Part 5

"Nyt en päästä teitä, tohtori Fjeld", sanoi neito hilpeästi. "Tiedätte varsin hyvin, että kaikessa hiljaisuudessa olen haaveillut teistä. Niin että nyt teidän täytyy taipua. Teidän täytyy ottaa joku ihminen, joka auttaa teitä. Ja minä en ole todellakaan niin kovin tyhmä, sen tiedätte. Sallikaa minun olla palvelijanne. Kultanappinen liveri ja polvihousut pukevat minua mainiosti."

Fjeld naurahti.

"Ei, ette saa nauraa", toinen sanoi vakavasti. "Ette saa lyödä tätä leikiksi. Minulle tämä asia on mitä syvintä vakavuutta. Olen puhunut siitä kelpo vaimonne kanssa ja hän sanoi..."

"Mitä hän sanoi?"

"Että minä olen rohkein nuori nainen, mitä hän milloinkaan on tavannut, ja että onni varmaan suosii minua... Mutta se ei ole pääasia", hän jatkoi. "Asia on niin, että minun täytyy nyt päästä seikkailulle. Olen kuin lapsi -- minun täytyy saada leikkiä, vaikka henkeni kaupalla. Kuulkaahan, tohtori Fjeld. Minä olen nyt teidän oppilaanne. Tehän minut olette tehnyt siksi, mikä olen. Kuinka olenkaan kuunnellut teidän ihmeellisiä kertomuksianne! Olettehan tuhannet kerrat sanonut, että nykyaikana on seikkailu ainoa, mitä nuorisolla on jälellä. Ei mielikuvituksen _fata morgana_, vaan erämaan, aarniometsän ja rikoksen seikkailu. Olette sanonut minulle, että meidän aikanamme kun järjestäytymisen hirmuvalta ja kansanvaltainen tasoitus tekevät nuorison yhdeksi ainoaksi harmaaksi massaksi, on tätä nuorisoa vieteltävä hyppäämään ulos aisoista löytääkseen oman itsensä. Minä olen vielä nuori ja koko sieluni janoaa vaarojen seikkailua!"

Nuoren neidon kasvot olivat tulleet hehkuvan punaisiksi innosta ja hän polki pikku jalallaan lattiaan painostaakseen sanojaan.

"Olen jo kerran ennen sanonut, että teitä on mahdoton vastustaa", tohtori Fjeld virkkoi puoliksi vastahakoisesti. "Enkä voi kieltää, kun käytätte naisellisen vaikutusvaltanne kaikkia aseita. Mutta en liioittele sanoessani teille, että vaellus minun rinnallani on samaa kuin kulkeminen kuilun kaitaisimpia polkuja. Se päivä on ehkä koittava, jolloin kiroatte seikkailuhaluanne. Aina ei ole kysymys ainoastaan elämästä..."

"Te voitte saada minut pelkäämään. Tiedän, mitä vaara on, ja siitä päivästä lähtien, jona yksinäni harhailin merellä The Eaglen pelastusveneessä, olen ollut tottunut kuolemanajatukseen. Se on kyllä tapaava minut oikealla hetkellä ja kaikella kunnialla."

He olivat nyt tulleet palmupuutarhaan ja pysähtyivät samaan paikkaan, jota paroni de Nozier ystävineen oli käyttänyt pari tuntia sitten. Vaikka huvikausi oli loppumaisillaan, kulki täällä ihmisiä aivan vilisemällä. He olivat vuoden viimeisiä matkailijoita, jotka olivat palanneet tuntureilta ja vuonoilta, ollen nyt matkalla Europaan mukanaan tuhansia haihtumattomia vaikutelmia. Eräs saksalainen seurue seisoi keskellä salin lattiaa. Perheen pää, joka oli puettu paksuun, harmaanvihreään urheilupukuun, tyrolilainen hattu pyöreässä, punertavassa päässään, oli istahtanut keskelle isompaa maamiestensä seuruetta ja kertoi:

"Tulimme, hyvät naiset ja herrat, autolla Hönefosista Kroklevenin kautta. Se oli suurenmoista. Olimme juuri ottaneet puolikkaan olutta kuuluisan kuningasnäköalan partaalla -- puolikkaan baierilaista ynnä pari voileipää ja tuikun, mikä kaikki maistui erinomaiselta. Silloin saimme äkkiä kuulla, kuinka päittemme yläpuolella pärisi ja puhisi. 'Siellä on varmaan lentokone', sanoin mammalle. Aivan oikein. Suuri keltainen yksitaso tuli suoraan vuorenharjanteen yli, niin matalalta, että selvästi näimme siinä istuvat kaksi miestä. Se oli ihana näky. Mutta yhtäkkiä pärinä taukosi. Kuulimme merkillisen äänen, niinkuin olisi taitettu oksia ylhäältä ilmasta. Lentokone näytti menettävän tasapainonsa. Se hiljensi vauhtia. Se oli hirveätä, hyvät naiset ja herrat. Mutta lentäjät taisivat tehtävänsä. Heidän onnistui saada koneensa kohoamaan ja menivät luikulennossa aina Tyrin-vuonoon saakka. Se oli tosiaankin uskallettua. Vaimoni huusi ääneensä kauhusta: ne hukkuvat... apuun!... Mutta he eivät hukkuneet. Heidän koneensa huomattiin olevan varustettu uimajalaksilla, jotka kannattivat sitä pitkin vedenpintaa..."

Saksalaisen kertomus, joka esitettiin kuuluvalla äänellä ja suurin elein, ei voinut jäädä kuulematta keneltäkään palmupuutarhassa olijoista. Fjeld nousi istuimeltaan ja meni seurueen luo.

"Anteeksi", hän sanoi, "kuinka lentäjien kävi? Otaksun näet, että he olivat kaksi ystävääni."

Saksalainen leimahti innostuksesta.

"Silloin saatte kunniaa ystävistänne, herraseni", hän vastasi. "Kone oli nähtävästi joutunut epäkuntoon. Näimme, kuinka he kömpivät istuimilleen ja tarkastivat koneosia. Kaksi tuntia he kuluttivat siihen. Heidän luokseen souti useita veneitä, mutta he näyttivät hylkäävän kaikki avuntarjoukset. Enempää en tiedä, sillä meidän täytyi lähteä tiehemme."

Fjeld kiitti tiedoista, kumarsi kohteliaasti ja palasi seuralaisensa luo.

"No", tämä virkkoi, "otammeko auton Tyrivuonolle vai mikä sen nimi on?... Ja puenko ylleni housut ja leikkautanko tukkani?"

"Ette", Fjeld vastasi nauraen. "Voittehan Jumalan nimessä tulla mukaan -- mutta kaikessa naisellisessa loistossanne ja ihanuudessanne."

"Mainiota", amerikatar vastasi käsiään taputtaen. "Ja mihin menemme?"

"Susisaarelle."

"Ja sieltä?"

"Lennämme paronin perästä ja ongimme hänet Tyri-vuonosta. Ja jos hän on noussut ilmaan, seuraamme häntä Stavangeriin."

"Ja sitten?"

"Maailman ääreen, jos niin tarvitaan."

XVI.

TUNTURIEN YLÄPUOLELLA.

Parooni de Nozier istui mukavasti selkäkenossa lentokoneen matkustajatuolissa poltellen sikaaria. Olisi saattanut luulla hänen oleva jossakin nykyaikaisessa tupakkahuoneessa eikä parin tuhannen jalan korkeudessa maanpinnasta huijari Deperdussin'in suunnittelemassa yksitasossa.

Courbier oli ohjaamassa. Hän oli ilmeisesti täysin tehtävänsä tasalla. Kone ei ollut kärsinyt mitään vahinkoa vasten tahtoa Tyri-vuonoon tapahtuneessa laskeutumisessa. Gnome-moottorin kiireellinen tarkastus osotti, että eräs ruuvi oli päässyt irti ja aiheuttanut tapaturman. Juuri tuommoiset löysät ruuvitpa tässä maailmassa vaativat useimmat uhrit, olkoonpa sitten puhe lentokoneesta taikka ihmisen aivoista.

Mutta Courbier sai vahingon verrattain pian korjatuksi, niin että lentäjät viivähtivät vain pari tuntia ja saivat pienen kylvyn Norjan kaikkein ystävällisimmässä järvessä.

"Emmekö nouse sangen korkealle?" paroni kysyi puhelimessa.

"Emme", Courbier vastasi katsoen ympärilleen. "Jos en löydä oikeata paikkaa tunturin ylimenoon, voin joutua nousemaan viisi tai kuusi tuhatta jalkaa korkealle, ja sentähden on hyvä olla valmiiksi kyllin korkealla."

"On tämä omituinen maa", paroni sanoi puoliksi itsekseen ja nojasi laitaa vasten. "Tämä olisi ollut jotakin Bernandin de Saint Pierrelle. Täällä on luonnonihanuuksia toisensa vieressä kuin sinisiä silmiä. Tekisi mieleni kirjoittaa uusi 'Paul ja Virginia'. Sanokaapa, mikä valkea päälaki kohoaa noin korkealle oikealla puolellamme."

Courbier katsoi suureen ilmailukarttaan, joka oli sijoitettuna nelinurkkaisiin puitteisiin hänen viereensä.

"Se on Gausta, yksi Norjan mainehikkaimpia tuntureita. Se on Rjukanin lähellä."

"Vai niin", paroni tuumi. "Se on epämieluisa paikka meikäläisille herrasmiehille, jotka liikumme lain ulkopuolella. Siellähän Josias Saimler taittoi niskansa. Ystävämme tohtori Fjeld, joka nyt, toivoaksemme, on taivaassa neuvottelemassa Pyhän Pietarin kanssa kaikista elämän pahoista ominaisuuksista, on varmaan esittävä kertomuksen siitäkin jutusta."

Courbier kurottautui mikrofonia katsomaan.

"Oletteko varma, että se onnistui?" hän kysyi kiihkomielin.

"Ei ole mitään syytä otaksua, että pikku laitelmani olisi pettänyt. Inkermannin koneet ovat varmoja ja äänettömiä määrättyyn kohtaan saakka, mutta silloin..."

"Meidän olisi pitänyt jäädä kaupunkiin, kunnes kaikki olisi ollut ohi", Courbier sanoi puhekoneeseen.

"Niin olisin tehnytkin, jos kysymys olisi ollut jostakin muusta kuin tästä riivatun tohtorista. Se mies on syntynyt voitonhiippa päässä. Ja jos joku onnellinen sattuma olisi päästänyt hänen huomaamaan helvetinkoneen, olisi olomme Kristianiassa tullut kuumaksi. On otettava huomioon kaikki, hyvä Courbier. Vanha kettu ei mene mielellään saksiin. Mutta mitä hittoa tämä on?"

Paronilta pääsi puhelin kädestä ja sikaari putosi samoin. Lentokoneeseen oli sattunut tuulenpuuska ja pannut sen tekemään äkkijyrkän käännöksen. Mutta Courbier oli tottunut semmoiseen. Hän väisti teräsköysien välissä vinkuvan kovan puuskan niin kylmäverisesti, että se osotti hänen olevan sangen taitavan ohjaajan.

"Minua ei haluta tehdä kuolemanhyppyä", hän sanoi kiukuissaan, "koettakaamme pyrkiä semmoisiin ilmakerroksiin, joissa on heikompi tuuli."

Courbier ei vastannut. Pieni lentokone ponnisteli tuulta vastaan ihailtavan varmasti. Se oli saapunut jyrkkien tunturiseinien reunustamaan laaksoon. Syvältä laakson pohjalta näkyi hopeanvalkoinen juova. Se oli siellä luikerteleva joki. Ilma oli loistavan kirkas, mutta tuuli yltyi yhä. Se ajoi konetta pohjoista kohti ja uhkasipa heittää sen tunturiseinää vasten.

"Tämä ei käy", Nozier huusi. "Laskekaamme täällä jossakin maihin."

Courbier kohautti olkapäitään. Paronin ehdotus tuntui hänestä kerrankin huomioon otettavalta. Nume-laakso on erinomaisen kaunis, mutta siinä ei ole suinkaan liikoja paikkoja, jotka sopisivat lentokoneen laskeutumiseen.

Mutta jotakin oli tehtävä. Saattoi nähdä todellisen myrskyn olevan tulossa. Yhä voimakkaammiksi kävivät tuulenpuuskat, jotka panivat lentokoneen vapisemaan kuin ajetun otuksen.

Silloin nuori ranskalainen näytti, mitä oli oppinut Buc'in lentokentällä. Hän pani koneen nousemaan suoraan pystyyn kuin pillastuneen hevosen ja pysäytti moottorin. Kevyt lentokone kohosi muutamissa sekunneissa useita satoja jalkoja ja teki sitten takaperin salto mortalen, joka tuntui vievän heidät perikatoon. Mutta juuri silloin kun se rupesi laskeutumaan, Courbier pani moottorin jälleen käyntiin. Lentokone tuli jälleen tasapintaan ja ajoi nyt tunturiröykkiötä kohti, joka pitkinä, leveinä aaltoina häämötti heidän edessään.

Kaksi minuuttia myöhemmin Courbier laski maahan tunnetulle Bröstrudin porokentälle Opdalissa. Paroni oli pikemmin kuollut kuin elävä kömpiessään lentotuolistaan. Hänen kalpeat kasvonsa olivat valkeat kuin kalkkiseinä.

"Minun hermoni eivät siedä tämmöistä", hän sanoi. "En ole koskaan pitänyt akrobateista enkä sirkuksesta."

Courbier nauroi sitoessaan konetta kiinni niin hyvin kuin olosuhteet myönsivät.

"En luullut, että paroni de Nozier olisi ollut pelkuri", hän virkkoi hieman ivallisesti. "Mutta nyt olen saanut senkin tietää. Se on pahe, jota tapaa Belgiassa sangen usein."

Pikku paronin väsyneet silmät välähtivät. Sitten hän purskahti nauramaan.

"Se on heikkohermoisuutta, rakas Courbier. Erinäisten keskuselinten sairauden merkki. Se on degeneroitumisen merkki vanhassa suvussa, jota aikanaan rääkättiin Alban herttuan peukalopuristimilla. Mutta sanokaahan nyt, missä olemme. Minusta tuolla näyttää olevan jonkinlainen maantie?"

"Se on tie, joka vie Nume-laaksosta Gjeiloon."

XVII.

POROKENTÄLLÄ.

Lentäjät olivat nousseet Opdalin ja Dagalien väliselle suurelle porotunturille. Ja kohtalo oli vienyt heidät juuri sille avoimelle paikalle, missä joka syksy teurastetaan seitsemän tai kahdeksansataa poroa.

Courbier sitoi lentokoneen pitkään kivitaloon, jossa hiotaan porojen teurastukseen käytettäviä kirveitä. Maa heidän ympärillään erosi ruskeata tunturia vasten vihreänä kevään versovasta nurmesta.

"Te keksitte hyvän laskeutumispaikan", paroni virkkoi virottuaan säikähdyksestään. "Täällähän on yhtä hienoa ja vihreätä kuin Normandiassa huhtikuulla."

"Niin", Courbier vastasi ankarasti. "Täällä on veren virkistävää voimaa. Maa tässä ympärillämme on kyllästetty tuhansien porojen verellä. Tuolla voitte nähdä pääkallot. Tämä on todellinen Golgata."

Nozier heittäytyi pitkäkseen vihreälle nurmelle.

"Tämä on hirmuista luontoa", hän virkkoi. "En ole koskaan voinut sietää suuria mittasuhteita. Ne pusertavat rintaa. Ja mitä valkeita pilkkuja tuolla on ylt'ympäriinsä? Näyttävät valkeilta teerenpilkuilta ruskealla iholla."

Courbier nauroi halveksien.

"Se on lunta, paroni, oivallista norjalaista lunta. Se on täällä ikuisesti. Siihen ei pysty aurinko eikä sade."

"Lunta, vaikka ollaan keskellä kesää", paroni ihmetteli epäluuloisesti. "Emmehän ole muuta kuin pari tuhatta jalkaa merenpinnan yläpuolella. En todellakaan voi sanoa, että pitäisin tästä. Ehkäpä täällä on jääkarhujakin?"

"Ei", Courbier vastasi tyynesti. "Tietonne maantieteessä ja eläinopissa jättävät koko lailla toivomisen varaa."

"Mahdollista kyllä", paroni vastasi lyhyesti. "Asia on niin, että teidän mättäessänne oppia ja viisautta kalloonne Sorbonnessa Parisissa, lojuin minä vankiluolassa Italiassa. Olin varsin yksinkertainen hotellirotta siihen aikaan, vaikkakin kahdeksankolmatta vuotta sitten pääsin Gentin polyteknillisestä korkeakoulusta parhailla todistuksilla. Elin siivosti kaksi vuotta ja rakensin erään parhaista kanaalilentäjistä, joita kulkee Boulogne sur Mer'istä. Oletteko kuullut puhuttavan Vilmart'in sukellusveneestä? Vai ette? Ette voi löytää ainoatakaan poikaa mistään polyteknillisestä opistosta, joka ei olisi selvillä siitä. Mutta kysykäähän häneltä Vilmart'ista itsestään, niin kohauttaa olkapäitään. Vilmart on kadonnut, hän sanoo. Kukaan ei tiedä, mikä hänen kohtalokseen tuli. Hän on ehkä murskaantunut kuoliaaksi. Ehkä hän hukkui kokeillessaan uudella keksinnöllään. Hän oli hurja nero, niinkuin kaimansakin, maailmankuulu huijari. Eikä opettaja tiedä sen enempää. Hänellä ei ole aavistustakaan, että se kansainvälinen hotellivaras, joka vangittiin Firenzessä hänen aikoessaan keventää erästä vanhaa ranskalaista kreivitärtä niistä jalokivistä, joita tämä kantoi koristeinaan, oli yhteellinen sen nuoren Gentin neron kanssa, joka olisi voinut ansaita miljooneja rehellisellä tavalla. Siihen aikaan tapahtui kolmen vuoden keskeytys kehityksessäni. Siinä on tietojeni aukko, hermostumiseni perusta ja syy heikontuneeseen terveyteeni. Italialaisilla on merkillinen taito riistää vangeiltaan hyvä mieli. Heillä on vanha, perinnäinen vankilahoito lyijykamarien ajoilta ja erinomainen tapa saada sappi kuohumaan yli äyräittensä. Minä muutuin siihen aikaan katkeraksi ja kovaksi -- opin halveksimaan omaani ja toisten henkeä. Ja kun eräänä päivänä murtauduin ulos, murskattuani vanginvartijani tilapäiseen jättiläismäiseen rotanloukkuun, jonka olin rakentanut käsillä olleista huonoista aineista, päätin kaikessa hiljaisuudessa omistaa elämäni rikoksille. Sattui niin onnellisesti, että matkustaessani junalla S:t Gotthardista Müncheniin tapasin erään paksun herran, joka sanoi nimensä olevan Jaap van Huysmann. Hän oli hollantilainen ja minä belgialainen, mutta meillä ei silti ollut mitään toisiamme vastaan. Hän ei ollut kekseliäs, mutta käsitti pian, että minä olin äsken päässyt vankilasta. Ranteissani oli joitakin punaisia juovia, joitten suhteen ei voinut erehtyä. Minun täytyy sanoa, että Jaap otti minut isälliseen hoivaan. Hän antoi minulle rahaa parempiin vaatteisiin ja sopivampaan ulkomuotoon, hän nimitti minut paroniksi ja keksi sen naamion, jota siitä saakka olen käyttänyt. Myöhemmin hän valmisti minulle tilaisuuden Josias Saimlerin seurapiiriin. Minä olin joukossa, kun Jacques Delma valmisti kullan, joka sai koko maailman pankkilaitokset horjumaan, ja siitä seikkailusta pelastuin ehjin nahoin vain Jumalan suoranaisen ihmeen kautta. Jacques Delma oli repivä mies. Hän muistutti jonkun verran teitä. Hänelläkin oli tavallinen maskulinien Akilleksen-kantapää -- nainen. En tiedä, kuinka hänen ja pikku Natascha Saimlerin lienee käynyt. Hän oli kaunis tyttö, saatte uskoa. Hänen tukkansa oli musta kuin korpin siivet, niinkuin runoissa sanotaan. Minulla on ehkä huono maku, mutta minä olisin ottanut hänet mieluummin kuin tuon ylpeän amerikalaisen miljoonamissin, jota te huokailette."

Courbier vavahti. Hän istui omissa unelmissaan ja heräsi vasta, kun paroni viimeisellä huomautuksellaan kosketti hänen unelmiensa maailmaa.

"Tuuli tyyntyy", hän sanoi muuttaakseen puheenaihetta. "Meidän on varottava, että joudumme matkaan ennen pimeän tuloa."

"Hitto vieköön koko lentokoneen", de Nozier sanoi nousten seisomaan. "Se on yhtä vastenmielinen kuin tämä hautausmaa."

Tuntureilla vallitsi omituinen tunnelma. Aurinko oli laskenut synkkään pilvikerrokseen, joka oli kasaantunut Opdalin-tunturin laelle, ja pitkää, aaltoilevaa taivaanrantaa peitti omituinen, raukea, punasinervä tuntu. Suoraan edessä näkyi Staupet ja Rautalaakso raskaana ja synkkänä, taustassa Hardangerin harjun tumma yksitoikkoisuus. Heikko, mutta jääkylmä iltatuuli sai kalpean belgialaisen hampaat kalisemaan.

"En pidä tästä maasta", hän sanoi tyytymättömänä ja meni lentokoneen luo. "Menkäämme merelle takaisin sillien ja uivan telakkamme seuraan..."

Hän pysähtyi ja katsoi ihmeissään ylös ilmaan.

"Mikä lintu tuo on?" hän kysyi osottaen etelään.

Courbier otti kaukoputken.

"Se ei ole mikään lintu", hän vastasi minuutin verran tarkasteltuaan taivaanrantaa. "Se on lentokone, kahden tuhannen jalan korkeudessa meistä. Minä tunnen mallin. Se on Erkon mallinen ilmalaiva."

De Nozier kalpeni vielä enemmän.

"Silloin on vihollinen ajamassa meitä takaa", hän sanoi. "Eiköhän pommi olisikaan tehnyt vaikutustaan?"

XVIII.

KUUTAMOSSA.

Oli yö, tähtikirkas syys-yö Pohjanmeren pitkillä, pehmeillä mainingeilla. Tuuli oli tyyntynyt aivan kokonaan.

Ylhäällä ilmassa näkyi kirkas valo. Se suli yhteen tähtitaivaan kanssa, mutta terävä merimiehensilmä olisi voinut nähdä, että se liikkui nopeammin kuin tavallisten tähtien tyyni vauhti. Tämä tähti oli Jonas Fjeldin meren ulapalle kiirehtivän "lintulentäjän" kompassihuone. Koneen leveät suippopäiset siivet liikkuivat tasaisin, hiljaisin liikkein. Pienen lasikaapin sisässä istui Jonas Fjeld ohjauslaitteessa ja hänen takanaan ruumiinmukaisessa pojanpuvussa Evy Westinghouse nojasi leveitä ikkunoita vasten, jotka muodostavat "linnun" solakan ja kauniin ruumiin. Hänellä oli päässä lentokypärä, joka ei jättänyt näkyviin juuri muuta kuin hänen loistavat silmänsä. Hän tähysti lakkaamatta pimeään Zeiss-kaukoputkella.

"Näettekö mitään?" Fjeld kysyi pitkän vaitiolon jälkeen.

Kone kulki niin äänettömästi, että hänen ei tarvinnut edes korottaa ääntään.

"Näen vain ihmeen ihanan yön", nuori amerikatar lausui, laskien kaukoputken kädestään. "Tähdet loistavat kuin pienet auringot Muuten on vain merta joka puolella."

"Ettekö näe mitään laivojen lyhtyjä?"

"En", toinen vastasi, ottaen kaukoputken jälleen silmiinsä. "Kyllä, tuolla pohjoisessa on tosiaankin pieni valopilkku."

"Pohjoisessa?" Fjeld kysyi. "Se on varmaan Skudesnesin satama. Se sopii. Sivuutimmehan juuri äsken Vidingsön majakan. Silloin olemme varmaan oikealla tolalla, mikäli salaperäinen laiva ei ole muuttanut paikkaa sen jälkeen, kun poikani sen valokuvasi. Väsyttääkö teitä, miss Evy? Tai onko teidän nälkä? Tiedätte, että pienessä kaapissa vasemmalla on ruokaa. Käyttäkää hyväksenne!"

"Entä te itse?"

"Minun ei ole koskaan nälkä tehdessäni työtä. Kun olen oikein touhussani, ei minulla ole aikaa mihinkään. Tiedättehän muuten, että en ole erikoisen kohtelias."

Evy Westinghouse ei vastannut. Hän aikoi hetkisen kieltäytyä ruoasta ja antautua yksinomaan tehtäväänsä, joka vaati hänen koko huomionsa. Mutta hän oli huomannut kaapissa muutamia herkullisia kyljyksiä eikä voinut vastustaa niitä. Melkein häpeillen hän otti koristepaperisen kyljyksen ja iski siihen hampaansa melkein raakalaisella ilolla. Tämä nuori, hemmoteltu nainen ei ollut tiennyt, mikä merkitys ruoalla oli ihmisen elämässä, ennenkuin onnettomuus koristelemattomalla kielellään oli saattanut hänet ymmärtämään sen. Se tapahtui silloin, kun hän eli jauhopuurosta ja säilykkeistä eräällä pienellä saarella Newfoundlandin matalikolla.

"Minun oli niin kova nälkä", hän sanoi anteeksi pyytäen ja pyyhki suutaan. "Tiedättehän, että nuorilla pojilla on aina nälkä. Minun täytyy näytellä osaani niin kauan kuin olen puettuna housuihin. Eikö totta?"

Fjeld ei vastannut. Hänen teräksensiniset silmänsä näyttivät tahtovan avata itselleen tien läpi pimeyden, hänen huulensa olivat lujasti yhteen puserretut ja leveälihaksinen niska oli kumartunut eteenpäin kuin saalista tähystävällä pedolla.

Merelle oli äkkiä ilmestynyt toinen tuntu. Pohjoisessa loisti aaltojen yli etenevä heikko valoraita. Se hypähti eteenpäin ja lähetti äkkiä kymmeniä tuhansia säteitä joka taholle. Se oli itse kaino Diana, joka ratsasti seurueineen ja heitteli valokeihäitään pimeyden vaarallista hirviötä vastaan.

Kävi yhä valoisammaksi ja yhtäkkiä kuun hopeakehrä kiepahti taivaanrannan reunalta kuin antediluvianisen eläimen jättiläissilmä. Oli kuin meren edestä olisi vedetty esirippu. Kuun hopea ripotteli aarteitaan maata vasten aaltoileville pitkille laineille.

Koko koneen läpi kävi kova tärähdys. Evy Westinghouse katsoi pelästyneenä Fjeldiä. Oli selvää, että jotakin oli tekeillä, joka sai hänen kohottamaan lentokoneen korkeammalle. Nyt ei kai Evy ollut pitänyt kyllin tarkkaa huolta tähystyksestä. Kuunsäteet olivat saaneet hänen mielikuvituksensa liikkeeseen. Hän vilkaisi suoraan eteensä. Fjeld oli kääntynyt puolittain häntä kohti, irroitti toisen kätensä ohjauslaitteesta ja viittasi kärsimättömästi lounaaseen. Neito nousi tuolistaan ja tarkasti kaukoputkella ilmaistuun suuntaan.

"Mitä näette?" Fjeld kysyi melkein ankarasti.

"Se on todellakin ihmeellistä", neito vastasi. "Suunnattoman suuri nelisnurkkainen laatikko. Se on näköjään aivan kuin kokonainen pikku kaupunginosa."

"Näettekö mitään valoa?"

"En... Kyllä näen. Malttakaahan hiukan. Mustassa massassa näkyy joku heikko valonvälke."

"Mutta ei mitään lyhtyjä?"

"Ei... Mutta omituisinta kaikessa on meri sen ympärillä. Näyttää aivan kuin se kiehuisi. Se loistaa ja kiiltää kuin meressä olisi kymmeniä tuhansia jalokiviä."

"Ehkä se on noidantuli?"

"Ei, ei! Koko meri on laajalta alalta kuin kiehuvaa hopeaa täynnä oleva pata. En ymmärrä, mitä se voisi olla."

Fjeld ei vastannut Mutta hänen ennestään niin ankarille ja vakaville kasvoilleen oli tullut ilme, jonka neito oli nähnyt niillä ennenkin, kun tohtori oli ollut saamaisillaan ratkaistuksi jonkun salaperäisen arvoituksen.

"Nyt minäkin näen sen", hän sanoi nauraen "Sehän on, Jumala minua auttakoon, silli. -- Silliä niin pitkältä kuin silmä kantaa. Bjelland on oikeassa. Joku yritteliäs ulkomaalainen on anastanut kaiken sillin, mitä säilyketehtaat kaipaavat turhaan. Minusta tuntuu..."

"Mitä niin?"

"Ikäänkuin ihmiset alkaisivat käydä liian kekseliäiksi. Varmaan on pian menty sen iäisyysrajan yli, joka vie loppuun. Mitä sanotte siitä otaksumasta, että maailmanloppu on pian käsissä?"

XIX.

ARIADNE-LANGAN PÄÄ.

"Näettekö siellä alhaalla ketään ihmisiä?" Fjeld kysyi.

"En", Evy Westinghouse vastasi, kumartuen lentokoneen ulkopuolelle. "Näen vain heikon valopilkun tuon mustan massan jostakin raosta. Muuten kaikki muistuttaa uivaa ruumisarkkua. En ole koskaan nähnyt moista, niin synkkä ja kamala se on."

"Minkä näköinen kansi on?"

Amerikatar kumartui lentokoneen avoimesta ikkunasta ja katseli tarkasti muutamia satoja jalkoja heidän allaan olevaa valtaista möhkälettä. Fjeld oli pysäyttänyt siivet ja antoi nyt vain korkeuspotkurin työskennellä. Lentokone laskeutui verkkaan rohkeitten lentäjien alla kelluvaa mustaa massaa kohti. Pitkä valovirta näkyi nyt selvemmin. Se oli aivan kuin leimuava miekka, joka jakoi jättiläisen kahteen osaan.

"Ettekö vieläkään voi nähdä mitään vartiomiehiä?" Fjeld kysyi hermostuneena.

"En", amerikatar vastasi varmasti. "Jos ei valoa olisi ollut, olisi voinut luulla, että se olisi vain jyrkkäseinäinen meren saari."

"No", Fjeld virkkoi, "meidän on katsottava asiaa lähempää. Se on kai suuripiirteinen silliöljytehdas. Minä olen jo tuntevinani silliöljyn hajua."

Hän oli oikeassa. Jättiläislaivasta kohosi tympeä haju, muistuttaen mädänneen lemua. Evy Westinghouse koetti tukkia nenäänsä.

"Tämä on inhottavaa", hän sanoi. "Mikä voikaan haista näin hirveän pahalta? Jos tätä jatkuu, niin minä tulen merikipeäksi."