta, kykyä panna suunnitelmansa täytäntöön. Hän ei tiennyt, kuinka alottaisi.

Eräänä päivänä hän meni satamaan. Siellä oli höyrylaiva, jossa oli höyry valmiina. Se oli Bergenin höyrylaivayhtiön omistama höyrylaiva Iris. Kapteeni Cappelen oli komentosillalla ja oli jo antanut ensimäisen lähtömerkin. Evy astui porraspuulle.

"Mihin menette, kapteeni?" hän kysyi.

"Rotterdamiin, neiti", kapteeni vastasi.

"Voitteko odottaa viisi minuuttia, niin minä haen tavarani?"

Kapteeni katsoi ihmetellen tuota nuorta, kaunista naista. Hän otti kellon taskustaan. Jo kymmenen minuuttia myöhässä. Hän vilkaisi nuorta amerikalaista missiä ja huokasi. Kuka peijakas voisi vastustaa noin kauniita silmiä!

"Kyllä", hän vastasi. "Minä odotan viisi minuuttia."

XXXV.

NELJÄN KESKEN.

"Mikä on tarkoitus?" portugalilainen huudahti katsellen ympärilleen silmin, jotka vieläkin olivat hämärät unijuomasta.

Hän oli sangen kurjan näköinen, tuo kelpo Ribeira, seisoessaan siinä puolialastomana kirjavassa paidassaan. Ja kuitenkaan ei ollut vaikea nähdä, että hänen kanssaan ei ollut leikkimistä. Hänellä oli kädessä suurireikäinen revolveri ja hänen eläimellisen julmat kasvonsa olivat veripunaiset mielenliikutuksesta.

Hänen takaansa näkyivät entisen lähetyssaarnaajan sokeat silmät Hän haparoi käsin ystäväänsä. Ja Fjeld huomasi hänen kädessään pitkän sarvipäisen puukon. Aseen omituinen ulkomuoto sai norjalaisen kavahtamaan. Vaikka Ribeiran revolveri ei näyttänyt tekevän häneen mitään erikoista vaikutusta, sai tuo pitkä sarvipäinen puukko sokean merirosvon kädessä hänet vasten tahtoaankin kauhistumaan.

Hänen ajatuksissaan välähtivät nopeasti kaikki ne tilanteet, joissa tämä ase oli näytellyt niin suurta osaa hänen vaiherikkaassa elämässään. Hän muisti erään illan Holbornin läheltä Lontoosta. Tunnettu rahamies John Cavendish makasi pitkänään käytävällä puutarhassaan elämän virran valuessa hänen suonistaan. Hänen selässään oli puukko. Se oli anarkisti Alexis Okinen ase. Se oli sama puukko, joka nyt kiilsi Jonsonin kovassa murhaajakädessä. Okine hirtettiin. Mutta hänen veitsensä jatkoi veristä historiaansa... Toisen kerran hän näki sen eräässä huoneessa Whitechapelissä. Silloin se oli isketty kuuluisan venäläisen nihilistin Anna Sparanskin selkään. Hän näki voimakkaassa valaistuksessa edessään nuo ihmeen ihanat kasvot, joilla väikkyi puhdas, viaton madonnahymy, joka oli hurmannut niin monta miestä Newskin prospektilta Pietarissa aina Pariisin Boulevard Strassbourgille.

Mutta Asevin ase oli siirtynyt edelleen Pietro Ceranille -- yhdelle niistä, jotka olivat upottaneet jättiläislaivan The Eaglen meren syvyyteen. Ja kun sicilialainen oli ampunut itsensä Bermudasaarilla, oli tuo kaunis, veren tahrima ase Ukrainan aroilta kohtalon oikun kautta joutunut James Mortonin lähimmälle miehelle ja uskotulle ystävälle, kirjanoppineelle ja raamatun häpäisijälle Jonson-roistolle.

Ja nyt -- mihin joutuisi Okinen ase nyt?

Fjeld nousi nopeasti seisomaan. Ribeira tuntui hetkeksi peräytyvän tuota jättiläismäistä miestä, joka oli puettu hänen omiin kirjaviin vaatteisiinsa. Mutta sitten hän kohotti revolverinsa.

"Jos sinä, senkin kirottu riiviö, nyt liikutat sormeasikaan, niin minä ammun", hän karjui. "Riisu pois vaatteet -- muuten piru sinut perii."

Norjalainen kohautti halveksien olkapäitään.

"Tahdotteko olla ystävällinen ja sulkea oven takananne, kapteeni", hän lausui hyvällä espanjankielellä. "Paroni de Nozier voi vilustua."

Norjalaisen sanoissa oli jotakin niin tehoisaa, että Ribeira totteli ja kiskaisi kiroten oven takaansa kiinni.

"No niin", hän sanoi jurosti. "Voimmehan selvittää tämän asian muitten sekaantumatta. Mutta tahdon kiinnittää huomiotanne siihen, että teillä on edessänne mies, joka osaa hoitaa revolveria."

"Sitä epäilen", Fjeld sanoi tyynesti.

"Hölynpölyä!" portugalilainen kiljui. "Teidän kirottu naftanne ei ole saanut kättäni vapisemaan... Kysykää paronilta, onko hän koskaan nähnyt minun ampuvan harhaan... No, kädet ylös! Jonsonilla on käsiraudat, jotka mielestäni sopivat teille..."

Mutta Fjeld ei näyttänyt halukkaalta tottelemaan. Hän katseli vain de Nozier'ta sanomattoman välinpitämättömin ilmein.