Part 3

"Ei. Hän on kirurgi -- vieläpä maamme etevimpiä. Mutta hänellä on aivan erikoinen kyky selvitellä rikosasioita. Hänellä ei ole mitään erityisiä salapoliisilahjoja, mutta aivan ainutlaatuinen ihmistuntemus, joka käsittää heidän tekonsa ja tunteensa. Hän on hyvin teräväjärkinen erittelijä, mutta hänen etevin ominaisuutensa on se rohkeus ja varmuus, jolla hän löytää tien asian ytimeen. Niin, hän on merkillinen mies, jota minun usein vasten tahtoanikin on ihailtava. Hänen perheensä on juuri nyt palannut Bergenistä tekemältään vierailulta. Itse hän tuli toissa päivänä Berlinin suuresta lääkärikongressista. Ehkä olisi edullista puhua hänen kanssaan asiasta. Ja nyt, kun hänen poikansa on tavallaan sekaantunut juttuun, hän itse varmaan ottaisi sen hoitaakseen. Tosin olen kuullut, että hän juuri nyt on saanut erään vieraan -- -- nuoren amerikattaren -- -- mutta voittehan ainakin yrittää. Tämä on viimeinen neuvoni teille."

Bjelland näytti hyvin masentuneelta.

"Niin", hän virkkoi, "kyllä käsitän tulleeni tänne Kristiaaniaan suotta. Kukaan ei tahdo minua kuulla. Pian kai sanotaan, että ukko Bjelland on tullut uudestaan lapseksi. Tekisin kai viisaimmin jättäessäni koko jutun sikseen. Mutta sitä ei voida koskaan sanoa, että olisin jättänyt mitään keinoa yrittämättä. Hyvästi!"

Hän meni. Salapoliisipäällikkö katsoi hänen jälkeensä säälivästi hymyillen.

VIII.

VALOKUVA.

Kahdeksanvuotias Jonas Fjeld istui huoneessaan Homansbyenissä kehittäen syvimmässä vakavuudessa eräitä valokuvia. Hän oli juuri tullut ullakolle järjestetystä tilapäisestä pimeästä huoneesta ja kuivaili nyt spriissä erästä levyä.

Tuon tuostakin hän nosti levyn valoa kohti, minkä jälkeen hän pisti sen huuhtelu-kulhoon. Mutta hänen hieman suurille ja epäsäännöllisille lapsenkasvoilleen levinnyt tyytymättömyyden ilme osotti, että hän ei ollut työhönsä tyytyväinen.

Pojan hallussa oleva huone oli harvinainen lastenkamari. Huoneessa ei ollut mitään, mikä olisi muistuttanut lapsen leikeistä. Se näytti pikemmin insinöörin työhuoneelta. Mikä se kerran oli ollutkin.

Juuri tässä huoneessa näet suuri yleisnero suomalainen Ilmari Erkko oli ratkaissut muutamia uudenaikaisen sähkötekniikan suurimpia arvoituksia. Jalustalla seisoi sen kuuluisan akumulaattorin malli, joka oli tehnyt täydellisen mullistuksen koko uudenaikaisessa teollisuudessa, ja akkunan ääreen oli asetettu pienoiskoossa ja siivet levällään se lentokala, joka maailmansodassa 1922 oli näytellyt niin suurta osaa.

Seinällä riippui taiteellisesti valmistettu valokuva nuoresta miehestä, jolla oli kellertävä iho ja kovat piirteet. Hänen ulkomuodossaan ei ollut mitään muuta miellyttävää kuin silmät. Niissä oli ihmeen syvällinen ja kaihomielinen kiilto, joka vaikutti suorastaan hypnotisoivasti.

Jonas Fjeld nuorempi katsoi usein valokuvaa ja joka kerta hänen syvät siniset silmänsä täyttyivät kyynelillä. Ilmari-setä oli ollut hänen rakkahin ystävänsä ja hän oli istuttanut kaikki parhaat ajatuksensa viisaan ja opinhaluisen pojan sieluun.

Hän ihaili isäänsä -- katsoi häneen kuin jumalaan. Mutta isän ollessa monilla matkoillaan pikku suomalainen oli näyttänyt hänelle tien tietämyksen huvitarhoihin. Pikku Jonas Fjeld ei ollut käynyt lainkaan koulua. Kaikesta, mitä tiesi, hän oli kiitollisuudenvelassa hyvälle, lempeälle äidilleen, joka oli antanut hänelle perustan, jolle kelpasi rakentaa, ja Ilmari Erkolle, joka askel askeleelta oli ohjannut häntä valoa kohti semmoisia teitä, joita vain harvojen on suotu astua.

Mutta nyt oli Erkko kuollut. Suuren suomalaisen sydän oli lakannut sykkimästä. Ja siitä pitäen pikku Jonas oli kokonaan unohtanut nauramisen. Levottomana huomasi äiti, kuinka hänen pikku poikansa ikäänkuin jähmettyi omaan haavemaailmaansa, jonka Ilmari Erkko oli osannut herättää eloon. Hän ei leikkinyt toisten lasten kanssa -- ei juoksennellut kaduilla. Hänellä oli yksi ainoa ystävä, ja tämä oli kuudenkymmenen vanha. Se oli tohtori Fjeldin palvelija Jens, vanha merimies, joka osasi muutakin kuin Isämeitänsä. Isän poissaollessa hän oli ohjannut pojan ruumiillista kasvatusta. Joka päivä pidettiin määrättyinä aikoina harjoituksia talon pienessä voimistelusalissa. Jens oli vielä säilyttänyt paljon nuoruutensa aikuisesta joustavuudestaan. Hän oli hyvä nyrkkeilijä ja painija ja osasi muuten hiukan joka lajia urheilua.

Jonas nuorempi oli perinyt isänsä lihakset ja voimakkaan luuston, ja Jensin asiantuntevassa mutta varovaisessa ohjauksessa hänestä kehittyi harvinaisen voimakas ja vankkarakenteinen poika.

Mutta nyt hän askarteli valokuvauksen kanssa. Erkko oli opettanut hänen antamaan arvon tämän maailman todellisuuksille. Ja Jonaksella oli Kodakinsa aina mukana. Viime Bergenin-matkallaan hän oli onnistunut ottamaan suuren kokoelman hyviä valokuvia.

Mutta mikään ei ollut niin mielenkiintoinen kuin nyt käsillä oleva. Vahinko vain, että se oli hiukan epäselvä.

Se oli valokuva Karm-salmen haaksirikkoisesta -- otettu komentosillalta siinä silmänräpäyksessä, kun pelastusvene laski hänen viereensä viedäkseen hänet laivaan. Jonas oli varma, että valokuva herättäisi hänen isänsä mielenkiintoa. Hän pani sen varovasti suurennus-kameraan.

Mutta nyt tuli vieraita. Hän kuuli eteisen sähkökellon kiivaan kilinän ja heti sen jälkeen Erkon patenttilukon pienen pontevan tärähdyksen. Hän katsoi ikkunasta.

Vanha harmaatukkainen herra asteli verkalleen pienen puutarhan läpi, missä oli seikkailija Magnus Trellin ja pahantekijän Jaap van Huysmannin rintakuvat. Vieras pysähtyi lukemaan niistä hänelle outoja nimiä. Jonas kuuli äidin äänen. Sitten oli kaikki hiljaista. Vanha herra tuli luultavasti yksityisissä asioissa, sillä tohtori Fjeld ei koskaan ottanut vastaan potilaita pikku linnassaan Homansbyssä. Isä oli nyt käymässä sairashuoneessa.

Jonas palasi työhönsä. Hän tahtoi saada levyn suurennetuksi siksi, kun isä tulisi kotiin.

Kului noin kymmenen minuuttia. Silloin hän kuuli askelia portaista. Huoneeseen astui rouva Fjeld tuon vanhan herran seuraamana.

Vuodet eivät olleet jättäneet mitään jälkiä tohtori Fjeldin kauniiseen ja komeaan puolisoon. Silmäkulmissa oli ehkä joitakuita yksinäisiä ryppyjä ja vartalo oli kai tullut hiukan täyteläisemmäksi, mutta muuten hän oli yhä edelleen sama Katarina Sarov, joka oli antanut kätensä ja sydämensä yksinäiselle lääketieteen ylioppilaalle ja joka nyt uskollisesti ja pelottomasti seisoi hänen rinnallaan. Hän tiesi voivansa menettää miehensä milloin tahansa, tämä elämä kun oli niin täynnänsä vaaroja, mutta hän tiesi myöskin, että ilman noita vaaroja tuo voimakas, herkkä luonne kuihtuisi toimettomuudessa, joka hänelle oli pahempi kuin kuolema.

"Tässä on poikani", rouva Fjeld lausui. "Hän valmistaa valokuvia. Luulenpa hänellä olevan erään levyn, jonka tekin mielellänne näette."

Poika kumarsi kohteliaasti vanhalle herralle.

"Herra Bjelland on Stavangerista", Katarina-rouva jatkoi, hellästi sivellen poikansa vaaleita kutreja. "Hän on hyvin huvitettu siitä haaksirikkoutuneesta ranskalaisesta, tiedäthän."

Jonas katsoi vakavasti vierasta herraa, ikäänkuin olisi tahtonut lukea hänen ajatuksensa. Tarkastus tuntui päättyneen suotuisaan tulokseen. Hän kääntyi ympäri ja otti esiin suurennuksen, joka näytti olevan valmis.

"Tässä on valokuva itse tapahtumasta", hän virkkoi vilkkaasti. "Mutta levy on fikseerausta vailla."

Bjelland otti sen käteensä ja meni varjoon katselemaan sitä.

"Tämä on erinomainen valokuva", hän virkkoi. "Ranskalainen näyttää olevan tiedottomassa tilassa."

Poika kohautti olkapäitään.

"Hän narrasi", poika sanoi vakavasti.

Bjellandin suu meni hymyyn pojan varmuudesta. Tämä oli siis ainoa ihminen koko maassa joka oli hänen kanssaan yhtä mieltä. Kahdeksanvuotias poika!

Hän näytti aikovan sanoa jotakin, mutta hillitsi itsensä nopeasti ja tuijotti yhä valokuvaan. Hänen huomionsa oli kiintynyt taivaanrannalla näkyvään pieneen pisteeseen.

"Onko levyssä jokin likatahra?" hän kysyi.

"On", poika vastasi. "Se on tullut siihen luultavasti kiinnitysliuoksessa."

Hän otti levyn ja tutki sitä tarkasti suurennuslasilla.

"Ei", hän virkkoi viimein, "se ei ole mikään likatahra. Se on joku merkillinen neliskulmainen laiva, joka on kaukana ulapalla."

"Onko se uivan telakan näköinen?" Bjelland kysyi, tarttuen poikaa käsivarresta.

"On", poika vastasi.

IX.

KAUNIS AMERIKATAR.

Grand Hotel'in hallin kautta astui vankkarakenteinen mies, joka aivan erikoisella tavalla erosi ympärillä kuhisevista enemmän taikka vähemmän silatuista matkailijoista. Hän oli puettu harmaaseen kesäpukuun, joka mukautui tiukasti rotevaan vartaloon, ja hän liikkui semmoisella varmuudella, jota näkee ainoastaan niissä ihmisissä, jotka uskovat itseensä, omaan voimaansa ja omaan onneensa.

Portaitten juurella seisoi kaksi ranskalaista keskustelemassa. Toinen heistä, pieni kuiva mies, jolla oli vaalea puku, ja keltaiset, nauhalla reunustetut liivit, kääntyi ympäri katsomaan pitkään norjalaisen jälkeen.

"Katsokaahan häntä, Courbier", hän sanoi. "Siinä olisi mies, jonka kanssa sopisi koetella voimiaan. Tyypillinen pohjois-germani. Huomasitteko, kuinka hän käveli?"

"En", nuorempi ranskalainen vastasi hajamielisesti ja vaihtoi ihastuneita silmäyksiä kahden vanhahkon englantilaisen miss'in kanssa, jotka eivät koskaan jätä tekemättä havaintojaan.

"Katsokaas, tuo mies on viettänyt kauan vapaata elämää. Hän on retkeillyt maita ja mantereita. Hänen kävelytavassaan on jotakin varovaista ja hän katsoo usein ympärilleen. En ihmettelisi, jos hän olisi oleillut paljon suurissa aarniometsissä."

Parooni de Nozier'n erittelemät havainnot eivät herättäneet mitään vastakaikua. Courbier poltteli hermostuneena pientä englantilaista piippuaan ja näytti ulkomuodostaan päättäen tahtovan mieluimmin keksiä jotakin koirankujetta tappaakseen aikaa.

Portaita tulla sipsutti muuan nuori nainen. Kiireessä hän pudotti, pannessaan hansikkaita käteensä, laukkunsa, jota kantoi käsivarrellaan. Jean Baptiste, joka vainusi jotakin seikkailua, hyökkäsi laukkuun käsiksi ennenkuin nainen oli ennättänyt nostaa sen ylös, ja ojensi sen hänelle syvään kumartaen ja mitä hurmaavimmin hymyillen.

Mutta hänen ilmeensä, joka ensin oli voitonvarma ja kohtelias, muuttui pian kunnioittavaksi ihailuksi.

Sillä tämä nuori, solakka kullankellertävien kutrien kaunistama nainen oli suloisimpia olennoita, mitä koskaan oli polkenut hotellin marmorilattiaa. Kauniita naisia on yllin kyllin. Mutta kaikki eivät saa elähtänyttä maailmanmiestä tuijottamaan silmät suurina ja pidättämään henkeään.

Jean Baptiste Courbier ei todellakaan ollut luonnostaan tunneherkkä. Mutta vilkaistessaan nuoren naisen teräksenharmaisiin silmiin hän kalpeni mielenliikutuksesta. Käsi, joka ojensi laukun tämän omistajalle, vapisi ja elostelija kadotti kuin taikaiskusta voitonvarman ulkonäkönsä. Neiti katsoi häneen ihmetellen, otti laukkunsa ja kiitti muutamin sanoin, astuen sitten kiirein askelin palmusaliin.

Parooni de Nozier nauroi ivallisesti.

"Siinä saitte ajattelemisen aihetta", hän sanoi.

Courbier ei vastannut. Hän seurasi katsein nuorta naista, kunnes ei enää voinut nähdä häntä.

Samassa tuli hotellin johtaja. Hän kumarsi oikealle ja vasemmalle, lausuen samalla kunnioittavia tervehdyksiä niille matkailijoille, jotka tunsi lähemmin.

"Mitä kuuluu, herra parooni?" hän kysyi tultuaan ranskalaisen luo.

"Oo, mukiin menee, herra Bölgerud", de Nozier vastasi. "En ole enää nuori. Mutta katsokaahan ystävääni Courbier'tä. Hän on aivan suunniltaan erään nuoren naisen takia. Mikä merkillinen olento hän onkaan, joka on majoittunut kattonne alle?"

Johtaja suorastaan hypähti innosta tyydyttää kysyjän uteliaisuutta.

"Tarkoitatte varmaankin miss Westinghousea", hän sanoi. "Kuuluisaa miss Evy Westinghousea".

"Mitä sanotte? Sehän on hieno vieras. Eikö se ollut juuri hän, joka pelastui jättiläislaivan The Eaglen haaksirikosta?"

"Juuri hän, herra parooni. Merkillinen nainen. Hän omistaa useampia miljooneja kuin useimmat miljonäärit Atlannin tuolla puolen. Mutta hän ei ole silti ylpeä. En ole koskaan tavannut suorempaa ja vaatimattomampaa naista. Tuon surullisen tapauksen jälkeen hän kuuluu antautuneen kokonaan suurisuuntaiseen hyväntekeväisyyden harjoittamiseen."

Courbier oli jännityksellä kuunnellut herrojen keskustelua. Hän huokasi syvään. Sitten hän astui hitaasti palmusaliin, minne oli nähnyt kauniin amerikattaren häviävän.

Siellä hän tapasi tämän pienessä varjoisassa kolkassa juttelemassa sen rotevan vaaleatukkaisen norjalaisen kera, jota kohtaan de Nozier oli tuntenut niin suurta harrastusta.

Katsellessaan tuon nuoren naisen puhdasta profilia, tarmokasta leukaa ja valkeata, pyöreätä kaulaa, Courbier tunsi jälleen veren syöksevän kasvoilleen. Hän puri huuliaan mielenliikutuksesta -- jota tämä Pariisin yökahviloitten veltostunut elostelija ei koskaan ollut kokenut. Evy Westinghouse olikin loistava nainen. Hän oli hyvin yksinkertaisesti puettu valkeaan leninkiin, jonka päällä oli ohut pitsikangas. Hänen tavallisesti kalpeille kasvoilleen oli kohonnut hieno puna, joka sai hänet ihmeteltävässä määrässä muistuttamaan renessanssin muotokuvakokoelman erästä ihanaa englannitarta.

Courbier'n kädet pusertuivat nyrkkiin. Tuo kookas norjalainen ja solakka amerikatar seisoivat vielä käsi kädessä ja juttelivat keskenään tuttavallisesti. Mustasukkaisuus oli käsite, jonka ranskalainen oli luullut olevan olemassa vain romaanikirjallisuudessa. Nyt se vaivasi häntä niin kovin, että hän tunsi, kuinka veri pakeni hänen poskiltaan.

Sillä hetkellä hän vannoi valan, jota hän myöhemmin elämässään sai monasti katua.

Parooni de Nozier oli tullut hänen perästään ja löi häntä nyt kevyesti olalle.

"Merkillistä, minkä vaikutuksen miss Westinghouse on tehnyt teihin", hän sanoi. "Mutta te näytätte tulleen liian myöhään. Tuota miestä ette voi lyödä laudalta."

Courbier ei vastannut

"Vaikka mielelläänhän uhraisi vuosia elämästään saadakseen muutamia suudelmia noilta rusohuulilta", de Nozier jatkoi säälittä.

"Hän on tuleva omakseni", Courbier kuiskasi käheästi. "Vaikka maksaisi elämäni, on hän tuleva omakseni."

X.

SAIMLERIN OPPILAS.

"Luulisi salaman iskeneen teihin", parooni de Nozier virkkoi välinpitämättömällä äänellä, vaipuen leveään nahkalla päällystettyyn nojatuoliin.

"Niin", Courbier vastasi pitkään. "Olette oikeassa. Salama on lyönyt minuun ja sattunut suoraan sydämeen."

"Silloin olette hukassa", pikku parooni jatkoi samalla äänellä. "Rakkaus on yhtä vaarallista kuin sähkö. Olisittepa varustautunut ukkosenjohdattimella, hienolla kyynillisellä langalla, joka olisi vienyt lämpöiset lemmenaallot ohi tunteiden keskusaseman. Onpa se tosiaan hassua! Olette olevinanne sivistynyt ja maailmaakokenut mies ettekä ole vielä oppinut halveksimaan naisia. Kuinka vanha olette, Jean Baptiste?"

Courbier ei vastannut. Hän ei kuullutkaan, mitä parooni sanoi.

"Hän lähti", ranskalainen murahti mietteissään ja katsoi käytävää kohti, minne nuori neiti juuri oli hävinnyt.

Parooni rypisti kulmakarvojaan. Oli tosiaankin merkille pantavaa, kuinka tämä vähäpätöinen liike saattoi muuttaa hänen tavallisissa oloissa niin kuivat ja ilmeettömät kasvonsa. Kasvonpiirteiden heikoista poimuista paljastui tarmo, joka vaikutti hirvittävältä. Joka vain hetkeksi oli vilkaissut hänen silmiinsä, olisi sanonut: tuo on vaarallinen mies.

Mutta seuraavassa tuokiossa parooni nauroi ja hänen kuivuneet pergamenttikasvonsa kutistuivat kokoon kuin velttoon vanhuksen tunteettomuuteen.

"Te olette parantumaton", hän lausui. "Ottaisitte siihen sijaan selkoa siitä miehestä, jonka kanssa Evy Westinghouse jutteli. Tiedättekö, kuka hän on?"

"En", Courbier vastasi lyhyesti. "Mutta jos hän tulee minun tielleni, niin minä muserran hänet."

Parooni nauroi.

"Olette parantumaton rehentelijä, Jean Baptiste", hän virkkoi. "Mies, josta puhumme, olisi vääntänyt teiltä niskat nurin, ennenkuin kerkiäisitte kättänne liikahuttaa. -- Ymmärrän, että ette tunne häntä. Mutta minä tunnen. Siitä on monta vuotta, kun viimeksi näin hänet. En sitä unhoita. Se tapahtui eräänä iltana ulkona Eppendorfissa suuren kansainvälisen ihmistenkesyttäjän Josias Saimlerin luona. Olin yhdessä Jaques Delman ja Pietro Ceranin ja muutamien muiden samankaltaisten kera. Silloin näemme yhtäkkiä miehen kasvot painettuina ikkunaa vasten. Delma ampui, mutta ei osunut. Miehellä oli punainen parta ja punainen nenä. Vasta myöhemmin saimme tietää, kuka hän oli. En koskaan unohda noista punaisista kasvoista kiiluvia teräviä, teräksenharmaita silmiä. Luulin silloin, että hän oli englantilainen salapoliisi Ralph Burns. Mutta useita vuosia myöhemmin sain kuulla erehtyneeni. Se oli sama mies, joka äsken jutteli miss Westinghousen kanssa. Hän teki lopun meidän liitostamme. Tahtoisin nähdä puukon hänen lapaluittensa välissä, kun olemme lopettaneet asiamme Norjassa."

Courbier oli kuunnellut paronin sanoja jännitetyllä tarkkaavaisuudella.

"Ja hän ei tuntenut teitä?" hän kysyi.

Paroni nauroi.

"Ette tunne minua oikein", hän sanoi. "Ei ole vähintäkään yhtäläisyyttä sillä kertaa Saimlerin piirissä olleen miehen ja sen hienon gentlemanin välillä, joka nyt istuu tässä ja jota palelee tässä, riivatun kauniissa maassa pelkästä ylhäisyydestä. Niihin aikoihin en ollut vielä nimittänyt itseäni edes paroniksi."

Courbier tuijotti jäykästi eteensä.

"Minä vihaan häntä", hän lausui kovalla äänellä.

De Nozier hykersi käsiään tyytyväisenä.

"Se on oikein. Vihanne ei ylipäänsä voi kohdistua arvokkaampaan vastustajaan. Mutta voitte olla huoleti: teidän ei onnistu siepata häneltä Evy Westinghousea. Tohtori Fjeldillä on onni kaikissa yrityksissään. Häneen ei pysty mikään. Hän on joko syntynyt voitonkypärä päässä taikka sitten hän on palkkautunut itse paholaiselle. Hän on teitä etevämpi, Courbier. Hän on tehnyt elämän katkeraksi meistä useimmille -- aina toimittaja Francois Delmasta ja Jaap van Huysmannista Saimleriin ja Jacques Delmaan asti. Ja tiedättekö mitä, Jean Baptiste: en ihmettelisi, jos se olisi ollut hän, joka paljasti James Mortonin jättimäisen kaappauksen. Sanomalehdet eivät ole maininneet hänen nimeään. Mutta yhtymä Westinghouse-Fjeld voi merkitä mitä hyvänsä. Heidän kävi huonosti, Courbier. Oi, niin! He hukkuivat omaan rikokseensa. Niinhän meille käy kaikille ennemmin taikka myöhemmin -- --"

Yhtäkkiä hän rupesi kuuntelemaan. Eräs vanhahko herra oli tullut huoneeseen. Hänen katseensa sattui nurkassa istuviin ulkomaalaisiin. Courbier, joka istui selin häneen, kumartui syvään, jotta tulija ei näkisi hänen kasvojaan.

"Se on hän", Courbier virkkoi.

Nozier katseli tarkasti tuota vanhaa miestä, joka nyt pettynein ilmein poistui salista.

"Vai niin, tämäkö oli säilykekuningas", hän lausui. "Oli hyvä, että hän ei tuntenut teitä, Courbier. Hänellä oli ilmeisesti omat epäluulonsa. Hän vainuaa vain niinkuin vanha salapoliisi. Tämän maan väestö ei muuten näy paljon tajuavan semmoisia asioita. Vai niin, tämä on siis vihollinen -- meidän vihollisemme. Ahaa! Hänpä se on ollut sardiinivalmistuksen keskeisimpänä voimana -- hän se on riivatun norjalaisella brislingillään saanut Ranskan sardiinimarkkinat horjumaan. Mutta nyt tulee kosto..."

Pikku paroni hykersi tyytyväisenä käsiään, seuratessaan Bjellandia katseillaan tämän astuessa eteisen läpi ruokasaliin. Sitten hän nousi ja meni verkalleen hänen perästään.

"On parasta, että menette huoneeseenne", hän sanoi Courbier'lle päättävästi. "Hänen ei pidä nähdä teitä täällä Kristianiassa."

Courbier kohautti olkapäitään. Mutta hän tuntui olevan oppinut tottelemaan. Sanaakaan virkkamatta hän meni hissiin.

Parooni de Nozier asetti kultasankaisen monokelin silmäänsä ja astui ruokasaliin kuin mies, jolla on ikävä ja joka tahtoo tappaa aikaa pöydän iloilla.

Hän pysähtyi äkisti kynnykselle. Monokeli putosi alas omituisesti kuivuneesta ja punareunaisesta silmästä. Mutta hän malttoi pian mielensä.

Aivan hänen edessään seisoi henkilö, jonka jälestä hän oli tullut, vilkkaassa keskustelussa tohtori Fjeldin kanssa. Pitkä norjalainen oli ilmeisesti hyvin huvitettu siitä, mitä Bjellandilla oli kerrottavana.

Paroni sai kuiskatuksi anteeksipyynnön kulkiessaan heidän ohitsensa. Hän koetti siepata katkelman heidän keskustelustaan, mutta siinä hän ei onnistunut, sillä hän ei ymmärtänyt kieltä.

Sitten hän kulki edelleen. Erään pöydän ääressä aivan lähellä istui Evy Westinghouse kauniin vaalean puhdaspiirteisen naisen seurassa.

"Tämä olisi rauhoittanut Jean Baptistea", paroni mietti mielessään. "Tuo kaunis nainen ei voi olla kukaan muu kuin tohtori Fjeldin vaimo. Mutta nykyään", hän ajatteli ilkeästi hymyillen, "on kyllä parasta pitää ranskalainen lämpimänä mustasukkaisuudesta. Tohtori Fjeldin kanssa ei ole leikkimistä, ja meidän on annettava hänelle ratkaiseva isku, ennenkuin hän saa tilaisuuden puuttua Stavangerin-juttuun."

Paroni istahti erään pöydän ääreen, tilaten annoksen kaviaria ja puolikkaan viiniä, hänen sydämensä hautoessa suunnitelmaa, joka olisi Saimlerin oppilaan arvoinen.

XI.

VANHAN HYENAN ULVONTAA.

"Ei", Courbier sanoi, "sitä en tee, olen jo kerran ennen niin sanoakseni seisonut giljotinin juurella. Sen muisto ei miellytä minua. Enkä todellakaan tahdo kokea semmoista seikkailua uudestaan."

Nozier katsoi nuorempaa toveriaan halveksivasti hymyillen.

"Teillä ei ole logiikkaa, ystäväni. Eikö tehtävänämme ole saada itsemme ansiokkaiksi giljotinille? Onhan elämämme melkein jokapäiväistä valmistusta ruumiin ja sielun suureen erkaantumiseen. Ja ettekö ole oppinut, että on parempi hypätä kuin kontata siihen suureen tuntemattomaan?... Kuulkaapas, Jean Baptiste! Meillä on tänään paras tilaisuus vapautua vihollisistamme. Kokoamaan ne, niin sanoakseni, yhden pään varaan ja hakkaamme sen sitten poikki. Teillä on siitä suurin etu. Onhan kirottu tohtori aivan loihtinut Westinghousen tyttären. Ette voi hänen kanssaan kilpailla."

Courbier sulki silmänsä. Hän näytti tahtovan salata raivonsa, syvän murinan tunkeutuessa hänen kurkustaan.

"Oletteko varma siitä?" hän kysyi, avaten jälleen silmänsä, jotka olivat synkät intohimosta ja vihasta.

Parooni kohautti ohuita olkapäitään.

"Niin varma kuin semmoisesta asiasta yleensä voi olla", hän lausui hävyttömällä äänellä. "Enhän minä ole nähnyt heidän suutelevan toisiaan, mutta olen lukenut rakkauden heidän silmistään. Sanokaahan, epäilettekö sitä todellakin? Norjalainen tohtori on kaunis mies ja sopisi mainiosti väsyneelle amerikalaiselle miss'ille."

Courbier hypähti pystyyn tuolilta. Hänen lihaksiinsa tuli terästä. Hänen ylimielinen ja itsetietoinen hymynsä oli hävinnyt ja sen sijaan tullut tyyni päättäväisyys, joka hänen muuten niin pyöreille ja sileille kasvoilleen loi aivan uuden ilmeen. Jos kapteeni Grönneland olisi nähnyt tuon katseen sinä kohtalokkaana päivänä Stavangerissa, olisi hän kahdesti miettinyt, ennenkuin olisi sallinut Courbier'n lähteä mukaansa laivaan. Hänen silmiinsä oli tullut onnettomuutta ennustavan lujan tahdon välähdys. Tiivistetty tyyneys, joka on ominaista romanilaisille, kun näkevät punaista.

Nozier odotti hetkisen, mutta kun Courbier'n huulilta ei tullut ääntäkään, jatkoi hän armottomasti:

"No, huomaan teidän tehneen päätöksenne. Siitä olen iloinen. Suunnitelmassani ei ole yhtään mitään vaaraa. Tiedättehän, että tohtori Fjeld harrastaa hiukan kemiaa. Hänen ystävänsä Ilmari Erkko, joka nyt on kuollut, oli keksinyt räjähdysaineen, joka teki täydellisen mullistuksen nykyaikaisessa sotateknikassa. On vaarallista pitää semmoisia räjähdysaineita talossaan. Pieni vahinko -- no niin...!"

Nozier vaikeni.

Evy Westinghouse nousi marmooriportaita. Hänellä oli yllään musta silkkikappa. Ranskalainen heitti hänen jälkeensä silmäyksen, joka sai paronin hykertämään käsiään ja hymyilemään tyytyväisenä.

"Hän on ihana", paroni sanoi. "Voisi ilolla myydä sielunsa saadakseen suukon hänen huuliltaan. Minä todellakin kadehdin tuota norjalaista tohtoria..."

"Vaiti", Courbier sähähti. "Te ette ymmärrä rakkautta. Teillä ei ole aavistustakaan miehen intohimosta, joka polttaa hänen suoniaan."