Part 6

Sillä välin Ilmari Erkon lintu laskeutui verkkaan alas laivan valtaiselle katolle. Korkeuspotkuri järjesti vauhtia ja pitkät, suippopäiset siivet pitelivät tasapainoa tyynin, tasaisin liikkein.

"Te saatte jäädä koneeseen", Fjeld kuiskasi. "Teidän on hoidettava hyvin tähystystä ja jos teidät yllätetään, niin käyttäkää revolveria. Osaattehan ampua. Ja jos joku tulisi lähemmäksi konetta kuin metrin päähän, niin painakaa vasemmalla puolellanne olevaa valkoista metallinappia. Silloin ei heidän ole hyvä olla."

Lentokone oli nyt laskeutunut katolle. Kevyenä kuin lintu se putosi vieteripyörilleen. Se vain vähän hypähteli edestakaisin kuin istumapaikkaa etsivä kalalokki.

"Onni suosii meitä", Fjeld sanoi tyynesti. "Tuuli on niin vähäpätöinen, että meidän ei tarvitse ankkuroida, ja hyvä se onkin, sillä täällä ei näy olevan mitään, mihin köydenpään kiinnittäisi."

Hän astui varovasti lentokoneen pienestä majasta. Evy Westinghouse kumartui eteenpäin, hänen silmänsä loistivat kuun valossa ja pienoinen, kalpea säde paistoi hänen oikeassa kädessään kimaltelevan hopearevolverin piipulle.

Fjeld pysähtyi porrasaskelmalle.

"Minun täytyy tutkia tämä laitos", hän sanoi. "Kun te ammutte, palajan takaisin. Mutta jos kävisi niin, että minun tieni lentokoneelle katkaistaisiin, niin lentäkää matkoihinne. Osaattehan käsitellä konetta. Tämä lentokone ohjaa itsensä melkein ihmisen avuttakin, kunhan käytätte korkeuspotkuria tasapainon säilyttämiseen. Laskette suoraan länteen, kunnes tulette Stavangeriin. Sieltä haette käsiinne konsuli Bjellandin taikka jonkun hänen poikansa. Kerrotte heille kaikki, mitä tiedätte. Sanokaa, että tämän laivan kupeella on suunnattoman suuri silliparvi ja että täällä harjoitetaan sillivarkautta suuressa mittakaavassa... Ymmärrättekö?"

"Ymmärrän", neito vastasi. "Mutta ilman teitä en aio lähteä täältä. Se ei pistäisi päähänikään. Joko me molemmat tai ei kumpikaan."

Fjeld katsoi tuimasti uljasta nuorta neitoa. "Olette minun komennossani", hän sanoi. "Olette vapaaehtoisesti suostunut tottelemaan minun määräyksiäni. Minä kyllä selviydyn. Mutta tässä on kysymyksessä enemmän kuin teidän tai minun henkeni. Pääasia on, että tämä salaisuus saadaan selville. Olette noutanut tykkiveneen ennenkin, miss Westinghouse. Se saattaa tälläkin kertaa olla tehtävänne. Minä luotan teidän toimintatarmoonne ja ennen kaikkea kuuliaisuuteenne."

Neito nyökkäsi koneellisesti päätään ja pusersi kättään entistä lujemmin revolverin ympäri. Fjeld katsoi melkein halveksien tuota pientä asetta.

"Se on kaunis leikkikalu", hän sanoi, "mutta..."

"Se on kuitenkin kerran tuottanut eräälle ihmiselle kuoleman", neito keskeytti hänet.

Tohtori kohautti olkapäitään.

"Heti oikealla puolellanne on pari hyvää revolveria. Molemmat ovat uusia Colt-pistooleja. On mahdollista, että ne eivät oikein hyvin sovellu teidän pieneen käteenne, mutta ne ovat miellyttävät pidellä ja helposti laukeavat. Niitten paras ominaisuus on, että luoti lävistää pari ihmistä ja menee vielä hyvän matkaa kolmanteenkin."

Fjeld ei odottanut Evy Westinghousen vastausta. Hän laskeutui varovasti tämän merkillisen Noakinarkin jättiläiskatolle. Koko alus oli nähtävästi rakennettu ohuista teräslevyistä. Hän astui valojuovalle asti, joka ulottui pitkin koko möhkäleen.

Äkkiä hän pysähtyi. Hänen korviinsa kuului kaukainen ääni. Hän kumartui ja asetti korvansa teräslevyä vasten. Nyt hän kuuli sen selvemmin. Se oli jotakin surisevaa ääntä, johon yhtyi omituista loisketta, niinkuin jostakin pumppukoneesta. Fjeld käsitti heti, mitä se oli. Merkillinen laiva oli ilmeisesti varustettu voimakkaalla dynamolla, jota käytettiin tuon möhkäleen liikuttamiseen. Kummallakin puolella olevat torpedojen näköiset ulkonemat muistuttivat Missisippijoen mahtavia lauttoja, jotka kömpelöstä ulkomuodostaan huolimatta kulkevat huimaa vauhtia.

Fjeld konttasi varovasti valojuovalle, joka ei ollut aivan niin kalpea kuin miltä oli näyttänyt ylhäältä ilmasta. Se oli noin kolmannes-metrin levyinen.

Hän kumartui verkkaan eteenpäin. Valomeri aluksi häikäisi häntä, mutta vähitellen hän tottui siihen.

Hän perääntyi hämmästyneenä. Sillä näky, joka hänet kohtasi, antoi hänen käsiinsä sen Ariadne-langan pään, joka vei salaisuuden selvittämiseen.

XX.

TARKASTUS.

Fjeld näki edessään syvän, suuren altaan, jonka joka puolella oli leveät parvekkeet. Altaan toiseen pitkään päähän oli laitettu 20-30 metrin korkuinen kattila, jota ympäröivät putkijohdot. Altaasta kulki kattilan yläosaan leveä torvi ja kattilan päällä oli suppilon tapainen kansi. Kaksi sähkövalonheittäjää loi suuren huoneen nurkista ympärilleen räikeän valaistuksen. Altaan vesi oli alituisessa liikkeessä. Se oli aivankuin kimalteleva hopeavirta. Jonkin laitteen avulla saatiin vesi virtaamaan puolelta toiselle. Se muodosti melkein koskena kohisevan puron. Koko vesimäärä imeytyi ennenmainittuun torveen, joka vei sen suoraan kattilaan.

Fjeld luuli ensin, että koko allas oli yhtenä ainoana kimmeltävänä massana. Mutta sitä mukaa kuin hänen silmänsä tottuivat terävään valoon, hän huomasi veden olevan täynnä silliä -- eläviä sillejä, jotka myllersivät sekaisin mitä hurjimmassa sekamelskassa.

Kaikki näytti tapahtuvan koneellisesti jonkun nerokkaasti mietityn järjestelmän mukaan. Silli pumpattiin altaaseen laivan ulkopuolella olevasta avarasta sillinuotasta. Altaan läpi se painettiin torveen ja sitä myöten kattilaan, missä se pudistettiin suolavedestä, joutuakseen viimein sähköuuniin, joka jollakin nerokkaalla laitteella valutti valmiin öljyn pitkiä putkia myöten jättiläisaluksen sisällä oleviin ammeisiin.

"Tämäpä on suurenmoinen keittolaitos", Fjeld tuumi. "Kaikki näyttää tapahtuvan itsestään."

Ei kuulunut ääntäkään paitsi dynamojen hiljainen sähinä ja pumppujen tasaiset lyönnit. Koko laiva oli kuin kuollut. Suunnattomilla parvekkeilla ei näkynyt ainoatakaan ihmistä.

Tuo suunnaton laitos muistutti erästä esihistoriallista jättiläiseläintä, joka makasi silmät ummessa ja ahmi keräämäänsä saalista. Ja minkälaista saalista?

Fjeld heitti silmäyksen merelle. Suuri nuotta ulottui laivan perästä monen sadan metrin pituudelta. Vaikka laivan piti voida kuluttaa monta sataa tonnia silliä minuutissa, tuntui vielä kuitenkin olevan käytettävänä useita satoja tuhansia tynnyrejä.

Mutta kuinka nämä ulkomaalaiset olivat voineet kerätä niin suunnattomia sillimääriä nuottaansa näin kaukana merellä?

Siinä oli vielä yksi arvoitus ratkaistavana. Yksi asia oli kuitenkin selvä, että nimittäin jättiläinen harjoitti luvatonta kalastusta Norjan rannikolla. Sillä tämä oli paljon aluevesien rajan sisäpuolella.

Fjeld nousi seisomaan epätietoisena. Ei ollut helppo sanoa, mitä hänen nyt pitäisi tehdä. Lukuunottamatta tuota kapeata valojuovaa, koko laiva tuntui olevan aivan ilmanpitävästi suljettu.

Hän hiipi varovasti laivan maanpuoleiselle sivulle. Kuutamo oli nyt kirkkaimmillaan ja se heitti hänen eteensä pitkän varjon. Se oli varoitus, jonka Fjeld heti otti huomioon. Hän heittäytyi pitkin pituuttaan kannelle ja konttasi hiljaa sen osan laidalle, joka näytti olevan laivan keula. Fjeld näki nyt selvästi nuo torpedon kaltaiset teräsputket, jotka päättyivät suippoihin kärkiin ja joitten tehtävänä luultavasti oli raivata tietä tuon valtaisen laatikon tapaisen aluksen ruholle. Nämä hummerin saksia muistuttavat voimakkaat ulottimet olivat hirveän näköiset.

Muuten ei näkynyt mitään epäiltävää. Miehistöllä tuntui todellakin olevan hyvä omatunto, koska ei ollut asetettu mitään vartiota. Möhkäleen rintana olevasta mustasta terässeinästä ei näkynyt valonpilkahdustakaan.

Mutta Fjeld ei ollut niitä miehiä, jotka ulkonaisen rauhallisuuden antavat tuudittaa itsensä uneen. Täällä oli väijyksissä jotakin pahaa. Hän tunsi seisovansa vihollisen alueella ja vaaran uhkaavan tämän pahantekijäin pesän joka nurkasta. Nyt peto nukkui. Mutta joka hermo sen ruumiissa sanoi hänelle, että herättyään se levittäisi ympärilleen kuolemaa ja tuhoa.

Hän katsoi ympärilleen. Kannen tummien ääriviivojen yli hän huomasi lentokoneen seisovan pyöreillä, siroilla jaloillaan kuin kärpänen seinällä. Hän mietti, olisiko hänen palattava lentokoneeseen, lennettävä Stavangeriin ja noudettava sotaväen apua. Pari torpeedovenettä varmaan riittäisi tekemään selvän tästä omituisesta ja jättiläismäisestä silliryöstöstä.

Mutta Fjeld ei ollut halukas sekoittamaan tähän asiaan varsin paljon julkisuutta. Hän oli nähnyt liian monta esimerkkiä siitä kömpelyydestä ja typeryydestä, jolla niin sanotut auktoriteetit pilaavat ja tärvelevät mutkikkaan asian. Ja hän päätti odottaa ja pitää varansa.

Tämä päätös tuntui olevan onnellisin. Sillä noustuaan käsivarsiensa varaan hän tunsi kannen reunassa kohoavan kohdan, jota ei ollut ennen huomannut. Hän haparoi käsivarsin terässeinää alaspäin ja hymyili tyytyväisenä: hän oli tavannut rautatikkaat, jotka veivät aivan vedenpinnassa olevalle leveälle siltamalle.

Fjeld ei kauan mietiskellyt. Hän tarttui ylimpään puolapuuhun ja päästi jalkansa solumaan reunaa pitkin, kunnes ne kohtasivat toisen puolapuun. Sitten hän alkoi verkalleen kavuta alaspäin. Päästyään keskipaikalle hän äkkiä pysähtyi. Ainoastaan puolen metrin päässä ja hänen päänsä korkeudella avattiin luukku, josta virtasi voimakas valo, ja hän kuuli raa'an äänen puhuvan.

"Mitä hittoja siellä on, Jerome?" kysyttiin ranskaksi. "Katolla on joku konttaamassa. Lähetä ylös mies katsomaan, mikä siellä on?"

"Erehdytte, kapteeni", kuului toinen ääni. "Kukapa olisi tullut katolle koskettamatta soittojohtoon?"

"Hitto tietäköön!" edellinen ääni vastasi kiukkuisesti. "Mutta joku kulki kajuuttani yli hetkinen sitten."

"Varmaankin paroni on tullut takaisin lentokoneellaan."

"Pässinpää", kapteeniksi mainittu ärjäsi. "Miksikä hän konttaisi teräslevyillä kuin mikäkin äyriäinen? Lähetä pari miestä katsomaan. Ja jos siellä on joku, niin toimita hänet suorinta tietä hiiden kattilaan."

Luukku lyötiin kiinni. Sisältä kuului jyriseviä askeleita.

Field kiiruhti portaita alas. Mutta samassa kun hän laski jalkansa siltamalle, kaksi miestä tuli eräästä ovesta ja heittäytyi hänen kimppuunsa, syösten suustaan muutamia valikoituja ranskalaisia kirouksia.

XXI.

PULASSA.

Fjeldillä oli revolveri kädessä, mutta hänen ei tarvinnut käyttää sitä. Hintelät, leveäharteiset belgialaiset hän sai karistetuksi hartioiltaan pudistamalla. Sitten hän lähti pakoon siltamaa pitkin, ei merimiesten puukkojen pelosta, vaan tahtoen käyttää tilaisuutta tutustuakseen tähän merkilliseen laivaan niin paljon kuin mahdollista.

Hän hyppäsi sen parin metrin levyisen välikön yli, joka ikäänkuin jakoi laivan kahtia. Belgialaiset juoksivat hänen perästään, kiroten ja hoilaten. Mutta he eivät olleet niin nopsat jaloistaan kuin norjalainen lääkäri. Toinen heistä kompastui yrittäessään väreilevässä kuuvalossa tehdä saman hypyn kuin Fjeld ja putosi mereen. Toinen pysähtyi pikku aukion reunalle ja huitoi hurjasti veitsellään pakenevaa vihollista kohti.

Fjeld laski, että toisellakin puolella pitäisi olla käytävä, eikä hän erehtynytkään.

Mutta nyt oli hirviö herännyt. Luukku avattiin uudestaan ja hänen korvissaan suhahteli harhaan ammuttuja revolverinkuulia. Joka taholta kuului huutoja, kirkumisia ja kirouksia.

Yhtäkkiä Fjeld huomasi jättiläisen liikkuvan. Molemmat puoliskot erosivat loitommalle toisistaan. Valtava aukeama tuntui leviävän kuin kita pusertaakseen vihollisensa kuoliaaksi. Fjeld pysähtyi hetkeksi epätietoisena rautaportaitten eteen. Sillä hetkellä hän oli turvassa. Hänen yläpuolellaan luukusta ampuva mies ei uskaltanut näyttäytyä, sittenkun muuan Fjeldin revolverinluoti oli pudottanut aseen siitä kädestä, joka oli pistetty ulos ampumaan rohkeata vihollista.

Evy Westinghousesta hänellä ei ollut vähintäkään pelkoa. Hän tunsi olevansa vakuutettu siitä, että laivan miehistöllä ei ollut vielä aavistustakaan lentokoneesta.

Lisäksi oli selvää, että hirviön miehistö ei tiennyt, mitä sen olisi pitänyt tehdä. Laivassa oli suuri hämminki. Siinä häärättiin ja hätäiltiin enemmän kuin toimittiin. Ilmeisesti puuttui heiltä järjestävät aivot ja kapteenin käheät komennukset hukkuivat vastalauseisiin ja tottelemattomien alamaisten niskotteluun.

Tämä yksi ainoa mies, joka osotti niin suurta kylmäverisyyttä ja niin suurta taituruutta aseitten käyttelyssä, oli aikaansaanut hädän, jota lisäsi vielä kalpea, salaperäinen kuutamo, ärsyttäen taikauskoisia merimiehiä.

Tämmöisissä olosuhteissa Fjeld ei hetkeäkään epäröinyt jättää lähemmin tarkastamatta laivaa, ennenkuin poistuisi taistelutantereelta. Hän hiipi takaisin torpeedon tapaisille ulokkeille. Hämmästyksekseen hän huomasi, että laivan molemmat puoliskot etääntyivät yhä enemmän toisistaan. Kita aukeni ja samassa näkyi loistava punertava massa, joka epäselvässä kuutamossa muistutti virtahevosen kitaa.

Fjeld kouristi revolverin käteensä. Massan herättämä hirvittävä tunne lisääntyi suuressa määrin sen kautta, että kummaltakin puolen tuli näkyviin rautakeihäitä, jotka muistuttivat alligaattorin hampaita.

Mutta kun kukaan ei tuntunut panevan esteitä hänen tielleen, hän kumartui eteenpäin tarkastaakseen tuota salaperäistä nielua. Hän huomasi muutamia riepuja, jotka riippuivat lähimmässä rautaseipäässä. Kurottautumalla hyvin pitkälle hän sai niistä kiinni. Ne olivat tahmaiset. Lähemmin tutkimatta löytöään hän pisti sen taskuunsa ja rupesi hiljakseen pyrkimään takaisin.

Samassa vilahti siltaman yli pitkä varjo, näkyi voimakas välähdys ja jostakin salatusta ovesta syöksyi kymmenkunta miestä kiljuen ja kiroten. Fjeld puri huultaan. Peräytyminen oli häneltä katkaistu. Hänen olisi pitänyt tajuta, että rautaportaitten vieressä oli ovi tälläkin puolella laivaa.

Mutta hänellä ei ollut aikaa pitemmältä tuumia asiaa. Merimiehet tulivat lähemmäksi ja vaikka rohkeus ei näyttänyt olevan heidän huomattavimpia ominaisuuksiaan, oli kuitenkin selvää, että yksinäisellä miehellä ei ollut suuriakaan toiveita murtautua läpi häntä vastaan hyökkäävästä hoilottavasta ja ulvovasta joukosta. Fjeldiä ihmetytti, että hänen vastustajansa eivät ampuneet. Mutta pian hän huomasi syyn siihen. Matruuseilla ei nähtävästi ollut tilaa semmoiseen toimenpiteeseen, koska he siten joutuisivat vaaraan ampua toisiaan. Sitä paitsi oli heidän aikomuksensa ilmeisesti heittää vastenmielinen vieras aukkoon, jossa vaaleanpunaiset piikit näyttivät himoitsevan jotakin uhria.

Fjeld kohotti revolverinsa. Mutta silloin hän äkkäsi, että matruusit suojelivat itseään eräänlaisella rautakilvellä, jota he kantoivat edessään liikuttavan huolellisesti, jotta ei vain yksikään heistä joutuisi kärsimään vieraan aseitten aiheuttamaa vahinkoa. Sillä tavoin olisi heille verrattain helppoa ja vaaratonta heittää tunkeilija laivan nieluun.

Fjeld käsitti joutuneensa pulaan. Hän vilkasi taakseen ja hänestä näytti kuin leveät leuat liikkuisivat, päästäen kolisevan äänen aivan kuin krokodiilit saaliin lähestyessä. Mutta vaara, joka häntä nyt uhkasi, ei ollut suurempi kuin monet niistä, joita hän vaiherikkaan elämänsä kuluessa ennenkin oli voittanut.

Hän kohotti revolverinsa ja laukaisi nopeasti peräkkäin kolme laukausta rautalevyä vasten. Hän huomasi matruusien kumartuvan alas kilpiensä suojaan ja pysäyttävän hyökkäyksensä. Juuri sitä hän oli toivonutkin.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän heitti sadan kilon ruumiinpainonsa edessään olevaa rautaseinää vastaan. Sen suojassa olleet kuusi matruusia eivät olleet arvanneet niin suunnatonta rohkeutta. He eivät osanneet asettua vastarintaan. Kauhistuneina he pudottivat kilpensä ja kaatuivat päällekkäin siltamalle. Kaksi heistä syöksyi mereen, eivätkä toiset kerinneet tointua ennenkuin rivakka norjalainen oli hypännyt heidän ylitsensä rautaportaille.

Fjeld pysähtyi hetkeksi. Hän kuuli jotakin, joka sai hänet rientämään portaita ylös kauheata vauhtia. Se oli laukaus, yksi ainoa kova laukaus hänen lentokoneessa olevasta toisesta Colt-pistoolistaan.

XXII.

YKSIN.

Evy Westinghouse istui tyynesti ja hiljaa odottaen Ilmari Erkon lentokoneessa. Kuunvalo loisti hänen kalpeille kasvoilleen. Hän istui huulet yhteen puristettuina vartiopaikallaan täysin tietoisena suuresta vastuunalaisuudestaan.

Musta kansi näytti niin merkillisen salaperäiseltä öisessä valaistuksessa. Se oli kuin kuilu, joka millä hetkellä tahansa voisi niellä hänet. Hän kumartui eteenpäin ja jännitti kaikki aistinsa. Ei yksikään ääni, ei pieninkään liike jäänyt häneltä huomaamatta. Tuon tuostakin hän oli kuulevinaan takanaan hiipiviä ja sipsuttavia askeleita. Hänestä tuntui, kuin petoeläin olisi hiljaa hiipinyt pehmeillä tassuillaan häntä kohti pitkin tuota synkkää pintaa. Mutta hän ei nähnyt mitään. Itse jännitys ihmisen hermoissa riittää loihtimaan esiin salaperäisiä ääniä. Ja kuitenkin ainoastaan hänen oman sydämensä tykytys kajahteli hänen tärykalvoissaan.

Semmoisina hetkinä todella tuntee elävänsä.

Tämä amerikalainen miljoonanomistaja, joka siinä istui kuun kepeänvihreän cyklooppisilmän edessä odottaen vaaroja, joitten tiesi häntä väijyvän, huomasi yhtäkkiä kätensä vapisevan. Johtuiko se pelosta vai odotuksesta?... Mutta hän tunsi melkein nauttivansa siitä heräävästä pelontunteesta, jota vastaan hänen oli taisteltava koko yankee-luontonsa väkevällä elinvoimalla. Nyt hän tajusi, että hänen olemuksensa alkuperäisin vaisto oli taistelun kaipuu. Häntä poltti sama ylpeä toiminnanhimo, joka oli kalvanut hänen isäänsä ja veljeänsä Wall Streetin voimakkaassa kullanloistossa. Hänen väsymyksensä oli poissa, hänen raukea herpautumisensa arkielämän yksitoikkoisuuteen, joka tappaa amerikattarien hyvän tuulen ja tekee heidät varjokuviksi, oli hävinnyt. Hän ei välittänyt enää miesten kunnianosoituksista. Nyt vasta hän oli oppinut tajuamaan, että amerikalaisten käsitys naisesta on pohjaltaan vain naisen halveksumista, se kun kehoittaa naista tavoittelemaan vain loitolla elämän taistelukentältä olevaa ylhäistä asemaa.

Äkkiä hänen ajatuksensa keskeytyivät. Ylhäältä ilmasta kuului kaukaista surinaa, muistuttaen aivan jättiläiskokoisen merikotkan siipien lyöntiä. Hetkistä myöhemmin hän kuuli alapuoleltaan huutoja ja laukauksia. Suuri hirviö oli herännyt ja rupesi liikahtelemaan.

Missä oli tohtori Fjeld? Ja mitä hänen itsensä pitäisi tehdä? Hänen oikea kätensä pusertui lujemmin ohjauslaitteeseen ja vasen oli koskettimella, jonka avulla korkeuspotkuri pantiin käymään.

Hän kuuli selvästi huutoja etukannelta. Raa'at ja käheät äänet siellä huutelivat, kuuluen melusta tuon tuostakin hänen korviinsa saakka tunkeutuva ranskalainen kirous. Taas kuului laukaus...

Mutta hän ei saanut aikaa kauemmin ajatella, mitä edessäpäin tapahtui. Sillä kuulemansa voimakas suhina kävi nyt yhä selvemmäksi ja kuutamossa näkyi kannella pitkä varjo. Seuraavalla hetkellä liukui lentokone teräskannelle, vain kuuden tai seitsemän metrin päähän hänestä. Se vieri eteenpäin, pitkä pyrstö kohosi hetkeksi ilmaan kuin hevonen, joka on potkaissut taaksepäin -- sitten se yhdellä nykäyksellä pysähtyi paikalleen.

Silloin Evy Westinghouse irroitti kätensä ohjauslaitteesta ja tarttui hienolla, valkealla kädellään tohtorin suureen revolveriin.

Hän katsoi huolestuneena ympärilleen. Mutta hänen seuralaisensa oli häipynyt pimeyteen. Ei ollut muuta keinoa kuin odottaa, mitä tapahtuisi.

Lentokoneesta hyppäsi kaksi miestä. Hän kuuli ihmettelevän huudahduksen, joka ilmaisi hänelle toisen lentokoneen miehistä vasta nyt huomanneen hänet. Samalla hän huomasi, että laivan keskellä ollut kaitainen valojuova nyt rupesi, leviämään -- ensin hyvin hitaasti, mutta sitten yhä nopeammin. Näytti aivan siltä, kuin olisi vedetty esirippu syrjään jonkin loistavan maanalaisen näytelmän edestä.

Valojuovan toisella puolella olevat miehetkin näyttivät hämmästyvän tästä ilmiöstä. He aikoivat hypätä hänen luokseen, mutta muuttivat äkkiä päätöksensä. Toinen oli vähällä syöksyä heidän jaloissaan aukenevaan valomereen. Kirous huulilla he pysähtyivät aukeaman reunalle.

"Kuka siellä?" nuorekas ääni huusi ranskaksi.

Evy Westinghouse ei vastannut. Hän kumartui niin paljon eteenpäin kuin mahdollista, jotta miehet eivät huomaisi olevansa tekemisissä ainoastaan naisen kanssa. Sitten hän kohotti raskaan Colt-revolverin ja ampui laukauksen ilmaan.

Tämän laukauksen Jonas Fjeld kuuli. Vapauduttuaan vihollisistaan hän kiipesi ylös rautaportaita. Hän tunsi itsensä levolliseksi lentokoneessa olevan nuoren naisen suhteen. Tämä ei kyllä jättäytyisi yllätettäväksi. Fjeld tiesi hänen hyvin tuntevan lentokoneen yksinkertaisen ja helpon koneiston ja helposti voivan ohjata sitä, jos se tulisi tarpeelliseksi.

Hän pysähtyi hämmästyneenä katolle. Toisen lentokoneen ääriviivat näkyivät kuuvalossa ja leveän valojuovan reunalla hän keksi kaksi miestä, jotka seisoivat siinä neuvottomina revolverit kädessä.

Pienempi heistä kumartui eteenpäin ja huusi alas huoneeseen. Fjeld ei kuullut, mitä mies sanoi. Mutta tulosta ei tarvinnut odottaa. Ennen niin äänettömässä laivassa alkoi nyt elämä kuhista odottamattoman vilkkaana. Ilmeisesti oli suuresta huoneesta nostettu tikapuita, sillä seuraavassa hetkessä pisti joukko parrakkaita päitä esiin valomerestä ja parikymmentä hurjaa olentoa syöksyi kannelle valojuovan molemmin puolin.

"Ottakaa lentokone", kuului tuima huuto, "ja heittäkää se mereen."

Kaksi miestä meni rohkeasti omituista kellanvihreää lintua kohti, joka pyöreillä jaloillaan seisoi läpättäen kannella. Arvelematta he tarttuivat sen vaaleaan teräspyrstöön.

Fjeld ryömi varovasti lähemmäksi, koettaen saada toisen lentokoneen itsensä ja hyökkääjien väliin. Ilmeisesti oli hänet kokonaan unohdettu. Kaikkien silmät olivat suunnattuina vieraaseen lentokoneeseen.

Miesten huuto vaikeni äkkiä. Lentokoneen kupeesta syöksyi valkea valo. Mitään pamahdusta ei kuulunut eikä näkynyt savua. Mutta molemmat matruusit kaatuivat nurin, aivan kuin salama olisi heidät lyönyt.

XXIII.

LASSONHEITTÄJÄ.

Jättiläislaivassa vallitsi kuolonhiljaisuus. Molemmat matruusit makasivat kannella kuin hengettöminä. Kuunvalo lankesi toisen rehevän parran peittämille kalpeille kasvoille, joissa törrötti suu puoleksi avoinna.

Toisella puolella valojuovaa olevat miehet eivät näyttäneet olevan erikoisen halukkaat tulemaan toverinsa avuksi. He näyttivät säikähtyneiltä ja epäröiviltä. Juova oli tullut jo useita metrejä leveäksi.

Mutta hiljaisuutta kesti vain silmänräpäyksen. Kuului revolverin laukaus. Ja tämä yksi ainoa laukaus oli alkuna kokonaiselle tykkitulelle. Roistot vetivät esiin revolverinsa ja ampuivat sokeasti lentokonetta kohti. Luodit vain vinkuivat metallia vasten, mutta ampumisesta ei tuntunut olevan mitään tulosta. Toiselta sivulta meni muuan lasiruutu rikki -- siinä kaikki.

Ja kuitenkin olisi tuo samainen laukaus voinut tulla hyvin kohtalokkaaksi nuorelle "The fifth avenuen" ladylle. Sillä muuan lasisirpale sattui häntä olkapäähän, repäisi rikki leningin ja tunkeutui ihon alle. Evy Westinghouse, joka istui pää alas painettuna roistojen tulilinjassa, tunsi niin ankaraa kipua, että hänen oli pantava kaikki voimansa liikkeelle, jotta ei menettäisi tajuaan. Hän käsitti, että nyt hänen oli toimittava ja että paljon riippui siitä, pääsisikö hän pakoon ja hankkimaan apua. Hän oli viimeiseen asti toivonut, että Fjeld tulisi takaisin. Mutta nyt hän käsitti, että tohtorin pääsy hänen luokseen oli katkaistu. Tohtorin sanat kaikuivat vielä hänen korvissaan. Hänellä ei ollut muuta keinoa kuin toimia niitten mukaan. Veri tihkui haavoittuneesta olkapäästä, hän tunsi lämpöisen, kostean veren tippuvan vasemmalle käsivarrelleen.

Hitaasti hän kohotti päänsä suojaavan panssarin yli. Ampuminen oli tauonnut. Joku luja tahto oli järjestänyt raivoavat miehet. Hän näki heidän seisovan kuiskailemassa keskenään lentokoneen varjossa. Laivan sisäosista tuli yhä useampia kannelle. He konttasivat kuin apinat, jättäen pitkät kuutamon varjot jälkeensä.

Kannella vallitsi yhtäkkiä täydellinen hiljaisuus. Mutta tämä hiljaisuus oli vielä paljon kauhistuttavampi kuin revolverien pauke.