Part 7

Oli vain yksi henkilö, jolle Petteri uskoi salaisuuksiaan, ja se oli McGivney. Petteri ei voinut salata McGivneyltä sitä, että häntä painosti morsiamensa kadottaminen; ja niinpä McGivney ottikin asiakseen "pönkittää" Petterin mieltä. Tämä punikkien aisoissa pitäminen oli vaarallista työtä, varsinkin siksi että niiden opit olivat niin kavalia, ne olivat niin pirullisen viekkaita koettaessaan vaikuttaa ihmisten järkeen. McGivney oli nähnyt useamman kuin yhden miehen alkavan tekemällä pilkkaa heidän aatteistaan, mutta lopulta oli tämä sama mies muuttunut yhdeksi heistä. Petterin on varottava tuota vaaraa.

"Sitä se ei ole", selitti Petteri. "En pelkää heidän aatteitaan. Oli yksinkertaisesti niin, että olin hassahtanut tuohon tyttöön."

"No, sehän on aivan samaa", sanoi McGivney. "Ensin tunnet myötätuntoa heitä kohtaan ja ennenkuin voit aavistaakkaan, mietit jo heidän aatteitaan. Katso nyt, Petteri, sinä olet paraita miehiä mitä minulla on työssä tässä jutussa -- ja se on koko paljon sanottu, sillä minun alaisenani on seitsemäntoista miestä." Rotannaamainen mies tarkasti Petterin kasvoja ja huomasi hänen punastuvan mielihyvästä. Niin, lisäsi hän, Petterillä tulee varmasti olemaan hyvä tulevaisuus ja hän tulee "tekemään rahaa" oikein rutosti, ja hän tulee saamaan hyvän vakinaisen paikan. Mutta hän voisi menettää kaiken tämän rupeamalla ottamaan huomioon punikkien aatteet. Ja niin -- sitäpaitsi ei hänen tarvitse luulla että hän voisi pettää McGivneytä, sillä McGivney oli asettanut vakoojan seuraamaan häntä!

Ja Petteri puristi kätensä nyrkkiin ja pudisti masennuksen luotaan. Hänhän oli oikea "uros-mies", eikä hän suinkaan tule haaskaamaan itseään. "En kuitenkaan voi auttaa -- minulla on ikävä tyttöä", selitti hän, johon McGivney vastasi: "Sehän on luonnollista! Mutta selvintä sinun olisi hankkia itsellesi uusi."

Petteri jatkoi työskentelyään Gooberin puolustuskomitean konttorissa. Juttu oli tullut esille oikeudessa, ja noiden kahden jättiläisen taistelu oli kärkeytynyt huippuunsa. Piirilakimiestä, joka hoiteli syyttämistä ja joka toivoi pääsevänsä valtion kuvernööriksi tuon seikan takia, oli avustamassa puolisen tusinaa kaupungin etevintä lakimiestä, joiden palkat ja menot tulivat suurliikemiesten kokoomasta rahastosta. Pieni armeija salapoliiseja oli työssä ja huone, missä oikeutta käytiin, oli täynnä vakoojia. Satoja sellaisia henkilöitä, joiden arveltiin tulevan kysymykseen lautakuntaa valitessa, oli tarkoin tutkittu, punnittu pienintäkin heikkoutta ja ennakkoluuloa myöten; eikä tutkittu ainoastaan heidän ominaisuuksiaan, vaan myöskin heidän, ystäviensä ja sukulaistensakin taloudellinen asema. Petteri oli tavannut muitakin salapoliiseja kuin McGivneyn, sen kautta että nämä tämän tästä tulivat häneltä utelemaan yhtä ja toista; ja näiden salapoliisien keskusteluista sai hän hämärän aavistuksen tämän jutun loppumattomasta ulottuvaisuudesta. Hänen mielestään näytti siltä, että koko American City oli palkattu avustamaan Jim Gooberin hirteen saattamista.

Petterille maksettiin nyt viisikymmentä dollaria viikossa ja kustannukset, puhumattakaan erikoispalkkioista arvokkaista tiedoista. Tuskin päivääkään kului ettei hän saanut vihiä jostakin tärkeästä asianhaarasta, ja hänen täytyi joka ilta tavata McGivneytä. Syyttäjäpuolella oli salainen konttori, jossa oli puhelimen hoitaja ja lähettiläitä, jotka juoksentelivat piirisyyttäjän konttorissa ja Guffeyn konttorissa -- näin oli tehty siksi, että oltaisiin turvassa "puhelin-vuodoilta" puolustajille. Petterin oli tapana mennä Gooberin puolustuskomitean konttorista johonkin yleiseen puhelimeen, antaa keskusasemalle salainen numero ja oma numeronsa, joka oli 642. Kaikki juttuun sekaantuneet henkilöt tunnettiin numeroilla; nimeä "Goober" ei saanut koskaan puhelimessa lausua.

Heti kun oikeusistunnot olivat alkaneet, oli erittäin vaikeaa saada ketään työskentelemään puolustuskomitean konttorissa -- kaikki halusivat olla läsnä oikeustalolla. Ja tuon tuostakin pistäytyi joku konttorissa kertomassa viimeisiä jutun käsittelyssä ilmenneitä seikkoja. Syyttäjille oli onnistunut hävittää poliisioikeuden pöytäkirjat, joista olisi tullut ilmi että paras syyttäjien todistaja oli pitänyt huorataloa neekereitä varten. Sitten esitettiin syyttäjien taholta oikeudelle todistuskappaleiksi useita eri tavaroita, joita muka oli löydetty paikalta räjähdyksen jälkeen; muuankin niistä oli vieteri, jonka selitettiin olleen pommin osana, mutta jonka sitten huomattiinkin olevan osan puhelin-koneesta! Myöskin olivat syyttäjät esittäneet palasia kellosta, mutta innoissaan olivat he erehtyneet tuomaan palasia _kahdesta_ kellosta! Jotakin tällaista kiihottavaa tapahtui joka päivä.

XXIX.

Tuli aika, jolloin syyttäjäpuoli lopetti, ja Petteri kutsuttiin Andrewsin konttoriin, jotta voidaan ennakolta käydä läpi hänen todistuksensa. Andrews sanoi että häntä tultaisiin tarvitsemaan parin kolmen päivän kuluttua.

Petteri ei ollut koskaan aikonutkaan olla puolustus-todistajana; hän oli vain heitä narrannut -- "vetänyt heitä nenästä", niinkuin hän sen sanoi pysyäkseen heidän kanssaan hyvissä väleissä loppuun saakka. Hänellä oli kuitenkin ollut paljon päänvaivaa siitä, miten hän voi selviytyä pälkähästä. Petteri oli juuri syömässä, kun hänelle vilahti mieleen keino, ja hän niin hätkähti itsekin että sai palan piirakkaa "väärään kurkkuun" ja hänen täytyi hypätä istuimeltaan ja juosta ulos ravintolasta. Se oli hänen ensimäinen neronleimauksensa; tähän saakka oli McGivney suunnitellut kaikki asiat, mutta nyt oli Petteri tulemaisillaan omaksi isännäkseen! Miksi hänen täytyisi alistua toisten määrättäväksi, kun hänellä kerran on itselläkin aivot? Hän kertoi suunnitelman McGivneylle ja tämä sanoi sen olevan "helkutin hienon", ja Petteri oli niin ylpeä, että vaati palkankorotusta, jonka myöskin sai.

Tällä suunnitelmalla oli kaksi hyvää puolta -- ei ainoastaan Petterin maine ja asema pysynyt hyvänä punikkien joukossa, vaan myöskin se saisi aikaan parantamattoman vaurion McCormickille, joka oli puolustuspuolen väsymättömimpiä työskentelijöitä ja yksi Amerikan Cityn vaarallisimmista punikeista, ja sitä paitsi Petterin persoonallinen vihollinen. McGivney nykäsi parista näkymättömästä langasta, ja kertoessaan jutun käsittelystä mainitsi American City "Times" huhusta, jonka mukaan puolustuspuolella oli tarkotuksena asettaa todistajaksi mies, joka väitti että häntä on kidutettu kaupungin vankilassa ja koetettu saada todistamaan väärin Gooberia vastaan; syyttäjäpuoli oli tutkinut tämän miehen entisyyttä ja havainnut että hän aivan nykyään oli vietellyt muutaman nuoren tytön, joka oli tehnyt itsemurhan, kun mies kieltäytyi menemästä naimisiin hänen kanssaan. Petteri vei tämän sanomalehden mukanaan lakimies Andrewsin konttoriin ja vaati nähdä tätä ennen kuin hän meni oikeustupaan; hän osotti uutista lehdessä ja sanoi sen tekevän lopun hänen todistaja-arvostaan. "Se on raukkamainen, saastainen valhe!" selitti hän. "Ja se, joka on tätä valhetta levitellyt, on Pat McCormick!"

Sellaisia ovat pulmat, joita tulee lakimiehille ratkaistaviksi rikosasiain oikeudenkäynneissä! Andrews teki parhautensa paikatakseen asiaa; hän rukoili Petteriä -- jos se on valhetta, niin pitäisihän Petterin olla iloinen voidessaan vastata parjaajilleen. Puolustuspuoli lupasi asettaa todistajia kieltämään sen. Itse Sadie Todd tulisi kieltämään sen.

"Mutta Sadie sanoi että hän epäilee minua!"

"Kyllä", sanoi Andrews, "mutta hän kertoi minulle aivan äskettäin ettei hän ole varma."

"Mitä hyvää siitä minulle on!" vastasi Petteri. "Jos ne kysyvät minulta, onko kukaan minua tästä koskaan syyttänyt, niin minun täytyy sanoa että McCormick on syyttänyt; ja jos he asettavat hänet todistamaan, niin tuleeko hän kieltämään että on syyttänyt minua?"

Petteri raivosi McCormickia vastaan; on siinäkin radikaali -- on muka "aatteen" mies, eikä kuitenkaan ole enempää mieltä kuin että levittelee vääriä parjauksia toverista! Petteri oli tehnyt työtä jutun hyväksi lähes kuusi kuukautta melkein ilmaiseksi, ja nyt odotettiin että hän menisi todistajatuolille, vaikka tuollaisia juttuja on levitetty hänestä ja syyttäjäpuoli ostelee todistajia todistamaan hänet roistoksi! "Ei siitä mitään tule!" sanoi Petteri. "Minulla ei ole mitään tekemistä koko jutun kanssa enää. Asettakaa McCormick todistajaksi pelastamaan Gooberin henki! Minusta ette enää hyödy!" Ja sulkien korvansa lakimiehen pyynnöille hyökkäsi Petteri ulos hänen konttoristaan ja meni Gooberin puolustuskomitean konttoriin jossa antoi saman näytännön.

XXX.

Näin Petteri erosi Goober-jutusta, ja mielissään hän oli, kun pääsi erilleen. Hän oli väsynyt jännityksestä, hän halusi vähän lepoa ja vähän nautintoa. Hänellä olivat taskut täynnä rahaa, hyvä pankkitili, ja nyt päätti hän viettää helppoa elämää ensi kerran tylyssä ja yksinäisessä elämässään.

Tilaisuutta kyllä oli, sillä hän oli ottanut varteen McGivneyn neuvon ja hankkinut itselleen uuden morsiamen. Se oli tuommoinen pikkunen seikkailu, arki-maailmallinen ja hauska. Käsittääksenne sitä teidän tulee tietää että American Cityn oikeuskäynnissä käytettiin valamiehistössä sekä miehiä että naisia; ja koska liikemiehillä ja heidän työläisillään ei ollut aikaa tuhlata lautakunnissa olemiseen, niin oli vähitellen muodostunut joukko miehiä ja naisia, joilla jäsenenä olo valamiehistöissä oli elinkeinona. Ne maleksivat oikeustuvan ympärillä ja heitä käytettiin tuon tuostakin lautakunnissa, josta he saivat kuusi dollaria palkkaa päivältä, ja jos olivat "viisaita", oli heillä lukemattomia tilaisuuksia "tehdä rahaa" siinä sivussa.

Näiden ammattilautakunnan jäsenten kesken oli käynnissä ankara kilpailu siitä, kuka saisi olla Gooberin jutun lautakunnassa. Siitä tulisi pitkä ja kiivaasti käyty oikeustaistelu, se herätti tavatonta huomiota, ja sitä paitsi oli rahaa liikkeellä erisuuruisissa summissa. Kuka hyvänsä, joka pääsisi tuon lautakunnan jäseneksi, voisi olla varma tulevaisuudestaan, ja voisi saada elinikäisen toimen valamiehenä, jos vain haluaisi.

Petteri sattui olemaan oikeustuvassa, kun lautakuntaan valittiin jäseniä. Muuan viehättävä ja pikkunen tumma naikkonen -- sellainen, jota Petteri piti "hienosti puettuna" -- oli tutkittavana ja nerokkaasti koetti tyydyttää molempia puolia. Hän ei tiennyt mitään jutusta, ei ollut lukenut sanaakaan siitä, ei välittänyt vähääkään yhteiskunnallisista kysymyksistä, joten syyttäjäpuoli hänet hyväksyi. Sitten oli puolustuspuolen vuoro, ja tuli selville että joskus hän oli ollut niin ajattelematon että oli selittänyt että kaikki työväenjohtajat pitäisi asettaa seinää vasten seisomaan ja täyttää ne lyijyllä; ja niin häntä puolustuspuoli ei hyväksynyt, ja hän sangen harmistuneena tuli alas ja sattumalta istui Petterin viereen. Petteri näki kyyneleen hänen silmässään ja sanoi jonkun lohduttavan sanan. He tutustuivat ja menivät yhdessä syömään.

Mrs. James oli hänen nimensä, leski, heinäleski, niinkuin hän kiemaillen sanoi. Hän oli herkkä ja elävä, hänen hampaansa olivat hohtavan valkoset ja poskilla oli terveyden puna; ja puna oli kotoisin pienestä pullosta, mutta Petteri ei sitä tiennyt. Petterillä oli nyt hyvä puku päällään eikä hän kitsastellut tilatessaan aterian. Ja he olivat samassa asemassa, molemmat erillään Goober-jutusta; molemmat vähän väsyneet ja halusivat muutosta, ja Petteri ehdotti punastuen ujosti, ehdotti retkeä merenrannikolle. Mrs. James myöntyi heti ja niin tehtiin suunnitelma.

Petteri oli salapoliisina ollessaan oppinut, mitä voi huoletta tehdä ja mikä on vaarallista. Hän ei matkustanut yhdessä heinäleskensä kanssa, ei maksanut hänen matkakustannuksiaan eikä tehnyt mitään muutakaan, joka olisi tehnyt naisesta "valkosen orjan." Hän vain yksinkertaisesti meni merenrannikolle, vuokrasi mukavan huoneuston; ja seuraavana päivänä käyskennellessään rannikolla hän sattui tapaamaan lesken.

Pari kuukautta Petteri ja Mrs. James olivat "talosilla." Se oli ihmeellinen kokemus Petterille, sillä Mrs James oli "ylhäinen", hänellä oli rikkaita sukulaisia ja hän vaivautui saamaan Petterille selväksi että hän oli elänyt ylellisyydessä ennenkuin hänen miehensä oli karannut Pariisiin erään nuorallatanssijan kanssa. Hän opetti Petterille kaikkia noita maailmassa tarvittavia taitoja, joita ei opeteta orpokodissa ja joita ei myöskään opi myymällä patenttilääkkeitä pitkin kyliä. Varovaisesti, loukkaamatta hänen tunteitaan opetti leski Petterille, miten veistä ja kahvelia käsitellään ja minkä värillisiä kaulaliinoja pidetään. Samalla kertaa lesken onnistui juurruttaa Petteriin ajatussuunta, jonka mukaan Petteri oli onnellisin mies maailmassa -- hänen tuli olla, ja olikin, tavattoman kiitollinen jokaisesta suukkosesta, jonka leskeltä sai. Luonnollisestikaan hän ei voinut odottaa saavansa nauttia sellaisesta tavattomasta onnesta maksamatta siitä; hän oli jo oppinut ettei olekkaan mitään "vapaarakkautta." Ja niin hän maksoi, rehdisti; hän ei ainoastaan maksanut kaikkia tämän epävirallisen kuherruskuukauden kustannuksia, vaan hän vielä osti useita kallisarvoisia lahjoja -- tämän "ylhäisen" naikkosen suosituksesta. Heinäleski oli aina niin tavattoman nokkela ja hellä jokaisen lahjansaannin perästä. Petteristä tuntui kuin näkisi hän unta, mutta rahat vähenivät taskusta, miltei niin, ettei hänen tarvinnut niihin koskeakkaan.

Tällävälin sattui suuria tapauksia, joista Petteri heinäleskineen ei tiennyt mitään, sillä he eivät lukeneet sanomalehtiä. Yksi asia oli että Jim Goober oli julistettu syylliseksi ja tuomittu hirteen, ja hänen ystävänsä, Biddle oli tuomittu elinijäkseen vankilaan. Myöskin, Amerika yhtyi sotaan, ja isänmaallinen kiihko kävi yli maan kuin kulovalkea. Petteri oli kuullut tästä, ja hänen huomionsa oli kiintynyt yhteen puoleen tästä kysymyksestä -- kongressissa oli esillä asevelvollisuuslaki. Ja Petteri oli asevelvollisuusijässä, ja hän melkein varmasti joutuu armeijaan!

Hän oli ennenkin pelännyt eläissään, mutta entiset pelot olivat kuin kääpiöitä tämän rinnalla. Hän oli koettanut unohtaa ne hirvittävät kuvat taisteluista ja teurastuksista, konetykeistä ja käsikranaateista, torpeedoista ja myrkkykaasuista, joilla pikku Jenni oli täyttänyt hänen mielikuvituksensa; mutta nyt nämä kuvat tulivat kaikki takasin, nyt ne koskivat häneen läheisesti. Ja siitä lähtien oli kuherruskuukausi pilalla. Petteri ja heinäleski olivat kuin olisivat olleet kaukana ihmisasunnoista ja nähneet äkkiä ukkospilven pimentävän taivaan!

Ja sitäpaitsi olivat Petterin rahat jo vähissä. Petterillä ei ollut ollut aavistustakaan kuinka paljon rahaa voi kulua, kun pitää yllä heinäleskeä, joka "pukeutui hyvin" ja tiesi mikä "sopii." Hän oli hämillään eikä tiennyt mitä tehdä -- eikä kertonut leskelle ennenkuin ei enää ollut aivan varma oliko pankissa rahaa kylliksi peittämään viimeksi kirjoittamaansa maksuosotusta. Sitten vasta kun ei mikään muu auttanut, hän kertoi.

Hän oli ihmeissään kun näki kuinka nätisti tuo "hyvän kasvatuksen saanut" heinäleski otti vastaan huonon uutisen. Nähtävästi ei ollut ensi kerta kun hän oli merenrannikolla. Hän hymyili iloisesti ja sanoi että hänen kai täytyy taaskin turvautua valamiehistö-aitioon. Hän antoi Petterille osotteensa ja sanoi olevansa iloinen, jos Petteri käy häntä joskus tervehtämässä -- kun on ensin saanut raha-asiansa kuntoon. Hän täytti matkalaukkunsa ja uuden matkakirstunsa Petterin lahjoilla ja erosi Petteristä mitä suloisimmin ja niinkuin "ylhäisen" naisen on soveliasta.

XXXI.

Ja taaskin oli Petteri pennitönnä. Mutta kohtalo oli hänelle suosiollinen. Tuona samana päivänä saapui kirje, jossa allekirjotuksensa oli "243", joka merkitsi McGivneytä. "243" sanoi olevan jotakin hyvin tärkeää työtä Petterille, joten hänen olisi tultava aivan heti. Petteri panttasi viimeisen helynsä, saaden siitä matkarahan American Cityyn ja tapasi McGivneyn tavallisessa paikassa.

Kohtauksen tarkotus selitettiin pian. Amerika oli nyt sodassa, ja oli tullut aika tukkia noiden punikkien suu ijäksi. Sodan aikana voitiin tehdä paljon sellaista, joka muutoin ei olisi voinut tulla kysymykseenkään, ja yksi tällainen seikka oli yksityisomaisuutta vastaan käydyn agitatsionin lopettaminen. Petteri nuoli huuliaan, kuvannollisesti puhuen. Sitä samaa hän oli monta kertaa McGivneylle selittänyt. Erikoisesti tulisi McCormick tuhota. Nämä punikit olivat vaarallista väkeä, ja Mac oli vaarallisin kaikista. Kaikkien velvollisuus oli auttaa tällaista -- ja mitä Petterin tulisi tehdä?

McGivney selitti että viranomaiset kokosivat täydellistä listaa kaikista radikalisista järjestöistä ja niiden jäsenistä sekä myöskin todisteita vangitsemisia varten. Guffey hoiti tätä jahtia; ja samoin kuin Goober-jutussakin, olivat suurliikemiehet täydessä toimessa, kun hallitus sitä vastoin vasta hieroi silmiään. Ottaisiko Petteri toimekseen vakoilla American Cityn punikeita.

"En voi", selitti Petteri. "Ne ovat kaikki vihasia minulle, kun en todistanut Goober-jutussa."

"Sen voi helposti korjata", sanoi rotannaamainen mies. "Se kyllä synnyttää sinulle jonkunverran epämukavuutta, sillä sinun täytyy mennä linnaan joksikin päiväksi."

"Linnaan!" huudahti Petteri harmistuneesti.

"Niin", sanoi toinen "täytyy vangita sinut ja tehdä sinusta marttyyri. Sitten, näetkö, kaikki tietävät että olet rehellinen ja ottavat sinut takasin avosylin."

Petteri ei millään olisi halunnut mennä vankilaan, sillä hänen muistonsa American Cityn vankilasta eivät olleet hauskat. Mutta McGivney selitti että nykyhetkenä ei voinut ottaa huomioon tunteitaan; maa oli vaarassa; yleistä turvallisuutta täytyi suojella, ja jokaisen velvollisuus oli tehdä uhrauksia isänmaalle. Rikkaat kaikki ostelivat vapauslainabondeja, köyhät menivät sotaan antaakseen henkensä; mitäs tulee Petteri Gudge antamaan?

"Ehkä minä joudun armeijaan", huomautti Petteri.

"Et joudu -- jos otat tämän toimen", sanoi McGivney. "Se seikka voidaan järjestää. Sellainen mies kuin sinä, jolla on erikoiskykyjä, on liian kallisarvoinen tuhlata armeijaan." Petteri päätti heti että hän hyväksyy tuuman. Olihan paljoa järkevämpää viettää muutamia päiviä linnassa kuin muutamia vuosia juoksuhaudoissa, ja ehkä jälellä olevan osan ijankaikkisuudessa turpeen alla Ranskassa.

Asiat järjestettiin pian. Petteri heitti pois hyvät vaatteensa ja pukeutui työläisen pukuun sekä meni siihen ruokapaikkaan, missä Donald Gordon tapasi syödä. Petteri arveli että Donald varmasti on yksi vihaisimpia agitaattoreita asevelvollisuuslakia vastaan, ja siinä hän ei erehtynytkään.

Donald oli huomattavan epäkohtelias tavatessaan Petterin, ja sanomatta mitään hän sai Petterin käsittämään että hän on rappeutunut raukka, joka oli jättänyt pulaan Gooberin puolustajat. Mutta Petteri oli kärsivällinen ja menetteli viisaasti; hän ei koettanut puolustaa itseään eikä hän kysynyt Donaldilta hänen hommiaan. Hän vain selitti yksinkertaisesti että hän oli tutkinut militarismikysymystä ja tullut siitä varmaan päätökseen. Hän oli kansainvälinen sosialisti; hän piti Amerikan sotaan sekaantumista rikoksena ja oli valmis tekemään osansa agitatsionissa sitä vastaan. Hän tulisi vastustamaan armeijaan ottoa omantunnon syiden perusteella; voivat panna hänet vankilaan, jos haluavat, tai asettaa hänet seinää vasten ja ampua hänet, mutta eivät koskaan saa häntä pukemaan ylleen sotilaspukua.

Ei Donald Gordon pitkääkään aikaa voinut pysyä kylmänä miehelle, joka puhui noin, miehelle, joka katsoi häntä suoraan silmiin ja lausui mielipiteensä yksinkertaisesti ja rehellisesti. Ja tuona iltana meni Petteri sosialistipuolueen American Cityn paikallisosaston kokoukseen ja uudisti tuttavuutensa kaikkien toverien kanssa. Hän ei ottanut puheenvuoroa eikä tehnyt mitään muutakaan huomiota herättävää, vaan yksinkertaisesti seurasi toimintaa; ja sitten seuraavana päivänä hän "sattumalta" tapasi osaston jäseniä taaskin, ja missä tahansa ja milloin tahansa häneltä kysyttiin, selitti hän kieltäytyvänsä sotapalveluksesta omantuntonsa perusteella. Ja kun viikko oli kulunut, havaitsi Petteri että häntä siedettiin, ettei kukaan tulisi puhumaan vanhoista tai potkimaan häntä ulos huoneesta.

Seuraavassa American Cityn osaston kokouksessa Petteri puhui muutamia sanoja. Se oli tulikuuma kokous ja sota ja asevelvollisuus olivat yksinomaisena puheenaiheena. Osastossa oli muutamia saksalaisia, muutamia irlantilaisia ja pari hindua; nämä olivat luonnollisesti innokkaita rauhanaatteen kannattajia. Myöskin oli agitaattoreita, joita ruvettiin kutsumaan "vasempaan siipeen" kuuluviksi, mikä oli puolueen sisällä oleva ryhmä, joka piti puoluetta liian vanhoillisena ja vaati yhä radikalisempia julistuksia "joukkotoiminnasta", yleislakoista ja heti tapahtuvasta köyhälistön noususta katkomaan kahleitaan. Nämä olivat suurten tapausten päiviä; Venäjän vallankumous oli antanut sähköiskun koko maailmalle, ja "vasemmistolaiset" tunsivat kohoutuvansa toivon siivillä.

Petteri puhui niinkuin mies, joka on matkustellut ja tavannut työväenluokan jäseniä; hän sanoi puhuvansa niiden puolesta, jotka tekevät työtä. Mitä hyvää oli siitä, että asevelvollisuutta vastustetaan täällä kokoushuoneessa, missä ei ollut muita kuin puoluejäseniä? Mitä tarvittiin, oli että heidän on kohotettava äänensä kaduilla ja herätettävä kansa ennen kuin se on liian myöhäistä! Oliko koko tässä huoneessa niin rohkeaa joka uskaltaisi järjestää katukokouksen?

Oli sellaisia jotka eivät voineet vastustaa tätä uhmavaatimusta, ja muutamassa minuutissa oli Petteri saanut lupauksen kuudelta kuumaverisimmistä, Donald Gordon niiden muassa. Ennenkuin kokous loppui, oli päätetty että nämä marttyyrinkokelaat tulevat vuokraamaan kuorma-auton ja tekemään yrityksen Main kadulla seuraavana iltana. Vanhemmat sosialistit koettivat selittää heille ettei koko hommasta olisi muuta hyvää kuin että nämä huimapäät saisivat päihinsä reikiä. Mutta vastaus tuohon oli valmis -- samahan on kuka heille reikiä päähän takoo, poliisitko vai saksalaiset.

XXXII.

Petteri kertoi McGivneylle mitä oli suunniteltu, ja McGivney lupasi että poliisit tulevat olemaan saapuvilla. Petteri varotti häntä laittamaan niin, että poliisit eivät olisi kovakouraisia; ja McGivney irvisteli ja lupasi pitää siitä huolen.

Se oli hyvin yksinkertainen juttu, eikä siinä mennyt kuin kymmenen minuuttia. Kuorma-auto pysähtyi Main kadulle ja eräs nuori puhuja astui esille ilmottamaan kansalaisillensa että oli tullut aika työläisten tehdä selväksi, mitä he ajattelevat asevelvollisuuslaista. Vapaat amerikalaiset eivät koskaan tulisi sallimaan että heitä paimennetaan armeijoissa ja lähetetään merten yli ja teurastetaan kansainvälisten pankkiirien hyväksi. Puhuja oli päässyt siihen asti, kun esiin astui poliisi ja käski hänen pitää suunsa. Kun puhuja kieltäytyi, naputti poliisi katukäytävään kalikallaan, ja kahdeksan tai kymmenen poliisia tuli nurkan takaa ja puhujalle selitettiin että hän on vangittu. Toinen puhuja astui esille jatkamaan edellisen puhetta ja kun hän oli vangittu, astui esille uusi, ja taaskin, kunnes kaikki kuusi oli vangittu, Petteri niiden joukossa.

Väkijoukolla ei ollut ollut aikaa saada selville mistä oikeastaan oli kysymys. Poliisi-auto odotti ja puhujat lastattiin siihen ja vietiin poliisiasemalle, ja seuraavana aamuna heidät kuletettiin poliisituomarin eteen ja tuomittiin viideksitoista päiväksi vankilaan. Ja koska he olivat odottaneet saavansa kuusi kuukautta, oli tämä "vasemmistolais"-joukko kokolailla iloinen.