Part 4

"Mahdollista", paroni sanoi nauraen. "Rakkaus ja mikä on sen kanssa yhteydessä, ei ole koskaan tehnyt minua tyhmeliiniksi, mutta on sattunut, että se on asestanut vihani ja terottanut aseeni. Ja minulla puolestani on ollut niin huono maku, että olen pitänyt kostoa parempana kuin rakkautta. Se riippuu kai siitä, että halveksin naisia. Täytyy todellakin pitää huolenaan, että säilyttää omat paheensa puhtaina. Katsokaahan esimerkiksi ystävä-vainajaamme Pietro Cerania! Hän oli mies, joka oli saanut hyvän koulutuksen. Mutta hänellä oli yksi pahe: hän piti musiikista. En ole koskaan nähnyt ihmisen vajoavan niin syvälle kuin tämä italialainen, kun hän sai kuulla jonkun satakielen livertelevän laulujaan. Hän tuli pehmeämmäksi kuin vaha. Hänen kova verenhimoinen sydämensä suli kuin vaniljajäätelö kesähelteessä. Mikäli minä voin ymmärtää, vei se hänet kuolemaan... Vanhalla Jaap van Huysmannilla oli samanlainen heikkous. Hänellä oli kiitollisuudentunteita ja hän jumaloi vanhaa ryppyistä äitiään, joka istui jossakin Hollannissa myyskentelemässä omenoita ja kaalinkeriä. Ylipäänsä ei kelpaa, että miehen järki on niin rajoitettu, että se ei voi syrjäyttää hänen sielunsa tukalia tunteita."

Courbier teki kärsimättömän kädenliikkeen.

"Ei teidän huoli saarnata moralia minulle", hän sanoi äänellä, joka kuulosti pelottavalta yksinpä hänen omissakin korvissaan. "Kullakin on oma makunsa. Emmekä me rikolliset liene toki mitään järjestön kuivia luettelonumeroita! Säilyttäkäämme kukin omat erikoisuutemme, vaikka ne eivät soveltuisikaan teille. Toinen pitää veri-ohukaisista, toinen taas kaviarista. Minä pidän eniten etanoista bourgognelaisessa kastikkeessa."

"Puhutte kuin filosofi", paroni sanoi nousten seisomaan. "Mutta me syvennymme syrjäseikkoihin. No! Oletteko ajatellut asiaa, jota teille ehdotan? Vai ette. No, siispä on minun kuten tavallista virkistettävä teidän keksimiskykyänne... Sattumalta tiedän, että ystävänne Bjelland menee huomenna kahdentoista aikaan tapaamaan tohtori Fjeldiä ja että miss Westinghousen pitäisi tulla hänen luokseen aamiaiselle puoli yhden aikaan.

"Te menette siis tapaamaan Bjellandia kello yksitoista. Sanotte, että teillä on jotakin ehdotettavana, joka kiinnittää hänen mieltään. Teette jonkinlaisen viittauksen siihen laivaan, joka nyt kummittelee hänen aivoissaan. Hän innostuu ja te annatte hänen ymmärtää, että teillä on jonkinlaista hämärää epäluuloa. Hän pyytää teitä kanssaan tohtori Fjeldin luokse kello kaksitoista. Te olette olevinanne hyvänahkainen tomppeli, mikä varmaankaan ei tuntune teistä vaikealta, ja menette hänen mukanaan tohtori Fjeldin luo. Siellä istutte yhdessä heidän kanssaan, kunnes sinne tuodaan kukkavihko miss Westinghouselta. Sanokaamme esimerkiksi, että vihko sisältää keltaisia ruusuja maljakossa. Silloin te nousette istuimeltanne, kumarratte kohteliaasti ja sanotte, että teidän täytyy lähteä. Asia olisi yksinkertaisempi, jos ette mainitsisi kellekään, mihin aijotte mennä. Lähtekää sieltä jalkaisin. Älkää käyttäkö autoa. Minä tarkastan paikat."

"Mutta miss Westinghouse?"

"Hän ei ole tapaava ketään, kun tulee sinne puoli yhden aikaan. Siitä minä pidän huolen."

"Mitä muuta minun on tehtävä?"

"Ei mitään. Totta kylläkin, pukeutukaa mustiin ja valmistautukaa lohduttamaan kaunista Nevyorkin miss'iä -- se luultavasti ei tunnu teistä vaikealta."

Paroni de Nozier nauroi hyvätuulisesti. Se oli kuin vanhan hyenan ulvontaa.

XII.

KELTAISET RUUSUT.

Oli ihana päivä loppupuolella syksyä. Tohtori Fjeldin pienen puutarhan vaahterat alkoivat vähän kerrassaan kuihtua. Viimeiset ruusut kohottivat varsiaan yökylmän jäleltä uudelleen virkoavaan elämään. Keskellä puutarhaa olevan pronssipatsaan päälle oli varissut joitakuita kellastuneita lehtiä ja aurinko kimelteli kuin kulta putoavilla lehdillä.

Isossa salissa istui tohtori Fjeld, leikkien pienen kissanpojan kanssa, joka näytti olevan hyvin vilkas luonteeltaan. Se oli talon kantakissan Pajatson jälkeläinen, vanhuksen siirryttyä hyvin pitkään ikään päässeenä Valassaarilla vietetyn kesäloman aikana isiensä luo.

Pajatson oikeudet ja velvollisuudet oli nyt perinyt tuon mainion metsäkissan tyttärenpoika. Nuori Mendelssohn oli korea eläin, sillä oli ruusunpunainen kuono ja pienet sievät käpälät. Elämän vakavuus ei ollut vielä värjännyt sen silmiä vihreiksi. Nyt ne vilkkuivat sinisinä ja odottavina hänen herraansa kohti, joka suvaitsi kieritellä korkkia edestakaisin katsellessaan sen liikkeitä jännityksellä ja ihmetellen.

Fjeld katsoi kelloaan. Se oli neljännestä vajaa kaksitoista. Samassa soitettiin puutarhan portin kelloa. Puutarhan läpi tuli poika kantaen suurta vasua.

Tohtori Fjeld jatkoi leikkiään kissan kanssa, joka nyt pani kaikki taitonsa liikkeelle saadakseen isketyksi kyntensä korkkiin.

Rouva Fjeld tuli huoneeseen kädessään suuri kukkakimppu vihreässä maljakossa.

"Katso, kuinka kauniita keltaisia ruusuja", hän sanoi. "Ne ovat varmaankin miss Westinghouselta. Nämä ovat yhtä kauniit kuin hän itsekin."

Fjeld vilkaisi kukkia.

"Ruusut ovat kauniita", hän sanoi. "Mutta minua ihmetyttäisi, jos niillä olisi mitään tekemistä miss Westinghousen kanssa. Ensiksikin hänen tapansa ei ole lähettää kukkia. Toiseksi ei tuo vaarallinen keltainen väri ole hänen makuunsa. Ne muistuttavat minua nuoren jaguarin katseen uhkaavasta kiillosta."

"Voi sinua", Katarina huudahti leikillisesti ja asetti komean maljakon pöydälle. "Aina sinä näet näkyjä. Tänään meillä täytyy olla tyyntä ja hauskaa. Emmekö voisi käskeä herra Bjellandia aamiaiselle, jos hänelle sopii. Hän oli niin ystävällinen vanha herra."

"Kyllä, mutta saat olla valmis kattamaan pöydän vielä eräälle vieraalle. Bjelland soitti juuri äsken, että hänellä on seurassaan eräs nuori ranskalainen, jolla on annettavana hyvin mielenkiintoisia tietoja siinä asiassa, jota juuri käsittelemme."

"Mistä oikeastaan on kysymys?"

"Sitä ei ole aivan helppo sanoa", Fjeld vastasi tyynesti. "Mutta asia on käynyt erityisen mielenkiintoiseksi sen kautta, että se ranskalainen, jonka 'Kong Haakon' pelasti Karm-salmesta, on tullut tänne Kristianiaan yksityisesti antamaan Bjellandille tietoja eräästä laivasta, jonka hän oli nähnyt samana päivänä, kun 'Fejesten' räjähti ilmaan."

"Onko se sama ranskalainen, joka on pikku Jonaksen valokuvassa?"

"On, hänen nimensä on Courbier."

Katarina oli käynyt vakavaksi.

"Muistathan, mitä poikamme sanoi hänestä. Se on huono mies, hän sanoi. Hän valehtelee, sen voin nähdä hänen silmistään."

Fjeld nauroi.

"Poikani tahtoo varmaan kilpailla isänsä kanssa. Hänellä on erinomainen vaisto. On aivan kuin Ilmari Erkko olisi lahjoittanut hänelle kummilahjaksi hienon tunteellisen sielunsa. Minulta hän on saanut vain ruumiinsa..."

"Ja rohkeutensa ja seikkailuhalunsa", Katarina jatkoi melkein surullisesti. "Emme saa pitää häntä kauan luonamme. Jonakin kauniina päivänä hänen isänsä veri vie hänet toimintaan ja seikkailuihin. Poikamme ei ole luotu pysymään neljän seinän sisällä eikä nauttimaan äidin hellää huolenpitoa."

Taas puutarhan porttikello soi. Fjeld katsoi kelloaan. Se oli kaksitoista.

Puutarhan läpi tuli kaksi herrasmiestä huvilaa kohti. Toinen oli Bjelland ja toinen nuori mies. Fjeld tunsi varsin hyvin poikansa valokuvasta nuo pyöreät, sileät kasvot, joissa oli niin syvät, melkein lapsekkaat piirteet.

"Tämä on monsieur Courbier", Bjelland sanoi ranskaksi. "Hän on tänään kertonut minulle erään asian, joka on yhteydessä sen jutun kanssa, josta olen teille kertonut. Hän sanoo, ettei ennen ole maininnut mitään eräästä laivasta, jonka Grönneland ja hän olivat huomanneet samana päivänä, kun 'Fejesten' lensi ilmaan. Poliisitutkinnossa hän oli kokonaan unohtanut kertoa siitä, mutta on myöhemmin tullut ajatelleeksi, että sillä ehkä voisi olla merkitystä asialle. Hän sanoo kaukoputkella huomanneensa salaperäisen nelisnurkkaisen laivan loitolla merellä, luoteessa. Se muistutti uivaa telakkaa... Nyt Courbier on saanut päähänsä, että se laiva olisi laskenut miinan, johon 'Fejesten' törmäsi. Eikö niin?"

Courbier nyökkäsi myöntävästi.

"Kamala onnettomuus, joka kohtasi ystävääni Grönnelandia", hän sanoi, "on tehnyt minuun syvän vaikutuksen. Maatessani sairaana ajattelin paljon tätä tapausta. En voi saada päästäni, että ystäväni joutui rikoksen uhriksi. En ole tahtonut jättää ilmaisematta epäluuloani herra Bjellandille. Ja mitähän tuo iso nelinurkkainen laiva oikein merkitsi? Minä en ymmärrä semmoisia asioita, mutta en ole tahtonut jättää..."

Hän pysähtyi kesken sanatulvaansa. Hänen katseensa oli sattunut noihin komeihin keltaisiin ruusuihin. Ne tuntuivat hypnotisoivan hänet ja pakoittavan hänet vaikenemaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän nousi seisomaan hymyillen.

"Valitan, että minun nyt täytyy lähteä", hän sanoi. "Eräs sukulainen istuu odottamassa minua Holmenkollenilla. Mutta olen herrojen käytettävänä milloin ja missä tahansa."

Hän sanoi äkkiä hyvästi ja meni matkoihinsa. Maa tuntui polttavan hänen jalkojaan.

Fjeld vaipui ajatuksiinsa. Hänellä oli sama tunne kuin pojallaankin. Mies, joka juuri meni ovesta, oli roisto, valehtelija...

Kissanpoikanen Mendelssohn oli hypännyt herransa polvelle. Ja kun kukaan ei estänyt sitä, meni se pöydälle saakka.

Siellä oli paljon, mikä kiinnitti sen huomiota. Sekin tunsi keltaisten ruusujen vetovoimaa. Sen silmät tulivat pyöreiksi ja suuriksi. Oliko ruusuissa eloa?

Kissanpoikanen kyyristi selkänsä ja hyppäsi vastaansa tuijottavia keltaisia ruusuja kohti. _Niitten sisässä jyskytti joku sydän_.

Fjeld nousi nopeasti seisomaan. Hän oli hyvin kalpea. Liikaa kiirehtimättä hän pisti kätensä kukkamaljaan ja veti sieltä pienen nelinurkkaisen laatikon. Hän näki siinä pienen kellolaitteen, joka osotti puolta yhtä.

Osottamatta vähääkään hermostumista hän irroitti jousen. Silloin sydän herkesi sykkimästä. Kissanpoikanen istui aivan hiljaa takajaloilleen.

"Mitä se oli?" Bjelland kysyi.

"Helvetinkone", Fjeld vastasi tyynesti. "Inkermanin patenttia. Kahden ja yhden neljänneksen minuutin kuluttua se olisi jakanut meidät alkutekijöihin."

XIII.

TOHTORI FJELDIN LUONA.

Tohtori Fjeldin salissa vallitsi kuolonhiljaisuus. Herra Bjelland oli noussut seisomaan. Hän oli kalmankalpea, mutta muuten hänen voimakkailla ja tarmokkailla kasvoillaan ei näkynyt mitään mielenliikutuksen merkkiä. Katarina oli purrut hampaansa vastakkain ja sulkenut silmänsä salatakseen sen äkillisen kauhun, joka hänet oli vallannut.

Ainoastaan Fjeld seisoi paikallaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut Hän tarkasti helvetinkonetta samanlaisin ilmein kuin eläintieteilijä, joka tutkii hyönteistä.

"Tämä on uutta mallia", hän sanoi pitkäveteisesti. "Vanhassa mallissa oli se epäkohta, että kellolaitteen naksutus kuului jokseenkin pitkän matkan päähän. Tässä se on enemmän vaimennettu. Me emme kuulleet sitä. Mutta pikku Mendelssohn tuntui luulevan, että kukkasten sisällä oli joku elävä olento."

Kissanpoikanen katsoi ylpeänä herraansa. Se tepasteli vielä pöydällä, ruveten nyt kehräämään.

"Tämä pieni kissanpoikanen on siis pelastanut meidän henkemme", Bjelland virkkoi käheästi. "Sallitteko minun ostaa sen?"

"Niin, tämä pieni leijonan-keltainen kissa on talomme onni. Meillä oli eräs toinen, joka nyt on kuollut. Sen nimi oli Pajatso ja pelasti se ainakin parissa tiukassa paikassa minun henkeni. Viimeisellä kerralla se sai maksaa sen omalla hengellään. Hyvällä kissalla on yhteistä hyvän naisen kanssa se, että se on paras ja uskollisin toveri, mitä Luoja on luonut. Meitä on muuten onni suosinut. Tämä helvetinkone vie meidät suoraan vihollistemme jäljille. Nuo keltaiset ruusut sanovat meille, kenen kanssa saamme olla tulevassa taistelussa tekemisissä. Ennen kaikkea on vastassamme Courbier. Nuoren poikani aavistus oli siis oikea. Courbier'n ja keltaisten ruusujen välillä on joku yhdysside. Ensin en ymmärtänyt, minkä vuoksi hän katseli niitä niin epäluuloisesti. Nyt se on vallan selvää. Hänen kiireensä johtui pelosta, että kellolaite olisi edistänyt pari minuuttia. Sanokaahan, tunnetteko tuon Courbier'n?"

"Tuskin", Bjelland vastasi. "Olen hankkinut tietoja hänen elämästään Stavangerissa. Mutta ei kellään hänen seuratoverillaan ole sanottavana hänestä mitään pahaa. Kuten tiedätte, emme mielellämme näe ranskalaisia insinöörejä vierailemassa Stavangerissa. On sattunut aikaisemmin, että kilpailijamme ovat Lorientista ja Concarneausta lähettäneet meille niskaamme vakoilijoita, saadakseen selville meidän tehdas-salaisuuksiamme. Mutta Courbier ei ole osottanut mitään suurempaa harrastusta semmoisiin asioihin. Hän on elänyt komeasti, pelannut kovasti korttia ja biljardia ja esiintynyt täysin gentlemanina. Sehän on kyllä vähän epäiltävää, että hän oli niin läheisissä väleissä kalastajalaivojemme tarkastajan, kapteeni Grönnelandin kanssa, ja vielä enemmän epäiltävä oli Karm-saaren edustalla tapahtunut onnettomuus, jossa Grönneland ja viisi muuta kelpo miestä menetti henkensä."

"Niin", Fjeld virkkoi, "olen koettanut päästä selville tuosta tapauksesta. Vain yksi asia ihmetyttää minua, ja se on se, että kukaan ei ole nähnyt 'Fejestenin' uppoamista. Minä tunnen sikäläisen rannikon varsin hyvin. Minun mielestäni on kokonaan mahdotonta, että höyrylaiva voisi keskellä kirkasta päivää hävitä tällä vilkasliikkeisellä väylällä, kenenkään ihmisen saamatta nähdä sitä."

"Sitä en ole ajatellut", Bjelland virkkoi. "Mutta luonnollisesti olette oikeassa, mitä nyt sanotte."

"Onnettomuus on ilmeisesti jossakin yhteydessä sen uivan telakan kanssa, jonka voi nähdä poikani valokuvasta ja josta Courbier niin auliisti jutteli", Fjeld jatkoi.

"Mutta en ymmärrä, kuinka voi sopia hänen etuihinsa ruveta puhumaan tuosta merkillisestä laivasta, jonka hän ja Grönneland tietenkin näkivät."

Tohtori Fjeld nauroi.

"Se asia on jotakuinkin selvä. Hän uskoi tietysti, että me kaikki olisimme pyyhityt pois maanpinnalta viisi minuuttia sen jälkeen, kun hän olisi jättänyt meidät. Semmoisissa olosuhteissahan ei maksa mitään, vaikka onkin avomielinen."

Bjelland nousi seisomaan.

"Joka tapauksessa on meidän ilmoitettava asia poliisille", hän virkkoi. "Sen on otettava huostaansa Courbier."

"Kuten tahdotte, herra Bjelland", Fjeld vastasi. "Puhelin on tuolla. Mutta minä pyydän mitä hartaimmin neuvoa teitä jättämään se tekemättä, jos tahdotte saada tämän asian täysin selville. Meidän poliisimme ei ole kaikkein etevimpiä. Meillä ei ole varaa palkata kelvollisinta väkeä, vaan on tyydyttävä luotettaviin ja rehellisiin. Johan sekin on paljon.

"Tässä asiassa, jonka minä uskon olevan hyvin laajakantoisen ja jota johtamassa on nykyaikaisia pahantekijöitä, joutuisi poliisi kovin epätasaiseen taisteluun. Se pilaisi kaikki ja tuottaisi meille diplomatisia rettelöitä."

"Mutta Courbier?"

"Antakaa hänen livistää. Ei hän ole yksinään. Hänen takanaan on kyllä toisia ja viisaampia! Ja jos annamme poliisin ottaa hänet kiinni, niin varoitamme toisia."

"Olette epäilemättä oikeassa", Bjelland sanoi, "mutta kuka takaa, että hän ei tee uutta murhayritystä?"

"Saatte olla huoleti! Inhimilliset pedot ovat samanlaisia kuin viidakonkin pedot: jos hyppäävät harhaan, niin vetäytyvät ne korvat lurpallaan piiloon. Ja sitäpaitsi..."

Hän ei jatkanut. Hänet keskeytti voimakas kellonsoitto. Fjeld katsoi kelloaan.

"Se on miss Westinghouse", hän sanoi.

Mainittu nuori neitonen astui huoneeseen. Hänellä oli vaalea puku ja hänen säteilevä olentonsa karkoitti heti kaikki huolet. Vasemmassa kädessä oli hänellä kimppu tummankeltaisia ruusuja.

"Näytätte hämmästyvän", hän sanoi vilkkaasti. "Ruusujenko tähden? Niin, eivätkös ole kauheita? Minä en siedä tätä väriä. Mutta lähtiessäni hotellista tuli muuan vanhahko herra luokseni ja esitti itsensä. Hän lausui minulle joukon kohteliaisuuksia ja pyysi minun vastaanottamaan vanhan miehen kunnianosotuksen nuoruudelle ja kauneudelle. Hän sanoi tämän niin lystillisesti, että minulla ei ollut sydäntä kieltää. Ja tässä nyt seison ruusuineni ja hyvällä tuulella olen."

"Saatatte loistollanne meidät kaikki varjoon, miss Westinghouse", Fjeld lausui puristaen hänen kättänsä. "Mikä tuon hienon ihailijan nimi oli?"

"Hän sanoi olevansa paroni de Nozier."

"Sen herran kanssa tahtoisin halusta vaihtaa pari sanaa yksityisessä huoneessa."

"Silloin tulette myöhään, herra Fjeld", miss Westinghouse virkkoi. "Tällä hetkellä hän lähtee Fröenin lentokentältä."

Fjeld kohautti olkapäitään.

"No, silloin ei meillä ole muuta tehtävänä kuin istua pöytään. Käsivartenne, miss Westinghouse!"

XIV.

TAISTELU.

Evy Westinghouse ja tohtori Fjeld kulkivat Linnanpuiston läpi Karl Johanin-katua kohti. Väkeä meni virtana linnanmäellä pidettävään konserttiin. Kruununprinssi Olav seisoi linnan parvekkeella katselemassa vyöryvää ihmisjoukkoa, joka aaltoili edestakaisin hänen jalkojensa alla.

"Tämähän on kaunis kaupunki", amerikatar virkkoi äkkiä.

"Niin on", tohtori Fjeld myönteli, "kaunistahan täällä on. Mutta tämä onkin yksi niitä harvoja kaupungin paikkoja, joilla on jotakin arvoa. Karl Johanin-katu on ainoa suurkaupunkia muistuttava piirre koko Kristianian ulkonäössä. Täällä on suoritettu jok'ikinen Norjan uudemman historian tapahtuma. Täällä on valtiollinen pikkumaisuus taistellut etusijasta kansallisen kiihkon kanssa. Täällä Norjassa ovat pikku ihmiset äärettömän pieniä, mutta siihen sijaan suuret sitä valtavampia. Sen näemme kirjallisuudessamme, taiteessamme, sanomalehdissämme ja pontikassamme. Norjan kansan vallitsevat ominaisuudet ovat epänormaalisesti kehittyneet. Kunnianhimoa, yhtä pohjoismaisten kansakuntien suurimmista paheista, pidetään täällä hyveenä. Kaiken tämän kunnianhimon rinnalla, joka tavataan jok'ainoassa ihmisessä, jok'ikisessä seudussa kulkee kateus. Kun joku huonon vatsansa takia ei voi käyttää alkoholia, vaatii hän, että kaikki nekin, joilla on hyvä vatsa, on kiellettävä juomasta. Puolet väestöstä kulkee alakuloisina ja kalpeina ehdottoman raittiuden takia ja kuolee harmaasta jokapäiväisyydestä liian varhain, mutta toivovat pikaista kuolemaa iloisille, kahdeksankymmenen vanhoille miehille, jotka voivat ottaa ryypyn."

Evy Westinghouse nauroi.

"Kylläpä te osaatte puhua! En koskaan tiedä, milloin laskette leikkiä ja milloin tarkoitatte totta. Loppujen lopuksi menettää yhteiskunta teissä suuren reformatorin. Minut te joka tapauksessa olette parantanut."

"Vai niin! Mitenkä niin?"

"Oo, ette voi uskoa, kuinka mahdoton ihminen minä olin, kun löysitte minut Nev Foundlandin kallioluodolta. Väsynyt elämään, väsynyt jokapäiväiseen ylellisyyteen, ikävystynyt elämän hirmuiseen tyhjyyteen. Elämäni oli kellolaite, jonka jousena oli kulunnaisuus. Joka aamu heräsin epätoivossa päivästä, joka oli tulossa. Mikään ei minua huvittanut -- mikään ei enää herättänyt mielenkiintoa."

"Siihen päivään saakka, kun ihmeen kautta pelastuitte The Eaglesta?"

"Niin, se oli todella kova läksytys. Mutta nyt käsitän, että se teki minusta uuden ihmisen. Sain uusia harrastuksia, uuden käsityksen elämästä. Opin tietämään, mitä ovat hätä ja vastoinkäyminen, opin taistelemaan elämäni puolesta. Ja vasta se taistelu antoi minulle käsityksen elämän arvosta... Nyt näen ilolla joka päivä auringon nousevan. Te lahjoititte minulle jälleen uskon elämään, tohtori Fjeld. Ette aavistakaan, mitä sen jälkeen olen aikaansaanut."

"Te omistatte aikanne hyväntekeväisyydelle?" tohtori Fjeld kysyi hiukan ilkamoiden.

Neito katsoi häneen ja nyökkäsi.

"Ymmärrän, mitä tarkoitatte", hän sanoi tyynesti vastaukseksi kysyjän ivalliseen äänensävyyn. "Ei, en ole ruvennut minkään suuremman hyväntekeväisyysjärjestön presidentiksi enkä antanut toitottaa yleisölle hyvistä töistäni. Se ei minua huvita. Mutta olen itse kulkenut köyhäin kaupunginosissa ja sairashuoneissa ja tutustunut hätää kärsiviin ja sorrettuihin. En ole auttanut heitä vain taloudellisesti, vaan koettanut myöskin sopeutua heidän ajatuksenjuoksuunsa -- heidän nöyryyteensä, heidän katkeruuteensa ja heidän vihaansa. Kuinka ihmeellisessä ympäristössä me kaikki elämmekin, tohtori Fjeld! Minulle nämä vaellukset surun ja hädän keskellä ovat olleet ilona. Olen saanut uuden tehtävän, jota olen koettanut täyttää... Muistatteko, kuinka usein puhuittekaan minulle ihmiselämän suuresta seikkailusta? Nämä löytöretkeni ihmiselämän mannermaalla ovat olleet minun seikkailunani. Ja tiedättekö, mikä on ollut suurin iloni? Se on ollut sokeain auttaminen. En ole koskaan voinut unohtaa Patrick Sullivanin epätoivoista taistelua ikuista pimeyttä vastaan. Hän oli James Mortonin merirosvojoukosta ainoa, joka mestattiin Sing-Sing-vankilassa. Ystäväni silmälääkäri, tohtori Jennings, oli saapuvilla, kun hänet vietiin sähkötuoliin. Hän sanoi Sullivanin päästäneen helpotuksenhuokauksen saadessaan tietää kuolevansa. Tämä tapaus on saanut minut ajattelemaan, että kukaan ei ole niin onneton kuin se, joka kerran on nähnyt päivänvalon ja sitten yhtäkkiä menettänyt sen."

He astelivat ääneti rinnakkain, kumpikin ajatuksiinsa vaipuneina. Soittokunta viritti putpurrin jostakin iloisesta Offenbachin operetista.

"Niin, tohtori Jennings", tohtori Fjeld virkkoi, "hän oli erinomainen mies. Hänen vertaansa ei usein tapaa Yhdysvalloissa. Kuinka hän nyt voi?"

"Erinomaisesti", nuori neiti vastasi hiukan punastuen. "Mutta minä en tapaa häntä usein."

"Minä luulin..."

"Mitä te luulitte?"

"En mitään."

"No, antakaa kuulua vain! Luulitte, että menisimme naimisiin. Eikö totta?"

"En tosiaankaan sekaannu toisten asioihin", tohtori Fjeld vastasi hieman hämillään. "Eikä tarkoitukseni ollut..."

"Oo, ymmärrän teidät niin hyvin", neiti vastasi vakavasti. "Minun mielestäni me olemme niin hyvät tuttavat, että meidän ei tarvitse mitään salata toisiltamme. Minä pidän paljon tohtori Jenningsistä. Mutta hän ei ole semmoisen miehen ihanne, kuin minä olen kuvitellut. Ja sitä paitsi on minulla ollut uudesta työstäni niin paljon huvia, että en ole juuri kerinnyt ajattelemaan muuta. Mutta jonakin päivänä... Eihän sitä koskaan tiedä, mitä voi sattua... Nyt olen yhtäkkiä saanut hurjan ikävän jutella teidän kanssanne niinkuin entisinä aikoina. Ja sitten tahtoisin vain kysyä teiltä, ettekö voisi minua jotenkin käyttää hyväksenne. Eikö ole mitään, mitä voisimme tutkia yhdessä? Minä ikävöin niin kovin jotakin seikkailua -- --"

"On, ikävä kyllä", tohtori Fjeld vastasi nauraen. "Minulla on tosiaankin käsillä tukala juttu, mutta se tuskin sopii teille. Joka tapauksessa -- eihän voi koskaan tietää."

"Aa, muistakaa minua, tohtori Fjeld", neito sanoi melkein rukoillen. "Olemmehan ennenkin työskennelleet niin hyvin yhdessä. Muistatteko Sharkeyn salongissa ja kapteeni Kiddin saaren rannoilla?... Olen usein ikävöiden ajatellut sitä aikaa..."

He olivat tulleet nyt Grand Hotel'in luo ja astuivat eteiseen.

Ovenvartija tuli heitä vastaan.

"Ettekö ole tohtori Fjeld?" hän kysyi. "Minulla on teille terveisiä", hän jatkoi. "Sangen omituinen tervehdys paroni de Nozier'lta, joka juuri matkusti. Hän pyysi minun sanomaan teille, että keltaisten ruusujen perästä tulevat mustat, joita kasvaa Orkuksen tiellä."

"Sepä mukava tervehdys", miss Westinghouse virkkoi nauraen.

"Tervehdys ja varoitus", Fjeld sanoi. "Nyt alkaa taistelu."

XV.

ROHKEA NAINEN.

"Mitä meidän on tehtävä?" Evy kysyi iloisesti. "Tämähän haiskahtaa seikkailulta."

"Meidän?" Fjeld kysyi nauraen. "Ettehän toki kuvittele, että houkuttelisin teidät siihen ampiaispesään, johon minä aijon nyt pistää käteni. Ja mitä sanoisivat Nev-Yorkin valtion sokeat, jos heidän hyväntekijänsä hajoaisi alkutekijöihinsä jonkin helvetinkoneen räjähdyksessä?"

Nuori neito tuli hyvin vakavaksi... Hänen alahuulensa vavahteli vastalauseesta, samalla kun hänen suuret silmänsä täyttyivät kyynelin. Fjeld tunsi sydäntänsä polttelevan.

"Te olette liian kaunis", hän sanoi. "En sano tätä minään kohteliaisuutena. Mutta haluaisin nähdä sen miehen, joka voisi vastustaa teitä, kun panette silmienne äänettömän rukousvoiman liikkeelle."