Part 9

Ja sitten kun Petteri oli palvellut Jimjambon temppelissä eleuterialaisen exoticismin hartaana opetuslapsena, oli hän nähnyt kokoushuoneen seinällä kuvan, jonka nimenä oli, "Olympian vuori", jossa noin tusinan verran jumalia ja jumalattaria lepäili silkkipatjoilla, ryyppien simaa kultapikareista ja katsellen laiskasti kaukana olevan maan asujanten vastuksia. Petterillä oli tapana kurkistella verhojen takaa, kun temppelin päänoita astui seitsemän salaperäisen esiripun takaa korottaen kaikuvan äänensä ja hyvällä saarnanuotilla selitti elämää ihaileville kermakerroksen naisille. Hän tapasi osottaa kuvaa ja selittää noita kultaisia olympialaisia aikoja, jolloin eleuterialainen oppi oli saanut alkunsa. Maailma oli muuttunut paljon sen jälkeen, ja muutos oli tapahtunut pahaan päin. Niiden, joilla valta oli, oli otettava velvollisuudekseen palauttaa kauneus ja ihanuus maa ilmaan ja kehittää elämän ja olemassaolon hienompia puolia.

Petteri ei luonnollisesti ollut uskonut mihinkään, mitä tapahtui Jimjambon temppelissä; ja kuitenkin oli sen loisto ja opetuslasten ylhäisyys vaikuttanut häneen; hänelle oli vakiintunut ajatus päähänsä, että Olympia-vuori todella on ollut olemassa, ja kun hän kuvitteli miljoneereja ja heidän elämäntapaansa, kuvitteli hän näitä jumalia ja jumalattaria, jotka loikoilivat silkkipatjoilla ja joivat simaa kultapikareista!

Ja nyt sen jälkeen kun Petteri oli oppinut tuntemaan punikkeja, jotka halusivat räjähdyttää ilmaan miljoneerien palatsit, oli hän sitä enemmän jumaliensa ja jumalattariensa puolella. Hänen ihailunsa kasvoi joka kerta kun hän kuuli heitä loukattavan; hän halusi tavata jonkun heistä, jotta voisi intohimoisesti, mutta kuitenkin kunnioituksella, julistaa heille alammaisuutensa. Tyytyväisyyden hehku täytti hänen mielensä, kun hän kuvitteli loikoilevansa silkkipatjalla jonkun miljoneerin kodissa ja selittävänsä tälle käsityksensä kauneuden ja loiston arvosta maailmassa.

Ja nyt hän tulee tapaamaan yhden; tulee olemaan osa hänen toimestaan tutustua erääseen heistä! Totta oli että jotakin oli vinossa tähän miljoneeriin nähden -- hän oli yksi noista epäsikiöistä, jotka jostakin käsittämättömästä syystä olivat myötätuntoisia dynamiittisankareille ja murhaajille. Petteri oli tavannut "salonki-punikkeja" Todd sisarusten kodissa -- niitä isoja, loistavia naisia, jotka tulivat isoissa, loistavissa autoissa kuuntelemaan hänen vankilakokemuksiaan. Mutta hän ei ollut ollut aivan varma, olivatko nämä miljoneereja vai eivät, ja Sadie oli hänen kysyttyään vastannut asiaa selventämättömästi että sanomalehdet kutsuivat miljoneeriksi jokaista radikalisen liikkeen jäsentä, jolla vain oli auto.

Mutta McGivney vakuutti hänelle että Lackman oli todellakin miljoneeri; joten Petterin kyllä sopii ihailla häntä sydämen kyllyyteen saakka, välittämättä hänen hupsuista meiningeistään, selitti rotannaamainen mies hirtehisesti huvitettuna. Lackmanilla oli koulu poikia varten, ja kun joku näistä pojista teki pahuutta, rankaisi opettaja itseään eikä poikaa! Petterin täytyy olla olevinaan syventynyt tällaiseen "kasvatukseen", sanoi McGivney, ja sitäpaitsi oli hänen opittava ainakin kaikkien Lackmanin kirjottamien kirjojen nimet.

"Mutta mahtaneekohan hän ottaa minua lainkaan huomioonsa?" kysyi Petteri.

"Luonnollisesti", sanoi McGivney. "Asia on näin -- olet ollut linnassa, ollut ja todella tehnyt jotakin rauhanaatteen hyväksi. Sinun tulee koettaa saada hänet innostumaan asevelvollisuusvastaiseen liittoosi. Sano hänelle että haluat saada liittosi koko maan käsittäväksi, haluat että tehdään jotakin muutakin kuin vain puhutaan."

Nuoren Lackmanin osote oli Hotel de Soto, ja kun Petteri kuuli tämän, sykähti hänen sydämensä. Hotel de Soto oli American Cityn Olympian vuori! Petteri oli kävellyt tuon ison, valkean rakennuksen sivu ja nähnyt vaskiovien aukenevan, kun maan onnenlapset astuivat katukäytävän poikki ihmevaunuihinsa; mutta ei hänelle koskaan ollut edes juolahtanut mieleenkään että hänkin menisi sisälle noista vaskiovista tarkastamaan noita kätkettyjä salaisuuksia!

"Mutta päästävätkö ne minut sisälle?" kysyi hän McGivneyltä, ja tämä nauroi. "Kävele sisälle vain niinkuin omistaisit koko paikan", sanoi hän. "Pidä pääsi pystyssä ja ole niinkuin olisit asunut siellä ikäsi."

Se oli helppo McGivneyn sanoa, mutta sitä ei Petterin ollut helppo kuvitella. Hän aikoi koettaa kuitenkin: McGivney varmaankin oli oikeassa, sillä sitä samaa oli Mrs. James koettanut hänelle tyrkyttää monet kerrat. Täytyy tarkastaa, miten muut ihmiset menettelevät ja harjotella yksikseen, ja sitten mennä ja tehdä samoin, aivan kuin ei olisi muuta tehnyt elinikänään. Koko elämä oli vain pelkkää ääretöntä uskottelemista, ja omaa uskottelemistaan vahvensi sillä kun tiesi, että kaikki muut uskottelevat yhtä kiinteästi.

Kello seitsemän sinä iltana Petteri asteli noiden salaperäisten vaskiovien luo ja kosketti niitä, ja aivan oikein, sinipukuiset vartijat avasivat ne sanaakaan puhumatta eivätkä pienet messinkinappiset pojat katsahtaneetkaan Petteriin, kun hän käveli kirjanpitäjän luo ja kysyi Mr. Lackmania.

Ylhäinen kirjanpitäjä johdatti häntä edelleen puhelinlaitteen hoitajalle, joka oli vieläkin ylhäisempi, mutta joka alentui puhumaan torveensa ja sitten ilmotti Petterille että Mr. Lackman oli poissa ja oli sanonut palaavansa kello kahdeksan. Petteri oli menemäisillään ulos käyskentelemään kaduilla tunnin ajan, kun hän äkkiä muisti että kaikki muutkinhan uskottelivat olevansa jotakin muuta kuin olivat; ja niin hän marssi eteisen poikki erääseen suurista nahalla päällystetyistä nojatuoleista, joihin olisi mahtunut kolmekin Petteriä. Siinä hän istui ja jatkoikin istumistaan -- eikä kukaan sanonut mitään!

XXXVII.

Niin, tämä oli Olympian vuori ja nämä olivat jumalia; naisjumalilla oli jumalattoman vähän vaatteita yllään ja miesjumalilla enimmäkseen musta takki, ja laskoksiset paidanedut röyhentivät rintaa. Joka kerta kun yksi niistä puhutteli kirjanpitäjää, katseli Petteri ja ihmetteli että olikohan se tuo se Mr. Lackman? Hän olisi ehkä voinut erottaa miljoneerin tavallisesta ihmisjoukosta, mutta täällä oli jokainen miespuolinen jumala pukeutunut erikoisella huolella näyttääkseen miljoneeriltä, joten Petterin oli mahdoton varmuudella tietää.

Hänen kohdallaan eteisen toisella seinällä kohosi kymmenen jalkaa vahva pilari korkealla olevaan kattoon. Pilari oli tehty vaaleasta, viheriäjuovikkaasta marmorista, ja Petterin silmät seurasivat sitä latvaan saakka, jossa se leveni lumivalkoiseksi pilviryhmäksi, joka oli kerrassaan lumoova. Siinä oli neljä runsauden sarvea, yksi joka kulmalla, ja jokaisesta runsaudensarvesta valui kierteleviä ruusuköynnöksiä, ja ruusujen sisältä purki ulos toisia köynnöksiä, joissa näkyi olevan omenia ja lehtiä ja lisää ruusuja, joista taaskin lähti yhä uusia köynnöksiä kiemurrellen sinne tänne ja peittäen koko katon. Siellä täällä keskellä kaikkea tätä loistoa hymyili suuri poika-enkelin pää; neljä tällaista tyyneesti hymyilevää poika-enkelin päätä kurkisteli pilviryhmän kaikilla neljällä laidalla, ja Petterin silmät vaelsivat yhdestä toiseen ihmetellen tämän rakennustaiteen matemaattista tarkkuutta. Näitä pilareita oli neljätoista rivissä ja pilaririvejä oli neljä. Yhteensä viisikymmentäkuusi pilaria ja kaksi sataa kaksikymmentä neljä poikaenkelin päätä. Oli mahdoton laskea, kuinka monta runsaudensarvea ja kuinka monta ruusua ja omenaa siellä oli. Poika-enkelien päät olivat kaikki samallaisia, kaikki yhtä suuria ja hymy yhtäläinen; ja Petteri mietti -- kuinka monta päivää pitää kuvanveistäjän naputella saadakseen aikaan kaksi sataa kaksikymmentä neljä poika-enkelin hymyä?

Kaikkialla vallitsi sama runsas suuremmoisuus; ja se vaikutti Petteriin samoin kuin sen oli tarkotuskin vaikuttaa häneen -- häikäisyn ja pelonsekaisen kunnioituksen tunteen, käsityksen että ne, jotka asuivat tämän loiston keskellä, olivat väkeä, joille raha ei ollut minkään arvoista ja jotka voivat antaa rikkauksien virrata hyppysistään loppumattomana uomana, ja kaikki muukin täällä oli samallaista, samaa vaikutelmaa varten -- vieläpä jumalat ja jumalattaretkin! Joku niistä ehkä liukui ohitse komea jalokivikoriste päässään; ja Petteri huvittelihe aprikoimalla, montako jalokiveä koristeessa oli, aivan samoin kuin oli laskenut enkelien päät. Tai arvosteli mustasta pitsistä valmistettua pukua, joka oli reunustettu äärettömällä kärsivällisyydellä käsin kirjailluilla kultaisilla perhosilla -- niin monta jaardia tarpeita ja niin monta perhosta joka jaardilla! Voipa hän laskea kuinka monta välkkyvää kärkeä mustissa kengissä, tai seurata monimutkaisia juovia miltei läpinäkyvissä sukissa -- paitsi että oli noin tuuman verran sukanvartta näkymättömissä!

Petteri katseli kun nämä ihanat jumalattaret astuivat ulos hissistä ja liukuivat ruokailuhuoneeseen. Heidän pukimensa olisivat kauhistuttaneet joitakin muita, mutta Petterin mielestä, joka oli nähnyt Olympian vuoren kuvan, olivat ne aivan paikallaan. Se riippui katsantokannasta; jos kuvitteli jumalattaren olevan täydelleen puetun leuvasta varpaisiin saakka ja leikkeli saksilla vissin määrän vaatetta pois, tai jos kuvitteli jumalatarta luonnontilassa ja asetti hänen vyötäisilleen läpinäkyviä harsoja ja olkapäähän nauhan niitä kannattamaan.

Kaksi kertaa meni Petteri kirjanpitäjältä kysymään, oliko Mr. Lackman jo tullut, mutta ei häntä vielä ollut näkynyt; ja Petteri -- tullen rohkeammaksi, kuten kettu, joka puhutteli leijonaa -- käyskenteli ympäri eteistä, tarkastellen jumala-ryhmiä lähempää. Hän oli huomannut laajan parvekkeen joka ympäröi koko eteistä, ja sitä kutsuttiin "välilattiaksi"; hän päätti katsoa, mitä siellä on, ja kiipesi valkosia marmoriportaita ylös ja havaitsi siellä monta riviä nojatuoleja ja sohvia, jotka olivat päällystetyt harmaalla sametilla. Täällä nähtävästi oli naisjumalien olinpaikka, ja Petteri istuutui syrjään ja ihmetteli.

Aivan hänen edessään istui jumalatar, loikoen samettisohvalla, jonka selkänojaa pitkin hän oli ojentanut paljaan käsivartensa. Se oli vankka ja paksu käsivarsi ja sen omistajakin oli vankka ja paksu ja sillä oli vaaleankeltainen tukka ja paljon jalokiviä. Hänen katseensa harhaili laiskasti paikasta paikkaan. Silmänräpäykseksi pysähtyi se Petteriin, sitten kääntyi pois -- ja Petteri selvästi oivalsi ajatukset omasta mitättömyydestään.

Kuitenkin hän silloin tällöin salaa tarkasteli jumalatarta, ja pienen ajan kuluttua näki hän mielenkiintoisen näyn. Tällä Juno-jumalattarella oli sylissään kullalla kirjailtu laukkunen, ja hän avasi sen vetäen esille joukon salaperäisiä kojeita, joita hän alkoi käyttää; ensin tuli pieni kultanen käsikuvastin, jonka avulla hän tarkasti viehättävyyksiään; sitten pieni valkonen kasvojauhe-tupsu, jolla hän nokkelasti taputteli nenäänsä ja poskiaan; sitten jonkinlainen punanen tikku, jolla hän hioi huuliaan; sitten vaaleankeltainen tikku, jolla hän keveästi kosketti silmäkulmiaan. Sitten hän varmaankin huomasi pikkusen karvan, joka oli kasvanut sen jälkeen kun hän lähti pukuhuoneestaan. Petteri ei ollut varma tästä, mutta jumalattarella oli käsissään pienet pihdit, joilla hän näytti kiskovan jotakin leuvastaan. Hän kävi läpi tämän laajan, perinpohjaisen ja monimutkaisen "ruokkoamisen" välittämättä vähääkään ihmisistä, jotka kävelivät ohitse.

Petteri katsahti ympärilleen ja havaitsi että aivan samoin kuin jos yksi ihminen huoneessa haukottelee tai aivastelee, niin kaikilla muilla tekee itsepintaisesti mieli tehdä samoin, kaikki nämäkin parvekkeella olevat dianat ja junot ja hebet olivat äkkiä muistaneet pienet, kultaset tai hopeiset kuvastimensa, kasvojauheet ja punaset ja keltaset ja mustat tikkunsa. Toinen toisensa perästä tulivat turhuus- tai "natinki"-pussit päivänvaloon, ja Petteri ajatteli ihmeissään että Olympian vuori oli äkkiä muuttunut kauneustohtorin vastaanottohuoneeksi.

Petteri nousi taaskin ylös kävelemään ja tarkasteli jumalattaria, pieniä ja isoja, nuoria ja vanhoja, lihavia ja laihoja, sieviä ja rumia -- ja hänestä näytti että kuta lihavampia ja vanhempia ja rumempia ne olivat, sitä kiinteämmin ne tarkastelivat kuvastimiaan. Hän katseli heitä vesissä suin, sillä hän tiesi että täällä hän nyt oli keskellä korkeampaa elämää, sitä oikeaa olotilaa ja korkeinta kunniaa, mihin mies koskaan voi toivoa pääsevänsä, ja hän halusi nähdä kaiken, mikä näkyvää oli. Hän käyskenteli edelleen viattomana ja ilman pahoja aavistuksia ja kaksisataa poika-enkeliä hymyili hänelle muuttumatonta hymyään, eivätkä ne tienneet enempää kuin Petterikään, millaisen sekavan vyyhdin kohtalo oli hänelle valmistanut tuolla parvekkeella!

Eräässä suuressa sohvassa istui tyttö, hurmaava olento Irlannista, ja hänen tukkansa oli kuin päivänkoitto ja posket kuin omenat. Petteri katsahti häneen ja hänen sydämensä pysähtyi kolmen lyönnin ajaksi, jonka perästä se, korvatakseen hukattua aikaa, alkoi laukata kuin hullaantunut kilpa-ajohevonen. Hän tuskin voi uskoa, mitä hänen silmänsä sanoivat; mutta hänen silmänsä olivat varmat asiastaan, ne tiesivät; niin, hänen silmänsä olivat lukemattomat kerrat katselleet tuota päivänkoittoa muistuttavaa tukkaa ja noita omenankaltaisia poskia. Tyttö oli Nell, Jimjambon temppelin kamarineitsyt!

Hän katsoi poispäin Petteristä, joten hänellä oli aikaa vetäytyä takasin ja piilottautua erään pilarin taa, jossa hän seisoi kurkistellen ja katsellen tyttöä ja inttäen silmiensä kanssa. Se ei voinut olla Nell, ja kuitenkin se oli! Muuttunut Nell, Olympian vuorelle kohonnut Nell -- jumalatar, jolla oli vaaleanharmaa nauha keskiruumiilla ja sitä kiinnipitämässä kapeampi nauha molemmilla olkapäillä! Nell, joka loikoili mukavasti ja jutteli erään nuoren miehen kanssa, jonka kasvot muistuttivat tappelukoiraa ja jonka päivällispuku oli otettu räätälin ilmotuksesta kuukausilehdissä!

Petteri katsoi ja varttoi ja hänen sydämensä ei pysynyt alallaan. Petteri huomasi noina muutamina hetkinä että todellinen lempi on ruhjoova voima. Unohtunut oli pikku Jenni, unohtunut heinäleski, Mrs. James, ja Petteri äkkäsi että hän oli todella rakastanut vain yhtä naista eläissään, tuota Nelliä, Jimjambon temppelin irlantilaista kamarineitsyttä. Runoilijat ovat nähneet hyväksi kuvailla rakkautta pieneksi vallattomaksi jousimieheksi, ja nyt Petteri ymmärsi mitä he olivat tarkottaneet; nuoli oli läpäissyt hänet ja hänen oli pideltävä pilarista kiinni, jotta ei soluisi lattiaan.

XXXVIII.

Jonkun ajan kuluttua pari nousi ja käveli hissiin, Petterin seurassa. Hän ei uskaltanut mennä sinne, sillä hän äkkiä muisti että puku hänen yllään on köyhälistöläisen sotaavastustajan puku! Mutta Petteri oli varma siitä että Nell seuralaisineen ei mennyt rakennuksesta ulos, sillä heillä ei ollut päällysvaatteita; ja niin hän meni alas rappusia ja etsi läpi eteisen ja ruokailuhuoneen ja sitten meni kellarikerrokseen, josta kuului soittoa. Täällä oli myöskin suuri huone, joka oli laitettu salaperäisen itämaiseksi, jossa sähkövalotkin olivat kätketyt vale-kukkavihkoihin jokaisella pöydällä. Tätä huonetta kutsuttiin "grilliksi", ja sen lattiasta oli osa paljaana ja pienellä korokkeella oli soittokunta soittamassa.

Se oli oudointa musiikkia, mikä milloinkaan on tunkeutunut ihmiskorvaan! Jos Petteri olisi kuullut sitä ennenkuin näki Nellin, ei hän olisi sitä käsittänyt, mutta nyt sen tuskainen tahti sopi mainiosti niihin tunneryöppyihin, jotka rääkkäsivät häntä. Tämä musiikki voihki, ratisi ja vinkui; kuulusti kuin olisi repäisty vaatetta tai kuin höyrypillillä olisi ollut kiire. Se kiipesi vaivaloisesti taivaalle ja rysähti sieltä äkkiä alimpaan helvettiin. Ja soittajat tekivät kummallisia tuska-eleitä, luikerrellen, kiemurrellen, nytkähdellen, hypähdellen ja potkien. Petteri ei olisi ymmärtänyt hölynpölyä koko tuollaisesta musiikista, jolleivät puolialastomat jumalattaret ja mustatakkiset jumalat olisi sitä tanssiessaan selvästi kuvanneet. Nämä taivaalliset olennot liikkuivat lattiaa pitkin liukuen kuin luistelijat, kiemurrellen kuin käärmeet, pöyhistellen kuin kalkkunat, hypellen kuin jänikset ja astellen vakavasti kuin kameelit. Ne puristelivat toisiaan niinkuin karhut, jotka koettavat painaa vastustajansa kylkiluut sisään; ne vääntelivät ja hapuilivat kuin jättiläiskäärmeet, jotka koettavat niellä toisensa. Ja Petteri katsellessaan heitä ja kuunnellessaan heidän musiikkiaan, teki kummallisen huomion itsestään. Syvälle kätkettynä Petterin sisälle oli kaikenlaisten eläinten haamuja; Petteri oli joskus ollut jättiläiskäärme; Petteri oli joskus ollut karhu, Petteri oli kerran ollut jänis ja kameeli, kalkkuna ja kettu; ja nyt tuon oudon musiikin soidessa heräsivät nämä elukat hänen sielussaan. Ja niin Petteri oppi tietämään, mitä on "jazz" kaikkine kummannimisine ja uskomattomme muunnoksineen.

Myöskin Petteri huomasi että hän on joskus ollut luolaihminen ja lyönyt vastustajaansa päähän kivikirveellä ja raahannut tukasta tyttönsä pois. Kaiken tämän hän huomasi seisoessaan hotellin "grillin" ovella ja katsellessaan Jimjambon temppelin entistä kamarineitsyttä, kun tämä tanssi kalkkuna-laukkaa, ketunhölkkää, karhua ja aimohalausta miehen kanssa, jolla oli tappelukoiran naama.

Petteri seisoi kauvan aivan tyrmistyneenä. Nell ja tuo nuori mies istuivat erään pöydän ääreen syömään, mutta sittenkin Petteri vielä seisoi katsellen ja ihmetellen, mitä hänen tulisi tehdä. Hän tiesi ettei hänen sovi puhutella Nelliä tässä puvussa; hän ei mitenkään saisi Nelliä uskomaan että hän vain näyttelee osaa -- että hän, joka näytti varsin "menneeltä", todella olikin varakas ja tärkeätoiminen mies, sadan prosentin punaverinen patriootti, joka oli köyhälistöläisen rauhan-aatteen kannattajan salapuvussa. Ei, hänen täytyy odottaa, hänen täytyy pukeutua parhaimpiinsa ennenkuin hän voi puhutella Nelliä. Mutta sillaikaa voisi Nell mennä eikä häntä olisi helppo löytää tässä suuressa kaupungissa.

Tunnin parin päästä hänen onnistui keksiä keino ja hän kiiruhti ylikertaan kirjoitushuoneeseen ja kirjoitti kirjelapun.

'Nell: Tämän lähettää vanha ystäväsi, Petteri Gudge. Olen nyt rikas ja minulla on tärkeitä uutisia sinulle. Lähetä sana. Petteri.'

Hän sulki kirjelipun koteloon ja kirjotti päälle:

'Miss Nell Doolin.'

Sitten hän meni eteiseen ja antoi merkin yhdelle messinkinappisista pojista, jotka kulkivat sinne tänne hotellissa ja huusivat nimiä kimeästi jankaten; poika tuli ja hän pisti dollarin rahan tämän käteen ja selitti että "grillissä" oli nuori nainen, jonka pitää saada tämä kirje aivan heti. Se oli sangen tärkeä asia. Olisiko poika hyvä ja hommaisi kirjeen perille?

Poika: lupasi, ja Petteri seisoi ovella ja katseli, kun poika kulki edestakaisin pitkin käytäviä ja kimeästi kirkui: "Miss Nell Doolin! Miss Nell Doolin!" Hän meni aivan Nellin pöydän vieritse, lauloipa nimen vasten kasvojaankin, mutta Nell ei hievahtanutkaan.

Petteri ei tiennyt mitä ajatella, mutta hänen oli saatava tuo kirje Nellille. Ja kun poika palasi, osotti Petteri hänelle Nellin, ja poika kävi antamassa kirjeen Nellille. Petteri näki hänen ottavan sen -- ja kiiruhti pois, ja muisti äkkiä että hänhän onkin työssä. Hän riensi kirjanpitäjän luo ja kysyi Mr. Lackmania Kauhukseen hän kuuli että Mr. Lackman oli tullut, maksanut laskunsa ja lähtenyt matkalaukkuineen ja oli nyt tietämättömissä!

XXXIX.

Petterin oli puoliyön aikana mentävä tapaamaan McGivneytä ja tunnustamaan epäonnistumisensa. Hän selitti tehneensä parhaansa; hän oli kysellyt kirjanpitäjältä ja varronnut ja varronnut, mutta hänelle ei oltu sanottu kun Lackman saapui. Tämähän kyllä olikin totta, mutta se ei rauhottanut McGivneytä joka oli mustana kiukusta. "Olisit voinut ansaita tuhansia dollareita!" hän sanoi. "Hän on suurin kala, minkä voimme toivoa saavamme onkeemme."

"Tullenee kai hän takasin?" kysyi murheen murtama Petteri.

"Ei", selitti toinen. "Ne vangitsevat hänet hänen kotikaupungissaan."

"Mutta eikö se ole sama?" kysyi Petteri viattomasti.

"Voi perkele, kun sinä olet tyhmä!" oli McGivneyn vastaus. "Me halusimme saada hänet kiinni täällä, että olisimme voineet kyniä hänet itse."

Rotannaamainen mies ei ollut tarkottanut sanoa Petterille niin paljoa, mutta raivossaan se lipsahti häneltä. McGivney ja pari hänen ystäväänsä olivat suunnitelleet saattaa tämä nuori miljoneeri ansaan ja säikäyttää hänet puolikuolleeksi, jotta hän olisi halukas pulittamaan muutamia tuhansia päästäkseen pois. Petteri olisi voinut saada osansa näistä rahoista, mutta oli ollut kylliksi tyhmä antaakseen linnun lentää tiehensä.

Petteri esitti että hän seuraisi tätä nuorta miestä tämän kotikaupunkiin ja jotenkin houkuttelisi hänet takasin McGivneyn ulottuville. McGivney raivosi vähän aikaa, mutta lopulta myönsi että se ehkä voisi käydä päinsä. Hän aikoi puhua tästä niille muille ja sanoa sitten Petterille, miten menetellä. Mutta pahuus! -- kun Petteri luki iltalehteä seuraavana päivänä, näki hän siinä uutisen, jonka mukaan nuori Lackman astuessaan junasta sinä aamuna kotikaupungissaan oli vangittu; hänen koulunsa oli tarkastettu ja puoli tusinaa sen opettajista asetettu vankilaan, tonni punikkikirjallisuutta oli otettu takavarikkoon ja paljastettu parvi mitä vaarallisimpia salajuonia maan turvallisuutta vastaan!

Petteri luki uutisen ja havaitsi että hänellä tulee olemaan taaskin myrskyävä kohtaus isäntänsä kanssa. Mutta hän tuskin ajatteli sitä lainkaan, sillä jotakin oli tapahtunut muutama minuutti sitten, jotakin tavattoman paljon tärkeämpää. Asiapoika oli tuonut hänelle kirjelipun ja sykkivin sydämin oli hän sen repinyt auki ja lukenut:

'No, samapa se. Kohtaa minua Guggenheimin osastokaupan odotushuoneessa kello kaksi tänään iltapäivällä. Mutta jumalan tähden, unohda Nell Doolin.

Sinun, Edythe Eustace.'

Ja niinpä Petteri oli pukeutunut paraimpiinsa -- niihin samoihin, joissa vietti kuherruskuukautensa heinälesken kanssa -- ja oli matkalla kohtaamispaikalle tuntia liiaksi aikaseen. Lopulta tuli Nell, puettuna siten, että jokainen vaatekappale kirkui ja huusi että omistaja liikkuili kaikkein korkeimmissa piireissä, joissa kallis hinta ei merkitse mitään. Kun he puhuivat, pälyili Nell taakseen tuon tuostakin ja selitti että Ted Crothers, se mies, jolla oli tappelukoiran naama, oli sangen pelättävä ja että hänestä oli vaikea päästä eroon, sillä hänellä ei ollut mitään tekemistä aamusta iltaan.

Suuren osastokaupan odotushuone ei ollut paikka, jonka Petteri olisi valinnut vuodattaakseen sydämensä, mutta hänen oli tyydyttävä siihen, joten hän kertoi Nellille että hän rakastaa häntä, että hän ei tulisi koskaan rakastamaan ketään muuta, ja että hänellä nyt oli läjittäin rahaa ja oli kavunnut jo korkealle hyvinvoinnin tikkaita ylös. Nell ei nauranut hänelle enään niinkuin Jimjambon temppelissä, sillä oli helppo nähdä ettei Petteri ollut enää astioiden pesijä, vaan maailmanmies, jossa oli jotakin salaperäisen kiinnittävää. Nell halusi heti tietää, mitä hän teki; mutta Petteri ei kertonut, vaan sanoi sen olevan mitä synkimmän salaisuuden, ja lisäsi että vala estää häntä kertomasta. Nämä olivat saksalaisten urkkijain ja pommisalaliittojen aikoja, jolloin kuninkaat, kaiserit ja tsaarit lähettelivät Amerikaan rahoja kaikellaisia mahdollisia ja mahdottomia tarkotuksia varten, myöskin hallituksen kontrahtien ja salaisten sopimusten aikoja, jolloin sellaisten hotellien kuin de Soto eteisissä ja yksityishuoneissa omaisuuksia rakennettiin ja hävitettiin joka tunti. Niinpä olikin Nellin helppo uskoa salaisuuden olevan todellisen, ja -- naisten tavoin -- hän keskitti kaiken tarmonsa arvatakseen mikä se oli.