Part 8

"Tuossa on kaikki, mitä Stavangerin säilyketehtaat ikävöivät", hän sanoi hetken vaiettuaan. "Olemme saattaneet ne lakkautuspalkalle, Jean Baptiste. Koko rannikon olemme raapineet puhtaaksi. Muistatteko, kuinka sanomalehdet valittivat, että kevätkalastus oli epäonnistunut? Kalat olivat tulleet hulluiksi ja unohtaneet vanhat reittinsä. Turska oli kokonaan hylännyt Lofotein saaret. Storegrundilla Aalesundin luona vallitsi nälkävuosi, ja nyt ovat myöskin anjovis ja brislinki peruuttaneet tulonsa. Otaksun herrojen Lorientissä ja Concarneaussa hykertävän käsiään tyytyväisyydestä, sillä tänä vuonna ei norjalaisia sardiineja ole oleva liikoja. Olemme hankkineet heille hyvitystä, Courbier, monien vuosien huolista ja siitä raivosta, jonka norjalaisten tuotteiden tunkeutuminen maailmanmarkkinoille oli synnyttänyt. Ja missä on syy? Tässä hirviössä. Se on meren herra ja valtias. Sitä sanotaan ruumisarkuksi. Varsin hyvä. Se on Norjan kalastuksen ruumisarkku. Sanokaahan, Jean Baptiste, muistatteko tohtori Hjortin Bergenistä? Hän on hyvin etevä mies. Hän tietää yhtä ja toista ja on selvillä semmoisestakin, jota ei tiedäkään. Tapasin hänet Monacon ruhtinaan huvilaivassa. Hän sanoi minulle: Olemme päässeet niin pitkälle, että erinäisistä ilmastosuhteista voimme etukäteen nähdä, tuleeko hyvä tai huono kalavuosi. Professori Helland Hansenin kaaviomaiset taulut ilmaisevat meille kalastustoiveet hämmästyttävän selvästi ja yhtä varmasti kuin ilmapuntari. Voin siis ennakolta sanoa, että tänä vuonna tulee erinomainen kalansaalis. En voi erehtyä. Laskelmamme ovat yleensä osottautuneet niin varmoiksi, että ne otetaan huomioon Bergenin pörssissä. -- Sittemmin nähtiin, että Bergenin herrat olivat oikeassa. Mutta he olivat unohtaneet laskuistaan erään seikan."

"Minkä niin?" Courbier kysyi hajamielisesti, tuijottaen maalle päin, missä Vidingsön majakka halkaisi pimeyttä.

"Inhimillisen neron", Nozier vastasi ylpeänä. "Sen voiman, joka on tehnyt meidät meren herroiksi."

Courbier teki kädellään hermostuneen eleen.

"Unohdatte erään asian", hän vastasi kylmästi, "nimittäin sen, että turvallisuutemme on uhattu. Meren eläimet ovat kyllä vallassamme, mutta ihmiset eivät vielä ole jaloissamme. Miehet, jotka ovat laivassamme, eivät ole Herramme parhaita lapsia. Heissä on tuskin ainoatakaan, joka ei olisi ollut tekemisissä rikoslain kanssa. Kukaan meistä ei kammoaisi tehdä murhaa. Ja nyt viimeksi on omallatunnollamme kapteeni Grönnelandin hieman salaperäinen katoaminen. Jos tuo vaaleatukkainen tohtori on niin etevä kuin sanotte, niin hän voi saada luultavasti meidät kaikki hirsipuuhun. Sillä tämä onnistunut, mutta luvaton kalastuksemme ei tietysti ole mitään verrattuna niihin muihin synteihin, jotka ovat niskoillamme. Sanon niin kuin asia on, de Nozier. Tämä ei sovi minulle enää. Elämässä on muitakin puolia kuin silli, kalastus ja murhat. Haluaisin antautua tuottavaan ja rehelliseen toimeen."

"Olette käynyt todella lapselliseksi viime aikoina", de Nozier sanoi ivallisesti. "Ymmärrän kyllä, kuinka asiat ovat. Sitten kun Evy Westinghouse loi teihin katseen kauniista silmistään, olette ruvennut tulemaan lapseksi uudestaan."

"Erehdytte", Courbier sanoi äänellä, joka vapisi kärsimättömyydestä. "Olen vain uudestaan muovannut elämäni ohjelman. Ei kai olisi vahingoksi kenellekään meistä, jos minä tavalla taikka toisella saisin käsiini nuo amerikalaisen neitosen miljoonat asiamme hyväksi. Minä tunnen dollarineitoset. Olisin tosiaankin iloinen, jos onnistuisin valtaamaan tuon kauniin kultalinnun, miss Evyn."

De Nozier ei vastannut kotvaan.

"Naiset ovat meidän kirouksemme", hän murahti lopuksi itsekseen. "Ne leikkaavat kuin Delila meidän hiuksemme. Ne kiemurtelevat tahtomme ympäri kuin tahmaiset matelijat. Ne turmelevat tarmomme. Piru vieköön ne kaikki tyyni... Ja lähtekäämme nyt merelle... Oletteko nähnyt Ribeiraa?"

"Hän oli tietysti humalassa. En ymmärrä, minkätähden siedätte tuota likaista portugalilaista. Hän pilaa kaikki kirotulla juomisellaan. Lähetin hänet alas nukkumaan humalan päästään..."

"Suon teille anteeksi, mitä sanotte Ribeirasta. Hän on paras kaikista, mitä meillä on laivassa. Nuo portugalilaiset ovat omituista väkeä. Ne ovat jollakin tavoin eristäytyneet kaikesta, mikä tavalla tai toisella on yhteydessä omantunnon kanssa. Ja ne ovat -- tavallaan syystä -- ylpeitä paheistaan. Ribeira on erinomaisen arvokas verikoira. Ja hän juo pian itsensä kuoliaaksi. Mutta hän on mainio merimies ja tuntee tämän laivan paremmin kuin minä itse. Meidän on kaadettava muutamia sangollisia vettä hänen päähänsä -- hänen täytyy auttaa pohjakoneiston käyntiinpanossa. Ja te voitte laittaa, että ankkuri nostetaan ylös. Ja sitten lähdemme matkaan. Meillä ei ole vara hukata aikaa. Vetäkää nuotta kokoon. Silliä ei ole kuitenkaan enää paljon jälellä. Ja antakaa kaiken käydä niin nopeasti kuin suinkin mahdollista. Saamme kyllä seuraa matkallemme -- suurta seuraa. Siitä Ribeira ja minä pidämme huolen. Ja muistakaa, että meidän täytyy olla parissa tunnissa aluevesien ulkopuolella, sillä muuten voimme saada norjalaisen torpeedon kupeeseemme. Norjalaisten risteilijäin kanssa ei ole leikkimistä."

"Kyllä", Courbier vastasi, katsoen pitkään Vidingön valkeata loistoa kohti. "Ja mihin otamme suunnan?"

Nozier'n kalpeat kasvot loistivat aavemaisina heikossa kuunvalossa.

"Ja sitä vielä kysytte. Suuntamme on selvä. Olen aikonut puhdistaa myöskin Dogger-matalikon, ennenkuin menemme purkamaan Antverpeniin."

Courbier muuttui vakavaksi.

"En tahtoisi mielelläni antautua tekemisiin englantilaisten kanssa. Ne ovat kovakouraisia."

Paroni katsoi ivallisesti hymyillen lähintä miestään ja uskottuaan.

"Nähtävästi ette ymmärrä hituistakaan tätä asiaa", hän virkkoi. "Kukaan ei voi kieltää meitä kulkemasta Dogger-matalikon yli neljän peninkulman vauhdilla. Me emme pysähdy, ennenkuin Vlissingenin majakka rupeaa näkymään."

"Ja sitten?"

"No, silloin kampela ja turska ovat jättäneet isiensä matalikon seuratakseen meidän mukanamme vaikkapa maailmanääriin."

XXVIII.

LÄHETYSSAARNAAJA.

Sokea mies istui kirjastossa kauan hiljaa ja kuunteli. Unohtipa hän piippunsakin, joka sammui hänen käteensä. Karvaiset korvat, jotka törröttivät nelikulmaisesta päästä kuin kaksi siipeä, liikkuivat edestakaisin kuin tahdissa, seuraten jotakin kaukaista ja salaperäistä ääntä.

Hän kumarsi päätään eteenpäin ja aukaisi suunsa, samalla kun hänen sieramensa värähtelivät jännityksestä.

Mitä tuo sokea mies oli saanut korviinsa? Ei oikeastaan yhtään mitään. Mutta verenvaisto hänen sielussaan ilmaisi hänelle, että joku tuntematon vaara oli uhkaamassa.

Kerran Jonson itsekin oli ollut ajamassa takaa ihmisiä. Hän oli alottanut lähetyssaarnaajana Afrikan rannikolla, minne eräs Charlestonin seurakunta oli hänet lähettänyt. Hän saarnasi niin, että Kongon neekerit kuolivat siitä, ja Herramme nimissä hän kiristi heiltä kautshukkia ja norsunluuta. Belgian hallituksen oli lähetettävä erityinen virkamies Kongoon, missä Jonson teki entisistä ihmissyöjistä proselyyttejä, tutkimaan hänen harrastuksiaan. Lähetetty nuori upseeri totesi pian, että lähetyssaarnaaja oli suuri roisto, ja oli kyllin varomaton sanoakseen mielipiteensä asiasta suoraan julki. Silloin Jonson yhtäkkiä unohti ne raamatun paikat, jotka yleensä mainitaan viidennen käskyn yhteydessä. Hän iski upseerin kuoliaaksi ja ajoi hänen seuralaisensa pakoon. Sitten hän otti haltuunsa sen pienen siipilaivan, jolla upseeri oli tullut, lastasi sen täyteen kautshukkia ja norsunluuta aina savupiippua myöten ja onnistui monien yöllisten ja vaarallisten seikkailujen jälkeen pääsemään pientä jokea myöten suurempaan vesistöön, kunnes tuli viimein merelle.

Myöhemmin hän kokonaan luopui tavoistaan metodistina ja tuli hyvin yksinkertaisesti pahantekijäksi. Nyt hän istui tässä salaperäisessä laivassa harvinaisena kummallisuutena. Hän oli ainoa elossa oleva siitä ryövärijoukosta, joka aikanaan oli ryöstänyt amerikalaisen jättiläislaivan The Eaglen ja upottanut sen miehistöineen päivineen. Mutta sen tapauksen jälkeen hänestä oli tullut parantumattomasti sokea ja avuton. Aivankuin paholaisen ihmeen kautta hän oli pelastunut ja eräät köyhät Bermudan salakuljetusta harjoittavat kalastajat olivat pelastaneet ja auttaneet hänet kuiville. He saivat hänet erääseen belgialaiseen höyrylaivaan ja koska hänellä oli rahoja, onnistui hänen tavata vanha portugalilainen ystävänsä Ribeira, joka isällisen hyväntahtoisesti korjasi hoitoonsa hänet ja hänen hallussaan olleet pääomat.

Kaikkia näitä merkillisiä tapahtumia vanha kunnianarvoisa murhaajapappi mietiskeli istuessaan kuuntelemassa vainuamaansa vaaraa. Tultuaan sokeaksi oli tämä hänen mieluisimpia tehtäviään.

Hän olisi kernaasti huutanut Ribeiraa, mutta käsitti erinomaisen ystävänsä olevan niin kovin juovuksissa, ettei tämä voisi tajuta sokean miehen hienoa pedonvainua.

Jonson säpsähti. Äkkiä hän tuli ajatelleeksi miestä, joka oli tullut huoneeseen ennen portugalilaista. Kukahan hän oli. Ne eivät olleet Nozier'n laahustavat askeleet eikä myöskään Courbier'n notkeaa, mutta melkein kissamaista hiipimistä. Hän ei ollut tuntenut myöskään ranskalaisen hajuveden tuoksua eikä yleensä mitään erikoista tuoksua siitä miehestä, joka niin levollisesti ja hiljaa oli mennyt hänen ohitsensa.

Siinäköhän vaara piili? Jonson nousi puolittain tuoliltaan, mutta vaipui heti takaisin huokaisten. Vielä kerran hän säpsähti, hänen korviinsa oli tullut joku hiljainen ääni.

Mitähän se oli? Hänestä tuntui joku liikkuvan Ribeiran hytissä. Kuului aivan siltä kuin raskas ruumis olisi pudonnut lattialle.

No -- luultavasti juopunut unissaan putosi vuoteestaan. Mutta samalla hän tunsi jotakin omituista, melkein imelää hajua...

Jonsonin mietiskelyt keskeytyivät siihen, että käytävästä kuului askeleita, jotka lähestyivät. Tulossa oli Nozier, mutta hän ei vetänyt jalkoja perästään niinkuin hänen tapansa oli. Hänen käyntinsä oli levotonta ja nopeaa, mikä viittasi siihen, että belgialainen oli kiihtyneessä mielentilassa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä ovi avautui ja Nozier pysähtyi kynnykselle. Jonson tunsi vaistomaisesti, että hän oli hyvin hermostunut ja levoton.

"Onko Ribeira täällä?" hän kysyi levottomuudesta vapisevalla äänellä.

"Hän on mennyt hyttiinsä", Jonson vastasi kiukkuisesti.

"Olemme pahassa pulassa, Jonson", paroni sanoi. "Soisin sinun näkevän paremmin kuin mitä näet, sillä nyt tarvitsemme sinun kaltaisiasi miehiä. Olemme saaneet pirun kimppuumme, eikä hänestä ole helppo päästä irti. Hän oli meillä jo kiinni, mutta hän petti meidät viekkaudellaan."

"Kenestä puhut?" Jonson kysyi.

"Miehestä, jonka kanssa sinullakin on selvittämättömiä asioita. Hänestä, joka ajoi kaikki James Mortonin miehet kuolemaan -- tohtori Jonas Fjeldistä."

Tuolissa istuva sokea kalpeni valkeaksi kuin ruumis, mutta tyhjien silmäkuoppien ympärillä olevat reunat tulivat hehkuvan veripunaisiksi.

"Ja sinä päästit hänet käsistäsi", Jonson sanoi äänellä, josta uhkui hillitty viha ja raivo. "Luulisi teidän kaikkien olevan sokeita. Ettekö vielä ole päässeet käsittämään, että tuon tohtorin kanssa ei ole leikkimistä? Tappakaa hänet, sanon minä, milloin ja miten tahansa saattekin hänet käsiinne. Älkää päästäkö häntä lukemaan isämeitäänsä, sillä hän pääsee pakoon jo ennen kuin on päässyt viidenteen rukoukseen. Minä tunnen hänet -- hän sietää joutua ihmissyöjien nakerrettavaksi pala palalta. Hänet pitäisi..."

Jonson hillitsi mielensä. Hytistä kuului synkkä, koriseva kuorsaaminen.

"Senkin juopunut sika", hän murahti.

Nozier rypisti kulmakarvojaan, astui Ribeiran hytin ovelle, aukaisi sen ja sytytti valon. Sängyssä makasi portugalilainen oikosenaan leveälierinen hattu vedettynä syvälle silmien yli. Hän kuorsasi kuin virtahevonen ja kasvojen alapuoli oli punainen ja pöhöttynyt.

"Ribeira!" belgialainen huusi ja tyrkkäsi häntä kylkeen. "Ylös siitä auttamaan pohjakonetta käyntiin! Ja mitä hittoja sinä oikeastaan imet sisääsi? Täällähän haisee kuin apteekissa."

Portugalilainen hypähti pystyyn päästäen maansa kielellä rehevän kirouksen.

"Sinun ei pitäisi juoda niin paljon, Ribeira", belgialainen sanoi pysytellen hänestä kunnioittavan matkan päässä. "Sinä paisut kuin iilimato. Tuskin tunnen sinua. Mutta nouse nyt ylös."

Portugalilainen vastasi vain tyytymättömästi möristen. Sitten hän veti hatun syvään kasvoilleen ja lähti epävakaisin askelin paronin perästä.

Entinen lähetyssaarnaaja istui yhä paikallaan korvat hörössä, raapien tukkaansa ja mietiskellen jonkun pulmallisen kysymyksen ratkaisua.

XXIX.

KALASTAJALAIVA.

"Sinun ei pitäisi juoda niin paljon, Ribeira", de Nozier jatkoi neuvoen kulkiessaan edellä laivan sisäosiin vieviä leveitä kiertoportaita. Portugalilainen murahti muutamia epäselviä sanoja hampaittensa välistä.

"Vai niin, olet sillä tuulella", paroni lisäsi lempeästi ja ystävällisesti, niinkuin puhuisi sairaalle lapselle. "Pidä varasi, että et mene nurin niskoin." He olivat nyt kumpikin tulleet kapeaan käytävään. Heikko ääni ilmaisi heidän olevan aivan pumppulaitoksen alla, joka imi sillin ja muun kalan aparaatteihinsa, joitten tehtävänä oli valmistaa markkinoille meren äärettömät rikkaudet. Paroni aukasi matalan oven ja astui puolipimeään huoneeseen, jota valaisi vain kaksi opalinväristä lamppua. Hän pysähtyi kuuntelemaan.

"Kuulen, että olet antanut käskyn panna koneen käymään. Väkesi kyllä hoitaa sen asian. Ja nyt he lappavat sisään nuotanköysiä. Onneksi eivät kaikki ole yhtä humalassa kuin sinä. Mutta nyt on sinun laitettava, että saamme hyvän vauhdin. Panehan pohjakoneen kosketin paikoilleen."

Portugalilainen astui taustassa olevan suuren koneiston luo ja tarttui erääseen vipuun.

"Kirous ja kuolema!" Nozier kiljui raivoissaan. "Piruko sinua riivaa? Onko viina aivan tärvellyt aivosi? Voisi luulla sinun olevan lyseolaisen, joka on ensimäistä kertaa ollut hutikassa eikä vanhan kokeneen ja parkitun juoppolallin. Etkö näe, kuinka hullusti teet? No, tuhat tulimmaista! Oikealle! No, nyt..."

Kuului synkän suriseva ääni aivankuin jättiläiskelloa olisi vedetty käyntiin. Ja yhtäkkiä rupesi lattia loistamaan samalla opalinvärisellä kiillolla, joka muutenkin täytti huoneen. Nyt voi helposti nähdä, että lattia oli paksusta lasimaisesta aineesta. Mutta omituisinta olivat ne kaksi suurta kuulaa, jotka vähitellen tulivat näkyviin vedessä Nozier'n jalkojen alta. Niitten näkeminen tuntui hetkeksi entistä enemmän hämmentävän humalaista, joka yhä seisoi koneistoon nojaten.

Noista kuulista hohti ihmeellinen, maitomainen loisto. Ne olivat vähintäin viisitoista jalkaa läpimitaten ja olivat nyt pari metriä vedenpinnan alapuolella. Niistä vesipisaroista päättäen, jotka voi nähdä kuulien takana, laiva kulki jo nyt hyvää vauhtia.

"Nyt voimme vääntää valoa", de Nozier sanoi... "No, hitto vie, oletko senkin unohtanut? Luulisi sinun juoneen pulituuria eikä portviiniä."

Juopuneen iso käsi haparoi etäisimpiä koskettimia, kunnes belgialaisen häijy, mutta hyväksyvä mörinä ilmaisi hänelle, että hän nyt oli oikeassa.

Valkea valo täytti yhtäkkiä huoneen. Se tuli noista molemmista kuulista, jotka levittivät ihmeellistä, himmeää valosumua. Kuulien välissä liikkui pieni kohiseva laine ja ympärillä oleva vesi sai syvän, salaperäisen loisteen.

Paroni de Nozier istahti pienelle tuolille ja katseli syvyyteen tyytyväisesti hymyillen. Hän oli kuin taikuri, joka oli loihtimassa esiin meren kätkettyjä piilottelevia henkiä. Monokkeli silmäkulmassa hän istui puhellen itsekseen kuin mies, joka on tottunut olemaan yksin ja joka haluaa kuulla omaa ääntänsä.

"Oikein hyvä!" hän virkkoi lyhyeen, käheästi naurahtaen. "Tässä on vuosisadan suuri arvoitus salattuna. Me olemme sen keksineet, Ribeira. Katso, kuinka ne loistavat tuolla alhaalla! Siinä on kaksi silmää, jotka voivat nähdä. Ne ovat 'meren silmät'! Ota huomioon tuo himmeä porsliiniloisto. Eivätkö olekin kuin luolakalan silmät? Ja eikö olekin niillä sama lempeä petoeläimen kiilto, joka on kalkkarokäärmeen silmissä... Sinä olet oppimaton mies, Ribeira. Ei ole mitään iloa keskustelusta sinun kanssasi. Olet rohkea, tunnoton ja verenhimoinen. Mutta tiede on sinulle hämärä asia. Sielusi on vanhentunut, Ribeira. Muistutat Rubensia. Ylensyömisesi ja juopottelusi ovat suunnattomat ja taitamattomuutesi on eittämätön totuus. Muuten heittäytyisit polvillesi minun jalkoihini ja kumartaisit minua -- neroa. Mutta järkesi, ystäväni, ei riitä siihen... Sanohan, etkö lapsuudessasi ole kuullut puhuttavan Hammelin rotanpyytäjästä?... Vai et... Vai niin, et ole koskaan kuullut tuosta merkillisestä miehestä, joka käsitteli huiluaan niin, että kaikki rotat tulivat hänen perästään. Ne juoksivat kilvan hänen kintereillään -- huumautuneina -- haltioissaan... Ne eivät muistaneet syödä, kun kuulivat hänen ihmeellisen soittimensa säveleitä -- ne unohtivat leikkinsä ruokakauppiaan jauhomakasiinissa -- ne kulkivat vain tuon kalpean miehen perästä jäykin katsein ja hörössä korvin... Minä olen hänen sukuansa, Ribeira. Huilusta ei minulla ole hyötyä. Mutta minun silmäni houkuttelevat -- kalpeat, imevät silmäni, jolla on meren oman sielun loisto. Etkö ole kuullut, että Coimbran kalastajat ripottelevat vanhaa porsliinia meren pohjalle houkutellakseen kaloja verkkoihinsa? Mutta minun silmäni tuolla alhaalla sitovat kalan sielun. Ne tekevät sen päästä pyörälle. Ne houkuttelevat luokseen kalaparven niinkuin tuo tarinan mies Belsebubin armosta houkutteli rottia ja lapsia Hammelin kaduilla. Katso, katso..."

Ja todellakin -- alhaalla syvyydessä tuli kaikki eloisaksi. Siellä kiilsi ja loisti -- hopeanvalkoinen massa. Joka taholta tulvi kaloja. Ensin yksitellen, mutta sitten suurissa parvissa. Ja kaikki samaan suuntaan, tyhmät silmät jäykästi tähdättyinä tuota opalinkalpeata loistetta kohti.

Silloin paroni de Nozier nousi seisomaan ja nauroi.

XXX.

YLLÄTYS.

Ihmisen nauru on varma mittari hänen älylleen ja temperamentilleen. Ei kukaan tiedä, mitä ihmisessä asuu, ennenkuin hän avaa suunsa nauruun. Typerä ihminen paljastaa itsensä pian jyrisyttämällä kuuluviin tyhmyytensä -- viisas kätkeytyy hillittyyn hymyyn.

Paroni de Nozier nauroi nähdessään sen suunnattoman kalapaljouden, joka kerääntyi omituisten porsliinisilmien ympäri. Belgialainen päästi semmoisen äänen, joka muistutti enemmän käärmeen sihinää kuin naurua. Olutmaha saksalainen olisi sitä tuskin sanonut nauruksi. Mutta ilmeistä oli, että hän nautti tilanteesta.

Omituisempaa näkyä kuin tämä kalanvaellus ei kai kukaan ole nähnyt. Nuo valkeat kuulat vaikuttivat kuin hirveä magneetti, joka veti luokseen kaiken, mitä meressä elävää oli. Ensin tulivat tyhjennetyistä nuotista silliparvet -- jotka juuri olivat päässeet irti vankeudestaan. Valkeat silmät vetivät niitä luokseen vastustamattomalla voimalla. Ja pian liittyi tähän omituiseen kulkueeseen toisia kaloja. Tuolla tuli seiti ja tuolla tuli turska, ja niitten joukkoon yhtyivät vähitellen suurten syvyyksien mustat ja inhottavat asukkaat. Kaikista meren asukkaista oli täällä tullut ystäviä. Nopeat petokalat olivat kadottaneet ahneutensa ja pyörivät nyt iloisina sen ihmeellisen voiman vaikutuksesta, joka kahlehti heidän silmiään.

Yhtäkkiä lennähti joukkoon suunnaton nuoli. Sen muodostivat sadattuhannet juovikkaat kalat, jotka tunkeutuivat sillin ja turskan joukkoon ja yhtyivät suunnattomaan kulkueeseen. Ne olivat makrilleja -- meren siroja asukkaita. Ja yhä tuli uusia kaloja -- piikkikampela ja vilukala, delfiini ja pikkuhai. Kaikki tulivat pitkissä, loppumattomissa jonoissa.

"Eikö tämä muistuta mieleesi jotakin, Ribeira?" paroni kysyi. "Etkö näe... Sehän on loppumatonta hautajaiskulkuetta. Kaikki nuo tuolla alhaalla seuraavat meitä, kunnes kuolevat nälkään. Niitten silmäterien ja suurista porsliinikuulista lähtevän loiston välillä on terässilmukka. Mitkään eläimet eivät ole niin herkkiä hypnoottiselle vaikutukselle kuin kalat. Kun niillä ei ole suojaavia silmäluomia, ovat ne helposti alttiita niille magneettisille voimille, jotka ovat erinäisten kaasusekoitusten loistossa. Monet ovat olleet oikealla tolalla. Mutta kukaan ei ole aavistanut, kuinka värjätty porsliinikuula voi kiehtoa kalojen silmäterät. Minä yritin kauan, ennenkuin löysin sen värin, joka voimakkaimmin vetää puoleensa kalan silmää. Mutta sekin minulle onnistui, rakas Ribeira. Tuossa näet tuloksen..."

Nozier vaipui ajatuksiinsa.

"Bergenissä asuu kelpo väkeä", hän jatkoi hetkisen kuluttua, "joka harjoittaa sillin ja muitten kalojen pyyntiä. Monessa suhteessa he ovat vallan verrattomia. Heillä on ajatuksia ja he ennustavat, kuinka kalastus kunakin vuonna onnistuu. Heillä on sanomalehti, jonka nimi on 'Fiskets Gang' ja siinä on paljon hyviä neuvoja ja ohjeita. Mutta tänä vuonna he ovat tehneet erehdyksen -- surkean erehdyksen. He olivat ennustaneet hyvää kalavuotta. Mutta kuinka on käynyt? He ovat saaneet huonoimman saaliin satoihin vuosiin. Koko rannikolla ei puhuta muusta kuin kalastajain ja kalakauppiaitten perikadosta. Stavangerin säilyketehtaat eivät ole saaneet sataa tynnyriä silliä. Koko mahtava järjestö horjuu perustuksiaan myöten. Me olemme sen kukistaneet, Ribeira, aivan niin kuin te kukistitte tuon riivatun kapteenin ja hänen höyrylaivansa meidän aluksemme rautakylkien väliin. Tuo kelpo Grönneland -- hän ja hänen miehensä katosivat jäljettömiin. Monelle on käyvä samalla tavalla. Toivon vain, että olisimme saaneet vangituksi tuon riivatun tohtorin laivamme teräshampaitten väliin ja jauhetuksi hänet sillijauhoksi. Hänestä olisi tullut mainiota lannoitusainetta. Ha, ha, ha!..."

Jos de Nozier'n takana istunut tummapintainen portugalilainen ei olisi ollut niin kovin juovuksissa, olisi hän ehkä huomannut, että paronin naurussa oli jotakin väkinäistä. Ja jos Ribeira olisi ollut ihmistuntija, olisi hän tehnyt sen johtopäätöksen, että de Nozier'n hermostunut puheliaisuus johtui siitä säikähdyksestä, joka väijyi hänen pelkurimaisessa sydämessään.

"Olisi hauska tietää", hän jatkoi yksinpuheluaan, "mitä tuo pirun tohtori nyt keksii. Hänen kanssaan ei ole leikkimistä. Saimler pelkäsi häntä kuin ruttoa ja Jaap van Huysmann sanoi hänen olevan maailman merkillisimpiä miehiä. No -- minua hän ei vältä. Hän ei ole muuta kuin ihminen. Oo, jospa hän vain olisi tässä!"...

"Toivomuksenne voi helposti toteutua", syvä bassoääni virkkoi hänen takanaan.

Nozier nousi istuimeltaan nopeasti kuin salama ja kääntyi ympäri. Portugalilainen seisoi siinä pitkänä ja uhkaavana. Mutta hänen tummat silmänsä olivat muuttuneet sinisiksi ja suuren lierihatun alta pilkistävä tukka oli vaalea.

"Kuka olette?" belgialainen sähisi pelästyneenä.

"Olen se, jota etsitte. Olen tohtori Jonas Fjeld."

XXXI.

MERKILLINEN VIERAS.

Stavanger oli juuri herännyt. Tämä kaupunki nousee varhain jalkeille. Se on tottunut kovassa ja kiivaassa kilpailussa pitämään silmänsä auki. Kello oli juuri lyönyt kahdeksan ja laitureilla ja makasiineissa oli vilkasta hyörinää. Olivatpa konttoritkin avanneet ovensa.

Suuren säilyketoiminimen Bjelland & Co:n avaran liiketalon portinvartija istui poltellen aamupiippuaan ja katseli tutkivasti kirkasta syystaivasta. Oli kaunis aamu -- ei pilvenhattaraakaan ollut näkyvissä, ja tuulet lauloivat iloista aamulauluaan satamasta.

Yhtäkkiä hän säpsähti. Kulman takaa kääntyi omituinen olento. Näytti aivankuin rakennusta lähestyvä muukalainen olisi ollut sodassa taikka seisonut päällään suossa. Mutta silti hän näytti yhtä huolettomalta.

"No, mihin matka, ystäväni?" portinvartija kysyi naurahtaen. "Näytättepä olleen aikamoisella seikkailulla, vai mitä?"

Hänen piti juuri jatkaa, mutta huomasikin, että se ei ollutkaan poika, jonka kanssa hän jutteli, vaan vahtisotilaan tapaan puettu nuori tyttö. Portinvartija huomasi, että hänellä oli hyvin kaunis vartalo. Mutta hän ei voinut tarkoin eroittaa kasvonpiirteitä, jotka olivat lian peitossa. Pienen, kudotun myssyn alta näkyi tuuhea tukka, joka alkujaan oli ollut kullankeltainen, mutta joka nyt mudan peittämänä riippui suortuvina korvien ja kaulan yli.