Part 6

Väliin otti lujille olla sanomatta tuota -- vaikkakin hän tiesi että se olisi koko lorun loppu. Kerran oli Jennillä uusi silkkipuku, jonka yksi noista rikkaista naisista oli hänelle ostanut huomattuaan hänen pukunsa kehnouden. Se oli pehmeää, harmaata silkkiä -- halpaa silkkiä, mutta uusi, eikä Petteri ollut koskaan ennen halannut mitään niin hienoa. Se oli Jennin harmaiden silmien värinen, ja sen tuoreus sai hänen poskilleen vienon punan; tai lieneekö ollut niin, että kun Petteri häntä ihaili ja rakasteli enemmän, niin se toi veren hänen poskiinsa? Petterin teki mieli viedä hänet ulos ja näytellä häntä, ja hän painoi kasvonsa puvun pehmeihin poimuihin ja kuiskasi: "Kuuleppas, tytti, joskus me heitämme tämän ijankaikkisen murjottamisen joksikin aikaa."

Hän tunsi pikku Jennin kangistuvan ja vetäytyvän pois; joten hänen täytyi heti ruveta puuhiin korjatakseen vahingon. "Tahtoisin että tulisit terveeksi", sanoi hän. "Olet liian hyvä kaikille -- kohtelet kaikkia muita hyvin, paitsi itseäsi."

Se mikä tyttöä oli säikäyttänyt, oli enemmän hänen äänessään kuin sanoissaan. "Petteri!" huudahti hän. "Mitä merkitsen minä tai kuka muu yksilö hyvänsä, kun miljonia nuoria miehiä ammutaan kappaleiksi ja miljonat naiset ja lapset kuolevat nälkään!"

Siinä sitä nyt taas oltiin, keskellä sotaa; Petterin täytyi ottaa osa tästä kuormasta, olla sankari, marttyyri ja "punikki." Samana iltapäivänä tuli kolme työtöntä "tuplajuulaista"; ja voi, kuinka väsynyt Petteri oli näihin kuleksiviin agitaattoreihin -- kyllästyttäviin jurottajiin! Petterin teki mieli sanoa: "Lakatkaa loruamasta! Teidän 'aatteenne' ei ole mitään muuta kuin metku, jonka suojissa teette työtä kielellänne, sen sijaan että teidän täytyisi tarttua lapioon ja kuokkaan." Ja Petteri kuvitteli mielessään rähinää, minkä tuo lause synnyttäisi. Joku noista miehistä kysyisi: "Kuinka paljon olet sinä tehnyt työtä lapiolla ja kuokalla?" Toinen sanoisi: "Näyttää minusta kuin olisit löytänyt helpon työn jokapaikassa mihin olet mennyt." Seikka että tämä oli totta, ei suinkaan vähentänyt hänen hermostumistaan, ei tehnyt hänelle helpommaksi tavata toveri Smithiä, veli Brownia ja työläis-toveri Jonesia, joka oli juuri päässyt vankilasta, ja kuunnella heidän kovanonnen kertomuksiaan ja nähdä heidän ottavan pöydältä ruokaa, jota Petteri, erikoisesti halusi ja -- katkerinta kaikista -- antaa heidän luulla että he pettivät hänet jutuillaan!

Tuli aika, jolloin Petteri ei sitä enää jaksanut kestää. Ollessaan sulettuna tuohon taloon aamusta iltaan, alkoi hän tulla yhtä hermostuneeksi kuin kahleissa oleva koira. Jollei hän pääsisi jälleen ulos maailmaan, ei hän voisi estää tulemastaan ilmi. Hän selitti että lääkärit olivat sanoneet että hänen terveytensä ei kestä olla alinomaa sisällä, ja että hänen täytyy saada raitista ilmaa. Ja hän pääsi näin kulkemaan ulkona yksinään, ja oli paljoa helpompi. Hän voi tuhlata hiukan rahojaan; hän voi mennä johonkin hiljaiseen ravintolan nurkkaan ja syödä lihapaistia niin paljon kuin halusi ilman että kenenkään "toverin" silmät sitä seurasivat ja katsoivat häneen moittien. Petteri oli elänyt vankilassa orpokodissa ja suutari Smithersin luona, mutta missään ei elämä ollut niin laihaa kuin Todd sisarusten kotona, sillä sisaret lahjottivat melkein kaiken mitä heillä oli Gooberin puolustuskomitealle ja American Cityn sosialistilehdelle, "Clarionille."

XXIV.

Petteri meni lakimies Andrewsin luo ja pyysi työpaikkaa: hän sanoi haluavansa työskennellä jutun hyväksi, ja niin hänet pantiin työhön puolustuskomitean konttoriin, jossa hän kuuli puhuttavan jutusta aamusta iltaan ja sai tietoonsa paljon arvokasta. Hän oli kohtelias ja sai ystäviä; ennen pitkää hän oli tutustunut puolustuspuolen yhteen parhaimmista todistajista ja sai selville että kerran tämä mies oli ollut sekaantunut erääseen avioerojuttuun. Petteri sai ilmi kysymyksessä olevan naisen nimen, ja Guffey ryhtyi työhön laittaakseen hänet American Cityyn. Tämä tehtäisiin viekkaasti, ilman että naisella oli aavistustakaan mihin häntä tultaisiin käyttämään. Hänelle laitettaisiin tilaisuus tavata entistä lemmittyään, ja vanha rakkaus leimahtaisi uuteen liekkiin, ja Guffey asettaisi puolen tusinaa miehistään laukaisemaan ansan -- ja siinä olisi muuan Goober-jutun puolustus-todistajista mennyttä miestä! "On aina jotakin, johon ne saa tahriintumaan", sanoi McGivney ja maksoi mielihyvällä Petterille viisisataa dollaria tästä tiedosta.

Petteri olisi ollut hurjan onnellinen, mutta juuri tähän aikaan hänelle sattui kamala onnettomuus. Jenni oli viime aikoina puhunut naimisiin menosta yhä enemmän, ja nyt hän ilmaisi Petterille syyn, joka teki naimisiin menon välttämättömäksi. Tyttö sanoi tämän alasluoduin kasvoin ja punastuneena ja vavisten; ja Petteri oli niin tyrmistyksissään, ettei hän voinutkaan näytellä osaa, jota häneltä odotettiin. Tähänastisissa lemmenongelmissa hän oli ottanut tytön syliinsä ja lohdutellut häntä, mutta nyt näkyivät hetkisen hänen todelliset tunteensa.

Jenni raivostui heti. Mikä häntä vaivasi? Eikö hän aikonutkaan naida, vaikka oli luvannut? Käsitti hän kai sen, ettei enää voi lykätä? Ja Petteri joka ei tiennyt hysterisistä kohtauksista mitään, menetti älynsä kerrassaan eikä keksinyt parempaa keinoa kuin juosta ulos talosta läimäyttäen oven kiinni mennessään.

Kuta enemmän hän asiaa mietti, sitä selvemmin hän käsitti että hän oli nyt pirun merrassa. Raitiotietrustin palvelijana hän oli arvellut olevansa turvassa vastuunalaisuudelta lakiin nähden; mutta hän oivalsi että tässä oli pula, josta kaupungin mahtimiehet eivät voisi häntä pelastaa. Voisivatkohan ne järjestää asioita niin, että hän voisi naida tytön, ja sitten päästä vapaaksi hänestä, kun hänen työnsä on tehty?

Petteriä pelotti niin, että hänen täytyi soittaa puhelimella Guffeyn konttoriin ja saada käsiinsä McGivney. Tämä oli vaarallista, sillä syyttäjäpuoli yhdisteli salaa puolustuspuoluelaisten johtolankoja omiinsa, ja pelkäsi että puolustajat tekevät samallaista. Huolimatta tästä vaarasta Petteri käski McGivneyn tulla tavalliseen paikkaan; ja siellä he juttelivat tästä asiasta ja Petterin pelko osottautui oikeaksi. Kun hän kertoi pulansa McGivneylle, nauroi tämä rotannaamainen mies hänelle vasten kasvoja. Se oli hänen mielestään niin hassua, ettei hän lopettanut nauramistaan ennenkuin huomasi että hänen vakoojansa oli raivostua.

"Mitä nauramista siinä on?" uteli Petteri. "Jos minä olen mennyttä, niin mistä saatte lisää tietoja?"

"Mutta jumalani!" sanoi McGivney. "Miksikä hankit itsellesi sellaisen tytön?"

"Minun oli otettava sellaisen kuin sain", vastasi Petteri. "Ja sitäpaitsi, ne ovat kaikki samanlaisia -- niille käy huonosti, eikä sitä voi auttaa."

"Voipa tietenkin!" sanoi McGivney. "Mikset ennen sanonut? Mutta jos sinulla nyt on vastuksinasi naimiskauppa, niin on se sinun asiasi; et voi vyöryttää sitä minun niskoilleni."

He inttivät ja väittelivät. Rotannaamainen mies sanoi olevansa varma siitä, ettei ollut mitään keinoa, jolla Petteri olisi muka naivinaan tytön ja pääsisi siitä sitten irti. Hän joutuisi vain vielä pahempaan pulaan -- ja luonnollisestikaan ei hänestä enää olisi vakoojaksi. Ainoa minkä hän voi tehdä on antaa tytölle jonkun verran rahaa ja lähettää hänet jonnekin, jossa vika korjataan. McGivney lupasi hankkia tietoonsa lääkärin, joka tekisi työn.

"Niin, mutta mitäs minä hänelle sanon?" sanoi Petteri. "Tarkotan että miksi en nai häntä!"

"Keksi joku juttu", sanoi McGivney. "Sopisihan sinun 'muistaa' että sinulla on jo vaimo." Sitten kun hän huomasi Petterin epäilevän: "Sen voi helposti tehdä. Laitan sinulle akan, jos vain haluat. Mutta sitä ei tarvita -- kerro vain tytölle joku kovanonnen juttu. Sano että sinulla on vaimo ja että olet toivonut pääseväsi hänestä eroon, mutta nyt oletkin saanut tietää ettei se käykään päinsä. Sano että vaimosi on saanut vihiä siitä, mitä sinä oikeastaan täällä hommaat ja nyt tekee sinulle uhkavaatimuksia. Ja koeta tehdä asiat niin, ettei tyttö voi tehdä mitään, jottei hän vahingoittaisi Gooberin puolustusta. Ja jos hänellä Gooberin puolustus on sydämenasianaan, niin ei hän häväise sinua; ehkä ei kerro edes sisarellensakaan."

Petterille ei ollut mieluista tehdä niin. Hän oli näkevinään pikku Jennin hysteerisenä sohvalla, kuten hän oli ollut Petterin lähtiessä, ja hän pelkäsi pitkää tunnekohtausta, joka nyt näytti olevan välttämätön. Kuitenkin näytti siltä, että hänen on pakko siihen alistua; hän ei voinut keksiä mitään parempaa. Ja sen pitää tapahtua vielä nopeaankin, sillä parin tunnin kuluttua tulisi Sadie kotiin, ja silloin se olisi ehkä myöhäistä.

XXV.

Petteri kiirehti takasin Todd sisarusten kotiin, ja siellä oli kalpeakasvoinen pikku Jenni pitkällään vuoteella, yhä nyyhkien. Olisi luullut että hän oli jo ehtinyt kuluttaa kaikki tunteensa loppuun; mutta naisten tunteilla ja tunnepurkauksilla ei ole loppua koskaan. Niin pian kuin Petteri oli alkanut nöyryyttävän tunnustuksensa että hänellä jo on vaimo, hyppäsi pikku Jenni vuoteeltaan hirveästi huudahtaen ja seisoi kääntyneenä Petteriin, kasvojen ilme kuin houruinhuoneesta karanneen haamun. Petteri koetti selittää että se ei ollut hänen syynsä, hän oli luullut pääsevänsä vapaaksi minä päivänä tahansa. Mutta Jenni painoi kädet otsaansa ja huusi: "Olet pettänyt minut! Olet pettänyt minut!" Ja Petterin sisällä kuiskasi kyllästynyt pikku perkele, -- tämähän on ihan kuin liikkuvissa kuvissa!

Hän koetti ottaa tyttöä kädestä ja puhua hänelle järkeä, mutta tämä karkasi hänen luotaan toiselle puolen huonetta ja seisoi siellä katsoen häneen niinkuin hän olisi ollut joku villi elukka, jonka Petteri oli saanut ansaansa ja koetti tappaa. Jenni piti niin pahaa elämää, että Petteri pelkäsi naapurien tulevan hätään; ja hänen täytyi osottaa hänelle, että jos tämä asia tulisi julkiseksi, olisi hänen todistuksensa arvo mennyttä, ja näin ollen olisi Jennin syy, kun Jim Goober joutuisi hirteen.

Silloin vaikeni Jenni, ja Petteri sai sananvuoron. Hän kertoi salakavalista keinoista, joita häntä vastaan oli yritetty; syyttäjäpuolelta oli tullut mies ja luvannut hänelle kymmenen tuhatta dollaria jos hän pettäisi Gooberin puolustajat. Ja nyt, kun hän oli kieltäytynyt, koettivat he uhkailla häntä hänen vaimollaan. He olivat jotenkin saaneet vihiä että hän on rakastunut, ja he aikoivat käyttää tätä seikkaa tehdäkseen hänet itselleen vaarattomaksi.

Jenni ei vieläkään antanut Petterin koskea itseensä, mutta hän myöntyi istumaan rauhassa tuolilla, kun he miettivät mitä tehtämän piti. Jenni sanoi että tapahtuipa mitä tahansa, Gooberin puolustusta he eivät saa vahingoittaa. Petteri oli tehnyt hänelle hirvittävää vääryyttä, mutta hän tulee yksin kärsimään rangaistuksen, olipa se mikä tahansa; hän ei tulisi koskaan sekottamaan Petteriä siihen.

Petteri alkoi selittää. Ehkä se ei olekaan niin vaarallista kuin mitä Jenni pelkäsi. Hän oli ajatellut tätä asiaa; hän tiesi missä hänen entinen isäntänsä, Pericles Priam, asui, ja Pericles oli nyt rikas, ja Petteri oli varma että hän saisi lainaan kaksi sataa dollaria ja niitähän on sellaisia paikkoja, jonne Jenni voisi mennä -- olihan keinoja, joilla pääsee tällaisesta --

Mutta pikku Jenni keskeytti hänet. Muutamissa suhteissa hän oli vain lapsi, mutta toisissa kypsynyt nainen. Hänellä oli joitakin varmoja mielipiteitä, ja kun sattui niitä vastaan, niin oli kuin olisi ollut edessä kivimuuri. Hän ei halunnut kuullakaan Petterin esitystä; se olisi murha.

"Eihän nyt", sanoi Petteri, matkien McGivneytä. "Se ei ole mitään; kaikki tekevät sitä." Mutta kaikesta päättäen ei Jenni edes kuunnellut mitä hän sanoi. Tyttö istui tuijottavin silmin ja nyppi sormillaan pukuaan. Petteri katseli näitä sormia ja ne hermostuttivat häntä. Ne olivat kuin hullun sormet; ne toivat ilmi kaikki ne tunteet, mitkä Jennin muu ruumis tukehdutti ja esti.

"Kun sinä et ottaisi sitä niin vakavasti!" pyyteli Petteri. "Se on surkea sattuma, mutta se on tapahtunut, ja meidän on pelastettava mitä pelastettavissa on. Kyllä minä joskus vielä pääsen vapaaksi; joskus vielä menemme naimisiin."

"Lakkaa, Petteri!" kuiskasi tyttö jännittyneestä "En halua puhutella sinua, jollei sinulla ole mitään muuta sanomista. En tiedä, olisinko halukas menemään naimisiin kanssasi -- nyt kun tiedän että olet voinut pettää minut -- että olet voinut pettää minua päivästä toiseen useita kuukausia."

Petteri luuli että hän taaskin tulee hysteriseksi, ja Petteriä pelotti. Hän koetti rauhottaa tyttöä, mutta äkkiä tämä hypähti pystyyn. "Mene pois!" hän huudahti. "Anna minun olla yksin. Mietin tätä ja päätän itse mitä on tehtävä. Mitä tahansa teenkin, en tule häväisemään sinua, niin jätä minut yksin, mene pian!"

XXVI.

Jenni ajoi hänet ulos talosta, ja Petteri meni, vaikkakin aavistaen pahaa. Hän käveli pitkin katuja, tietämättä mitä tehdä, ja mietti niitä tyhmyyksiä, joita hän oli tehnyt ja kiusasi itseään tuolla kaikkein kiusaavimmalla ajatuksella: kuinka erilainen olisikaan elämäni ollut, jollen olisi tehnyt niin -- tai jos olisin tehnyt näin. Tuli illallisen aika ja hän osti itselleen hyvän aterian, mutta ei sekään häntä lohduttanut tykkänään. Hän tiesi että Sadie nyt tulee kotiin. Mahtaakohan Jenni kertoa hänelle, vai ei?

Sinä iltana oli Gooberin puolustuskomitean kutsuma suuri joukkokokous, ja Petteri meni sinne, ja se tuntui huonoimmalta työltä mitä hän olisi voinut tehdä. Hänen mielensä ei ollut sellaisessa kunnossa, että hän olisi voinut pysyä tyynenä tämän joukon rajun mielenkuohun keskellä. Petterin mielessä väikkyi kuva hänestä itsestään, kun hänet paljastetaan ja tuomitaan; hän ei ollut lainkaan varma ettei sellaista tapahtuisi. Ja tässä oli tämä kokous -- tuhansia työläisiä, känsittyneitä seppiä, satamatyöläisiä siankinkkuja muistuttavine harteineen ja ajureita muurinmurtajia muistuttavine nyrkkeineen, pitkätukkaisia radikaleja, sataa eri vaarallista lajia, naisia, jotka heiluttivat punasia nenäliinoja ja kirkuivat, kunnes he Petterin mielestä muistuttivat hirviöitä, joilla hiuksina oli kiemurtelevia käärmeitä.

Sellaista oli Goober-jutun synnyttämä hurjistuneisuus kansanjoukoissa; ja luonnollisesti Petteri tiesi olevansa kaikkien näiden ihmisten pettäjä, syöpä mato, myrkyllinen käärme. Jos ne milloinkaan saisivat tietää, mitä hän teki -- jos esimerkiksi joku nyt nousisi seisomaan ja paljastaisi hänet -- niin he ottaisivat hänet kiinni ja repisivät hänet kappaleiksi. Ja ehkä nyt paraikaa pikku Jenni kertoi Sadielle, Sadie kertoisi Andrewsille, ja Andrews tulisi epäluuloiseksi, asettaen vakoojia Petterin jäljille. Ehkä niillä nyt jo on vakoojia, ja he tietävät hänen ja McGivneyn kohtauksista!

Tällaisten pelottavien aatosten valtaamana täytyi Petterin kuunnella Donald Gordonin, John Durandin ja satamatyöläisten virkailijan, Sorensonin puheita. Hänen täytyi kuunnella kun Guffeyn tekemiä metkuja paljastettiin toinen toisensa perään; hänen täytyi kuunnella, kun kauntin piirisyyttäjää kutsuttiin valapattoisten opetusisäksi ja hänen apurejansa roistoiksi ja väärentäjiksi. Petteri ei käsittänyt kuinka voitiin sallia sellaista -- miksi näitä puhujia ei pistetty tyrmään. Sen sijaan oli hänen istuttava siellä ja kuunneltava; hänen täytyi vielä olla muka hyväksyvinäänkin tuollainen ja taputtaa käsiään! Ja kaikkien muidenkin raitiotrustin ja piirisyyttäjän salapoliisien oli kuunneltava ja olla hyväksyvinään! Käytävässä oli Petteri tavannut Miriam Yankovichin ja istui nyt hänen vieressään. "Katsokaa", sanoi tämä, "tuolla on kaksi salapoliisia. Katsokaa niiden naamaa!"

"Ketkä?" sanoi Petteri.

Ja tyttö vastasi: "Tuo mies, joka on tappelijan näköinen; ja hänen vieressään on toinen, jolla on rotan naama." Petteri katsoi ja huomasi sen olevan McGivneyn; ja McGivney katsahti Petteriä, mutta ei näyttänyt merkkiäkään.

Kokous kesti miltei puoliyöhön saakka. Koottiin useita tuhansia dollareita Gooberin puolustusrahastoon. Hyväksyttiin raivokkaita päätöslauselmia, joita päätettiin lähettää jokaiselle union osastolle koko maassa. Petteri lähti pois ennen kuin kokous loppui, sillä hän ei enää voinut kestää pelkonsa jännitystä. Hän tunkeutui väkijoukon läpi ja eteisessä kohtasi Pat McCormickin, I.W.W.-läisen.

Tämän kasvoista kuvastui enemmän kiihtymystä kuin Petteri oli koskaan ennen huomannut. Petteri luuli sitä kokouksen aiheuttamaksi, mutta McCormick hyökkäsi hänen luokseen, huudahtaen:

"Oletteko kuullut?"

"Mitä?"

"Pikku Jenni Todd on tappanut itsensä!"

"Jumalani!" huudahti Petteri säpsähtäen.

"Ada Ruth kertoi minulle juuri. Sadie löysi erään kirjelipun tullessaan kotiin. Jennie oli mennyt -- hän aikoi hukuttaa itsensä."

"Mutta mitä -- miksi?" kysyi Petteri kauhistuneena.

"Hän kärsi niin kovin, hänen terveytensä oli niin pahoin pilalla -- hän pyytää Sadietä ettei tämä haettaisi hänen ruumistaan, sillä he eivät tule koskaan sitä löytämään."

Ja vaikkakin Petteri oli melkein tyrmistyneenä kauhusta, oli hänen sisässään joku paikka, joka tunsi helpotusta. Pikku Jenni oli pitänyt sanansa! Petteri oli turvassa!

XXVII.

Niin Petteri oli turvassa, vaikkakin vaara oli ollut suuri, ja hänen osassaan oli vielä joitakin ikäviä kohtauksia näyteltävänä. Hänen täytyi mennä jälleen Todd sisarten kotiin, tavata surun murtama Sadie, ja itkeä ja kauhistua noiden muiden kanssa. Olisi näyttänyt epäilyttävältä, jollei hän olisi mennyt; "toverit" eivät olisi koskaan antaneet sitä anteeksi. Sitten harmikseen huomasi hän että Sadie oli jotenkin päässyt mielessään varmuuteen Jennin todellisesta kohtalosta. Hän pakotti Petterin erääseen nurkkaan ja syytti häntä; ja Petteri seisoi siellä kieltäen sen jyrkästi ja toivoen että lattia avautuisi ja nielisi hänet.

Kesken hänen kieltelemisensä nerokas tuuma pisti hänen päähänsä. Hän alensi äänensä häpeissään. Silloin tällöin oli muuan nuori mies tullut tapaamaan Jenniä. "Jenni pyysi etten kertoisi." Petteri epäröi hetkisen, ja sitten teki mestari-leikkauksen. "Jenni sanoi minulle että hän on vapaarakkauden kannalla; ja hän selitti minulle vapaarakkautta. Sanoin etten ollut sen kannalla, mutta tiedättehän, Sadie, että kun Jenni oli päättänyt jotakin, pani hän sen täytäntöön. Ja niin olin varma että minun olisi paras pysyä erilläni koko asiasta."

Sadie miltei menetti järkensä tästä. Hän katsoi raivostuneena Petteriä. "Häväisijä! Piru!" huudahti hän. "Kuka oli tämä mies?"

Petteri vastasi: "Hänen nimensä oli Ned. Siksi ainakin Jenni häntä kutsui. Ei kuulunut minulle ottaa siitä lähemmin selvää."

"Teidän asianne ei ollut pitää huolta viattomasta lapsesta?"

"Jenni sanoi itse että hän ei ole viaton lapsi, hän desi varmasti mitä teki -- kaikki sosialistit tekivät niin." Ja tähän loppulaukaukseen lisäsi hän että hän ei ollut pitänyt sopivana vakoilla ihmisten siveellisyyttä talossa, jossa hän oli vieraana. Kun Sadie yhä sittenkin vielä epäili häntä ja haukkuikin häntä, valitsi hän helpoimman tien pulmasta ulos -- oli raivostuvinaan ja riensi ulos.

Petteri oli varma että Sadie ei tulisi levittämään juttua hyvinkään laajalle; se olisi liian häväisevää sisarelleen ja hänelle itselleen; ja ehkä, kun hän oli miettinyt sitä, hän uskoisi Petterin kertoman jutun; ehkä hän itsekin oli "vapaarakastaja." McGivneyhän sanoi varmaan että kaikki sosialistit olivat ja hän oli tutkinut heitä paljon. Joka tapauksessa täytyi Sadienkin ajatella ensiksi Goober-juttua, niinkuin pikku Jenni oli tehnyt. Tässä oli Petterin valtti, ja hän mietti että hänen kannattaa antaa anteeksi, joten hän meni puhelimeen, soitti Sadielle ja sanoi: "Haluan teidän tietävän etten kerro tästä mitään kenellekään; se ei tule kenenkään tiedoksi muiden kuin teidän itsenne kautta."

Oli kuitenkin puolisen tusinaa henkilöä, joille Sadie lienee kertonut. Miss Nebbins oli jäätävän kylmä kun Petteri meni tapaamaan Mr. Andrewsia; Miriam Yankovichin kohteliaisuus oli kadonnut ja useat muut naiset kohtelivat häntä jäykästi. Mutta ainoa, joka puhui tästä asiasta, oli Pat McCormick, I.W.W.-läinen poika, joka oli kertonut Petterille pikku Jennin itsemurhasta. Ehkä Petteri ei ollut osannut näytellä kyllin hyvin tuona hetkenä, tai ehkä McCormick oli havainnut Jennin ja Petterin vaihtavan lemmenkatseita. Petteriä oli aina vähän hermostuttanut tämä hiljainen irlantilainen, jonka tummat silmät harhailivat henkilöstä toiseen ja jonka katse näytti tunkevan sisimpiä ajatuksia tarkastamaan.

Nyt olivat Petterin pahimmat aavistukset toteutuneet. "Mac" ahdisti hänet erääseen nurkkaan ja heristi nyrkkiään hänen nenänsä alla ja sanoi hänelle että hän on "saastainen koira", ja että jollei Goober-juttu estäisi, niin tappaisi "Mac" hänet empimättä.

Ja Petteri ei uskaltanut aukaista suutaan; irlantilaisen kasvojen ilme oli niin hurja, että Petteri todella pelkäsi henkeään. Jumala, kuinka vihattavia nämä punikit olivat! Ja tässä oli nyt Petterillä kaikkein pahin niistä edessään? Tästä lähtien olisi hänen henkensä aina vaarassa tämän villin irlantilaisen takia! Petteri vihasi häntä -- niin sydämellisesti ja perinpohjin, että se auttoi häntä poistamaan ajatuksensa Jennistä ja pitämään itseään säälittävänä.

Niin, kun keskiöin Jennin hempeät pienet kasvot kummittelivat ja hänen omatuntonsa häntä soimasi, Petteri mietti tapahtumien sekasotkuista verkkoa ja näki aivan selvästi, kuinka väistämätön tämä murhenäytelmä oli ollut ja kuinka luonnollisesti se oli aiheutunut olosuhteista, joita hän ei voinut hallita. American Cityn kaamea työtaistelu ei suinkaan ollut Petterin syy; eikä sekään ollut hänen syynsä, että hänet oli vedetty siihen ja pakotettu toimimaan, ensin vastahakoisena todistajana ja sitten salapoliisina. Petteri luki American City "Timesiä" joka aamu ja tiesi että Gooberin asia oli anarkian ja metelin, jotavastoin piirilakimies ja Guffeyn salapoliisilaitos olivat lain ja järjestyksen puolella. Petteri teki parhaansa tässä suuressa asiassa, hän seurasi ylempiensä määräyksiä, ja minkä nojalla voitiin häntä syyttää siitä, että joku heikko tyttö-parka oli joutunut lain voittovaunujen pyörien alle?

Petteri tiesi ettei se ollut hänen syynsä; ja kuitenkin murhe ja pelko ahdistivat häntä. Ensiksikin oli hänellä ikävä pikku Jenniä, ikävä yöllä ja päivällä. Hän ikävöi Jennin vienoa ääntä, hänen pehmeää tukkaansa ja hänen ruumistaan tyhjiin käsivarsiinsa. Hän oli ollut hänen ensi lempensä, ja hän oli mennyt, ja on inhimillinen heikkous pitää jotakin arvossa enimmän sitten vasta, kun on sen menettänyt.

Petteri halusi olla väkevä mies, "uros-mies", niinkuin katukielellä oli ruvettu sanomaan; ja hän nyt koetti elää tuon osan mukaan. Hän ei halunnut murjottaa tämän onnettomuuden takia; kuitenkaan eivät Jennin kasvot eronneet hänestä -- väliin villeinä, niinkuin hän ne viimeksi oli nähnyt, joskus hellinä ja moittivina. Petteri muisteli, kuinka hyvä hän oli ollut, kuinka hellä ja miten hän aina vastasi heti Petterin hyväilyihin. Mistä hän ikänään tulee löytämään toisen sellaisen tytön?

Toinenkin asia kiusasi häntä -- outo, selittämätön seikka, jonka nimeä hän ei tiennyt ja jota hän usein mietti. Tämä heikko pikku-tyttö oli empimättä uhrannut henkensä mielipiteittensä takia; hän oli kuollut siksi, että Petteri säästyisi Gooberin todistajaksi! Tietysti Petteri oli koko ajan tiennyt että pikku Jenni oli tuomittu, ettei mikään voinut häntä pelastaa. Mutta voimakkaintakin pelottaa oudosti, kun on niin fanatiikkoja ihmisiä, että he uhraavat henkensä jonkun aatteen takia. Petteri katseli näiden punikkien aatteita toisessa valossa; tähän saakka ne olivat olleet vain joukko "pöhlöjä", mutta nyt he näyttivät hänen mielestään hirveiltä epäsikiöiltä, jonkun perkeleen tai hulluksi tulleen jumalan luomilta.

XXVIII.