Part 10

"Ette pidä hyvää kuria laivassanne, herra paroni", hän sanoi. "Teidän pitäisi tukkia suu tuolta portugalilaiselta kirkujalta."

Paroni ei ollut hievahtanutkaan. Mutta hänen väsyneihin silmiinsä oli tullut riemukas ilme ja monokkeli oli tullut jälleen paikalleen. Jonson astui esiin lasipermannolle. Hänen sieramensa värähtelivät ja hänen korvansa vavahtelivat kuin vanhalla rakuunahevosella, joka haistaa ruutia ja verta. Syntyi hetken äänettömyys. Ribeiran revolveri oli yhä tähdättynä Fjeldin päätä kohti. Mutta hän viivytteli laukaisemista.

"Ei ole asiallenne eduksi, että esiinnytte ylimielisesti, tohtori Fjeld", Nozier virkkoi viimein. Hänen äänensä värähdys ilmaisi, että hän ei ollut vielä päässyt kokonaan pelostaan. "Olette meidän vallassamme. Ribeira ei valehtele sanoessaan, että hän osaa hoitaa revolveria."

"Olen ennen ilmaissut epäilykseni kapteenin taidosta siinä suhteessa", Fjeld vastasi tyynesti. "Ja minä toistan ne. Tuo mies ei osaa hoidella asetta, kun ei ota huomioon edes sitä, mikä semmoisessa asiassa on kaikkein ensimäinen ehto."

"Ja mikähän se olisi?" portugalilainen kysyi irvistäen.

"Tarkastaa, onko se ladattu. Siitähän ei ole suurta vaivaa."

Ribeiran punaiset kasvot muuttuivat melkein keltaisiksi. Hän loi epävarman katseen aseeseensa ja puri hampaansa yhteen.

"Se on vale", hän sanoi. Mutta saattoi huomata, että hänen äänessään oli jotakin epäilevää.

"Yrittäkäähän, kapteeni", Fjeld sanoi, "laukaiskaa revolverinne. Minä olen suvainnut käsitellä hiukan teidän asettanne käydessäni vieraisilla hytissänne ja ollessani kyllin rohkea tullatakseni kulunutta vaatevarastoanne."

Portugalilaisen epäilys kasvoi. Hän vilkaisi norjalaista, joka istui etukumarassa kädet housuntaskussa ja näytti kiinnittävän koko huomionsa allaan uiskenteleviin kalalaumoihin. Sitten portugalilainen tarttui tanakasti revolverinsa lukkoon ja aukaisi sen.

"Se on ladattu", hän kiljasi. "Pirun mies!"

Samassa pamahti laukaus. Vaikka Fjeld olikin ampunut suoraan taskustaan ja epämukavassa asennossa, sattui luoti kuitenkin portugalilaisen aseeseen ja nakkasi sen lattialle. Luoti oli lävistänyt Ribeiran peukalon ja vienyt siitä palasen mukanaan.

Silloin näky äkkiä muuttui. Sokea mies oli kyyristynyt kokoon kuin tiikeri ja syöksyi tuimasti Fjeldin kimppuun.

XXXVI.

SOKEA JÄTTILÄINEN.

Fjeld ei ollut varustautunut sokean vastustajansa äkilliseen hyökkäykseen. Entisen merirosvon ja lähetyssaarnaajan kanssa ei ollut hyvä olla tekemisissä rinta rintaa vasten. Ja hänen onnistuikin jo ensimäisessä yrityksessä saada voimakas ote norjalaisen kurkusta.

Fjeld olisi voinut käyttää revolveria, mutta ei tahtonut. Tämä ritarillisuus sokeaa vastustajaa kohtaan oli vähällä maksaa hänen henkensä. Sillä Okinen puukko leikkasi jo ilmaa ja sattui häntä olkaan. Siihen tuli syvä, mutta verraten vaaraton lihahaava.

Mutta sokean hyökkäys ei pysähtynyt siihen. Väkivaltaisella raivolla hän iski yhä uudestaan Fjeldiä rintaan. Okinen puukko oli punainen verestä. Mitä suurimmalla vaikeudella norjalainen vältti hurjat iskut Viimein hän sai voimakkaan otteen käteen, joka puukkoa heilutteli. Yhdellä nykäyksellä ase lensi sokean kädestä ja sinkosi kilisten lasipermannolle.

Mutta raivoisa mies ei hellittänyt. Hänellä oli jättiläisen voimat ja hän puri ja repi raivolla, joka olisi voinut tulla turmioksi kelle tahansa. Mutta vaikka haavoittunut käsivarsi ja kova verenvuoto pahasti estivät Fjeldiä, onnistui hänen käsivarren tyrkkäyksellä leukaan saada Jonson niin paljon sekaisin, että sai tilaisuuden iskeä häntä revolverin perällä päähän. Lyönti oli niin voimakas, että amerikalainen kaatui voihkien lasipermannolle.

Siihen taistelu päättyi. Portugalilainen istui nurkassa ja voihki tuskasta. Ja James Mortonin oppilas makasi lattialla ulvoen kuin haavoitettu elukka.

Mutta Nozier oli hävinnyt paikaltaan. Hän oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja mennyt tiehensä. Hienosta belgialaisesta ei ollut jälellä muuta kuin monokkeli.

Fjeld astui ovelle, mutta se oli lyöty lukkoon. Se ei ollut mikään tavallinen ovi -- se sulkeutui sivuilta tiiviisti kuin kassakaapin ovi ja Fjeld käsitti heti, että sen lujan teräslukon murtamiseen tarvittiin aivan erikoisia työkaluja. Hän rypisti kulmiaan. Kaikki oli käynyt hänelle edullisesti. Mutta nyt hän oli jälleen pulassa ja vakavammin kuin koskaan ennen. Paronin tarvitsi vain pysytellä rauhassa ja antaa hänen aivan yksinkertaisesti kuolla nälkään taikka myöskin lähettää joukkonsa hänen kimppuunsa. Viimeinen vaihtoehto oli kaikesta päättäen todennäköisin. Sillä nälkään näännyttämisestä menettäisivät henkensä myöskin portugalilainen ja amerikalainen.

Fjeld laski revolverin kädestään ja rupesi sitomaan olkaansa. Se ei ollut hänelle helppoa, mutta viimein hänen kuitenkin onnistui saada haavaansa väliaikainen side.

Sitten hän pisti Okinen puukon rintataskuunsa, otti esiin Ribeiran revolverin, joka tietysti oli täydessä kunnossa, ja istui Nozier'n tuolille.

"No, mitä kuuluu, kapteeni?" hän kysyi katsomatta siihen nurkkaan, jossa portugalilainen istui. "Olemme kyllä pahasti ruhjoutuneet kaikki kolme, pelkään minä."

Ribeira murahti jotakin. Hän kääriskeli haavoittuneen sormensa ympäri paitansa lievettä ja hänen hampaansa kalisivat vilusta.

"Teistä ei tunnu olevan niinkään helppo selviytyä", Fjeld jatkoi tavallisella keskusteluäänellä. "Mutta sitkeämmätkin miehet kuin te ovat antaneet narrata itsensä. Jos olisin ollut teidän asemassanne, olisin ampumalla koetellut, olinko puhunut totta. Kun rupesitte katsomaan makasiiniin, niin sehän oli sama kuin olisitte heittänyt revolverin kädestänne. Tai ehkä piditte vastustajaanne liian vähässä arvossa?"

Portugalilainen katsoi synkästi norjalaiseen, joka komeili hänen parhaissa vaatteissaan.

"Te ammutte hyvin taskusta", hän sanoi. "Missä sen taidon olette oppinut?"

"Alaskassa", Fjeld vastasi, "ja Perun pohjoisosissa. Siellä oli monta miestä, jotka osasivat opettaa sitä taitoa. Siinä menevät kyllä vaatteet pilalle, mutta muuten se on hyvä osata niitten, jotka rakastavat elämää."

"Te puhutte hyvin espanjaa, mutta korostus on väärä. Puhutte kuin meksikolainen."

"Mahdollista kyllä", Fjeld vastasi. "Olen oppinut espanjaa eräältä kauniilta naiselta Parana-joen rantamilla Argentinassa. Ja sen jälkeen olen harjoitellut tätä kieltä Emiliano Zapatan kanssa."

"Rosvopäällikönkö?"

"Niin."

"Hän on nyt kuollut?"

"On."

"Hänet surmasi eräs ulkomaalainen kaksintaistelussa Meksikon ylätasangolla. Minä olin siihen aikaan Meksikossa. Carranzan leirissä puhuttiin paljon Zapatan kuolemasta. Se oli kova mies. Tahtoisinpa puhella sen miehen kanssa, joka hänet surmasi."

"Se käy helposti päinsä."

"Kuinka niin?"

"No, mehän istumme tässä vastakkain, hän ja te. Sillä Emiliano Zapatan surmasin minä."

Ribeira nousi hitaasti seisomaan.

"Vai niin, tekö sen teitte", hän sanoi. "Silloin en kadu, että en laukaissut asettani teitä vasten, sillä se olisi ollut aivan liian helppo ja hauska kuolema Emiliano Zapatan surmaajalle. Sanokaa -- oletteko kuullut puhuttavan kiehuvasta lyijystä?"

"Kyllä. Mitä tarkoitatte?"

"Ehkä teitä huvittaa joutua paroni de Nozier'n käsiteltäväksi. Hän on nero myöskin ihmisten kiduttamisessa. Hänen olisi pitänyt olla Tuomas Torquemadalaisen ensimäisenä apulaisena. Niin, sillä nyt te olette käsissämme, ukkoseni. Luottakaa siihen. Kymmenen minuutin perästä puhelemme lähemmin inkvisitsion mahdollisuuksista."

"Se on oleva teille jotakuinkin vaikeata."

"Kuinka niin?"

"Senvuoksi, että ennenkuin saatte tilaisuuden tämän mielenkiintoisen kysymyksen pohtimiseen, olette kuollut mies."

XXXVII.

BILJARDINPELAAJA.

Kello oli juuri lyönyt neljä Pariisin suuressa biljardipalatsissa Kapusiinien bulevardin varrella ja neljä biljardiprofessoria, joitten juuri piti alkaa pelinsä, astuivat esiin katselijain hyväksyen tervehtiessä. Siinä oli kuuluisa Curo, ranskalainen _au cadre_-mestari, jolla oli pienoinen pyöreähkö vatsa, edelleen Gibelin, eteläranskalainen elostelija, joka ei koskaan näyttänyt saaneen levätä kyllikseen, ja paksu rehevä Maquet, jonka vatsa oli siihen määrin paisunut, että hän kohta ei enää kyennyt kumartumaan biljardipöydälle niin paljon, että olisi voinut tehdä kunnollisia lyöntejä.

Neljäs oli useimmille tuntematon suuruus -- nuori, miellyttävän näköinen mies, jolla oli kalpeat kasvonpiirteet ja hiukan huojuvat liikkeet.

Ennen pelin alkamista astui pelinohjaaja esiin ja piti seuraavan puheen:

"Hyvät naiset ja herrat! Ennenkuin tänään alotamme _billard rouge_'n mestaruuskilpailut, rohkenen teille esitellä erään etevän pelaajan, joka pyytää saada ottaa osaa tähän ratkaisevaan taisteluun Ranskan ammattimestaruudesta. Hän on monsieur Baptiste -- mies, jonka peli on aikamme parhainten saavutusten tasalla."

Mainittu nuori gentlemanni, jolla oli veltostuneet piirteet, kumarsi läsnäolijoille. Alkoi vedonlyönti. Vihreä verka tuli kirjavaksi viiden frangin rahoista, joitten joukossa pienet kultakolikot pistivät loistavina silmään.

Yleisö ei tuntunut olevan täysin selvillä asemasta. Kukaan ei tuntenut uutta pelaajaa. Joukossa oli niitä, jotka uskalsivat pienempiä summia hänen puolestaan, mutta pelikassanhoitajalle tuli vaikeaksi saada vetorahoihin tasapainoa. Hän huusi kerta toisensa jälkeen: puuttuu sata francia monsieur Baptisten puolesta.

Viimein hän näytti aikovan pitää asian selvitettynä. Mutta viime hetkessä astui esiin nuori, häikäisevän kaunis nainen, joka viskasi kymmenen louisdoria kokeilevan biljardiprofessorin paikalle. Ja muutamaa minuuttia myöhemmin peli alkoi.

Monsieur Baptisten huomio oli ilmeisesti kiintynyt johonkin, joka ei kuulunut peliin. Hänen kalpeille, tylsille kasvoilleen oli äkkiä ilmestynyt hämmästyneen kysyvä ilme. Oli selvää, että tuo nuori nainen, joka niin rohkeasti oli vaarantanut rahansa hänen takiaan, ei ollut hänelle aivan outo. Hänen huulensa liikkuivat, ikäänkuin hän muistelisi jotakin. Mutta hän ei katsonut sinne päin, missä nainen istui -- ylpeänä ja yksinään hienossa, mutta yksinkertaisessa sinisessä kävelypuvussaan.

Seuraavassa silmänräpäyksessä peli alkoi. Ei kuulunut muuta kuin pienten norsunluupallojen kieriminen vihreällä veralla. Ei koskaan ollut Curen loistava vapaatyrkkäys herättänyt niin suurta riemua eikä koskaan Gibelinin ihanat ristipallot olleet niin hyvin lasketut. Jo ensimäisessä kierroksessa huomasi, että pelistä tulisi kova ottelu.

Muukalainen herätti aluksi pettymystä. Hänen ensimäinen pallonsa ei sattunut ja sitä tervehdittiin yleisön puolelta tyytymättömällä nurinalla. Pelattiin vain punaisesta pallosta sataan. Cure oli ensimäisellä lyönnillään tehnyt neljäkolmatta pistettä, Gibelin kahdeksan ja Maquet viisitoista, kun sitä vastoin muukalainen ei vielä ollut saanut yhtään. Ranskalainen mestari sai kuitenkin asennon, jossa hän epäonnistui. Myöskin Gibelin ja Maquet epäonnistuivat ja viimemainitun oli monsieur Baptistelle jätettävä nurkka-asento, joka sai koko tuon erikoisen asiantuntevan yleisön tuijottamaan jännityksestä. Yksinpä keskinkertainenkin pelaaja voisi siitä saada pitkän sarjan lyöntejä.

Nuori herrasmies tarttui keppiinsä ja katseli ympärilleen hymyillen. Hän mietti hetkisen. Sitten hän erotti kaksi palloa toisistaan päättäväisellä lyönnillä. Hän ei tahtonut käyttää hyväkseen satunnaista etuaan.

Voimakkaat suosionosoitukset suurimmalta osalta seuruetta olivat vastauksena tälle liikkeelle, kun taas ne, jotka olivat uskaltaneet rahojaan uuden tulokkaan puolesta, kuuluivat panevan hiljaisia vastalauseita.

Nyt näkyi kuitenkin, että monsieur Baptiste osasi asiansa. Hän käytteli keppiään loistavasti ja hänen pelikumppaninsa taputtivat tuon tuostakin käsiään hänen hienolle ja hyvin harkitulle pelilleen.

Mutta Cure oli tänä iltana vauhdissaan. Hän pelasi oikein _con amore_ hänelle ominaisella kevyellä, tyynellä ja ylivoimaisella tavalla. Etevä mestari saavutti jo kolmannella kierroksella kahdeksan yhdeksättä pistettä ja olisi helposti voittanut pelin, jos ei olisi unohtanut liiduta keppiään. Tämä aiheutti sen, että hän löi sivu melkein valmiiksi asetetun pallon. Kolme muuta olivat kuitenkin sangen paljon jälessä. Gibelinillä oli kahdeksankahdeksatta, Maquet'lla neljäkuudetta ja monsieur Baptistella neljäseitsemättä pistettä. Kaikki viittasi siis siihen, että Cure veisi tänäkin vuonna mestaruuden.

Mutta kävi toisin kuin oli laskettu. Vasta nyt monsieur Baptiste tuntui lämpenevän. Hän ei pyrkinyt loistamaan taituruuspalloilla, vaan pelasi sangen harkitusti. Jo kolmannella lyönnillä hän sai kaksi palloa nurkkiin ja alkoi sitten iskeä pelattua palloa kahta muuta vasten. Tällä tavalla hän oli täysin varma sadasta pallosta.

Cure puri huultaan ja kohautti olkapäitään. Sille asialle ei mahtanut mitään. Monsieur Baptiste julistettiin voittajaksi ja ne muutamat, jotka olivat lyöneet hänestä vetoa, kiittivät onneaan.

Hänen kylmiin silmiinsä oli tullut omituinen ilme. Voitolla ei tuntunut olevan häneen mitään suurempaa vaikutusta. Hänen katseensa riippui tuossa nuoressa naisessa, joka nyt mitä välinpitämättömimmin elein korjasi kultarahat vihreältä veralta. Pelaaja ei nähnyt, että hänen valkeat kätensä vapisivat jännityksestä, jolla ei ollut mitään tekemistä kullanhimon kanssa. Voittaja tunsi vain hänen läheisyytensä ja himon omistaa tuo nainen, joka kerran ennen oli ilmestynyt hänen tielleen.

Monsieur Baptiste oli hyvin kalpea. Hän kumartui naista kohti.

"Onko teillä mitään sitä vastaan, miss Westinghouse", hän sanoi nopeasti, "että saatan teidät täältä pois?"

Nainen katsoi häntä hymyillen.

"Ei, monsieur Courbier", hän vastasi tyynesti. "Se on minusta hyvin hauskaa."

XXXVIII.

PAILLARDIN LUONA.

Courbier astui ovenvartijan luo ja pisti hänen käteensä kahdenkymmenen frangin rahan.

"Katsokaa, että kukaan ei tule minua häiritsemään, ymmärrättekö", sanoi hän tuimasti.

"Kuten käskette, herra", Paillardin pyhäkön arvoisa vartija vastasi, päästäen kultakolikon huomaamatta putoamaan loistavan virkapukunsa taskuihin.

Courbier astui hallin kuvastimen eteen ja tarkasti tyydytyksellä hienoa olemustaan. Sitten hän meni iloisesti vihellellen hänelle varattuun pieneen yksityishuoneeseen. Hän käsitti, että tämä tilanne voisi käydä hänelle vaaralliseksi. Mutta hän oli nyt kerta kaikkiaan semmoisia seikkailijoita, jotka tahtovat pelata elämästään viimeistä voittoa, ja Evy Westinghousen säteilevä katse oli ilmestynyt hänen sieluunsa ja esti häntä ajattelemasta selvästi.

Courbier ei ollut tyhmä. Hän tajusi, että kaunis amerikatar ei ollut ainoastaan sattumalta tullut hänen tiellensä sekä että hänen esiintymisensä merkitsi viimeistä ponnistusta saada käsiinsä kadoksissa oleva tohtori Fjeld.

Mutta hän ei pelännyt tätä yritystä. Olihan hänellä syytä luulla, että tuo norjalainen lääkäri makasi meren pohjalla Dogger-matalikolla. Ja ilman tohtori Fjeldiä tuo nuori nainen oli vain kuin korsi tuulessa joutuessaan päättäväisen miehen käsiteltäväksi.

Evy Westinghouse istui juuri naistenhuoneessa antaen kamarineidon järjestellä tukkaansa. Hän oli kalpea ja hänen huulensa olivat lujasti yhteenpuristetut. Hänkin tiesi, että kohtaus tuon miehen kanssa, jota hän oli ajanut viime viikon takaa, voisi tulla hänelle kohtalokkaaksi. Mutta hän luotti onneensa, rohkeuteensa ja siihen ihailuun, jonka hän aivan selvään luki nuoren rikollisen harmaista silmistä. Hän oli tietoinen voimastaan ja aikoi käyttää sitä loppuun saakka saadakseen selvän tohtori Fjeldin kohtalosta.

Sen tähden hän nyt istui Paillardilla, koko Pariisin hienoimmassa elostelijain ravintolassa, valmiina illastamaan nuoren miehen kanssa, jonka hän tiesi älykkääksi murhaajaksi ja tappajaksi. Hänen kulkiessaan ohitse ovenvartija kumarsi kohteliaasti tälle loistavalle ilmestykselle. Miehellä oli ollut monet tilaisuudet nähdä Pariisin kauneimpien naisten kulkevan ohitseen. Tämä pikku ravintola bulevardin ja Chaussée d'Antin'in nurkkauksessa ei ollut näet ainoastaan herkuttelijain ilo, vaan myöskin hienon, kevyen naismaailman mielipaikka. Mutta ei tuo lihava vartija ollut vielä koskaan nähnyt niin ihanaa naista kuin tämä nuori neitonen, joka nyt tyynin askelin kävi suoraan perikatoaan kohti.

Ovenvartija kohautti olkapäitään ja pisti taskuunsa kahdenkymmenen frangin kolikkonsa, joka vapautti hänet kaikista siveellisistä huolistaan.

Mutta varatun yksityishuoneen kynnyksellä nuori amerikatar pysähtyi. Hän kääntyi ovenvartijaan, joka syvään kumartaen oli tarttunut ovenripaan avatakseen hänelle oven.

"Malttakaahan hiukan, herraseni", hän sanoi. "Tahdotteko tehdä minulle pienen palveluksen? Kello on nyt puoli yksitoista. Kun kello on puoli kaksitoista, on teidän lähetettävä tarjoilija ilmoittamaan minulle, että autoni on tullut. Hänen ei tarvitse koputtaa ovelle. Ymmärrättekö?"

Kyllä, ovenvartija ymmärsi, sillä hänen käskevällä äänellä lausumaansa toivomusta säesti setelirahan rapina. Se oli ääni, jonka tuo kelpo mies oli kuullut monasti ennen ja jolle hän osasi antaa arvon. Hänen kätensä puristui kirjavan paperin ympäri ja hän vakuutti, että rouvan määräys suoritettaisiin täsmälleen.

Pienessä, hienossa rococo-huoneessa, jossa Vatteaun maalaukset koristivat seiniä loistavissa kultakehyksissä, seurasi sitten pieni iloinen illallinen. Ei olisi voinut uskoa, että siinä istui kaksi vihollista väijyen toisiaan.

Courbier oli ylen hauskalla tuulella. Hän joi ahkeraan vanhaa viiniä, jota tarjoiltiin aluksi, eikä suinkaan säästellyt sampanjaakaan, kun sen vuoro tuli. Hänen keskustelunsa luiskahti sangen pian rohkeille urille.

"Näin teidät, miss Westinghouse, ensimäisen kerran Kristianiassa. Se tapahtui Grand Hotel'issa. En koskaan ole nähnyt ihanampaa näkyä. Sillä hetkellä vannoin pyhän valan."

"Minkä valan?" neito kysyi keimailevasti.

Courbier ei vastannut heti. Sitten hän kumartui pöytätoveriaan kohti.

"Semmoisen valan, että minun täytyy kerran saada omistaa teidät", hän kuiskasi.

Evy VVestinghouse aikoi nousta seisomaan, mutta istui heti jälleen paikalleen. Hänestä tuntui kuin käärme olisi pistänyt häntä.

"Te ette puhu niinkuin ranskalainen", hän virkkoi äänellä, jota hän ei voinut estää värähtämästä.

Courbier nauroi.

"Olette mennyt ansaan, miss Evy", hän virkkoi. "Luuletteko todellakin, että en ole arvannut aikeitanne? Olette hakenut käsiinne minut saadaksenne tietoja tuosta ystävästänne, norjalaisesta, jolla on niin kamala nimi. Mutta minä annan teille anteeksi. Sillä minä rakastan teitä mielettömyyteen asti."

Courbier nousi ja tarttui häntä kädestä. Neito tempasi sen pois ja heitti pikaisen silmäyksen kultaisessa rannerenkaassaan olevaan pikku kelloon, joka näytti muutamia minuutteja vailla puoli kaksitoista.

"Mainitsitte jostakin norjalaisesta", hän sanoi yrittäen naurahtaa. "Mitä tiedätte hänestä?... Ehkäpä voisimme sopia..."

Courbier päästi hänen kätensä ja muutti tuolinsa lähemmäksi häntä.

"Yhdestä suudelmasta voisin kääntää sieluni nurin teille", hän sanoi. "Ette ole katuva tätä yötä."

"Missä on tohtori Fjeld?" Evy jatkoi huulet vapisten.

"Hän on kuollut", Courbier lausui raa'asti nauraen. "Heitimme hänet erääseen suureen reikään -- reikään, jonka nimi on meri. Menkää Dogger-matalikolle ja kysykää kampeloilta, missä hän on. Ne voisivat kertoa teille hänen autuaasta lopustaan. Mutta mitäpä meillä on hänen kanssaan tekemistä! Palvokaamme iloa ja elämää ja rakkautta... Kuinka sanookaan Verlaine -- --"

Courbier nousi seisomaan ja laski käsivartensa nuoren naisen vyötäisille. Hän koetti vetää neidon syliinsä. Silloin ovi äkkiä aukeni ja kynnykselle ilmestyi tarjoilija.

"Auto odottaa rouvaa", hän kiljasi kimakalla äänellä.

XXXIX.

PETTYNYT.

Courbier katseli raivoisin silmin auton jälkeen, joka hävisi bulevardia alaspäin. Hän pui nyrkkiä ajatellessaan, kuinka lähellä oli ollut päämääräänsä ja kuinka kaunis tuo amerikatar oli ollut istuessaan häntä vastapäätä.

Hän oli viime kuukausina haaveillut vain noista syvistä, säteilevistä silmistä ja tuosta päättäväisestä suusta, joka loi noille kauniille kasvoille kaikkia miehiä niin ärsyttävän, kirpaisevan ilmeen.

Nyt Evy Westinghouse oli päässyt hänen käsistään juuri silloin, kun hänen rusohuulensa olivat niin lähellä loistaneet hänen silmissään. Mikä nauta hän olikaan! Ja yhtäkkiä hän tuli ajatelleeksi erästä asiaa, joka sai hänet pysähtymään kävelyssään ravintolahuoneen permannolla. Se oli eräs tieto, jonka hän keskustelun kuluessa oli antanut paroni de Nozier'n akvariumista Antwerpenissä. Se oli luiskahtanut hänen suustaan hänen jo uskoessaan, että tuo nuori nainen lähtisi Paillardin ravintolasta häpeän leima huulilla, joita hän nyt ei ollut edes suudellut. Ilmeisesti hän oli antanut pettää itsensä.

Mutta norjalaisen täytyi olla kuollut. Hän muisti sen yön, jolloin de Nozier syöksyi suuren kalastajalaivan sisustasta katseessaan sellainen ilme kuin olisi nähnyt helvetin kauhuja. Töin tuskin hän kykeni sopertamaan muutamia värähteleviä sanoja siitä, että tohtori Fjeld oli yhdessä Ribeiran kanssa salvattuna konehuoneeseen.

Sinne lähetettiin kymmenen miestä, jotka olivat aseistetut hampaita myöten. Heidän oli pakko räjähdyttää ovi, kun Nozier oli hukannut avaimen.

Huoneesta, jota valaisi vain yksi katossa oleva lamppu, he löysivät Ribeiran raivosta kuohuen. Hänet oli sidottu hyvin lujasti. Entinen lähetyssaarnaaja makasi vielä tiedotonna päähänsä saamastaan iskusta.

Mutta norjalainen oli poissa. Eikä ollut suinkaan erikoisen vaikeata ymmärtää, mihin hän oli joutunut. Raskaalla rautaseipäällä hän oli hakannut reiän lasipermantoon ja liukunut siitä mereen.

Ribeira oli ollut raivoissaan siitä, että norjalainen oli päässyt pois laivasta. Portugalilainen olisi tahtonut niin mielellään antaa viholliselleen tuntuvan muiston siitä tavasta, jolla Coimbran mies kostaa karsimansa solvauksen.

Mutta nyt meri oli niellyt tuon rohkean norjalaisen. Siitä ei, Jumalan kiitos, voinut olla epäilystäkään. Kaikki viittasi siihen, että Fjeld oli hyvin yksinkertaisesti hukkunut, mikäli laivan potkurit eivät olleet silponeet häntä kappaleiksi.

Nozier raukka! Hän ei sen päivän perästä tullut enää koskaan täysin entiselleen. Joku varjo näytti seuraavan häntä -- miehen varjo, jonka pitkät käsivarret lakkaamatta liikkuivat hänen ohkaista linnunkaulaansa kohti.

Nyt hän istui akvariumissaan Antwerpenissä tehden kokeita kaloillaan. Hänen silmiinsä oli ikäänkuin tullut noitten suurten porsliinipallojen maidonvalkea loiste. Ja päivä päivältä hänen laihat kätensä vapisivat yhä enemmän. Hän ei mennyt koskaan ulos. Hänen sieluunsa oli tullut kauhu, joka kalvoi hänen järkeään...

Courbier ajatteli tätä kaikkea hitaasti astellessaan bulevardia ylöspäin. Nuori biljardimestari ei tuntenut lainkaan iloa voitostaan. Hänet valtasi harmaan illan tunnelma. Hän oli ollut onnen valikoimia suosikkeja. Hän ei ollut koskaan nähnyt onnettomuuden tuijottavan vastaansa sillä tavoin kuin tänä syysyönä Italialaisella bulevardilla. Ihmiset kulkivat viluissaan ohuissa vaatteissa. Oli semmoinen yö, jolloin kesän viimeiset ruusut kuolevat rautaisen yön kovassa kouristuksessa.

Häntä vastaan tuli pieni parisilainen ilotyttö, joka hipaisi häntä käsipuolesta aivankuin kissanpoika, joka pyrkii lämmittelemään. Courbier tyrkkäsi hänet luotaan tyytymättömänä ja jatkoi kävelyään. Opera-torilla hän pysähtyi. Mihin hän oli menossa? Hän tiesi, että toverit olivat kokoontuneina pieneen peliklubiin, jossa saattoi palvoa Pariisin kaikkia salaisia iloja aina kirkkaaseen päivään saakka.

Mutta hänen hyvä tuulensa oli kadonnut. Evy Westinghousen ihanat silmät olivat imeytyneet hänen silmäteriinsä. Häneen oli sattunut ase, joka osasi löytää miehen sydämen ja häikäistä hänen mielensä.

Tämä yksi ainoa ajatus täytti koko hänen sielunsa: kuinka hän voisi valloittaa tuon ylpeän ja ihanan naisen? Hän sommitteli mitä omituisimpia suunnitelmia, mutta hän ei ollut koskaan ollut mikään alotteen-mies.

Jospa vain Nozier olisi ollut täällä! Hänen aivonsa olivat kaikenlaisten helvetillisten kujeilujen työpaja. Mutta pikku paroni istui yhä kalojensa luona Antwerpenissä ja askarteli ainoastaan niitten kanssa, kun taas uiva ruumisarkku lojui Sibirian telakalla, missä sen suunnattomia aarteita tyhjennettiin.