Part 7

Nyt hän näki miehen konttaavan ruumasta. Evy näki hänen kasvonsa ne muutamat sekunnit, kun hän pisti päänsä ylös valomerestä. Ne eivät olleet toisten kaltaiset. Hänen kasvonsa olivat sileiksi ajellut ja tummat. Hänellä oli korvissa pitkät renkaat ja kasvoissa syvät rokonarvet. Silmät olivat pienet, mutta hehkuivat kuin kivihiilet. Vasemmalla käsivarrellaan oli hänellä pitkä vyyhdelle keritty köysi.

Evy Westinghouse oli nähnyt tuommoisia miehiä ennenkin. Niitä on joka paikassa Buenos Ayresissa ja Montevideon laitamilla. Ne olivat _gaucho_'ja Etelä-Amerikan heinäaroilta, mistä ovat muuttaneet suurkaupunkeihin harjoittamaan ammattiaan ihmisiä vastaan, opittuaan ensin ottamaan sen avulla kiinni karjaa.

Nuori nainen kalpeni. Hän käsitti, että miehen käsivarrelta riippuva köysi oli lasso ja että mikään ase ei voinut olla tehokkaampi estämään hänen pakenemistaan. Samassa hän vasemmalla kädellään painoi korkeuspotkurin kosketinta. Mutta se oli liian myöhäistä.

Gaucho oli silmänräpäystäkään viivyttelemättä heittänyt lassonsa lentokoneen torpeedomaisen kokan yli. Riemuhuuto toisella puolella olevien roistojen kurkuista todisti hänen osanneen maaliinsa. Lasso oli lujasti kiinni lentokoneen nokassa, eikä sen jälkeen ollut lainkaan vaikeaa kaataa sitä kumoon taikka ainakin estää sitä lähtemästä.

Evy käsitti kauhistuen, että oli kadottanut mahdollisuuden päästä pakoon. Hänellä ei ollut puukkoa, millä olisi leikannut poikki tukevan hamppuköyden, joka nyt sitoi hänet kiinni kirottuun laivankanteen. Korkeuspotkurista ei asiain näin ollen ollut mitään hyötyä, ja hän sulki nopeasti koskettimen, jotta kone ei kaatuisi nurin. Hän odotti joka silmänräpäys, että gaucho kiristäisi lassoa. Mutta etelä-amerikalainen ei pitänyt kiirettä.

Taustalta tullut pieni mies, joka oli ottanut komennon, astui nyt esiin. Kuu paistoi hänen ryppyisille kasvoilleen valaisten hänen kapeat silmänsä ja suuren monokkelin, joka tuntui tekevän ilmeettömät kasvot yhä enemmän värittömiksi ja näivettyneiksi.

"On kai parasta, että antaudutte meille", hän lausui levottomuudesta kevyesti vapisevalla äänellä. "Me tunnemme teidät, tohtori Fjeld. Koko maailmassa on vain yksi ainoa tämän mallinen lentokone. Se ei ole häpeäksi keksijälleen. Ilmari Erkko tuntisi nyt pahoinvointia, jos olisi elossa. Kun tulee vangituksi kuin tavallinen härkä heinäarolla -- se on kehno loppu lintulentäjälle. Eikö totta?"

Mies kumartui eteenpäin ikäänkuin vastausta odottaen. Mutta kun ei saanut mitään vastausta, hän jatkoi:

"Ette tosiaankaan voi ajatella mitään vastarintaa, rakas tohtori", hän sanoi lempeällä ja sovinnollisella äänellä. "Samassa hetkessä kun jollakin tavoin yritätte näyttää hampaitanne, teidät ammutaan. Kymmenen miestä vartioi revolvereillaan teidän pienintäkin liikettänne."

Taas hän piti muutamien sekunttien paussin. Hänen kasvoilleen tuli levottomuuden ilme ja hän katseli ympärilleen semmoisin elein, jotka ovat ominaiset henkilöille, jotka koko ikänsä ovat taistelleet synnynnäistä raukkamaisuutta vastaan.

"No", hän sanoi äkkiä ankarasti. "Mitä vastaatte? En ole aikonut upottaa teitä rotan tavoin. Tässä ruumisarkussa on pari hauskaa huonetta, joissa voimme kaikessa rauhassa keskustella asioistamme. Siellä on m.m. joku pullo whiskyä, joka voi helpottaa keskusteluamme."

Hän vaikeni jälleen. Hän ei saanut mitään vastausta. Toinen lentokoneen miehistä astui hänen eteensä kärsimättömin elein.

"Nyt tämä neuvotteleminen saa olla lopussa", hän sanoi kiivaasti. "Antakaa tohtorin mennä tuonelaan ennenkuin hän vapautuu nykyisestä asemastaan. Nyt olemme tilaisuudessa pääsemään hänestä kuitiksi. Hän vältti helvetinkoneen. Antakaamme hänen tehdä tuttavuutta sillien kanssa. No, Sanchez", hän jatkoi argentinalaiselle, "kaada hänet mereen!"

Ilkeästi nauraen gaucho keräsi lasson käsivarrelleen ja laittautui kiristämään nuoraa. Silloin kuului keskeltä hiljaisuutta laukaus. Tuliko se lentokoneesta? Kukaan ei sitä huomannut. Mutta etelä-amerikalainen luhistui kannelle, lasso putosi hänen kädestään ja hän syöksyi mereen.

XXIV.

MUUAN ELÄMÄNKOHTALO.

Paroni de Nozier oli niitä ihmisiä, jotka kasvavat menestyksestä ja lannistuvat vastoinkäymisestä. Hänen kyynillinen mielenlaatunsa ei koskaan ollut oppinut tietämään, mitä merkitsee miehekäs kohtaloon alistuvaisuus, joka on suurempi kuin rohkeus.

Tämä oli heikkous hänen henkisessä koneistossaan. Harvat ihmiset ovat suuremmalla rohkeudella tutkineet luonnon salaisimpia voimia. Hän muistutti monessa suhteessa yleisneroa James Mortonia, joka väkivaltaisessa ylimielisyydessä oli tehnyt yhden suurimmista pahoista töistä, mitä rikosten historia tuntee. Mutta hänellä ei ollut sitä tietoista filosofista tyyneyttä, joka oli lyönyt leimansa Josias Saimlerin oppilaaseen.

Tämä omatekoinen paroni, joka oli omistanut elämänsä merien tutkimukseen ja ottanut ensimäiset oppiaskeleensa tällä alalla Monacon ruhtinaan johdolla, oli aivan sattumalta johtunut erääseen ajatukseen, joka vei hänet epäkäytännöllisestä tieteestä paljon aineellisempaan rikokseen. Hän oli tehnyt joukon pienempiä kokeita ja keksinnöitä valtameritutkimuksen alalla, saavuttaen niillä nimen, joka mainittiin norjalaisten professorien Nansenin ja Helland Hansenin rinnalla. Mutta paroni ei ollut tyytynyt siihen.

Hän se oli rakentanut sen omituisen sukeltajakellon, jonka tohtori Hjort oli esitellyt suuressa merentutkijain kokouksessa Bergenissä 1922. Ja tämä pikku belgialainen se oli samana vuonna julkaissut pienen lentokirjasen erinäisistä ilmiöistä kalojen silmissä, herättäen sillä suunnatonta huomiota. Paroni de Nozier'sta oli odotettu paljon enemmän. Mutta yhtäkkiä hän oli keskeyttänyt tieteellisen toimintansa ja vetäytynyt, kuten itse sanoi, omin päin jatkamaan tutkimuksiaan. Ei ollut tuntematonta, että hän Spezzian telakalla oli rakennuttanut itselleen jättiläislaivan, jonka rakenteesta ja tarkoituksesta hän oli noudattanut mitä suurinta vaiteliaisuutta. Ja siten lahjakas belgialainen paroni vetäytyi saman salaperäisen hämäryyden varjoon, joka ennenkin oli peittänyt hänen nimensä.

Kuka hän oli, tuo kuihtunut mies, jolla oli niin ilmeettömät elostelijankasvot ja hieman lapsellinen, mutta samalla röyhkeä käytös? Ja kuinka tämä omituinen tuntematon, jonka mennyttä elämää ei kukaan tuntenut ja jonka luonne oli salaperäinen arvoitus, oli voinut luoda valoa asioihin, jotka ennen olivat olleet hämäryyden peitossa? Kaikki, mihin hän ryhtyi, vaikutti nerokkaalta ja sai osakseen ihailua. Varmaan hän oli suunnattoman rikas. Mutta mistä hänen rikkautensa johtuivat? Hänen keksintönsä olivat tosin suurenmoiset, mutta eivät olleet sen laatuiset, että olisivat tuottaneet miljooneja. Paroni de Nozier jatkoi kuitenkin pelottomasti alkamallaan uralla. Kukaan ei ollut voinut päästä häneen käsiksi. Onni hymyili hänelle, niinkuin se usein hymyilee niille, jotka askartelevat yhteiskunnan laitamilla. Hän esiintyi kuin Napoleon, joka mobilisoi meren kaikki rikkaudet lippunsa alle.

Eikä häntä vastaan koskaan ollut noussut ainoakaan käsi -- ennenkuin nyt tällä hetkellä, kun outo lentokone laski hauraat pyöränsä hänen laivansa teräskannelle.

Häntä ahdisti nyt tuo kirottu tohtori Fjeld. Hän tiesi ahdistajansa olevan saman miehen, joka oli voittanut Saimlerin, Huysmannin ja Delman -- tuon pitkän, vaalean germaanin, joka nyt koetti murskata hänet. Muutamia minuutteja hänellä oli ollut tuo peloton norjalainen vallassaan, kun Sanchez'n varma lasso oli ollut kiinni lentokoneen kokassa. Mutta nyt tilanne oli toinen. Argentiinalainen oli, pää murskattuna, syöksynyt silliparveen. Lasso oli pudonnut hänen kädestään ja nyt Erkon ylpeä lintu jo leijaili ylhäällä ilmassa.

Tuohon vihreänkeltaiseen koneeseen eivät pystyneet mitkään kuulat. Lasso näkyi vielä riippumassa siitä. Mutta kenenkään Nozier'n miehistä ei onnistunut saada kiinni köydestä. Muutamien sekunttien kuluttua ilmalaiva oli kohonnut ylös ja oli matkalla rannikkoa kohti.

Paroni de Nozier hykersi käsiään raivosta ja hänen suunsa pursusi vaahtoa.

"Olemme hukassa", hän huusi yhä uudestaan, tuijottaessaan lentokoneen jälkeen, jonka vielä erotti pienenä, heikosti loistavana tähtenä itäisellä taivaalla.

Courbier astui hänen luokseen. Ranskalainen katsoi halveksien oppi-isäänsä.

"Teidän tulee olla varuillanne", hän sanoi hiljaa ja melkein uhkaavalla äänellä. "Ei ole hyvä laivassa välttämättömän kurin vuoksi näyttäytyä raukaksi. Huomenna nostamme ankkurin ja siirrymme aluevesien ulkopuolelle. Ja sitten annamme hittoja norjalaiselle risteilijälle. Mitä tuo tohtori Fjeld oikeastaan tietää? Hän on nähnyt meidän sillinuottamme, mutta epäilen, tokko hän ymmärsi asioiden todellista yhteyttä. Mehän harjoitamme merikalastusta, eikö totta? Ja teidän nimennehän takaa, että harjoitamme sitä täysin tieteellisellä tavalla. Ei kukaan Stavangerissa aavista, mistä syystä silli on tänä vuonna jäänyt nousematta, yhtä vähän kuin Lofotein kalastajat käsittävät, minkä tähden turska on etsinyt toisia paikkoja kuin tavallisesti. Olemme saattaneet Norjan kalastuksen perikadon partaalle. Mutta sen tietävät toistaiseksi vain ne miehet, jotka ovat tässä uivassa ruumisarkussa verottamassa merta ja sen aarteita. Miehemme ovat kyllin suuria roistoja, niin että heihin voimme luottaa. Mutta silloin emme saa osottaa mitään heikkoutta. Säiliöissämme on meillä nyt useita miljooneja. Olemme ryöstäneet Skotlannin ja Norjan rannikot, olemmepa verottaneet Doggermatalikkoakin. Mitä voimme pyytää enemmän? Palatkaamme kotiin!"

Nozier oli tämän pitkän puheen aikana rauhoittunut.

"Unohdatte kapteeni Grönnelandin ja hänen miehensä", hän virkkoi kuiskaten. "Se on seikka, joka vaikuttaa niin, että pää tuntuu olevan heikossa hartioilla. Ja keltaiset ruusutkin tuottavat meille ikävyyksiä. Tuo tohtori Fjeld toimittaa meidät jonakin päivänä hirteen."

Courbier'n kalpeat kasvot näyttivät vieläkin kalpeammilta kuunvalossa.

"Jättäkää hänet minun huostaani", hän sanoi tyynesti ja katseli haaveksien merelle.

Syntyi hetken äänettömyys.

"Mitä ajattelette?" paroni kysyi.

Courbier katsoi häneen.

"Ajattelen Evy Westinghousea", hän sanoi puoleksi itsekseen. "Ja sitä päivää, jona olen hänen kanssaan lentävä suureen seikkailuun."

Hän kääntyi äkillisellä liikkeellä ympäri.

"Mitä se oli?"

Nozier kohautti olkapäitään.

"En minä mitään kuullut", hän sanoi.

"Minusta tuntui kuin joku olisi nauranut", Courbier sanoi.

XXV.

ERÄS ETU.

Ei ole suinkaan helppo asia miehen, joka on kuusi jalkaa pitkä ja suhteellisen leveä, olla piilosilla laivassa, jossa ei ole muita kuin vihollisia.

Fjeld aikoi ensin päästä käsiksi Nozier'n lentokoneeseen. Jos roistot olivat huomanneet, mistä eteläamerikalaisen surmannut luoti tuli, olisi hän yrittänyt paeta belgialaisen isolla kaksitasolla. Mutta mielikuvitus on usein voimakkaampi kuin kuulo, eikä yksikään Nozier'n miehistä epäillyt hetkeäkään, että Sanchez oli kaatunut vihollisen lentokoneesta ammutusta kuulasta.

Onneksi itse luonto tuli rohkean norjalaisen avuksi. Paksu pilvi peitti kuun ja verhosi Nozier'n laivan hämärään, joka teki piilottautumisen hänelle helpommaksi.

Hätiköimättä Fjeld konttasi pitkin laivan ulointa reunaa tikapuille, jotka veivät kokassa olevalle alemmalle siltamalle. Siellä ei ollut ainoatakaan ihmistä ja muuten niin hyvin piilotettu ovi laivan sisustaan oli selällään.

Fjeld ei tarvinnut monta sekunttia päästäkseen tikapuille. Mutta hän pysähtyi epäröiden kaitaisen rautaoven kynnykselle. Häntä vastaan löi kova valonloiste siitä pitkästä käytävästä, joka tuntui ulottuvan kautta koko laivan. Mikäli hän voi nähdä, ei tässä paljaassa tunnelissa ollut ainoatakaan piilopaikkaa. Melkein sen keskipaikkeilla hän huomasi aukon, joka luultavasti vei johonkin alaspäin.

Tarvittiin mitä suurinta rohkeutta mennä tähän valomereen, jossa ensimäinen vastaan tuleva mies ilman muuta huomaisi hänet. Hän riisui yltään lentopuvun, mutta sen alla oleva urheilupuku herättäisi aivan varmaan pitkän matkan päähän huomiota.

Mutta tässä maailmassa on olemassa ilmiö, jota sanotaan hyväksi onneksi. Pikkuporvarit eivät tahdo olla siitä tietävinään, he kun muka eivät koskaan tahdo luottaa pelkkään sattumaan. Siihen luottavat vain pelurit.

Ja kuitenkin on hyvä onni välttämätön öljytippa elämän koneistossa. Mies tai nainen, joka ei kykene tuntemaan jännityksen ihmeellistä nautintoa, on kuihtuva ja näivettyvä elämän jokapäiväisyydestä. Suuret miehet ovat pelureita -- joko sitten pelataan rahoista, ihmiskohtaloista taikka ihmiselämästä.

Jonas Fjeldille oli hyvä onni kiihoittava elämänehto. Hän ei voinut taipua tavan säännönmukaiseen lainalaisuuteen. Hänen elämässään sattui hetkiä, joina hänen täytyi pelata "punasta ja mustaa" siitä, minkä arkipäiväinen ihminen jostakin syystä pitää sangen korkeassa arvossa -- nimittäin elämästä.

Ei ollut suuria toiveita päästä ehjin nahoin tunkeutumisesta vihollisen luolaan. Hän tiesi nyt, kenen kanssa oli tekemisissä -- että häntä vastassa oli häikäilemätön ja julma tahto, joka ei väistänyt mitään ja joka käyttäisi valtaansa ja voittoisaa asemaansa äärimmäisiin asti.

Varovainen ja ajatteleva mies, joka olisi pitänyt tärkeänä kuolla omaan vuoteeseensa, olisi koettanut järjestää niin, että olisi päässyt pois tästä valtaisesta uivasta ruumisarkusta, joka näytti luodun tulemaan monen ihmisen naudaksi. Mutta Fjeldin viisaus ei koskaan ulottunut niin pitkälle, että se olisi tukehuttanut hänen halunsa tarttua tapahtumiin käsiksi suoraan. Hänen luontonsa mukaista ei ollut viivytellä ja aprikoida -- hän meni suoraan eteenpäin uljuudella, joka usein on puolet voitosta.

Hän kumartui eteenpäin ja astui valaistuun käytävään. Laivan sisältä ei kuulunut ääntäkään, ainoastaan sillipumppujen tasainen jyrinä.

Äkkiä hän pysähtyi seinässä olevan lasiruudun eteen. Hän katsoi suureen konehuoneeseen, missä sillivirta uiskenteli kuin kimalteleva koski jättiläismäiseen sylinterin muotoiseen kattilaan. Keskellä huonetta seisoi kolme miestä, jotka pyydystivät kuollutta argentiinalaista juoksevasta massasta. He olivat saaneet ruumiin ylös ja seisoivat nyt ihmettelemässä jotakin merkillistä, jota eivät käsittäneet. Fjeld oli heti selvillä noitten kolmen miekkosen mietteistä. Hän näki selvästi revolverinluodin jäljen miehen niskassa. Eikä tarvittu mitään asiantuntemusta ymmärtääkseen, että luoti oli kulkenut alhaalta päin takaraivoon ja mennyt ulos aivan vasemman silmän yläpuolelta.

Yksi noista kolmesta miehestä päästi huudahduksen, joka antoi eräälle miehelle aiheen tulla katsomaan heidän päittensä yläpuolella olevasta valojuovasta.

Fjeld ei kuullut, mitä sanottiin, mutta hän näki paroni de Nozier'n ryppyisten kasvojen pistävän esiin valosta. Ja heti sen jälkeen paroni asteli verkalleen rautaportaita alas. Hän oli ensimäisessä kiihtymyksessään pudottanut monokkelinsa, eikä hänen kasvoillaan enää näkynyt tuota alituisen väsynyttä ja ivallista hymyä.

Fjeld riensi eteenpäin. Roistot olivat nähtävästi huomanneet, että Sanchez oli ammuttu takaapäin eikä lentokoneesta. Teräslattia rupesi hänen jalkainsa alla polttamaan.

Hän meni aukolle ja huomasi kierreportaat, jotka veivät laivan pohjalle. Samassa hän kuuli askeleita ylhäältä päin.

Hänellä ei ollut muuta kuin yksi keino. Hän kouristi revolverin vasempaan käteensä ja ryömi varovasti alaspäin kierreportaita, jotka päättyivät erääseen oveen. Sen eteen hän pysähtyi kuuntelemaan. Sisältä hän ei kuullut mitään ääntä. Mutta päänsä yläpuolelta hän kuuli askeleita yhä selvemmin. Joku oli tullut siihen käytävään, josta hän juuri äsken oli lähtenyt! Fjeld tunsi olevansa vakuutettu, että häntä ei seurattu. Askeleet olivat siksi tyynet. Ne tuntuivat huolettoman ihmisen kävelyltä.

Nyt ei Fjeldillä ollut enää mitään valitsemisen varaa. Paluutie oli häneltä katkaistu ja hänen täytyi yrittää löytää joku piilopaikka merkillisen laivan pohjalta. Arvelematta hän väänsi lukkoa ja avasi rautaoven.

Fjeld pysähtyi hämmästyneenä kynnykselle. Hänen edessään oli iso sali -- jonkinlainen kirjasto. Pitkin seiniä oli isoja kaappeja täynnä kirjoja ja keskellä lattiaa vihreällä liinalla peitetty raskas pöytä. Pöydällä oli hujan hajan sanomalehtiä ja aikakauskirjoja.

Mutta eniten Fjeldiä ihmetytti, että aivan hänen edessään istui suurikasvuinen, harmaapäinen vanha mies, joka poltteli piippua. Hänen kasvonsa olivat valoon päin. Ja Fjeld näki hänen olevan sokean.

XXVI.

PORTUGALILAINEN.

Fjeld sulki oven perästään. Sokea ei liikahtanut. Hän oli kuin joku Rooman senaattoreista, jotka istuivat Forumilla pelottaen raakalaisia jylhällä uhmallaan. Olisi voinut luulla miehen olevan vain kuolleena täytetyn ruumiin, jos ei savu hänen piipustaan olisi säännöllisin väliajoin noussut tummaa kattoa kohti.

Hänellä oli valtava ruumiinrakenne. Hänen karkeat, kulmikkaat kasvonsa, joissa suuri parta oli aivan hoitamatta, olivat kuin puuhun veistetyt. Leveä suu ja keltaiset hampaat, jotka pitelivät piippua kuin ruuvipuristimessa, ilmaisivat raakuutta ja voimaa. Mutta silmät olivat aivan palaneet, syrjät hyvin punakat ja silmämunat aivan painuksissa.

Tuo sokea jättiläinen ei näkynyt välittävän siitä, kuka tuli sisään. Hän tupakoi edelleen synnyttäen hiljaisen kurinan kuin tiikeri, joka on löytänyt lepopaikan viidakon takana.

Fjeld katsahti nopeasti ympärilleen. Tämä kirjasto oli varmaan joku keskushalli, josta päästiin eri hytteihin. Siinä oli ovia joka puolella.

"Ken siellä?" sokea kysyi äkkiä englanninkielellä. Hänen äänensä oli niin kova ja raaka, että se olisi voinut säikäyttää kenet tahansa.

Fjeld vastasi muutamin sanoin ranskaksi. Jättiläinen pudisti kärsimättömästi päätään. Sitten hän jatkoi tupakoimistaan. Ilmeisesti hän ei välittänyt muista kielistä kuin omastaan.

Fjeld käsitti heti, että tämä mies ei voisi panna hänelle mitään esteitä. Hän pisti revolverin takataskuunsa ja astui eteenpäin. Hän oli kuullut askeleet kierreportaitten yläpuolelta ja ymmärsi, että hänelle tässä valoisassa huoneessa tulisi pian kuumat paikat.

Aivan arviokaupalta hän astui eräälle lyhemmällä seinämällä olevalle ovelle. Se oli kiinni. Hän koetti seuraavaa, mutta sekin oli lukossa. Silloin hän juoksi toiselle puolelle ja sai kiinni ovenrivasta juuri samalla hetkellä, kun kuuli ihmisen astuntaa huoneen ulkopuolelta. Ovi antoi myöten. Sen sisäpuolella oli pilkkosen pimeä. Mutta Fjeldillä ei ollut muuta keinoa, mikäli ei tahtonut joutua ilmi. Hän sulki nopeasti oven perästään, otti esiin revolverinsa ja odotti, mitä tapahtuisi. Nyt hän huomasi, mitä ei ennen ollut nähnyt, että nimittäin ovessa oli pieni, pyöreä lasiruutu. Kirjastohuoneesta tuleva valo heitti hämärän loisteen siihen pieneen hyttiin, jossa hän nyt oli. Se oli makuuhuone -- leveä vuode täytti melkein puolet koko huoneesta.

Muuten oli siinä vain pöytä, jolla oli muutamia paperirullia ja vaatenaulakko, josta riippui muutamia pukuja ja öljyvaatteet.

Fjeld selvitteli mielessään tilannetta. Pienestä lasiruudusta hän näki kirjastoon. Sokea mies istui yhä samassa asennossa, mutta ei tupakoinut enää niin innokkaasti kuin aikaisemmin. Hän näytti olevan jollakin tavoin jännityksessä. Hän oli kumartanut päänsä eteenpäin ja hänen ulkonevat, karvaiset korvansa vainusivat jotakin ääntä. Sokea oli ilmeisesti kuullut jotakin, mikä ei miellyttänyt häntä. Hän istui kuin vanha, takkuinen susi, joka on kuullut lampaan määkymistä kaukaa ja nyt hampaat irvessä uneksi nuoruutensa aikuisesta ruokahalusta.

Fjeld näki hänen avaavan suunsa. Mutta hän ei kuullut, mitä mies sanoi. Silloin tilanne yhtäkkiä muuttui. Muuan mies tunkeutui sisään siitä ovesta, josta Fjeld oli tullut tuskin minuutti sitten. Hän oli pitkä ja leveäharteinen mies, jolla oli punaiset, päivänpolttamat kasvot ja voimakas häränniska. Hänellä oli leveälierinen hattu, jossa oli uhkea kultanauha. Hänen piirteensä olivat raa'at ja kömpelöt, mutta hänen pienistä silmistään loisti viekkaus ja kavaluus.

Tällä kertaa hän tuntui olevan aika lailla humalassa. Ja humalan alkuperä pisti esiin hänen takataskustaan, josta näkyi aikamoinen whiskypullo.

"Vai niin, sinäkö siinä olet, Jonson", tulija sanoi huonolla englanninkielellä. Hänen äänensä oli ankara ja voimakas -- hän tuntui olevan oppinut komentamaan. "Siinä sinä istut ja haudot kuin vanha kana, kun itse piru laumoineen raivoaa kannella. Paroni on niin kiukuissaan, että hampaat suussa kalisevat... 'Olet humalassa, Ribeira', se pikku vintiö sanoi, 'jos et heti mene nukkumaan ja huuhtele itseäsi kylmässä vedessä, niin saat luodin koipiisi. Senkin riivatun juopporatti...' hän sanoi. 'Well, Jonson... En tosiaankaan lyönyt paronia, vaikka olenkin tämän haisevan ruumisarkun kapteeni. Sillä olen sivistynyt mies, Jonson...'"

Hän vaikeni ja nojasi hoippuen pöytää vasten. Sokea oli noussut seisomaan tuolistaan, mutta vaipui huokaisten takaisin.

"Kuulehan, Ribeira", hän sanoi terävästi, mutta jonkinlaisella saarnaäänellä, "olet parantumaton syntinen. Kerran nuoruudessani koetin käännyttää neekereitä virsillä ja nyrkiniskuilla. Se ei käynyt päinsä, sillä neekeri on alhainen eläin. Hän ei ole, Jumala paratkoon, paljon parempi kuin portugalilainen."

Ribeiran pienet silmät säihkyivät suuttumuksesta. Hän oli syntynyt Coimbran likaisimmissa hökkeleissä eikä pitänyt siitä, että hänen kansallisuudestaan puhuttiin liikoja.

Hän katsoi sokeaa pitkään. Jonsonin toinen käsi piteli piippua, mutta toinen oli taskussa, ja hänessä oli jotakin, joka viittasi siihen, että tuolla sokealla paholaisella oli taskussaan revolveri. Ja portugalilainen tiesi kokemuksesta, että vanha lähetyssaarnaaja ampui paremmin äänen ja vaiston mukaan kuin tavallinen ihminen, jolla oli näkönsä tallella.

Viha ja whisky saivat portugalilaisen kapteenin suunniltaan. Sitten hän kääntyi ympäri ja astui hoippuen sitä ovea kohti, josta Fjeld äsken oli mennyt, potkasi sen auki kiroten, horjui kynnyksen yli sisään ja heittäytyi muitta mutkitta vuoteeseen, johon hän nukkui aivan heti.

Mutta sokea mies istui paikallaan tuolissaan ja kuunteli yhä. Jotakin oli hullusti, sen hän tunsi teroittuneilla aisteillaan. Nyt oli pidettävä silmät auki. Mutta se ei ole vallan helppoa ihmiselle, joka on auttamattomasti sokea.

XXVII.

ULAPALLE.

"Se riivatun norjalainen", paroni de Nozier virkkoi, katsellen ympärilleen epäröivin ilmein. "Nyt hän pilaa meiltä kaikki tyyni. Meillä ei ole muuta tehtävää kuin panna höyry päälle ja lähteä merelle. Olemmehan pian imeneet kaikki kalat, mitä Norjan rannikoilla on."

Paroni asteli kärsimättömänä edestakaisin rakennuttamansa Noakin arkin katolla. Hänen alapuolellaan oli tuo valtainen nuotta.

Paronin ajatukset kääntyivät yhtäkkiä toiseen suuntaan. Hän nauroi ääneen ja katkerasti: