Part 8

Ja he olivat vieläkin iloisempia, kun huomasivat, miten heitä vankilassa kohdellaan. Tavallisesti oli poliisien tapana kohdella punikeita sangen nöyryyttävästi. Niitä asetettiin ympäri pyörivään "astiaan" -- teräslaitokseen, jossa oli useita koppeja ja jota pyöritettiin veivistä. Päästäkseen johonkin koppiin oli koko "astiaa" käännettävä ympäri, kunnes kysymyksessä oleva koppi tuli oven kohdalle, joka seikka merkitsi sitä, että kaikki kopeissa olijat saivat vapaakyytiä ruosteisen koneiston räminän ja kitinän säestyksellä; ja se myöskin merkitsi sitä, ettei kukaan voinut nukkua pitkästi yhtämittaa. "Astia" oli niin pimeä, ettei siellä olisi voinut lukea, vaikka olisi saanutkin kirjoja tai sanomalehtiä. Ei voinut tehdä mitään muuta kuin polttaa savukkeita ja pelata noppaa, tai kuunnella rikoksellisten riettaita juttuja, tai miettiä kostoa yhteiskunnalle kun pääsee joskus ulos.

Mutta vankilarakennuksen uudessa siivessä oli muutamia koppeja, jotka olivat puhtaita ja valoisia ja hyväilmaisia, sillä ne eivät olleet kuin kolmen tai neljän jalan päässä ikkunarivistä. Näihin koppeihin asetettiin tavallisesti "parempia" rikoksellisia -- naisia, jotka olivat katkasseet kaulan rakastetultaan, rosvoja joiden oli onnistunut ennen kiinnijoutumistaan kätkeä saaliinsa, ja pankkiireja, jotka olivat rosvonneet kokonaisia kaupunkeja. Mutta nyt, suureksi ihmeeksi viidelle näistä kuudesta sodan vastustajista, koko roikka pantiin yhteen häistä suurista kopeista, ja heidän sallittiin hankkia itselleen lukemista ja saivat ostaa ulkopuolelta ruokaa. Näiden olosuhteiden vallitessa marttyyrinä olo tuntui pilkalta, ja roikka alkoikin nauttia elämästään. Ei kenenkään päähän pälkähtänyt että Petteri Gudge oli syynä heidän hyvinvointiinsa. He johtivat sen, niinkuin ranskalaiset sanovat, "kauniista silmistään."

Siellä oli Donald Gordon, joka oli hyvissä varoissa olevan liikemiehen poika ja oli ollut yliopistossa, mutta ajettu sieltä tiehensä, koska hän oli ymmärtänyt kristinuskon periaatteet liian kirjaimellisesti ja alkanut saarnaamaan niitä yliopiston alueella. Siellä oli isokasvuinen, vahvarakenteinen tukkityöläinen pohjoisesta, nimeltään Jim Henderson joka oli ajettu pois tukinhakkuupaikoista samoista syistä, ja jolla oli kamalia kertomuksia tukkityöläisen elämän julmuudesta ja kovuudesta. Siellä oli ruotsalainen merimies, nimeltä Gus, joka oli käynyt joka satamassa koko maailmassa, ja nuori juutalainen sikarityöläinen, joka ei koskaan ollut käynyt poissa American Citystä, mutta mielikuvituksissaan matkustellut vieläkin laajemmalti.

Kuudes mies oli Petterin mielestä oudoin luonne kaikista -- ujo, haaveileva mies, jonka silmät olivat niin täynnä tuskaa ja kasvojen ilme niin murheellinen että teki kipeää, kun katsoi häntä. Hänen nimensä oli Duggan, ja hänet tunnettiin liikkeessä "hoopo-runoilijana." Hän kirjoitteli runoja, loppumattomia runoja, joissa kuvaili yhteiskunnan hylkyjen elämää; hän haki itselleen lyijykynän ja paperia ja istuutui yksikseen kopin nurkkaan tuntikausiksi, ja toiset puhuivat kuiskaten kunnioituksesta hänen työtään kohtaan ja jotteivät häntä häiritsisi. Petteristä näytti että hän kirjottelee senkin ajan, jonka toiset nukkuivat. Hän kirjotteli runoja vankitovereistaan, pian sen jälkeen hän kirjotteli runoja vartijoista ja toisista vangeista, jotka olivat siinä osassa rakennusta. Väliin hänellä oli vaikutelma-leimauksia ja hän kirjotti runoja kuin tuskassa; väliin taas hän vajosi takasin epätoivoonsa ja sanoi että elämä on helvettiä ja oli lapsellista kirjottaa siitä loppusointuja.

Amerikassa ei ollut osaa, jossa hän ei ollut käynyt, eikä hylkyjen elämässä murhenäytelmää, jota hän ei olisi nähnyt. Hän oli niin täynnä näkemiään kärsimyksiä, ettei hän voinut muusta puhuakaan. Hän kertoi miehistä, jotka olivat kuolleet janoon hiekka-aavikolla, kaivosmiehistä, jotka olivat viikkokaupalla olleet sulettuina räjähtäneeseen kaivokseen, tulitikkutehtaan työläisistä, joilta myrkytyksen vaikutuksesta olivat pudonneet hampaat, kynnet ja vieläpä silmätkin. Petteri ei voinut käsittää syytä tällaiseen ainaiseen apeuteen -- sellaiseen loppumattomaan ruikutukseen elämän hirmuista. Se pilasi hänen iloisen mielensä vankilassa -- se oli vieläkin pahempaa kuin pikku Jennin puheet sodasta!

XXXIII.

Yksi Dugganin runoista kertoeli miesparasta, jonka nimi oli Slim ja joka oli "lumensyöjä", se on, kokainin nauttija. Tämä Slim kulki katuja New Yorkissa talvisaikaan ilman yösuojaa, ja hänen tapanaan oli hiipiä iltasin konttorirakennusten pesuhuoneisiin viettämään yönsä. Jos hän laskeutui makaamaan, niin hänet huomattiin ja heitettiin kadulle, ja ainoa keino pysyä turvassa oli istua; mutta kun hän nukahti, putosi hän istuimelta -- sen vuoksi piti hän taskussaan nuoranpätkää ja sitoi itsensä istuvaan asemaan.

Mitäs hyvää oli tuollaisesta jutusta? Petteri ei halunnut kuulla mitään sellaisista ihmisistä! Hän olisi mielellään lausunut julki inhonsa, mutta hänen oli pakko peittää se. Hän nauroi huudahtaessaan: "Kaikkivaltias Kristus, Duggan, etkö voisi lausua jotakin, jossa on vähän naurua? Et kai luule että sosialistien tehtäviin kuuluu löytää parannuskeino huumausaineiden käyttäjille? Se on varmasti seikka, jota ei ole synnyttänyt voittojärjestelmä."

Duggan hymyili katkerinta hymyään. "Jos tämänpäiväisessä maailmassa on mitään kurjuutta, jota voittojärjestelmä ei pidä yllä, niin haluaisin nähdä sen. Luuletko että huumausaineet myyvät itse itsensä? Jollei niiden kauppaamisessa olisi voittoa, niin luuletko että niitä saisivat ostaa muut kuin lääkärit? Mistäs sinä olet saanut sosialismisi?"

Ja Petteri perääntyi nopeasti. "Niin kyllä, kyllä tiedän tuon. Mutta täällä sinä olet sulettuna vankilaan, koska haluaisit muuttaa järjestelmää. Eikö sinulla ole oikeutta levätä sillä aikaa kuin olet täällä?"

Runoilija katsoi häneen vakaana kuin huuhkain. Hän pudisti päätään. "Ei", sanoi hän. "Koska meillä on hyvä ja mukava olo täällä vankilassa, niin onko meillä oikeutta unohtaa niiden kurjuutta, jotka ovat ulkopuolella?"

Toiset nauroivat, mutta Duggan ei ollut tarkottanut laskea leikkiä lainkaan. Hän kohosi hitaasti seisaalleen ja ojennetuin käsin, niinkuin olisi tarjonnut itsensä uhrieläimeksi, hän lausui:

'Niin kauvan kun on alempi luokka, kuulun siihen.

Niin kauvan kun on rikollisia, kuulun niihin.

Niin kauvan kun yksikään on linnassa, en ole vapaa.'

Sitten hän istuutui ja peitti kasvonsa käsillään. Tämä joukko "raakoja työmiehiä" oli vakavana vaiti. Vähän ajan kuluttua Gus, se ruotsalainen merimies, arvellen ehkä että Petterin nuhteet olivat liian ankarat, sanoi arasti: "Toveri Gudge on jo ollut kaksi kertaa vankilassa."

Ja runoilija katsoi ylös, ojensi Petterille kätensä ja sanoi: "Tiedänhän sen." Ja puristettuaan Petterin kättä toverillisesti hän jatkoi: "Ja nyt kerron jutun, jossa on naurua."

Kerran, kertoi Duggan, oli hän työskennellyt eräässä liikkuvien kuvien valmistuspaikassa, jossa tarvittiin kulkureita ja kaikellaisia hylkyjä lisäväeksi. Valmisteltiin muuatta "valmistuneisuus"-kuvaa ja siinä piti olla eräässä kohtauksessa joukko agitaattoreita ja muita heittiöitä ryöstämässä erään pankkiirin palatsia. Haalittiin kokoon pari sataa oikeaa kulkuria ja yhteiskunnan hylkyä ja nämä vietiin kuorma-autoilla erään oikean pankkiirin palatsille, ja johtaja piti esikartanossa puheen, selittäen tälle lisäväelle, mitä sen oli tehtävä. "Kuulkaapas nyt" sanoi hän, "muistakaa että se 'jeppe', joka omistaa tämän talon, on juuri se sama mies, jolla on kaikki ne rikkaudet, mitä te olette tuottaneet. Te olette pennittömiä ja te tiedätte että hän on ryöstänyt teitä ja te vihaatte häntä. Te olette kokoontuneet hänen pihaansa ja tulette ryöstämään hänen kotinsa; ja jos saatte hänet itsensä käsiinne, niin tulette repimään hänet kappaleiksi sen takia, mitä hän teille on tehnyt." Ja johtaja jatkoi tähän samaan suuntaan, kunnes lopulta Duggan keskeytti hänet, sanoen: "Kuulkaapas, herra, ei meitä tarvitse neuvoa. Tämä on oikea palatsi, ja me olemme oikeita heittiöitä."

Arvattavasti toiset havaitsivat tuon "naurun" tässä jutussa koskapa he sille jonkun aikaa naureskelivat. Mutta se vaan lisäsi Petterin vihaa näitä punikkeja kohtaan; se sai hänet yhä selvemmin huomaamaan että he eivät olleet muuta kuin roikka "äkäpusseja", joitten veri varmaankin oli vihreää sapesta ja kateudesta. He vihasivat kaikkia, jotka olivat elämässä menestyneet -- vain siksi, että he olivat menestyneet! No, _he_ eivät kuitenkaan koskaan tule menestymään; samapa vaikka he ikänsä ulisisivat -- mutta suurin osa Amerikan työläisistä omasi järjellisen kannan suurmiehiä kohtaan, jotka saivat aikaan suuria asioita. He eivät halunneet ryöstää suurmiehen asuntoa; he ihailivat häntä siksi, että hänellä oli palatsi ja seurasivat hänen johtoaan mielellään.

Oli aivan kuin Henderson, tukkityöläinen, olisi lukenut Petterin ajatukset. "Jumalani!" sanoi hän. "Kuinka ääretön työ on saada työväenluokka hereille!" Hän istui vuoteensa laidalla, suuret hartiat läjässä ja korkea otsa rypyssä miettiessään miten olisi mahdollista lisätä tyytymättömyyttä maailmaan. Hän kertoi muutamasta tukkimetsästä, missä hän oli ollut työssä -- niin kovaa ja vaarallista oli työ ollut, että yhden talven kuluessa oli seitsemän miestä menettänyt henkensä. Mies, joka omisti metsän ja hakkautti tukit, oli saanut maan kynsiinsä mitä katalimpien kansan varojen huijausten ja petosten kautta; ja työläisten asunnot olivat saastaiset, syöpäläiset valloillaan, ruoka mätää, palkat huonot ja kohtelu eläimellistä. Ja keväällä tuli työmaalla käymään omistajan poika kuherrusretkensä yhteydessä nuorine vaimoineen. "Ja jessus", sanoi Henderson, "jos olisitte nähneet noiden hölmöjen kerääntyvän nuoren parin ympärille ja kirkuvan kurkkunsa käheiksi! Ja he eivät tehneet tätä vahingossa; he todellakin pitivät noista kahdesta nuoresta tyhjäntoimittajasta!"

Sitten otti sananvuoron merimies Gus, naama niin leveässä hymyssä että hänen hampaansa paljastuivat ja näkyi aukko, josta kolme hammasta oli isketty pois rautaisella köysipuikolla. Hän selitti että olosuhteet merimiehillä olivat aivan samallaiset. He eivät koskaan nähneetkään laivojen omistajia, eivät edes tienneet niiden ihmisten nimiä, jotka nauttivat tulokset heidän työstään, mutta kuitenkin olivat uskollisia kuin mielipuolet laivoille, joissa olivat työssä. Voipa käydä niinkin, että joku vanha ja raihnainen rahtilaiva lähetetään merelle tarkotuksella upottaa se, että omistajat saisivat vakuutusrahat. Mutta nuo merimiesparat rakastavat tuota risaista romuläjää niin, että menevät sen kanssa pohjaan -- tai ehkä yliluonnollisin ponnistuksin pelastavat sen, omistajien sanomattomaksi mieliharmiksi!

Ja näin täytyi Petterin tuntikausia yhtämittaa kuunnella loruilua köyhien kärsimistä vääryyksistä ja rikasten tekemistä rikoksista. Hänet oli tuomittu viideksitoista päiväksi kuuntelemaan sosialistien pötyä! Ja jokaisella näistä miehistä oli hieman eri käsitys siitä, miten maailmaa olisi hallittava ja jokaisella oli eri käsitys siitä, miten asiat on muutettava. Elämä oli yhtämittaista taistelua omistavain ja omistamattomain välillä, ja kysymystä siitä, miten omistamattomat tulisivat poistamaan omistajat kutsuttiin "menettelytavaksi." Kun puhuttiin "menettelytavasta", niin käytettiin pitkiä teknillisiä sanoja, joita tavalliset kuolevaiset eivät ymmärtäneet. Petteristä tuntui että joka kerta kun hän vaipui uneen, oli tuutilaulu täynnä sanoja sellaisia kuin köyhälistö ja yliarvo ja ansaitsematon voitto, possibilismi ja impossibilismi, poliittinen toiminta, suora toiminta, joukkotoiminta ja ijankaikkinen rengas syndikalisti-anarkisteja, anarkisti-sosialisteja, kommunisti-anarkisteja ja sosialistisyndikalisteja.

XXXIV.

Tällaisessa seurassa tuli Petterin salapoliisi-kasvatus ihan kuin pakosta täydennetyksi. Hän kuunteli ja kuunteli, ja vaikka hän ei uskaltanut tehdä muistiinpanoja, hän pani erikoisia seikkoja tarkasti talteen muistiinsa, ja kun hän tuli ulos vankilasta, voi hän antaa McGivneylle jotakuinkin tarkat tiedot American Cityn eri järjestöistä ja niiden jokaisen suhteesta sotakysymykseen.

Petteri huomasi että McGivneyn juoni oli onnistunut mainiosti. Petteri oli nyt marttyyri ja sankari; hänen asemansa "vasemmistolaisena" oli varma, ja jokainen, joka uskalsi sanoa sanankaan häntä vastaan, sai "kuulla kunniansa." Eikä kukaan halunnutkaan sanoa paljoa. Petterin vihollinen, Pat McCormick, oli poissa, hän oli järjestämässä öljykaivostyöläisiä.

Näköjään oli Duggan ruvennut pitämään Petteristä, koska hän otti hänet mukaansa tapaamaan joitakin hänen ystävistään, jotka asuivat vanhassa, hylyksi jääneessä makasiinissa, jossa sattui olemaan ikkunoita katossa; tämä teki jokaisen huoneen "atelieriksi", joita radikalit vuokrasivat ja elivät niissä jonkinlaista "mustalaiselämää." Useimmat niistä olivat nuoria, mutta oli pari vanhempaakin; niillä oli pehmeäkauluksiset paidat, pehmeät kaulaliinat, tai ei liinoja lainkaan, ja sormet aina maalissa. Heidän elämäntarpeensa olivat yksinkertaiset; kaikki heidän vaatimuksensa sisältyivät määräämättömään määrään vaatetta ja maaleja, muutamiin savukkeihin -- ja vielä oli välttämätöntä saada silloin tällöin suolakurkku tai vähän hapankaalia ja pullo olutta. Ne istuivat kaiket päivät telineittensä edessä maalaten mitä odottamattomimpia tauluja -- vaaleanpunaisia pilviä, vihreäkasvoisia naisia, sinipunervaa ruohoa ja käsittämättömiä töherryksiä, joita he kutsuivat "Nainen ja sinappi-astia" ja "Alaston tulemassa rappusia alas." Ja oli toisia, niinkuin esimerkiksi Duggan, jotka kirjottelivat runoja aamusta iltaan, hakaten kirjotuskonetta, jos vaan olivat onnistuneet vuokraamaan tai lainaamaan sen. Oli useita, jotka lauloivat, ja yksi, joka soitti huilua ja pani kaikki toiset repimään tukkaansa. Siellä oli muiden muassa muuan poika maaseudulta, joka sanoi karanneensa kotoaan sen vuoksi, että koko perhe veisasi virsiä pitkät sunnuntait -- eikä yhdelläkään ollut musiikkikorvaa ollenkaan.

Tällaiset ihmiset sanoivat mitä vallankumouksellisempia lauseita, mutta Petteri huomasi pian, että nämä puheet eivät mitään tarkottaneet. He helposti rauhottuivat, kuin olivat läimäyttäneet jonkun maaliläjän kankaalle tai hetken hirveästi muokanneet pianoa. Tosivaaralliset punikit eivät olleet täällä; ne olivat piilossa konttoreissaan ja luolissaan, joissa ne tekivät työtä synnyttääkseen lakkoja ja agiteerasivat työväestöä ja valmistelivat palo-kirjallisuutta, jota sitten levittivät köyhien keskuuteen.

Sellaisia tapasi sosialistiosastossa ja I.W.W. liiton huoneustossa, ja vielä useissa muissa klubeissa ja kiihotusyhdistyksissä, joita Petteri tutki ja joihin hänet mielellään otettiin jäseneksi. Sosialistiosastossa käytiin ankaraa kamppailua sotakysymyksestä. Mikä tulee olemaan puolueen kanta? Oli ryhmä, kylläkin verrattain pieni, joka ajatteli että sosialismin etujen mukaista olisi avustaa liittolaisia nujertamaan kaiseri. Oli toinen ryhmä, suurempi ja varmempi, joka ajatteli että sota oli yksinkertaisesti liittolaismaiden kapitalistien salaliitto siepata maailmanvalta käsiinsä, ja tämä ryhmä halusi että puolue asettaisi olemassaolonsa vaaraan alkamalla taistelun Amerikan osanottoa vastaan. Nämä kaksi ryhmää koettivat levittää mielipiteitään osaston jäsenistöön, joka näytti olevan ymmällä kysymyksen laajakantoisuuden ja väitteiden monimutkaisuuden takia. Petterille oli annettu määräys liittyä äärimmäisiin sodan vastustajiin; ja ne olivat niitä, joiden luottamukseen hän nyt tunkeutui, ja ne olivat myöskin liikkeen rajupäisimmät, ja McGivneyn määräysten mukaan tuli hänen saada aikaan niin paljon hälinää ja ääntä kuin mahdollista.

I.W.W. liiton huoneustossa oli toinen joukko, joka pohti suhdettaan sotaan. Olisiko paras synnyttää lakkoja ja tehdä maan pääasiallisimmat teollisuudet tehottomiksi? Vai olisiko viisainta rauhallisesti jatkaa kiihotustyötään varmassa tiedossa, että lopulta työläiset kuitenkin väsyvät sotaseikkailuun, johon heidät oli peijattu? Jotkut näistä "tuplajuulaisista" olivat samalla kertaa sosialistipuolueen jäseniä ja ottivat osaa toimintaan molemmissa järjestöissä; kaksi niistä, Henderson ja Gus Lindström, oli ollut Petterin kanssa vankilassa ja siitä lähtien hänen ystäviään.

Vielä tapasi Petteri rauhanaatteen ajajat, "kansanneuvoston", niinkuin he itseään nimittivät. Useat näistä olivat uskonnollisia, pari pappia, Donald Gordonkin kuului heihin, ja sekava kokoelma naisia -- tunteellisia nuoria tyttöjä, jotka värisivät ajatellessaan verenvuodatusta ja kyynelkasvoisia äitejä, jotka eivät halunneet että heidän lemmikeitään olisi viety sotaan. Petteri havaitsi heti että nämä äidit eivät olleet "omantunnon syiden" kannalla. Jokainen ajatteli vain omaa poikaansa eikä mitään muuta. Petteriä hermostutti tämä ja hän piti erikoisesti huolta siitä, että noiden äitien lemmikit tekivät velvollisuutensa.

Hän oli eräässä rauhanaatteen kannattajien kokouksessa muutaman koulunopettajan luona. Siellä pidettiin sydäntäsärkeviä puheita ja lopuksi pikku Ada Ruth, se runoilijatar, nousi ylös ja halusi tietää, onko tuo puhe kaikki mitä heiltä voi odottaa, vai uskaltavatko he järjestyä todella toimimaan jotakin asevelvollisuutta vastaan? Eivätkö he edes mene kadulle ja laita kulkuetta vastalausetauluineen ja käy vankilaan, niinkuin toveri Petteri Gudge niin jalosti on tehnyt?

Toveri Petteriä pyydettiin puhumaan "muutamia sanoja." Toveri Petteri selitti ettei hän ole mikään puhuja; teot puhuvat voimakkaammin kuin sanat, ja että hän oli koettanut osottaa selvästi, mitkä hänen mielipiteensä ovat. Tämä pani toiset häpeemään ja he päättivät astua rohkeasti esiin. "Asevelvollisuusvastaisen liiton" presidentiksi valittiin Ada Ruth ja sihteeriksi Donald Gordon -- ja liiton jäsenluettelon sai McGivney käsiinsä samana iltana.

XXXV.

Tällä aikaa oli maa valmistautunut sotaan. Suunnatonta sotakoneistoa muodostettiin ja yleinen innostus kohosi. Kongressi oli hyväksynyt tavattoman suuren lainan, koko maan käsittävä agitatsioni oli järjestetty ja neljän minuutin miesten puheet kaikuivat Mainesta Californiaan. Petteri luki American City "Timesiä" joka aamu ja siinä oli valtiomiesten puheita, pappien saarnoja, kuvia ja toimitusartikkeleita -- kaikki tulvillaan kuohuvaa isänmaallisuutta. Petteri sulatti nämä ja hänen sielunsa muuntui. Tähän asti oli Petteri elänyt itseään varten; mutta jokaisen järkeään käyttävän miehen elämässä tulee hetki, jolloin hän huomaa ettei hän itse ole ainoa tärkeä tekijä maailmassa, ainoa, jota tulee palvella. Petterillä oli usein ollut omantunnon vaivoja, epäilystä siitä, elikö hän oikein. Petterin, niinkuin kaikkien muidenkin, täytyi omata elämässään uskonto, ihanne.

Punikeilla oli uskonto, jos niin haluaa sanoa; mutta Petteri ei hyväksynyt tätä uskontoa. Ensiksikin se oli alhainen; siihen kuuluvat olivat vailla elämän hyvyyksiä; vaikutusvaltaa ja sitä helppoa elämää, joka johtuu vallasta. Ne elämöivät ja olivat äänekkäitä ja yhtä vastenmielisiä Petterille kuin holirollarit. Ja sitten ne aina muistuttivat elämän varjopuolista; ja kukapa viitsii ijankaiken kuunnella itkua, kun tarjolla ovat kaikki maailman ihanat, loistavat ja mukavat nautinnot?

Mutta tässä nyt oli uskonto, jota Petteri oli kauvan kaivannut. Nämä papit, jotka puhtaihin, lumivalkoisiin vaippoihin puettuina saarnasivat kirkoissa, joissa oli kultaiset alttarit ja värilliset ikkunat; nämä valtiomiehet, joiden päätä ympäröi maineen sädekehä ja joiden korvissa aina kaikuivat tuhansien hyvä-huudot; nämä mahtavat teollisuuskapteenit, joiden nimet olivat tarumaisen voimakkaita -- jos ne kirjotettiin paperille, niin ne saivat kaupunkeja nousemaan erämaahan, ja taas tuhoutumaan myrkkykaasujen ja tykinkuulasateen alla; nämä American City "Timesin" toimittajat ja pilakuvien piirtäjät, joilla oli maailman kaikki viisaus ja oppi -- kaikki tällaiset yhdessä muodostivat Petterille uskonnon ja ihanteen ja valmiina ojensivat sen hänelle muodossa, jonka hän ymmärsi. Petteri voi vain jatkaa yhä edelleen samaa mitä hän on tehnyt tähänkin asti, mutta ei enää Petteri Gudgen, muurahaisen, nimissä, vaan nimissä satamiljoonaisen kansan, jolla oli hinnattomat muistot entisyydestä ja epämääräiset toiveet tulevaisuudesta; hän tulee tekemään työnsä patriotismin pyhässä nimessä -- ja vieläkin pyhemmän nimissä, kansanvallan. Ja -- mikä oli kaikkein mukavinta -- American Cityn suurliikemiehet, jotka olivat perustaneet Guffeyn salapoliisilaitoksen, tulevat yhä edelleenkin maksamaan kustannukset, joten Petteri yhä edelleenkin tule saamaan viisikymmentä dollaria viikossa ja kulut palvellessaan tuota pyhää asiaa!

Tähän aikaan oli muodissa että puhujat kilpailivat keskenään siitä, kuka voi mennä etemmäs äärimmäisyyttä kohti isänmaallisuudessa, ja Petteri luki näitä lausuntoja ja ihaili niitä; ne vähitellen syöpyivät häneen ja hänestä tuntui kuin olisi hän itse keksinyt ne. Hän alkoi ahnehtia yhä enemmän tällaista sielunruokaa; ja olihan sitä aina uutta saatavissa -- kunnes Petterin sielu ajettui, ikäänkuin se olisi pumpattu ilmaa täyteen. Petteristä tuli hirveän isänmaallinen, yli-patriootti; Petteri oli punaverinen amerikalainen eikä mikään ällänlättä; Petteri oli "uros-amerikalainen", sadan prosentin amerikalainen -- ja jos olisi ollut mahdollista, olisi hänestä tullut sadan yhden prosentin amerikalainen. Petteri oli niin amerikalainen, että kun hän vain näki ulkomaalaisen, tuli hän täyteen tappeluintoa. Niin ja ne punikit -- Petterin täytyi kauvan miettiä voimasanoja, jotka kuvaisivat hänen tunteitaan. Mutta muuan kuuluisa pappi pelasti hänet pulasta sanoen että jos hän saisi toiveensa täytetyksi, niin kaikki punikit lastattaisiin kivilaivaan, jonka purjeet ovat lyijystä ja heidät lähetettäisiin purjehtimaan kohti helvettiä.

Petteriä suututti yhä enemmän ja enemmän se, ettei jo alettu toimiin. Kuinka paljon todisteita se oikeastaan tarvitseekaan, tuo raitiotrusti? Kerran toisensa perästä teki Petteri tämän kysymyksen McGivneylle, joka vastasi: "Älä hätäile. Saathan palkkasi joka viikko. Mikäs sinua vaivaa?"

Petteri jo otti persoonalliseksi loukkaukseksi sen, että nämä punikit tuomitsivat aatteen, jonka hän oli omaksunut. He kaikki pitivät Petteriä toverinaan ja olivat hyvin ystävällisiä; mutta Petteri tiesi mitä he ajattelisivat hänestä, kun tietäisivät totuuden, ja tämä kuviteltu halveksiminen poltti häntä kuin happo. Jos kääntyi puhe vakoojiin ja ilmiantajiin ja silloin nämä punikit tyhjensivät solvaavan sanavarastonsa ja Petteri luonnollisesti kohdisti joka sanan itseensä ja villiintyi raivosta. Häntä halutti antaa takasin samalla mitalla; hän odotti päivää, jolloin hän saisi kostaa lyömällä näitä punikkeja vasten kasvoja.

XXXVI.

"Nyt", sanoi McGivney eräänä päivänä, "on minulla hyvä uutinen sinulle. Pääset kermakerroksen pariin joksikin ajaksi."

Ja rotannaamainen mies selitti että eräässä naapurikaupungissa asuu mies, jonka sanotaan olevan monimiljoneeri, ja kirjottaneen kirjan sotaa vastaan ja joka muutenkin avustaa rahallisesti rauhanaatetta ja kapinallisuutta. "Tuo roikka käyttää paljon rahaa painotöihin", sanoi McGivney, "ja olemme kuulleet että tämä Lackman on rahapussina. Meille on ilmotettu että hän tulee olemaan kaupungissa huomenna, ja sinun pitää ottaa selvää kaikista hänen asioistaan."

Petteri tulee kohtaamaan miljoneerin! Petteri ei ollut koskaan tuntenut yhtään näistä onnellisista ihmisistä, mutta hän ihaili heitä -- hän oli aina ihaillut heitä. Siitä saakka kun hän oli oppinut lukemaan, oli hän etsinyt sanomalehdistä kertomuksia heistä ja kuvia heistä ja heidän palatseistaan. Hän oli lukenut näitä juttuja niinkuin lapsi lukee tonttutaruja. Ne olivat hänen aave-olentojaan, jotka kuuluivat jokapäiväisyyttä olevaan maailmaan, yläpuolelle tuskien ja epämukavuuksien.