Part 2

"Olen aina ollut utelias", hän virkkoi. "Paksunahkainen kenties, mutta täynnä tiedonhalua. Eipähän tuossa mitään vaaraa liene, vaikka tarkastellaan tätä laivaa hiukan perinpohjaisemmin. Ja jos laiva on Monacon ruhtinaan, niin voitte olla varma siitä, että tähän merkilliseen sillin saartamiseen ei ole perusteena mikään rikos. Hän on varsin kunniallinen mies. Kunhan vain asia tulee selville, niin huomataan kai, että kysymys on vain mielenkiintoisesta tieteellisestä kokeilusta. Olen varma, että monsieur Bjelland ei olisi hyvillään, jos palaisitte Stavangeriin viemättä asiasta täydellistä selvitystä. Epäluulot ovat usein vain puutteellisen henkisen toimintakyvyn ilmauksena."

"Niin, mutta -- --" Grönneland murahti hajamielisenä.

Ranskalainen tuijotti häneen silmät suurina.

"Niin, mutta ette suinkaan te pelkää, ystävä hyvä?" hän lausui vakavana.

Grönneland säpsähti. Jos tällä kelpo merimiehellä jotakin oli tarpeeksi, niin oli hänellä rohkeutta. Säilyketehtaiden kalastustarkastaja ei ollut ehkä niin kovin lahjakas, mutta hän oli sen lajin norjalaisia merimiehiä, jotka menevät eteenpäin arvelematta.

"Joutavia", hän virkkoi ylimielisesti. "Jos teillä on niin kova halu nähdä lähempää tuota kaunista kummituslaivaa, niin kernaasti minun puolestani. Minä en pelkää. Mutta teidän tulee muistaa, että minä olen voimaton, jos kävisi selville, että tuo uiva kummitus harjoittaa luvatonta kalastusta. Siitä tulee aluksen väelle vain varoitus, ja kun sitten viranomaiset tulevat, huomaavat he linnun lentäneen tiehensä."

"Tuskin", ranskalainen vastasi. "Eipä tuo uiva telakka pääse tiehensä niin nopeasti, että tarvitsisi pelätä sen katoavan. Ja sitäpaitsi -- --"

"No niin", Grönneland keskeytti hänet äkisti, "saatte heti nähdä, että minä en pelkää."

Hän kääntyi ympäri ja antoi päällikölle käskyn heti kääntää salaperäistä laivaa kohti.

"Fejesten'in" miehistö oli kerääntynyt keulaan. Miehet tuijottivat ihmetellen ja levottomina tuota merkillistä näkyä.

"Tuon näköinen oli varmaan Lentävä hollantilainenkin", eräs heistä virkahti.

"Se on itse paholainen", muuan toinen sanoi. "Se on nyt silliä pyytämässä."

Nyt saattoi nähdä kummituksen yksityiskohdat. Se oli rakennettu uivan telakan tapaan, mutta erosi siitä sen kautta, että kummallakin puolella oli kaksi sikaarin muotoista uloketta. Valtainen runko oli mustaksi maalattu ja pyöristetyt kyljet tekivät sen kamalassa määrin uivan ruumisarkun näköiseksi. Aluksessa ei näkynyt ainoatakaan ihmistä. Sen toisella puolella oli kolmen tai neljän sadan tonnin suuruinen huvipursi. Tämä oli loistava alus, mutta toisen rinnalla se muistutti vain tavallista laivavenettä.

Nyt näkyi silliparvikin, joka ulottui salaperäisestä laivasta suunnattoman pitkälle etelään päin. Koko meri kiehui ja kuohui melkein neljännespeninkulman laajuudelta jättiläismäisessä pohjanuotassa.

"Siinä on kaikki silli, mikä meidän piti saada", Grönneland sanoi kiivaasti nyrkkiä puiden. "Ne ovat sen houkutelleet meiltä, mutta varokoothan vain -- -- Jos tekisin oikein, niin särkisin nuotan ja päästäisin sillin menemään tavallisia teitään."

Ranskalainen kohautti olkapäitään ja laski kaukoputkensa alas.

"Keskilaivalla näkyy köysitikkaat", hän sanoi. "Ehkäpä voisimme suunnata niitä kohti?"

Grönneland ei vastannut. Häntä kuohutti ilmeisesti ankara suuttumus, sillä hänen voimakkaat kasvonsa olivat kuparinkarvaiset ja kaulasuonet paisuivat kovasti.

"Fejesten" meni nyt suoraan jättiläistä kohti, joka nuotan muodosta päättäen tuntui olevan hiljaisessa, melkein huomaamattomassa liikkeessä. Grönneland astui keulaan tähystämään edessään korkeana ja uhkaavana kelluvaa valtaista alusta.

Silloin tapahtui jotakin omituista. Jättiläinen avautui yhtäkkiä, oli kuin jättiläishummeri olisi ojentanut saksensa tarttuakseen johonkin vaaralliseen saaliiseen.

Samassa ranskalainen hyppäsi mereen.

"Fejesten" oli nyt tullut aukkoon, ja ennenkuin Grönneland ehti komentaa takaisinpäin, kauhea kita verkalleen painui umpeen, sulkien "Fejesten'in" sisäänsä.

Kuului kamala ryske ja räiske ja ihmisten kuolinhuudot kaikuivat yhtenäisenä parkumisena.

Kalastajalaiva katosi aivankuin simpukka jättiläismäisen meripedon kitaan.

V.

HAAKSIRIKKOINEN.

Stavangerin höyrylaivaosakeyhtiön matkustajalaiva "Kong Haakon" ajoi täyttä vauhtia Karm-salmea kohti. Kapteeni Gude seisoi komentosillalla selittelemässä rannikon nähtävyyksiä eräälle tiedonjanoiselle matkailijalle.

Ensimäinen luokka oli täpösen täynnä. Matkustajien kesken puhuttiin monta kieltä ja eri kansallisuudet yhtyivät erityisiksi seurueiksi.

Etumaisena kävelykannella seisoi komea vaalea nainen, jolla oli levolliset, siniset silmät Hän katseli haaveksien taivaanrannalle, missä Vidingsön majakka valkean pilarin tavoin kohosi harmaitten saarten keskeltä.

Hänen vieressään seisoi nuori poika. Hän oli pitkä ja voimakas rakenteeltaan ja hänen siniset silmänsä, joissa kuvastui kauniin maiseman jokainen värähdys, olivat ihmeteltävässä määrässä äidin silmien kaltaiset. Hänet olisi voinut luulla kahdentoistavuotiaaksi, mutta itse asiassa hän oli vasta äsken täyttänyt kahdeksan vuotta. Hänen hieman säännöttömien kasvojensa ilme oli hento ja lapsellinen, mutta hänen silmiensä syvä vakavuus vaikutti, että hän näytti vanhemmalta kuin todella olikaan.

Poika seisoi hiljaa ja ääneti. Hän heitti tuon tuostakin silmäyksen äitiinsä, kuitenkaan sanomatta mitään. Yhteenpuristetut huulet ilmaisivat kahdeksanvuotiaan omaksuneen itselleen hyveistä kaikkein kauneimman, vaikenemisen taidon.

Mutta yhtäkkiä liikkumattomat pojankasvot vilkastuivat ja hänen siniset silmänsä muuttuivat teräviksi ja synkiksi.

Äiti katsahti häneen.

"Mikä sinun on?" hän kysyi.

Poika nousi varpailleen ja katseli ulapalle, varjostaen kädellä silmiään.

"Tuolla kaukana on meressä joku ihminen", hän sanoi, osottaen Karm-salmelle päin.

Pojan ääni oli pehmeä ja lapsellinen, mutta siinä oli tyyni voima, joka tuskin muistutti lapsen ääntä.

Matkustajien kesken syntyi kova hälinä. Uteliaimmat hyppivät pöydille ja penkeille nähdäkseen haaksirikkoisen, jonka huomattiin olevan miehen. Ihmisystävälliset matkailijat huusivat ja rupattivat kaikki yhteen ääneen. Muuan helläsydäminen herra tarttui pelastusrenkaaseen, joku nuori nainen yritti pyörtyä, ja eräs vanha täti kopeloi esiin hajupulloaan.

Samassa kuului komentokello kilisevän konehuoneessa. Komentosillallakin oli huomattu haaksirikkoinen, joka kellui pelastusrenkaassa keskellä laivaväylää.

Laivan tullessa lähemmäksi mies kohotti toisen kätensä, joka kuitenkin heti hervottomana putosi alas. Hän näytti olevan äärimmäisyyteen asti väsynyt.

Laivasta laskettiin pelastusvene ja muutaman minuutin perästä oli mies tuotu höyrylaivan kannelle. Hän oli noin viidenkolmatta ikäinen, kuuluen ilmeisesti sivistyneeseen yhteiskuntaluokkaan. Hänen vettä tippuvat vaatteensa, jotka olivat takertuneet aivan kiinni lyhyeen, voimakkaaseen ruumiiseen, olivat hienointa englantilaista kangasta.

Mies saatiin laivaan kaikesta päättäen viimeisessä hetkessä. Hänet oli kannettava ylös köysitikkaita. Hän makasi aivan tiedotonna matruusien vahvoilla käsivarsilla.

Kun haaksirikkoinen oli kääritty lämpöisiin villahuopiin, kieriteltiin häntä edestakaisin kannella, jotta vesi olisi valunut ulos. Muuan perämiehistä hieroi häntä saadakseen hänet virkoamaan.

Hän avasi silmänsä ja katseli ympärilleen. Hänen ympärilleen kerääntyneitten naisten tuntema osanotto vilkastui huomattavasti. Hän oli miellyttävän näköinen ja hänelle oli eduksi esiintyä näännyksiin saakka väsyneenä. Hänen päänsä painui alas ja hänen omituisen punaisilta huuliltaan kuului valittava voihkiminen. Mies oli kovin näännyksissä, mutta ilmeisesti hyvässä vauhdissa virkoamaan päin.

Äkkiä tuntui hänessä heräävän kauhea muisto.

"Hirmuista", hän kuiskasi ranskaksi.

Matkustajat kurottautuivat varpailleen.

"Mitä hän sanoi", saksalaiset naiset huusivat.

"Nähtävästi hän on ulkomaalainen", perämies vastasi. "Luulen nähneeni hänet Stavangerissa."

Sillä välin haaksirikkoinen oli noussut toisen kyynärpäänsä varaan ja katseli nyt ympärilleen.

Kapteeni Gude kumartui hänen puoleensa.

"Kuka olette?" hän kysyi norjankielellä.

Mies pudisti päätään.

Kapteeni toisti kysymyksensä englanniksi.

Muukalainen yritti puhua, mutta se tuntui olevan hänelle kovin vaikeata.

"Olen ranskalainen", hän sanoi viimein huonolla englanninkielellä. "Nimeni on Courbier -- Jean Baptiste Courbier. Olin huvimatkalla höyrylaivalla 'Fejesten'. Sen koneistossa lienee tapahtunut joku onnettomuus."

Mies parka näytti aivan murtuneelta ajatellessaan kauheata tapausta.

"Fejesten", kapteeni virkkoi pitkäveteisesti. "Sehän oli säilyketehtaitten uusin kalastajalaiva."

Ranskalainen nyökkäsi.

"Olin kapteeni Grönnelandin vieraana laivassa", hän jatkoi raukeasti. "Istuimme kajuutassa pelaamassa korttia, kun onnettomuus tapahtui. Konehuoneesta kuului hirveä räjähdys. Laiva repesi kahtia ja upposi silmänräpäyksessä. Minä jouduin sen mukana meren helmaan."

Hän ummisti silmänsä.

"Oo, se oli kauheata", hän kuiskasi. "Onneksi sain kiinni pelastusrenkaasta. Katselin ympäriltäni toisia -- -- mutta ketään ei näkynyt -- -- Grönneland, ystäväni, on kuollut -- --".

Ranskalainen peitti kasvonsa käsillään ja valitti ääneen. Avattuaan jälleen silmänsä hän näytti kokonaan unohtaneen, mitä oli aikonut sanoa. Hän katsahti vakaviin, tutkisteleviin pojansilmiin, jotka näyttivät tahtovan lukea hänen sieluunsa kätketyt salaisuudet. Courbier nousi hiljaa seisomaan.

"Antakaa minun olla yksin", hän sanoi kulmakarvojaan rypistäen. "Tarvitsen lepoa ja kuivat vaatteet."

Hänen ympärilleen muodostunut piiri hajaantui. Hänet autettiin hyttiin ja häntä hoidettiin mahdollisimman hyvällä huolella. Illallisella Courbier näyttäytyi uudestaan -- väsyneenä, osanottoa herättävänä ja murheellisena. Hän ei tosin ollut suorittanut mitään sankarityötä, mutta oli kuitenkin päivän sankari -- --.

Nuori poikanen seisoi äitinsä vieressä katsellen auringonlaskua. Joku vanhanpuoleinen norjalainen herra oli istunut heidän viereensä. Äkkiä poika kääntyi äitiinsä.

"Hän narrasi", poikanen virkkoi vieressään seisovalle nuorelle naiselle. "Olen varma siitä, äiti. Näin sen hänen silmistään. Hän on huono mies."

Vanhahko herra tuijotti ihmetellen poikaan.

"Eikö olekin omituista?", hän virkkoi nuorelle naiselle. "Minä itse mietiskelin juuri samaa. Mies näytteli ilveilyään melkein liian hyvin -- -- Sanohan, nuori teräväjärkinen ystäväni", hän jatkoi poikaan kääntyen, "mikä on nimesi".

Poika katsoi häntä suoraan silmiin.

"Olen Jonas Fjeld", hän vastasi.

VI.

PARONI DE NOZIER.

Kalastajalaiva "Fejesten'in" onnettomuus herätti suunnatonta huomiota. Onneksi ei tapahdu joka päivä, että höyrylaiva häviää aivan jäljettömiin tyynellä ilmalla ja keskellä päivää. Ja merkillisintä oli, että tapausta ei nähnyt yksikään toinen kuin Jean Baptiste Courbier raukka, joka pelastui puolikuoliaana. Ja kuitenkin oli "Fejesten" tuhoutunut aivan keskellä väylää, mistä useita laivoja kulki läpi vuorokauden.

Sanomalehdissä lausuttiinkin ihmettely siitä, että laivan jäleltä ei löydetty mitään tavaroita eikä jätteitä. Tämä oli sitäkin omituisempaa, kun räjähdyksestä tavallisesti on seurauksena, että osa kannella olevista tavaroista menee sirpaleiksi.

Kokonainen laivue lähetettiin etsimään ruumiita, ja, mikäli mahdollista, ottamaan selville, mihin paikkaan "Fejesten" oli uponnut. Mutta kaikki oli turhaa. Ja tämä kamala tapaus häipyi vähitellen selvittämättömien salaisuuksien hämäryyteen.

Courbier'ltä ei saatu tietää paljoa. Hän makasi sairaalassa heikkona ja murtuneena ja nautti yleisestä ja yksityisestä osanotosta.

Ranskalaiselle ei ollut koitunut tapaturmasta mitään suoranaista vauriota. Mutta hän tunsi itsensä niin liikutetuksi ja oli niin masennuksissa ystävänsä, kelpo kapteeni Grönnelandin kuolemasta, että ei mielellään halunnut esiintyä ihmisten ilmoilla ennenkuin hänen hermostonsa oli hyvien hoitajattarien huolellisesta hoidosta tullut täysin kuntoon.

Hänen ilmoituksensa poliisille olivat selvät ja täsmälliset. Itse tapaus saattoi kylläkin näyttää jokseenkin hämärältä, mutta selitys oli varsin luonnollinen. Joko oli kamalan erehdyksen kautta hammasrattaisiin tullut jotakin räjähdysainetta taikka oli akselijohto mennyt poikki ja särkenyt höyrykattilan alta pohjan. Courbier'n tiedonannot räjähdyksen ja laivan tuhoutumisen välisestä yhteydestä näyttivät tekevän edellisen vaihtoehdon luultavimmaksi. Mutta toiselta puolen ei saanut kiinnittää liian suurta huomiota monsieur Courbier'n selityksiin, koskapa "Fejesten" oli vajonnut pohjaan muutamien sekunttien kuluessa, joten siis havaintojen tekemiseen joko ei ollut lainkaan mahdollisuutta taikka oli ainoastaan hyvin vähän.

Kului muutamia päiviä ja kamala tapaus, joka oli kuohuttanut koko Stavangerin kaupunkia, alkoi vähitellen menettää mielenkiintoaan. Hukkuneiden jälkeläisille kerättiin muutamia tuhansia kruunuja ja kapteeni Grönnelandista kirjoittivat paikkakunnan lehdet myötätuntoisia muistosanoja.

"Fejesten'in" matkan tarkoituskin joutui unhoon eikä uivan telakan tapaisesta aluksesta, jonka eri henkilöt olivat nähneet Skodesnesin sataman ja Utsiren välisellä väylällä, muistettu enää keskustellakaan.

Stavangerissa olikin muuten aivan toisia asioita ajateltavina. Kun sillin saalis oli tyrehtynyt aivan tykkänään, uhkasi kaupunkia arveluttava taloudellinen ahdinko. Kalastuslaivat lojuivat toimettomina vuonojen rantamilla. Säilyketehtaiden työläiset maleksivat toimettomina pitkin katuja ja anjovistyttöjen hyvä tuuli oli myrtymässä.

Yksinpä klubissakin oli mieliala painuksissa. Tullessaan parannuttuaan noin viikon kuluttua sinne, Courbier kohtasi vain rypistettyjä kulmakarvoja ja huolestuneita katseita. Ranskalainen näytti väsyneeltä ja kärsivältä eikä tehnyt mitään suurempia ponnistuksia kohottaakseen tunnelmaa. Hän ei tahtonut enää pelata biljardiakaan. Muisto hänen viimeisestä pelistään kapteeni Grönnelandin kanssa sai hänen sydämensä vuotamaan verta.

Edesmenneen klubitoverin muistoksi juotiin kuitenkin useampi kuin yksi malja ja Courbier'n nimi oli ensimäisenä listalla, jolla kerättiin avustusta hukkuneiden omaisille, eikä hänen lahjoittamansa summa vallan vähäpätöinen ollutkaan.

Mennessään illalla satamassa olevaan hotelliinsa hän kohtasi salissa erään herran, joka oli siellä häntä odottamassa.

Tämä oli hintelä, vanhanpuoleinen mies, jolla oli kultasankaiset nenälasit ja veltot piirteet. Hänellä oli jokapäiväiset kasvot, jotka olivat kuin suolahapolla pestyt.

Hän oli silmiinpistävän hienosti puettu ja näytti lähinnä sellaiselta elostelevalta ranskalaiselta paronilta, jotka heittäytyvät naisten ryöstettäviksi Parisin yökahviloissa.

Hän nousi puolittain seisoalleen Courbier'n tullessa saliin ja teki kohteliaan liikkeen kädellään.

Courbier seisahti hämmästyneenä kynnykselle. Sitten hän sulki tarkoin oven perästään, astui huoneen ympäri ja vilkaisi ikkunaverhojen taakse. Sen jälkeen hän kääntyi.

"Hyvää iltaa, rakas paroni", hän sanoi äänessä jonkinlaista kunnioitusta. "Oletteko te täällä?"

Vieras oli vajonnut takaisin tuoliinsa. Hän nyökkäsi.

"Ei käy kieltäminen, että olen täällä", hän vastasi. "Olen odottanut puolitoista tuntia eikä kärsivällisyyteni kestä minuuttiakaan kauempaa. No, kuinka käyvät asiat?"

Courbier oli jäänyt seisomaan kuin mies, joka on valmis kuulemaan nuhdesaarnan. Kuultuaan paronin kysymyksen hän veti tuolin pöydän ääreen ja kävi istumaan.

"Ne käyvät aivan laskujen mukaan. Kukaan ei täällä aavista mitään. Tämän kaupungin voisi muuttaa tuhkaksi ennenkuin huomattaisiin mitään."

"Ja kuinka voitte kylvyn jälkeen?"

Paronin nenään kajahtavassa äänessä oli ivallinen värähdys, joka tuskin saattoi jäädä huomaamatta hänen ystävältään.

"Se oli vaarallinen, mutta viisas leikkaus", Courbier vastasi olkapäitään kohauttaen. "Kävi aivan niin kuin olin ajatellut ja uskonpa suoriutuneeni pelistä hyvin."

Paroni katseli epäröiden sikaariaan.

"Mutta ette kyllin hyvin", hän sanoi ystävällisellä äänellä.

Courbier hätkähti.

"Mitä tarkoitatte?" hän kysyi.

Vieras mies tarkasteli syvällä osanotolla sikaarinsa tuhkaa. Kaikesta päättäen hän hyvin käsitti taidepaussin vaikutuksen.

"Luulen", hän virkkoi viimein, ja nyt oli ääni terävä ja kova, "että arvaatte liian vähäiseksi eräitten ihmisten arvon tässä kaupungissa. Luotatte liian paljon itseenne. Olette tuiki nuori mies. Vauhtia teissä on hiton paljon. Mutta teiltä puuttuu tuo hyvin harkittu viisaus, joka tekee suuren miehen vieläkin suuremmaksi -- nimittäin suureksi pahantekijäksi."

Courbier teki kädellään tuskin huomattavan torjuvan eleen.

"En ole koskaan nähnyt vertaistanne", paroni jatkoi hieman säveämmin, "kun suunnitelma on pantava täytäntöön. Nauraen te toimitatte vihollisenne toiseen maailmaan. Olette miellyttävä ja häikäilemätön. Teillä on pelurin tunnottomuus. Mutta joka tapauksessa, rakas Courbier, olette aina kulkeva tulivuoren reunalla. Jonakin kauniina päivänä teidät varomattomuutenne takia hirtetään. Olette, voisin sanoa, aika vauhtia menossa hirsipuuhun."

Courbier naurahti.

"Tuskin", hän sanoi.

"Älkää sanoko niin, Courbier, älkää sanoko! Ettehän esimerkiksi tiedä, että ukko Bjelland, säilykekuningas, nykyisin on Kristianiassa etsimässä käsiinsä miestä, joka voi kytkeä nuoransilmukan Jean Baptiste Courbier'n paksun ja pyöreän kaulan ympäri -- --".

Ranskalaisen kirkkaat silmät eivät menettäneet vähääkään tyyneydestään, mutta hänen kätensä vavahteli vihreällä pöytäliinalla.

"Onko se totta?" hän kysyi.

Pikku paroni kääntyi suoraan häntä kohti.

"Se on totta", hän vastasi. "Mutta Stavangerin kelpo herrasmiehet eivät silti vedä meitä nenästä. He seisovat kallioseinän edessä, joka on kaatuva ja murskaava heidät. Ja sitten on tuleva kaikkien toisten vuoro tämän sillinsyöjäin itsetietoisen varman ja ylpeän maan rannikolla. Yksi mies heitä kaikkia vastaan. Yksi tahto satojatuhansia kalastajia vastaan. Meren valtias meren orjia vastaan. Tulkoot koukkuineen, verkkoineen ja nuottineen. Paroni de Nozier on murskaava heidät kaikki."

Kiihkoon saakka kiivastunut pikku mies muuttui yhtäkkiä vakavaksi.

"No", hän virkkoi nauraen, "minä innostun liikaa. Vuosien vieriessä käy ihminen puheliaaksi. Ryhtykäämme nyt neuvottelemaan!"

VII.

SALAPOLIISIPÄÄLLIKÖN LUONA.

Salapoliisipäällikkö nousi kirjoituspöytänsä ääressä olevasta leveästä nojatuolistaan. Tämä voimakasrakenteinen, sotilaallisella ryhdillä esiintyvä mies, jolla oli terävät, siniset silmät ja vaalea huuliparta, katsoi suoraan eteensä.

"Olen hyvin iloinen, että olette kunnioittanut minua luottamuksellanne, herra Bjelland", hän sanoi vastapäätään istuvalle vanhemmalle herralle. "Ja teidän epäluulonnekin ymmärrän, vaikka en voikaan olla siinä kanssanne yhtä mieltä. Olen tutkinut asiaa perinpohjin, mutta en voi huomata muuta, kuin että se on sattuma, tuo onnettomuus, joka on kohdannut länsirannikkoa. Riippuuhan kalaonni sattumasta. Onni on nyt meille vastainen."

"Mutta mitä sanotte niistä suurista sillimääristä, jotka juuri näinä päivinä on viety ulkomaiden markkinoille?"

"Ehkäpä skotlantilaiset ovat olleet onnellisemmat kuin me."

Bjelland pudisti tarmokkaasti päätään.

"Ei", hän virkkoi. "Meillä on erikoiset asiamiehemme, jotka lähettävät meille tietoja siitä asiasta joka päivä. Skotlannissakin on sillinpyynti tänä vuonna epäonnistunut. Minulla on tässä taskussani kirje eräältä liiketuttavaltani Leithistä. Hän kirjoittaa, että heistä tuntuu siellä ikäänkuin silli olisi suorastaan varastettu heidän käsistään."

"Myönnätte kai", salapoliisipäällikkö väitti naurahtaen, "että asia kuulostaa hiukan kummalliselta, kun ajattelee, kuinka hyvin skotlantilaiset osaavat puolustaa aluerajojaan kaikelta vieraalta sekaantumiselta."

"On mahdollista, että olen erehtynyt", Bjelland jatkoi. "Olen vanha mies, jonka on vaikea luopua ennen omaksumistani mielipiteistä. Mutta minulla on aivan samanlainen tunne kuin skotlantilaisella ystävälläni. Rannikoillamme on liikkeellä joku saatanallinen, salainen voima. Ja kapteeni Grönnelandin onnettomuus on vahvistanut minun epäluulojani. On aivan liian epätodennäköistä, että täysin kunnollinen höyrylaiva tuhoutuisi aivan ääntä päästämättä."

"On mokomaa kuultu ennenkin."

"Ei", toinen virkkoi vilkkaasti. "Tämä on vallan ainutlaatuinen tapaus. En usko sanaakaan, mitä se riivatun ranskalainen on kertonut. En yhtään ainoata sanaa. Hänellä on joku kamala salaisuus, jonka kernaasti tahtoisin saada puserretuksi hänestä ulos."

Salapoliisipäällikkö katseli ikkunasta, ikäänkuin etsiäkseen jotakin muististaan.

"Asia on kieltämättä ihmeellinen", hän sanoi viimein. "Ette te ole ainoa, joka haudotte epäluuloja. Niitä on myöskin eräällä kahdeksanvuotiaalla pojalla."

Bjelland rypisti kulmakarvojaan.

"Älkää ymmärtäkö minua väärin", salapoliisipäällikkö jatkoi. "Selitän teille, kuinka asia on. Tunnetteko kuuluisan tohtori Jonas Fjeldin?"

"Ainoastaan nimeltä."

"Minä juttelin hänen kanssaan muuan päivä sitten 'Fejestenin' tapahtumasta. Hän kertoi rouvansa ja pikku poikansa olleen laivassa sinä päivänä, kun 'Kong Haakon' pelasti Courbier'n hyvin nääntyneessä tilassa. Ja omituisuutena hän mainitsi kahdeksanvuotisen poikansa syvässä vakavuudessa selittäneen, että ranskalainen ei puhunut totta. Hän saattoi nähdä sen miehen silmistä, poika oli sanonut. Ne olivat kavalat ja häijyt -- --. Myönnän, että nauroin pojan epäluulolle. Se tuntui tekevän tohtori Fjeldiin vastenmielisen vaikutuksen. Hän kysyi jokseenkin kylmästi, enkö ollut koskaan huomannut, että lapsilla on mitä terävin vaisto, kun kysymys on hyvien ja huonojen ihmisten välisestä erosta."

Bjelland oli kuunnellut tätä kertomusta mitä suurimmalla jännityksellä. Nyt hän nousi äkkiä istuimeltaan.

"Niin", hän virkkoi, "mitä tuo nuori poika tunsi, on minun varma vakaumukseni. En tunne mieskohtaisesti Courbier'tä, vaikka hän seurustelee Stavangerin parhaissa perheissä. Kuuluu olevan hauska seuramies, hyvin rakastettava henkilö, joka ei milloinkaan ole sekaantunut, mikäli tiedetään, semmoisiin asioihin, jotka eivät ole koskeneet häntä, jos ei olisi tullut tuota Grönnelandin murhenäytelmää."

"Niin, mutta vaikka Courbier olisikin jollakin tavalla ollut syynä Grönnelandin kuolemaan, niin todistamatta jää kuitenkin vielä, että hän olisi syyllinen myöskin kalastuksen epäonnistumiseen. Eihän toki silliä voi estää tulemasta Norjan vuonoihin! Ja jos semmoistakin vielä kävisi ajatteleminen -- niin mikähän osuus Courbier'llä olisi siinä? Eihän toki silliä voi pelotella pelaamalla biljardia ja juomalla totia Stavangerin klubissa!"

Bjellandin pää painui kumaraan.

"Jos olisin voinut vastata joihinkin näistä kysymyksistä, herra salapoliisipäällikkö", hän virkkoi hiljaa, "niin minun ei olisi tarvinnut kääntyä poliisin puoleen. Tämä juttu on liian mutkikas tavallisen maallikon selvitettäväksi. Mutta kun minun epäluuloani eivät kannata muut kuin eräs kahdeksanvuotias poika, niin saan kai panna pillit pussiini."

Salapoliisipäällikkö mietti hetkisen.

"Sanokaahan, herra Bjelland", hän virkkoi, "ettekö haluaisi puhutella tuota poikaa?"

Stavangerin säilykekuningas nousi hitaasti seisomaan.

"Teettekö minusta pilkkaa, herra salapoliisipäällikkö?" hän kysyi jäykästi.

"En suinkaan. Mutta sillä tavalla saisitte tilaisuuden puhutella pojan isää. Ja jos saisitte hänet innostumaan asiaan, niin olisitte löytänyt miehen, joka ei hellitä, ennenkuin on päässyt asian perille."

"Onko tohtori Fjeld salapoliisi?"