Part 1

Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen

SÄILYKEKUNINGAS

Kirj.

STEIN RIVERTON [Sven Elvestad]

Helsingissä, Kustannusliike Minerva Oy, 1921.

SISÄLLYS:

I. Biljardissa. II. Säilykekuningas. III. Merellä. IV. Uiva ruumisarkku. V. Haaksirikkoinen. VI. Paroni de Nozier. VII. Salapoliisipäällikön luona. VIII. Valokuva. IX. Kaunis amerikatar. X. Saimlerin oppilas. XI. Vanhan hyenan ulvomista. XII. Keltaiset ruusut. XIII. Tohtori Fjeldin luona. XIV. Taistelu. XV. Rohkea nainen. XVI. Tunturien yläpuolella. XVII. Porokentällä. XVIII. Kuutamossa. XIX. Ariadne-langan pää. XX. Tarkastus. XXI. Pulassa. XXII. Yksin. XXIII. Lassonheittäjä. XXIV. Muuan elämänkohtalo. XXV. Eräs etu. XXVI. Portugalilainen. XXVII. Ulapalle. XXVIII. Lähetyssaarnaaja. XXIX. Kalastajalaiva. XXX. Yllätys. XXXI. Merkillinen vieras. XXXII. Eräs keskustelu. XXXIII. Ribeiran haamu. XXXIV. Odotellessa. XXXV. Neljän kesken. XXXVI. Sokea jättiläinen. XXXVII. Biljardinpelaaja. XXXVIII. Paillardin luona. XXXIX. Pettynyt. XL. Paroni de Nozier'n akvariumi. XLI. Nozier'n hauta.

I.

BILJARDISSA.

Joka on matkustanut pitkin Norjan rannikkoa, on varmaankin huomannut Stavangerin kirkon vieressä olevan hauskan vanhanaikaisen rakennuksen, jossa säilykekaupungin hienosto pitää seurahuvejaan sillinpyynnin väliajoilla. Tuossa rakennuksessa, jossa ystävä ja vihamies kohtaavat toisensa keltaisen kansallisjuoman ääressä, ei ole päältä nähden mitään juhlallista. Ei sillä ole mukavuuksia eikä muodikkuutta, mutta kaiken kuluneisuuden takana on siinä jonkinlaista vanhanaikaista kodikkaisuutta, joka vuosien vieriessä on käynyt yhä selvemmin näkyviin.

Ajan hampaan merkkejä on biljardisalissakin, eikä se muuten näytä olevan kovin ahkerasti käytetty. Biljardipöydän verka on kulunutta ja on siinä monta paikkausta ja reikää. Pallot näyttävät olevan jaloa tekoa, mutta ovat kuhmuiset ja vierivät lyötäessä niinkuin itse lystäävät.

Sinä päivänä, jona tämä kertomus alkaa, heilutteli kaksi herraa biljardimailojaan salissa suurella taituruudella. Mutta pelistään he eivät tuntuneet olevan erikoisen innostuneita. Toinen heistä oli pitkä, tukevavartaloinen, päälaella hieman kaljunalkua. Hänellä oli sileiksi ajellut, miellyttävät kasvot ja niillä väreili tyyni ja ystävällinen hymy, joka harvoin tuntui häipyvän hänen suupielistään. Hänen piirteistään saattoi ehkä huomata, että häneltä puuttui luonteen lujuutta, mutta tämän puutteen korvasi kaksi terävää silmää, jotka näyttivät valvovan silloin kun kasvot muuten värjöttivät eräänlaisessa turpean miellyttävässä laiskuudessa. Niinkuin useimmat lihavat ihmiset, pelasi hänkin biljardia erinomaisesti, mutta varoi ilmeisesti kokonaan hämmentämästä vastapeluriaan, jolla oli lyhyt, vaalea tukka ja päivän puremat kasvot ja joka muuten oli tyypillinen germaani. He olivat kumpikin noin kolmenkymmenen ikäiset. Ensinmainittu oli nähnyt päivänvalon Vendéessä. Hänen nimensä oli Jean Baptiste Courbier. Toisen nimi oli kaikessa lyhykäisyydessään Grönneland. Hän oli yhdistyneitten säilyketehtaitten sillinpyyntilaivaston kapteeni ja tarkastaja.

Ranskalainen oli tullut Stavangeriin puolivälissä elokuuta armon vuonna 1923 opiskelemaan tuoreen kalan säilytyksessä noudatettavia uusia menetelmiä. Mutta hän otti tehtävänsä sangen kevyesti. Hän heittäytyi hyvin pian iloisen Stavangerin helmaan ja otettiin ystävällisen ja herttaisen esiintymisensä vuoksi vastaan avosylin. Alussa säilyketehtailijat olivat osottaneet kelpo Baptistea kohtaan vihamielistä kylmyyttä. He eivät periaatteen vuoksi pitäneet ranskalaisista, jotka tahtoivat tutkistella tehtaiden työtapoja. Mutta kun Courbier, huomattuaan kerran tulleensa syrjäytetyksi, näytti kokonaan jättäneen tuoreen kalan oman onnensa nojaan antautuakseen kokonaan Stavangerin seuraelämän iloihin ja suruihin, tunnustettiin hänet kaikissa piireissä. Hän piti esitelmiä Mussetin runoudesta Alliance Francaisessa, soitti huilusooloa soitannollisen seuran konsertissa, tanssi tangoa ja fadoa kaupungin hyvin kauniitten nuorten naisten kanssa ja menetti silmää räpäyttämättä pari sataa kruunua Stavangerin intohimoisimmille skruuvinpelaajille.

Courbier oli itse asiassa hauska mies, vaikka hänessä olikin omat vähäpätöiset ja vaarattomat vikansa ja virheensä. Vanhan Bjellandin mielestä hän tosin oli varsin arkipäiväinen olento, mutta ranskalaisen notkea ja pyöristetty herttaisuus ei kuitenkaan jättänyt tekemättä häneen vaikutusta.

Mutta yksi vika Jean Baptistella oli. Hän ei voinut oppia norjankieltä -- se kaikui hänen gallialaisissa korvissaan hevosen hirnunnalta. Se tietenkin jossakin määrin rajoitti hänen seurapiiriään, mutta kun hän osasi englantia ja saksaa, oli kuitenkin kyllin paljon semmoisia, jotka saivat nauttia hänen henkilökohtaisesta sulostaan.

Kaupungin ylhäisimmät perheet eivät kuitenkaan, kuten näytti, tuntuneet oikein hyväksyvän hänen näköjään lämmintä ystävyyttään kapteeni Grönnelandia kohtaan. Kapteeni Grönneland oli kyllä -- herra nähköön! -- kelpo mies. Mutta hän ei ollut kyllin hieno. Hän oli purjehtinut enimmäkseen Ranskan satamissa ja puhui Voltairen kaunista kieltä niin siekailematta ja häpeilemättä, että se lienee tehnyt hienostuneeseen ranskalaiseen korvaan sangen omituisen vaikutuksen.

Nyt nämä herrasmiehet pelasivat biljardia paitahihasillaan, viereisessä huoneessa toisiaan vastaan kilistettävien totilasien yksitoikkoisen kaiun hiljaa säestäessä vilkasta keskustelua.

"Tästä kyllä tulee meidän viimeinen pelimme", Grönneland virkkoi, laskien mailan kädestään. "Olin luullut, että olisin voinut lyödä teidät edes kerrankin, mutta ei näy käyvän. Tehän pelaatte biljardia kuin mestari."

"Minulla on ollut hyviä opettajia", ranskalainen vastasi vaatimattomasti. "Oure ja Ducasse ovat Parisissa opettaneet minulle taitoni. Se ei tosin ole mikään suositus. Hyvät biljardinpelaajat ovat huonoja liikemiehiä. He ovat päästäneet tilaisuudet sivu suun..."

Courbier otti takin ylleen.

"Tapaamme siis huomenna samaan aikaan", ranskalainen virkkoi.

"Se on ikävä kyllä mahdotonta."

"Kuinka niin?"

"Minun täytyy lähteä huomenna", Grönneland jatkoi, "sillä silloin silli nousee."

Ranskalainen katsoi häntä pitkään.

"Sitä olette puhunut jo kauan, kapteeni Grönneland", virkkoi hän välinpitämättömästi.

"Niin, mutta nyt se todellakin nousee", norjalainen vastasi. "Joka puolelta on tullut ilmoituksia, että merellä on huomattu suuria parvia. Se ei olekaan totisesti liian varhain. Kaikki aluksemme ovat lähtökunnossa. Kalastajamme ovat saaneet varoituksen. Minä voin saada lähtökäskyn milloin tahansa. Onneksi on näihin aikoihin päivisin hyvä ilma."

"Se on omituinen kala, tuo silli", ranskalainen nauroi. "Epävakainen ja oikullinen."

"Oo, sillä on kyllä määrätyt tapansa, silläkin. Muuten hukka perisikin kalastajamme. Parin päivän perästä tehtaat ovat täynnä silliä. Silloin saatte nähdä, että anjovis-kalastajat saavat kiirettä."

"Mutta jospa silli ei nousisikaan", ranskalainen lausui omituisesti korostaen sanojaan, niin että norjalainen kapteeni katsoi häntä silmiin.

"Niin", hän virkkoi, "niin onnettomasti on käynyt ennenkin. Ja silloin tulisi kovat ajat säilyketehtaillemme ja koko Stavangerille. Kaupungin elinhermo on nyt kerta kaikkiaan säilykkeet ja kaikki, mitä niihin kuuluu. Jos kalastus epäonnistuu, niin se hermo katkeaa, olipa kysymys brislingistä, anjoviksesta taikka sardineista."

"Sardinit", ranskalainen alkoi... mutta ei jatkanut ajatustaan.

Biljardisaliin syöksyi muuan tehtaan kirjanpitäjä ja meni suoraan Grönnelandin luo.

"Nyt se tulee, kapteeni", hän lausui hengästyneenä. "Siitä ilmoitetaan kaikista vuonoista. Eikä olekaan mitään pieniä joukkoja..."

"All right", kapteeni huudahti iloisena, hykertäen käsiään. "Oikeinpa ennustin. Hyvästi, monsieur Courbier, nyt silli nousee."

Hän syöksyi ulos. Ranskalainen jäi syviin ajatuksiin vaipuneena seisomaan biljardin eteen.

"Ei se niin vallan varmaa ole", hän murahti itsekseen.

Sitten hän astui odottamassa olevan totilasinsa ääreen kädet housuntaskuissa.

II.

SÄILYKEKUNINGAS.

Stavanger oli järjestänyt oman kalastajalaivaston, pienen nopeakulkuisen laivueen, joka ensimäisen viestin saapuessa voitiin lähettää vuonoihin. Sitä paitsi oli ulkosatamissa odottamassa pieniä höyrylaivoja ottaakseen vastaan ensimäisen hyökkäyksen, kun silli nousisi. Yhtyneillä säilyketehtailijoilla oli kaikkialla etuvartijoitaan, jotka tiedottivat joka merkin, mikä ilmaisi sillin tuloa.

Kapteeni Grönneland oli tämän laivaston päällikkö. Hän piti kädessään kaikkia niitä lankoja, jotka vuodesta vuoteen olivat lisänneet Stavangerin taloudellista valtaa ja vaikutusta.

Kaupunki oli jännityksessä. Kaikki oli valmiina antamaan meren varmalle ja ikävöidylle vieraalle lämpimän vastaanoton. Tehtaat olivat puhtaiksi pestyt ja savupiiput nuohotut. Läkkilaatikot olivat valmiina vastaanottamaan meren rikkauksia ja muuttamaan ne rahaksi. Ja anjovistytöt kuljeksivat hihat ylös käärittyinä odotellen saalistaan.

Mutta mihin oli silli hävinnyt?

Kapteeni Grönnelandin toiveet eivät olleet toteutuneet. Silli näytti tällä kertaa välttävän tavallisia vuonojaan. Aavalta mereltä tiedotettiin, että silli aivankuin kiehui ulapan reunalla, mutta kalastajalaivueitten päästyä paikalle osottautuivat silli-näyt olleen pelkkiä unennäköjä.

Kapteeni Grönnelandilla ei ollut muuta tehtävää kuin luopua asemiltaan ja vetäytyä takaisin Stavangeriin koettelemaan kärsivällisyyden vaikeata taitoa.

Kaupunki alkoi käydä levottomaksi. Sillinpyynti näytti menevän myttyyn koko länsirannikolla. Ei oltu saatu kymmentä tynnyriä silliä Lindesnesin ja Aalesundin väliseltä rannikolta.

Kapteeni Grönneland oli toivoton. Hän koetti haihduttaa huoliaan lammaspaistiannoksella Grand Hotel'issa. Ja kun tämä erikoinen Stavangerherkku oli nimenomaan hänen himoruokiaan, onnistui hänen hetkeksi vaimentaa kaihomielisyytensä ja pettyneiden toiveitten synnyttämä surunsa. Tyytyväisenä rykäisten hän tyhjensi ruokaryyppynsä ja katseli mietteissään onnistuneen ruokalajin tähteitä.

Silloin hän äkkiä kuuli melua eteisestä. Sieltä kuului useitten askelten töminää.

Grönneland heristi korviaan ja heitti pois tulitikun, jonka jo oli vienyt puolitiehen sikaariaan kohti. Olisikohan siellä viesti vuonoilta?

Ovelle koputettiin. Hotellinisäntä astui huoneeseen odottamatta vastausta. Hänellä oli ilmeisesti kiire.

"Salissa on eräs herra, joka haluaa puhutella teitä", sanoi hän läähättäen.

Grönneland rypisti kulmakarvojaan.

"Kuka se on?" hän kysyi ja raapasi tulta uudella tulitikulla.

"Se on herra Bjelland", hotellinisäntä vastasi melkein riemuiten.

Kapteeni viskasi toistamiseen pois tulitikkunsa, ennenkuin se oli kerinnyt sikaariin saakka ja nousi nopeasti tuoliltaan.

"Kuolema ja kirous", hän murahti, päästäen lautasliinansa putoamaan lattialle. "Mitähän hän minusta tahtoo?"

Norjan säilyketehtaiden vanhin, Christian Bjelland, istui kauniissa pikku salissa ja rummutti hermostuneena pöytäliinaa. Muhkea vanhus, jolla oli levolliset ja älykkäät kasvot ja terävät silmät, hymyili huomatessaan kapteenin hämmingin.

"Hämmästytte nähdessänne minun tulevan tänne", hän sanoi. "Niin! Mutta siihen on syynsä. Näinä päivinä on monta silmäparia vartioimassa konttorini ovea. Ja muuten on pieni kävelymatka minulle mieleen."

"Olen käytettävänänne", Grönneland vastasi kunnioittavasti.

"Käykää istumaan, kapteeni Grönneland", Bjelland jatkoi, "ja sytyttäkää sikaari. Sitten voimme paremmin keskustella."

Kapteeni kumarsi hieman hämillään ja sytytti sikaarin käyden istumaan, Bjellandin katsellessa sillä aikaa ikkunasta.

"Kysymys koskee tietysti silliä", hän sanoi hetken vaitiolon jälkeen, "silliä, joka välttelee meitä juuri sillä hetkellä, jolloin kaikki viittaa niin loistavaan pyyntikauteen. Teidän on myönnettävä, kapteeni Grönneland, että minulla on tällä alalla laaja kokemus. Minä tunnen -- uskallan sen sanoa -- sillin tavat paremmin kuin useimmat muut. Mutta tällä kertaa järkeni seisoo. Viikko takaperin olisin sanonut: tänä vuonna tulee loistava saalis, ja olisin uskaltanut panna kokonaisen omaisuuden vetoon, että olin oikeassa. Mutta nyt -- --?"

"Voihan tulla vieläkin", Grönneland virkkoi hiljaa. "Niinkuin vuonna 1916."

Bjelland kohautti olkapäitään.

"Se on mahdollista", hän virkkoi. "Mutta silloin pitää ihmeen tapahtua. _Silli on tällä kertaa kulkenut meidän ohitsemme_."

Grönneland oli käynyt sangen kalpeaksi.

"Ettehän toki totta tarkoita?" hän virkkoi.

Bjelland kumartui eteenpäin. Hänen kasvoillaan oli yhä tyyni ja ystävällinen ilme. Vain sormet rummuttivat hermostuneesti vihreätä pöytäliinaa.

"Olen tänään saanut erään ilmoituksen", hän sanoi painavasti, "jonka merkitystä en voi arvostella. Muuan kauppias Utsirestä tuli minua tapaamaan, täysin luotettava ja vakava mies. Hän kertoi pari päivää sitten olleensa kalastusretkellä ulkona merellä katselemassa makrillia. Noin neljä peninkulmaa lounaaseen Utsirestä hän oli huomannut omituisen aluksen, joka näytti olevan vähintäin kymmenen tai viidentoista tuhannen tonnin suuruinen. Oikeastaan se ei ollut mikään laiva, Jonassen sanoi. Se muistutti pikemmin leveätä uivaa telakkaa, jota kuletettiin diesel-moottorilla. Suoraan tämän aluksen eteläpuolella oli tavallinen höyrylaiva, joka näytti olevan yhteydessä valtavan moottorijättiläisen kanssa. Ne olivat melkein hiljaa paikoillaan. Jonassen ei ole uteliaampi kuin muutkaan ihmiset, mutta hänen mielestään tuo jättiläislaiva näytti ansaitsevan lähempää tarkastelua. Hän ohjasi sitä kohti. Mutta hän ei ollut päässyt pitkälle, kun äkkiä pohjoisesta noussut rajuilma pakoitti hänet palaamaan kotiin."

Kapteeni Grönneland oli kuunnellut päällikkönsä kertomusta tavallaan hartaalla kunnioituksella. Mutta se, mikä herätti huolia Bjellandissa, ei näyttänyt tekevän häneen mitään syvempää vaikutusta.

"En oikein ymmärrä", hän virkkoi tavalla, joka ilmaisi hänen esimiehelleen, että hän ei ollut ainoastaan tarmokas, vaan myöskin kovapäinen.

Bjelland nojasi tuolinsa selustaa vasten.

"On mahdollista, että näen näkyjä keskellä kirkasta päivää", hän lausui. "Mutta minä luulen, että tuo ihmeellinen uiva telakka ja sillin merkillinen käyttäytyminen ovat jossakin keskinäisessä yhteydessä toisiinsa."

Hän vaikeni äkkiä. Hän oli huomannut hymyn välähdyksen Grönnelandin silmissä.

"Nyt hän kai luulee minun tulevan uudestaan lapseksi", hän mietti mielessään.

Grönneland nousi seisomaan.

"Asia tutkitaan perinpohjin", hän lausui kumartaen. "Lähden itse merelle ottamaan selkoa asiasta. Saatte vastaukseni huomenna iltapäivällä."

Bjelland nousi istuimeltaan. Hänen kauniille vanhoille kasvoilleen oli tullut väsynyt ilme.

"Luotan siihen", hän sanoi lyhyeen ja astui verkalleen ovea kohti.

Kynnyksellä hän kohtasi nuoren miehen, joka kumartaen pyysi anteeksi ranskaksi.

Bjelland tervehti päännyökäyksellä. Hän lähti Kirkkokatua kotiinsa.

Nuori mies katseli ivallisesti ukon jälkeen. Sitten hän meni Grönnelandin luo.

"Kuinka on biljardin laita?" hän kysyi, yhä ranskaksi.

"Vai niin, tehän se olette, Courbier", Grönneland vastasi hajamielisesti. "Ikävä kyllä on minun lähdettävä merelle."

Ranskalainen näytti pettyneeltä.

"Tänään on kaunis ilma", hän sanoi, "tekisipä melkein mieleni tulla mukaan."

Grönnelandin kasvot loistivat ilosta.

"Niin, tulkaa pois", hän virkkoi, "niin saamme panna laivassa hieman nakiksi."

III.

MERELLÄ.

Kalastuslaiva "Fejesten" lähti täydellä vauhdilla Stavangerin satamasta. Paksusta savupiipusta tuprusivat sankat savupilvet, ja lyhyt, leveä runko ähki ja puhki höyrykoneen iskuista.

Keskilaivan kajuutassa istui Grönneland pelaamassa nakkia ranskalaisen kanssa. He eivät näyttäneet välittävän ikkunan takana olevasta ihanasta näköalasta. Ja kuitenkin olivat meri ja saaristo ihmeen ihanat tänä elokuun päivänä, jolloin Stavangerin rikoshistoria tuli yhtä salaisuutta rikkaammaksi.

Mereltä näkyi Hvidingsön majakka kuin laajalti säteilevä pilari sinitaivaan temppeliholvissa. Etelässä loisti Jederin valkea hiekkaviiru ja etempänä lännessä näkyivät Rot-saaret, joitten luotsit ovat piirtäneet nimensä tämän vaarallisen rannikon onnettomuuksien historiaan.

Vedenpinnalla väreili heikko pohjoistuuli meren lainehtiessa pitkissä, hitaissa mainingeissa.

Kajuutassa olivat herrat järjestäneet olonsa mahdollisimman mukavaksi. He istuivat paitahihasillaan juoden absinttia, joka yhtäkkiä oli tullut muotijuomaksi Stavangerissa. Grönnelandin mieliala, joka oli ollut nollapisteen alapuolella, alkoi vähitellen kohota. Ja onnistuen voittamaan pelin toisensa jälkeen muuten niin voittoisalta ranskalaiselta, loisti hän viimein kuin aurinko.

"Tästäpä tulee hauskempi matka kuin olin kuvitellutkaan", hän lausui omituisella merimiesranskallaan.

"Varmasti", murahti ranskalainen.

Grönneland nauroi vallan aiheettomasti.

"En voi unohtaa Bjelland-vanhusta", hän virkkoi. "Hän uskoo merellä olevan jonkun laivan, joka pelottelee häneltä sillit muille markkinoille."

Courbier'n hymy ja ystävälliset piirteet jäykistyivät äkkiä ja hänen kasvoilleen levisi vihreä varjo. Vai oliko se vain lasissa poreilevan vihreän juoman heijastusta?

"Laiva", hän sanoi äänellä, joka oli tavallista hiukkasen terävämpi. "Sepä merkillistä. Minä luulin, etteivät ihmiset eivätkä eläimet enää säikähdä laivaa."

"En muista niin tarkoin, mitä hän sanoi", jatkoi Grönneland huolettomasti. "Joko se oli laiva tai uiva telakka. Joku Utsiren kauppias oli säikytellyt häntä. Minun piti luvata tutkia asiaa. Ja siitä olen hänelle kiitollinen. Emmehän olisi voineet pitää klubissa sen hauskempaa kuin täällä merellä."

Courbier naurahti.

"Olemme siis todellisella tutkimusretkellä", hän sanoi. "Luuliko hän, että telakka, vai mikä se nyt oli, pelottelee sillin pois näiltä vesiltä?"

"Hitto vieköön, jos tiedän, mitä hän luuli", Grönneland vastasi. "Onhan lapsellista otaksua, että silli säikähtäisi jotakin laivaa, kun ei edes valaskaan saa sitä muuttamaan tavallista suuntaansa."

"Bjelland on viisas mies", ranskalainen virkkoi hajamielisesti.

"Niin onkin", Grönneland vakuutti. "Hän on mies paikallaan ja on kohonnut askel askeleelta kuin amerikkalainen sanomalehtikuningas. Tuskin on hänen vertaansa. Mutta tuo riivatun uiva telakka, jonka Jonassen on pannut hänen päähänsä -- -- no, en sano sen enempää."

"Minä pidän ihmisistä, joilla on hiukkasen mielikuvitusta", Jean Baptiste tokasi. "Ihmisistä, jotka eivät käsitä muuta kuin mitä voivat saada kouriinsa, ei ole juuri mihinkään. Minusta ei olisi mikään ihme, jos Bjelland olisi oikeassa."

Ovelta kuului koputus ja laivan kapteeni pisti päänsä ovenraosta.

"Suuri laiva alahangan puolella, herra tarkastaja", hän tiedotti, "ja hiton hassunkurinen laiva onkin".

"Onko se uivan telakan näköinen?" Grönneland kysyi ja naurahti tarkoittavasti ranskalaiselle.

"Juur' jämttist'!" vastasi kapteeni ihmetellen. "Oikea Noakin arkki."

Grönnelandin kasvoille valahti sama hämmästyksen ilme, jonka huomatessaan hänen esimiehensä päivällä oli tuntenut jonkinlaista mielipahaa.

Ranskalainen nousi seisomaan.

"Nyt minä ymmärrän, kuinka asiat ovat", hän virkkoi. "Laiva, josta tässä on puhe, on hyvin tunnettu Ranskan vesillä. Se on Monacon ruhtinaan uusi merenmittauslaiva. Olen nähnyt siitä valokuvia. Rauhallisempaa laivaa ei voi olla olemassa. Se saattaa kenties säikytellä Utsiren moukkia, mutta silliä se ei pelota."

Grönneland nauroi.

"Sittenhän koko juttu on selvä. Bjelland-ukko saa luvan luopua kuvitelmistaan. Missä olemme nyt, kapteeni?"

"Melkein Karm-saaren kohdalla. Skudesnesin sataman talot ovat näkyvissä."

"Ja laiva?"

"Se näkyy taivaanrannalla. Otaksun sen olevan neljän tai viiden meripeninkulman päässä ulapalle päin."

"Hyvä. Ohjatkaa laivaa kohti ja antakaa minun tietää, kun tulemme sen luokse. Oletteko nähnyt silliä, kapteeni?"

"En!"

"Pitäkää hyvä tähystys ja tulkaa tänne, kun on jotakin tiedotettavaa -- -- Minun työni. Olkaa hyvä ja nostakaa, monsieur!"

Ranskalaisen katseessa oli nyt jotakin vierasta. Hän oli käynyt hyvin kalpeaksi. Grönnelandista tuntui kuin olisi häntä vastapäätä nyt vallan uusi mies -- mies, jolla on luja ja raaka tahto, joka ei väistä mitään.

Mutta se oli vain kevyt pilvi, joka lennähti nuoren elostelijan kasvoilla. Seuraavassa hetkessä hän oli jälleen entinen vanha Jean Baptiste, iloinen seuratoveri, joka antoi Herramme kaikessa rauhassa pukea maan kedon kukkasilla eikä puuttunut elämän vakaviin puoliin.

"Tosiaankin kaunis päivä", hän sanoi. "Päivä, jonka minä olen muistava kauan. Laskekoon aurinko nauraen ja leikkiä lyöden ja kuolkaamme rauhassa, kun hetkemme on tullut!"

"Sepä kuului juhlalliselta."

"Kertaan vain erään ystäväni sanoja. Hänen nimensä oli van Huysmann ja hän kirjoitteli kauniita runoja. Hän on kuollut. Rauha hänen muistolleen!"

IV.

UIVA RUUMISARKKU.

Siihen, mitä nyt tapahtui, ei ole yhtään todistajaa. Mutta niistä niukoista tiedoista, joita onnistuttiin puristamaan Jean Baptiste Courbier'ltä, voi pahemmitta vaikeuksitta hahmotella sen murhenäytelmän, joka esitettiin merenselällä muutamia peninkulmia Skudesnesin-satamasta Norjan rannikolla.

Kalastajalaiva "Fejestenin" tultua noin neljännespeninkulman päähän uivaa telakkaa muistuttavasta laivasta, Grönneland laski hämmästyneenä kaukoputkensa alas.

"Mikä on?" ranskalainen kysyi, heittäen savukkeensa mereen.

"En ymmärrä tätä oikein", kapteeni vastasi, "mutta näyttää siltä kuin tuolla etempänä olisi silliparvi. Meri melkein kiehuu noin puolen peninkulman levyisellä alueella. Ja katsokaahan merilintuja!"

Näky oli todellakin omituinen. Sitä mukaa kuin "Fejesten" lähestyi tuota merkillistä alusta, sen kaikki yksityiskohdat kävivät selvemmin esiin. Ennen kaikkea saattoi havaita suunnattomat laumat kalalokkeja, jotka valkoisten lumihiutaleiden tavoin leijailivat taivaanrantaa vasten mustana ja uhkaavana kohoavan synkän möhkäleen ympäri.

Mutta paitsi kalalokkeja poreili merenpinta salaperäisen laivan ympärillä tavalla, jonka Grönneland tunsi paremmin kuin useimmat muut Vesi tuntui kiehuvan. Ja tämän jättiläismäisen kattilan keskellä kimalteli kuin kuunhohde hienosti väreilevän järven pinnalla.

Grönnelandin huulilta pääsi kirous.

"Luulenpa, piru vie, että Bjelland on oikeassa", hän huudahti.

"Mitä tarkoitatte?" ranskalainen kysyi, luoden ikävöivän katseen kajuuttaan, jossa kortit vielä olivat pöydällä.

Grönneland rypisti äkäisesti kulmakarvojaan.

"Eikö teillä sitten ole silmät päässänne?" hän lausui äänellä, joka sangen heikosti soveltui ranskalaisiin kohteliaisuussääntöihin. "Tuollahan on juuri se, jota olemme tähystelleet monet viikot."

"En ymmärrä -- --"

Grönneland ravisti ranskalaista käsivarresta.

"Tuolla on silli", hän kirkui. "Se on hylännyt rantamat ja lähtenyt selälle. Ja luulenpa, Jumala minua armahtakoon, että tuo suuri laivanhirviö on piirittänyt sillin. Mutta semmoiset rosvouskeinot me pian pysäytämme -- vaikkapa tuo jättiläinen olisikin Monacon ruhtinaan omaisuutta. Norjan tykkiveneillä ei ole ollut paljon tekemistä viime aikoina. Tästä tulee niille lihava suupala. Onko moista nähty: varastaa silli meidän rantamiltamme! -- -- On parasta aivan heti antaa siitä viranomaisille tieto."

Ranskalaisen tummissa silmissä vilahti levottomuus. Mutta se oli vain kuin pieni pilventuppura, joka nopeasti livahtaa auringon ohi.

"Se on tosiaan hassunkurinen laiva, tuo tuolla", hän virkkoi pitkäveteisesti. "Kun kerran olemme näin kaukana merellä, niin olisipa hauska ottaa se silmättäväksi vähän lähempää. Eipähän tuo purre!"

"Jumala ties', mitä se tekee", Grönneland murahti. "Minä en pidä tästä jutusta. Laiva näyttää aivan uivalta ruumisarkulta. Minulla on semmoinen aavistus, että kaikki ei ole aivan järjestyksessä -- olkaa varma siitä!"

Ranskalainen nojasi nauraen kaidetta vasten. Grönneland oli huomaavinaan hänen pyöreillä kasvoillaan halveksivan ilmeen.