Part 5

Petteri oli osunut oikeaan puhuessaan täten. Ja hän jatkoi: "Ei kukaan ole koskaan minua rakastanut -- ei kukaan välitä vähääkään köyhistä, joilla ei ole mitään tarjottavana --"

"Kuulettehan ettei se ole syy!" intti tyttö. "Älkää luulkokaan niin! Olette sankari! Olette uhrautunut aatteen hyväksi ja teistä vielä tulee aatteemme johtomies."

"Toivokaamme niin", sanoi Petteri vaatimattomasti. "Mutta, toveri Jenni, miksi ette välitä minusta?"

Hän nosti silmänsä ja katsoi Petteriä silmiin, ja vapisevin huulin hän sanoi: "En ole terve, toveri Petteri. Ei minusta ole; olisi väärin, jos menisin naimisiin"...

Jossakin syvällä Petterin sisällä -- jossa hänen sisäinen minänsä piilottelihe -- tuntui kuin jääkylmää vettä olisi valettu hänen niskaansa. "Naimisiinko?" Kukas sellaisesta on puhunut? Petterin tunteet olisivat kuvautuneet parhaiten pilajuttujen tekijäin lauseella: "Tämä tuli niin äkkiä!"

Mutta Petteri oli liiaksi viekas näyttääkseen hämmästystään. Hän rauhotteli Jenniä: "Eihän meidän tarvitse mennä naimisiin aivan heti. Voin odottaa, jos vaan tiedän että pidätte minusta; ja joskus, kun tulette terveeksi --"

Tyttö puisti päätään surullisesti. "Pelkään etten koskaan tule oikein terveeksi. Ja toiseksi, kummallakaan meistä ei ole rahaa, toveri Petteri."

Jaa, siinä se nyt oli. Rahaa ja aina vain rahaa! "Vapaarakkaus" näkyikin olevan pelkkää unta.

"Voisinhan mennä työhön", sanoi Petteri -- aivan kuin kuka jokapäiväinen ja kesy kosija tahansa.

"Mutta ette voi ansaita kylliksi meille kummallekin", vastusti Jenni, ja äkkiä hän hyppäsi ylös. "Ei, toveri Petteri, älkäämme rakastuko toisiimme. Älkäämme tehkö itseämme ja toisiamme onnettomiksi, työskennelkäämme aatteemme hyväksi. Luvatkaa että teemme niin!"

Petteri lupasi, mutta tietenkään hänellä ei ollut pienintäkään tarkotusta pitää lupaustaan. Hän ei ainoastaan ollut salapoliisi, vaan myöskin mies -- ja molempina hän himoitsi toveri Jenniä. Hänellä oli aikaa, ja pitkin päivää hänen auttaessaan Jenniä kirjottelemaan osotteita kirjekuoriin, lähetteli hän silloin tällöin lemmensilmäyksiä, muka huomaamattaan. Ja Jenni tiesi nyt mitä nämä katseet merkitsivät ja hieno puna leikkieli hänen kasvoillaan ja kaulallaan. Hän oli tosiaankin sievä rakastuessaan, ja Petterin mielestä oli hänen uusi työalansa hauskin mitä hänellä elinikänään oli ollut. Hän menetteli viisaasti, karttoi erehdyksiä; ja ennenkuin Sadie tuli illalliselle olivat Petterin käsivarret pikku toveri Jennin vyötäisillä, ja Petteri suuteli hänen valkoista kaulaansa. Toveri Jenni itki hiljaa, ja hänen vastustuksensa oli heikennyt ja -- loppunut.

XIX.

Mutta oli vielä yksi pulma -- Sadie. Sadien huulilla oli muuan ankara ilme, josta Petteri oli päätellyt että toveri Sadie ei varmaankaan hyväksy "vapaarakkautta" -- eikä mitään muutakaan rakkautta kuin omaa rakkauttaan Jenniin. Hän oli ollut äitinä "pikkusiskolleen" kauvan aikaa; hän näki nälkää, jotta Jennillä olisi kylliksi ruokaa -- ja Jenni antoi sen kenelle tahansa kulkevalle agitaattorille, joka sattui olemaan läsnä ruoka-aikoina. Petteri ei halunnut että Sadie tietäisi mitä hänen poissa ollessaan on tapahtunut, mutta pelkäsi kuitenkin ehdottaa Jennille että tämä pettäisi sisartaan.

Hän menetteli sangen kierästi. Jenni pyysi taaskin: "Me emme saisi tehdä tätä, toveri Petteri!" Ja Petteri myönteli -- ehkä se oli väärin, ja paras olisi ehkä etteivät jatkaisi. Ja niin Jenni suki tukkansa ja suoristi puseronsa, ja hänen ilmeestään arvasi Petteri ettei Sadie tulisi tietämään mitään.

Seuraavana päivänä he suutelivat taaskin, mutta sitten taas päättivät että he eivät saa tehdä sitä; ja taaskaan ei Jenni kertonut sisarelleen. Ennen pitkää oli Petterin onnistunut kuiskutella että heidän lempensä on yksistään heidän asiansa eikä siitä vielä tarvitse kertoa kenellekään; he pitävät sen ihanana salaisuutenaan -- eikähän siinä tapahdu kenellekään vääryyttä. Jenni oli joskus lukenut muutamasta runoilijasta, jonka nimi oli Mrs. Browning, joka oli ollut sairas syntymästään saakka, mutta jonka suuri ja ihana rakkaus oli parantanut: Tällainen rakkaus oli nyt tullut hänen osakseen; mutta ehkä Sadie ei ymmärtäisi sitä ja voisi ehkä sanoa että he eivät tunne toisiaan kyllin hyvin ja että olisi paras odottaa jonkun aikaa. He taas tiesivät että he tuntevat toisensa täydellisesti, joten ei ollut minkäänlaista syytä epävarmuuteen tai pelkoon. Petterin onnistui saada nämä seikat Jennin päähän hänen aavistamattaan etteivät ne olleet hänen omia ajatuksiaan.

Ja pitkin päivää rakasteli Petteri tyttöstä avustaessaan tätä kirjottamaan osotteita ja postittamaan kiertokirjeitä Gooberin puolustuskomitean puolesta. Hän teki todenteolla työtä, eikä se ollut vaikeaakaan, kun Jenni oli pöydän ääressä hänen vierellään ja hän voi pitää tyttöä kädestä silloin tällöin ja sulkea hänet syliinsä ja supatella lemmenmaireitaan. Ihana huumaus valtasi hänet: hänen pyyteensä kohosivat kuin tulvavesi -- mutta pahuus! Sitten täytyi niiden painua jälleen. Hän onnistui vissiin asteeseen saakka, mutta siinä hän kohtasi vastarinnan niin jäykän kuin kivimuuri. Ei etemmäs!

Petter huomasi että McGivneyn puhe "vapaarakkaudesta" oli ollut julma erehdys. Pikku Jenni oli samallainen kuin kaikki muutkin naiset -- hänen lempensä ei ollut "vapaa." Pikku Jenni halusi aviomiehen, ja joka kerta kun häntä suuteli, alkoi hän puhua naimisista, eikä Petteri uskaltanut antaa vihjaustakaan aivoituksistaan, sillä hän pelkäsi että koko asia menee auttamattomasti pilalle. Ja Petterin täytyi turvautua keinoihin, jotka olivat vanhemmat kuin mitkään "punikkien" opit. Hän teki hyökkäyksiäpä, ei minkään "vapaan rakkauden" tavalla, vaan niinkuin tekee mies, joka on kahdenkesken talossa seitsemäntoista vuotiaan tytön kanssa, jonka aikoo vietellä. Hän vannoi rakastavansa Jenniä suurella ja ikuisella rakkaudella. Hän vannoi etsivänsä työpaikan ja pitävänsä huolen hänestä. Ja sitten oli hän kärsivinään hirmuisia tuskia eikä sanonut voivansa elää ilman tyttöä. Hän pelasi tytön osaaottavalla luonteella ja hänen viattomuudellaan ja tuolla säälittävällä ja heikolla tuntehikkuudella, joka oli vetänyt hänet rauhanaatteeseen, altruismiin, sosialismiin ja kaikkiin muihin niihin "ismeihin", joista hänen päänsä oli sotkuisesti ja sekasortoisesti täysi.

Ja niin parin viikon kuluttua onnistuivat Petterin hyökkäilyt. Ja sitten hän oli hyvillään. Hänen ensimäinen morsiamensa! Kyllä se tämä salapoliisin toimi on toimien toimi! Petteri tiesi nyt että hän on oikea salapoliisi ja käyttää oikeita salakeinoja, ja että nyt hän on saamaisillaan selville Goober-jutun sisimmät salaisuudet!

Ja niinhän kävikin. Jenni oli rakastunut -- voipipa sanoa, "juovuksissa lemmestä", joten hän täytti molemmat Guffeyn asettamat ehdot. Ja niin Jenni kertoi! Istuessaan Petterin sylissä käsikaulassa ja puhuessaan lapsuudestaan, onnellisista ajoista, jotka olivat olleet ennen kuin hänen isänsä ja äitinsä olivat surmautuneet tehtaassa, pikku Jenni mainitsi erään nuoren miehen nimen, joka oli Ibbetts.

"Ibbetts?" uteli Petteri. Se oli epätavallinen nimi ja kuulusti tutulle.

"Serkkumme", sanoi Jenni.

"Olenko minä tavannut häntä?" kysyi Petteri koettaen muistella.

"Et, hän ei ole ollut täällä."

"Ibbetts?" toisti Petteri -- ja äkkiä hän muisti. "Eikö hänen nimensä ole Jack?"

Jenni ei vastannut heti. Petteri katsoi häneen ja kun heidän katseensa yhtyivät, huomasi hän että tyttöä pelotti. "Petteri!" hän kuiskasi. "Minun ei olisi pitänyt kertoa -- ei kenellekään!"

Petterin sisällä oli iloa ja riemua. Kätkeäkseen ilonsa oli hänen pakko kätkeä kasvonsa tytön valkoseen, pehmeään kaulaan. "Kultaseni!" kuiskasi hän. "Lemmittyni!"

"Oh, Petteri!" huudahti Jenni. "Tiedäthän -- etkö?"

"Tietysti", nauroi Petteri. "Mutta en kerro. Älä epäile luottaa minuun."

"Mutta Mr. Andrews kielsi niin kovin!" sanoi tyttö. "Hän vannotutti meitä ettemme kerro kenellekään."

"No, ethän ole kertonutkaan", sanoi Petteri. "Itse arvasin sen sattumalta. Sitä ei kenenkään tarvitse tietää. Ja jos tietäisivätkin, niin ei kukaan voisi syyttää sinua; täytyyhän heidän ymmärtää että tunnen Jack Ibbettsin -- olinhan kyllin kauvan vankilassa."

Ja Jenni unohti pian koko asian, ja Petteri syleili ja suuteli häntä peittääkseen oman pulppuavan riemunsa. Hänhän oli täyttänyt tehtävän minkä Guffey oli hänelle antanut! Hän oli ratkaissut ensimäisen suuren ongelman Goober-jutussa! American Cityn vankilan vakooja, joka kantoi tietoja Gooberin puolustuskomitealle, oli Jack Ibbetts, muuan vartija ja Todd sisarusten serkku!

XX.

Oli onni että tämä oli Petterin ja McGivneyn kohtaamispäivä. Hän tuskin olisi voinut pitää aisoissa tätä salaisuutta huomiseen. Hän narrasi taas tyttöjä, hiipi jälleen kanapihan läpi ja meni American hotelliin. Kun hän käveli olivat hänen aivonsa täydessä työssä. Nyt hän oli saanut kyntensä hyvinvoinnin tikkaisiin, nyt olisi otetta parannettava.

McGivney näki heti Petterin kasvoista että jotakin oli tapahtunut. "No?" kysyi hän.

"Minä tiedän sen!" huudahti Petteri.

"Tiedät? Mitä?"

"Vankilan vakoojan nimen."

"Kristus! Onko totta?" huudahti toinen.

"Ei epäilystäkään", vastasi Petteri.

"Kuka se on?"

Petteri puristi nyrkkiin kätensä ja nostatti rohkeutensa. "Ensin", sanoi hän, "täytyy meidän saada välimme selväksi. Mr. Guffey sanoi että minulle maksetaan palkkio, mutta ei sanonut, kuinka paljon ja milloin."

"Perkele!" sanoi McGivney. "Jos tiedät tosiaankin tuon vakoojan nimen, niin ei sinun tarvitse epäillä palkkiotasi."

"Oli miten oli", sanoi Petteri, "mutta haluaisin tietää, kuinka paljon saan ja miten sen saan."

"Paljonko haluat?" kysyi mies, jolla oli rotannaama. Ja kuin rotta, peräytyi hän loukkoon, ja hänen terävät, mustat silmänsä tarkastivat vastustajaansa. "Paljonko?" toisti hän.

Petteri oli tehnyt parhautensa valmistuakseen tätä hetkeä varten. Eikö hän työskennellyt American Cityn suurimman ja rikkaimman ryhmän, raitiotrustin, hyväksi? Sillä oli kymmeniä ja satoja miljonia dollareita -- hän ei tiennyt kuinka paljon, mutta hän tiesi että hänen salaisuudestaan kannattaa maksaa hyvin. "Ajattelen että siitä pitäisi saada kaksisataa dollaria", sanoi hän.

"Varmasti", sanoi McGivney, "saat varmasti sen."

Ja heti Petterin mieli mustui. Mikä hupsu hän olikaan ollut! Miksei hänellä ollut rohkeutta pyytää viisi sataa? Hän olisi voinut vaatia vaikka tuhannen, ja sitten olisi hän ollut riippumaton koko ikänsä!

"No", sanoi McGivney, "kuka on vakooja?"

Petteri ponnistelihe kootakseen vieläkin enemmän rohkeutta. "Ensin pitää minun saada tietää, milloin saan rahat?"

"Hyvä jumala!" sanoi McGivney. "Kun sanot vain nimen, niin saat rahat. Mitä kitupiikkejä sinä luulet meidän olevan?"

"Saattaa olla", sanoi Petteri. "Mutta tiedättehän että Mr. Guffey ei antanut minulle syytä luulla että hän minua rakastaa. Tuskin vieläkään voin käyttää tätä kaivosta niinkuin ennen."

"Niin, hän koetti saada irti tietoja sinusta", sanoi McGivney. "Hän luuli sinua yhdeksi noista dynamiittisankareista -- et voi moittia häntä. Sano minulle tuon vakoojan nimi, niin minä pidän huolen että saat rahat."

Mutta sittenkään ei Petteri myöntynyt. Hän pelkäsi rotannaamaista McGivneytä ja hänen sydämensä löi pelosta, mutta sittenkään hän ei vääjännyt. "Haluan nähdä ne rahat" intti hän itsepintaisesti.

"Kuule, mitä helvettiä sinä luulet minusta?" uteli salapoliisi. "Luuletko että minä annan sinulle kaksisataa dollaria ja sinä annat minulle jonkun olemattoman nimen ja karkaat?"

"Oh, en minä tee sitä!" sanoi Petteri.

"Mistäs sen tiedät?"

"Haluan olla vielä palveluksessanne."

"Hyvä. Mekin haluamme samaa. Tämä ei tule olemaan viimeinen salaisuus, jonka selität meille, ja tulet huomaamaan että pelaamme omiemme kanssa suoraa peliä -- emmehän mitenkään muuten voisi menestyä. On koottu miljona dollaria Gooberin roikan hirttämistä varten, ja jos sinä teet tehtäväsi, saat varmasti osasi, ja ajallaan."

Hän puhui vakuuttaen ja Petteri oli vähällä uskoa. Mutta melkein koko elämänsä ajan oli hän nähnyt ihmisten hierovan kauppaa -- lurjuksien koettavan vetää toisiaan nenästä -- ja kun oli kysymys rahasta oli Petteri kuin tappelemaan opetettu koira, joka oli saanut hyvän otteen toista koiraa nenästä; koira ei ota lukuun toisen koiran tunteita eikä sitä, ihaileeko toinen koira sitä tai ei.

"Ajallaan?" sanoi Petteri. "Mitä merkitsee: 'ajallaan'?"

"Voi jumalani, jumalani!" sanoi McGivney harmissaan.

"Niin mutta minä tahdon tietää", sanoi Petteri. "Tarkotatteko että saan rahat, kun olen sanonut nimen, vai tarkotatteko että saan ne vasta sitten, kun olette saaneet selville onko se henkilö todella vakooja vai ei."

Näin kinailivat ja rähisivät he kuin tappelevat koirat ja suuttuivat yhä enemmän. Mutta Petteri oli se koira, jolla oli hyvä ote, ja hän piti lujasti kiinni. Kerran McGivney jo viittaili että raitiotrustilla oli ollut valtaa panna Petteri "rotkoon" kaksikin kertaa, ja on sillä valtaa tehdä se kolmastikin. Petteri oli vähällä pyörtyä pelosta, mutta ei kuitenkaan hellittänyt otettaan McGivneyn nenästä.

"Samapa se", sanoi rotannaamainen mies lopuksi. Hän sanoi sen väsyneen halveksivasti; mutta se ei huolestuttanut Petteriä lainkaan. "Samapa se, luotan sinuun." Hän pisti kätensä taskuunsa ja veti esille tukun seteleitä -- kahdenkymmenen dollarin seteleitä, ja hän laski niitä kymmenen läjään. Petteri näki että tukkuun jäi vielä paljon, paljon, ja hän aavisti että hän ei ollut vaatinut niin paljoa kuin McGivney olisi ollut valmis hänelle antamaan -- ja hänen sydämensä oli sairas. Mutta samalla kertaa hänen sydämensä sykki ilosta -- sellainen ihmeellinen rustinki on ihmissydän!

XXI

McGivney asetti rahat vuoteelle. "Siinä ne ovat", hän sanoi, "ja jos sanot sen vakoojan nimen, niin saat ottaa ne. Mutta sinun on paras seurata neuvoani ettet niitä tuhlaa, sillä, jumalan kautta, jos olet erehtynyt vakoojaasi nähden, niin luulen että Ed. Guffey repii käsivarret ruumiistasi."

Petteriä ei pelottanut tämä. "Tiedän että mieheni on vakooja."

"No, kuka se on?"

"Jack Ibbetts."

"Eikä helvetissä!" huudahti McGivney epäuskoisesti.

"Jack Ibbetts, yksi vankilan yövartijoista."

"Tunnen hänet", sanoi toinen "Mutta mistäs olet saanut tuon luulon päähäsi?"

"Hän" on Todd sisarusten serkku."

"Ketäs ne Todd sisarukset sitten ovat?"

"Jenni Todd on morsiameni", sanoi Petteri:

"Morsian!" toisti toinen; hän tuijotti Petteriin, ja sitten hän nauroi. "Olet saanut morsiamen kahdessa viikossa? En olisi uskonut sinusta sitä!"

Se oli kaksiteräinen maire, mutta Petterin hymy ei ollut sen takia vähemmän leveä, ja kaikki hänen epätasaiset hampaansa näkyivät. "Samapa se", sanoi hän, "sain hänet; ja hän laverteli sen heti -- että Ibbetts on hänen serkkunsa. Ja sitten hän säikähti, sillä lakimies Andrews oli kieltänyt heitä mainitsemasta serkkunsa nimeä kenellekään. Siitä voitte huomata että ne käyttävät häntä vakoojana -- siitä ei ole epäilystäkään."

"Jumalani!" sanoi McGivney, ja hänen äänestään kuului että häntä todella harmitti. "Kuka olisi voinut uskoa? Ibbetts on niin kunnon mies kuin vain voi tavata -- ja hän on punikki, ja petturi vielä! Sehän se onkin, joka tekee niin vaikeaksi pitää nämä punikit kurissa -- ei koskaan voi olla varma siitä, kuka on heidän puolellaan, ei koskaan voi tietää, keneen luottaa. Miten ihmeessä ne onnistuvat siinä?"

"En tiedä", sanoi Petteri. "Ihmisiä on niin helppo pettää!"

"No niin, näen kuitenkin ettei sinua petetä helposti", sanoi rotannaamainen mies katsellessaan kun Petteri otti rahatukon vuoteelta ja pani sen huolellisesti sisätaskuunsa.

XXII.

Rotannaamainen mies varotti Petteriä että hänen tulee olla varovainen siitä, miten kuluttaa tuota rahaa. Ei mikään olisi niin omiaan herättämään hänestä epäluuloja kuin se, että kuiskittaisiin että hän on "rahoissa." Hänen tulee osata todistaa saaneensa rehellisillä keinoilla joka sentin, mikä hänellä oli. Ja Petteri myöntyi kätkemään nämä rahat visusti siihen saakka, että oli päässyt eroon koko jutusta.

Sitten hän vuorostaan varotti McGivneytä. Jos Ibbetts ilman muuta menettäisi paikkansa, herättäisi se huomiota ja ehkä kääntäisi epäluuloja Petteriin. McGivney vastasi hymyillen ettei hän ollut syntynyt eilen. Jack Ibbetts tullaan ylentämään virassa ja hänet asetetaan johonkin sellaiseen toimeen, ettei hän kykene antamaan minkäänlaisia tietoja Goober-jutusta; sitten, jonkun ajan kuluttua, hänet saataisiin kiinni jostakin erehdyksestä tai saatettaisiin muuten pulaan, ja silloin hänelle annetaan potkut.

Näissä neuvotteluissaan Petteri ja tuo rotannaamainen mies juttelivat kaikista seikoista, jotka koskivat Goober-juttua, mikä tuli yhä monimutkaisemmaksi muuttuessaan yleiseksi, laajamerkitykselliseksi kysymykseksi. Uusia henkilöitä sekaantui yhtämittaa juttuun, ja yhä uusia ongelmoita sukeutui esille toinen toisensa perään; se oli mieltäkiinnittävämpää kuin sakkipeli. McGivney puhui totta sanoessaan että American Cityn suurliikemiehet olivat koonneet miljonan dollaria saattaakseen Gooberin joukkoineen hirteen. Aivan alussa oli luvattu seitsemäntoista tuhatta dollaria palkkioksi ilmiannoista, ja palkkioiden vaatijoita oli paljon. Pahinta oli että henkilöt, jotka näitä palkkioita vaativat, olivat tavallisesti huonomaineisia, joiden puheet eivät paljoakaan olisi merkinneet valamiehistön edessä; naiset olivat melkein poikkeuksetta prostituerattuja ja miehet entisiä kuritushuonevankeja, väärentäjiä, pelureita j.n.e. Joskus nämä eivät kertoneet entisyydestään ennenkuin puolustajat toivat sen päivänvaloon, ja silloin tuli kiire "korjailemaan" oikeuslaitosten pöytäkirjoja ja käyttämään muitakin yhtä jaloja keinoja ympäri maata.

Tällaisia todistajia oli Goober-jutussa tusinan verran. Ne olivat kertoneet juttunsa suurvalamiehistölle, mutta näissä jutuissa oli havaittu olevan lukemattomia virheitä ja ristiriitaisuuksia, joka seikka teki paljon työtä ja vastuksia Guffeylle ja hänen apureilleen. Onnettoman tapauksen kautta oli sattunut että Jim Goober oli vaimoineen katsellut kulkuetta erään talon katolta parin mailin päässä räjähdyspaikalta juuri samalla kertaa kuin hänen syytettiin asettaneen matkalaukun pommineen kulkueen eteen. Joku oli ottanut valokuvan tältä samalta katolta, ja tässä valokuvassa näkyi Jim Goober ja hänen vaimonsa -- ja myöskin muuan iso kello erään jalokivikaupan ulkopuolella. Ja tässä kellossa näkyi selvästi tunti ja minuutti. Onneksi syyttäjäpuoli sai käsiinsä tämän valokuvan ensiksi; mutta nyt oli puolustuspuoli saanut vihiä siitä ja koetti saada sitä käsiinsä. Syyttäjäpuoli ei uskaltanut hävittää sitä, sillä sen olemassaolo voitiin todistaa; mutta tämä valokuva jäljennettiin niin monta kertaa, että kellon taulu tuli niin epäselväksi, jotta aikaa ei voinut enää nähdä. Nyt koetti puolustuspuoli saada todistetuksi että näin oli tehty.

Sitten olivat vielä puolustuspuolen todistajat. Toinen onneton sattuma oli että noin puoli tusinaa eri ihmistä oli nähnyt pommin heitetyn Guggenheimin osastokaupan katolta, mikä seikka oli tykkänään ristiriitainen syyttäjäpuolen matkalaukku-teorian kanssa, jolle koko syytös nojautui. Ja niinpä tuli välttämättömäksi "ulottua" näihin todistajiin. Yhdellä oli ehkä kiinnityslaina kotiinsa, se ostettiin ja vaadittiin maksettavaksi; toisella oli ehkä vaimo, joka halusi ottaa miehestään avioeron ja muuten saattaa hänet pulaan. Tai ehkä jollakin oli lemmenseikkailu jonkun toisen miehen vaimon kanssa; tai ehkä voitiin lähettää varta vasten joku nainen houkuttelemaan joku todistajista päivänvaloa karttaviin hommiin.

Sitten tuli ilmi että hyvin pian räjähdyksen jälkeen jotkut Guffeyn miehistä olivat moukareilla särkeneet katukäytävää ja rakennusta räjähdyspaikan kohdalta. Tätä vaati matkalaukku-teoria, ja näistä säretyistä paikoista oli otettu useita valokuvia. Mutta tuli myöskin ilmi että joku oli ottanut valokuvan tästä samasta paikasta ennenkuin tuo ylimääräinen särkeminen oli toimitettu, ja puolustuspuolella oli hallussaan tämä valokuva. Kuka oli ottanut tämän valokuvan, ja miten voitaisiin hänet saada "oivaltamaan asian oikean laidan"? Jos Petteristä olisi apua tällaisissa, niin olisi hän jutun loppuessa rikas mies.

Niiden neuvottelujen perästä oli Petterin pää täynnä haaveita, ja hän koetti kaikkensa saadakseen tietoja. Hän ja Jenni ja Sadie keskustelivat jutusta yhtämittaa, ja tytöt kertoivat vapaasti kaiken mitä olivat kuulleet. Tuli muita -- nuori McCormick, Miriam Yankovich, lakimies Andrewsin sihteeri Miss Nebbins -- ja he kertoivat mitä olivat saaneet tietää tai mitä luulivat ja mitä puolustuspuoli oli saanut ilmi. He olivat saaneet käsiinsä sen miehen serkun, joka oli ottanut valokuvan katolta; ja he koettivat saada hänet taivuttamaan valokuvaajaa puhumaan totta. Seuraavana päivänä voi tapahtua että Donald Gordon tuli epätoivon valtaamana ja kertoi tulleen ilmi että muuan puolustuspuolen tärkeimmistä todistajista, sekatavarakauppias, oli kerran rangaistu pilaantuneen juuston myymisestä! Ja niinpä joka ilta ennen maatamenoa Petteri teki muistiinpanojaan ja neuloeli niitä takkinsa liepeisiin, ja kerran viikossa hän meni tapaamaan McGivneytä, ja heille tuli aina intosta ja riitaa noiden tietojen arvosta.

XXIII.

Se oli mieltäkiinnittävää peliä, eikä Petteri olisi kyllääntynyt siihen koskaan, jollei hänen olisi ollut pakko olla päiväkaudet kahden pikku Jennin kanssa. Kuherruskuukausi on paikallaan, jollei sitä kestä enemmän kuin kuukauden, mutta ei kukaan voi kestää sitä ijankaiken. Pikku Jenni ei nähtävästi koskaan väsynyt suuteloihin eikä näkynyt koskaan pääsevän varmuuteen siitä, että Petteri häntä rakasti. Miehen rakasteleminen laimenee jonkun ajan kuluttua, mutta kaikesta päättäen ei nainen koskaan muuta sitä puheenaihetta; Jenni alinomaa arveli sitä ja tätä, punnitsi seurauksia ja vastuunalaisuutta, velvollisuuksia, mainetta ja muuta sellaista. Joka luonnollisesti oli sangen väsyttävää.

Jennin oli paha olla sen takia että hän petti sisartaan; hänen teki mieli kertoa Sadielle, mutta jostakin syystä oli helpompi jatkaa salaamistaan kuin tunnustaa että oli salannut. Petteri ei käsittänyt miksi lainkaan tarvitsisi kertoa Sadielle; hän ei käsittänyt mikseivät asiat saisi jatkua samalla tavalla yhä edelleenkin, ja miksei hän ja hänen morsiamensa voisi silloin tällöin pitää hauskaa, sen sijaan että aina ovat allapäin, aina murehtivat luokkasotaa, puhumattakaan maailmansodasta ja Amerikan edellytetystä osanotosta siihen.

Tämä ei tarkottanut sitä, että Petteri oli kovasydäminen ja tunteeton. Ei, kun Petteri sulki pikku Jennin syliinsä, oli hän syvästi liikutettu; hän tunsi todella, kuinka hellä ja hyvä ja sielukas tuo pikku tyttö oli. Petteri oli kahdenkymmenen vuotisen ikänsä kestäessä tullut selvästi tietoiseksi sellaisista, joita kutsuttiin "aatteiksi", "liikkeiksi" ja "uskonnoiksi." Eivät ne olleet muuta kuin syöttejä pöhlöille; ja on ijankaikkinen kilpailu pöhlöjen -- jotka eivät halua mennä ansaan -- ja "viisaiden" välillä, joiden on alinomaa keksittävä uusia syöttejä saadakseen nämä pöhlöt pauloihinsa. Petteri oli nyt jo niin paljon kuullut "toverien" puheita, että käsitti heidän syöttinsä olevan harvinaisen erinomaisen; ja niinpä oli tässä pikku Jenni täydellisesti heidän pauloissaan -- ja minkäpä Petteri sille voi?

Mutta tämä kuitenkin kaikitenkin oli Petterin ensi lempi, ja kun hän oli lemmen huumaamana, käsitti hän Guffeyn puhuneen totta sanoessaan että kun on rakastunut, niin haluaa puhua totta. Petterin teki mieli välistä sanoa: "Heitä tuo saarnaaminen ja levähdä hetkinen! Nauttikaamme elämästä hiukan."