Part 4

Hän eli mukavuudessa Todd sisarten luona. Sadie meni työhönsä ennen kahdeksaa aamulla, joka oli ennen kuin Petteri nousi ylös; mutta Jenni pysyi kotona ja laittoi hänelle aamiaisen, avasi oven hänen vierailleen ja yleensä piti huolen hänen mukavuudestaan. Hän ei ollut terve; kahdesti viikossa kävi hän lääkärin luona, joka hoiteli hänen selkärankaansa, ja lopun ajasta oli hänen määrä levätä, mutta Petteri ei koskaan nähnyt hänen lepäävän. Hän aina oli työssä "liikkeen" hyväksi -- kirjoitteli osotteita kiertokirjeisiin, kirjoitteli kirjeitä, kulki kauppaamassa kirjallisuutta tai keräsi kolehteja kokouksissa. Hänellä ei ollut rauhaa yöllä eikä päivällä, joka seikka kiusasi Petteriä, joka halasi rauhaa ylitse kaiken. Europassa oli miljonia miehiä armeijoissa tekemässä kaikkensa teurastaakseen toisensa. Tuo oli luonnollisesti kauheaa, mutta mitäpä se parani siitä, että sitä ajatteli? Sitä ei voitu lopettaa eikä se suinkaan ollut Petterin syy. Mutta tämä tyttöraukka oli erehtynyt luulemaan että tuo sota Europassa on hänen syynsä ja että oli hänen tehtävänsä saada se loppumaan. Kyyneleet tulivat hänen syviin, harmaisiin silmiinsä ja hänen leukansa vapisi tuskasta joka kerta kun hän puhui siitä; Ja Petteristä tuntui siltä ettei hän muusta puhukkaan. Jennillä näytti olevan ajatus että sota on lopetettava siten, että Europan työväestö saadaan nousemaan kapinaan. Ja hän luuli vielä että American Cityn työläisten on tehtävä kapina ensiksi, jotta europalaisille tulisi esimerkki, jota voivat seurata!

XV.

Ei Jenni salannut tätä tuumaansa lainkaan; hän usein pani punasen nauhan tukkaansa ja kiinnitti punasen merkin rintaansa ja meni kokouksiin myymään pieniä kirjasia, joissa olivat punaset kannet. Tietysti on Petterin velvollisuus antaa hänet ilmi raitiotietrustin salapoliisilaitoksen päämiehelle. Petteri oli pahoillaan tästä, ja häntä hävettikin; Jenni oli soma pikku tyttö, ja sieväkin ja voisi pitää hauskaa hänen kanssaan, jollei hän olisi niin kiintynyt asiaansa. Petteri katseli häntä, kun hän oli kumartuneena kirjoituskoneensa ääressä. Hänellä oli hienot, haileat hiukset, tasaiset valkoiset hampaat ja poskilla päilyili vieno puna, mennen ja tullen -- niin, ei hän olisi pahannäköinen lainkaan jos hän vain suoristaisi itsensä ja hiukan "edistäisi kauneuttaan", niin kuin muut tytöt tekevät.

Mutta ei, hän oli aina jännityksessä, ja mikä pirullisinta, hän koetti saattaa Petterinkin samaan tilaan. Hän oli ehdottomasti päättänyt että Petterin täytyy suuttua työväenluokan kärsimien vääryyksien takia. Hän oli varma siitä, että Petteri tekee näin, kunhan häntä vain neuvotaan. Hän kertoi Petterille kamaloita juttuja, ja Petterin velvollisuus oli kauhistua; hänen täytyi koko ajan näytellä tunne-osaa. Hän antoi Petterille "kirjallisuutta" ja käski lukea, ja sitten uteli ja kyseli nähdäkseen, onko Petteri todella lukenut kirjan. Ja osasihan Petteri lukea -- kiitos Pericles Priamin, joka oli opettanut Petterin pitämään huolta kiertokirjeistä ja ilmoituksista pikkupaikkojen lehdissä. Niinpä Petterin täytyi nyt istua nurkassa ja keskittää ajatuksensa sellaisiin kuin "Sosialismin aakkoset", "Pääoma ja köyhälistö" tai "Tie valtaan."

Petteri tuumi itsekseen että olihan osa hänen työstään koettaa saada selville juuri nämä seikat. Hänestähän tulee "punikki" ja hänen täytyy oppia puhumaan samaa kieltä kuin hekin; mutta se oli tavattoman väsyttävää ja täynnä pitkiä sanoja, joita hän ei ollut koskaan kuullutkaan. Miksi eivät nämä ihmiset puhu Amerikan kieltä? Hän oli ennen jo tiennyt että maailmassa on sosialisteja ja myöskin "anarkisteja", ja hän oli luullut että ne ovat kaikki samallaisia. Mutta nyt hän kuuli ei ainoastaan sosialisteista ja "anarkisteista", vaan myöskin valtiososialisteista ja kommunistianarkisteista, kommunisti-syndikalisteista ja syndikalistianarkisteista, sosialisti-syndikalisteista ja revisionisteista ja guild-sosialisteista, puhumattakaan single-taxareista, liberaleista ja progressiveista ja monista muista lajeista, joita hänen oli puhuteltava ja luokiteltava ja kuunneltava kohteliaasti. Jokainen ryhmä painosti erikoisominaisuuttaan, joka erotti ne toisista, ja oli varma siitä, että he saarnasivat ainoaa tosi-totuutta; ja Petteriä kiukutti niin sanomattomasti heidän ijänikuinen puheensa -- kuinka paljoa yksinkertaisempaa olikin lyödä ne kaikki yhteen läjään ja kutsua heitä "punikeiksi", niinkuin Guffey!

Petterillä oli jo ennestään ollut päässään että se mitä nämä "punikit" puuhasivat, oli rikasten omaisuuden jakaminen. Kaikki olivat selittäneet hänelle näin. Mutta nyt hän huomasi ettei tämä ollutkaan aivan oikein. Heidän tarkoituksensa oli että valtio ottaa hoitoonsa teollisuudet, tai että uniot tekevät sen, tai että kansa yleensä sen tekee. He huomauttivat postilaitoksesta, armeijasta ja laivastosta esimerkkeinä siitä, että valtio voi hyvin hoitaa asioita. Eikös se ollut hyvä? uteli Jenni. Petteri myönsi, mutta sisimmässään hän ajatteli että pirujako se häneen kuuluu. Ihmiset ovat helposti petettäviä ja herkkäuskoisia, ja vaikka asiat olisivat järjestetyt miten tahansa, niin aina olisi sellaisia, jotka keksisivät keinon elää toisten kustannuksella. Esimerkiksi tämä lapsi-parka, joka oli valmis uhrautumaan minkä harhaluulon tai kurjuudessa olevan henkilön hyväksi tahansa -- voisiko koskaan olla sellaista yhteiskuntaa, jossa hän ei joutuisi jonkun mässääjän hyvän ruokahalun uhriksi?

Hän oli kahdenkesken Petterin kanssa kotona aamusta iltaan, ja Petterin mielestä hän päivä päivältä näytti sievemmältä. Myöskin oli silminnähtävää että hän piti Petteristä yhä enemmän, kuta kauvemmin tämä näytteli osaansa. Olihan Petteri syvästi myötätuntoinen ja helposti käännettävä aatteen puoltajaksi; hän käsitti kaiken, mitä Jenni selitti, hän kauhistui kauheita kertomuksia, hän oli valmis avustamaan Jenniä, kun tämä työskenteli nostattaakseen kapinaan American Cityn työläiset jotta Europan sota loppuisi. Petteri myöskin kertoi hänelle itsestään ja herätti hänessä myötätuntoa kovaa ja kurjaa kahdenkymmenen vuoden ikäistä elämäänsä kohtaan; ja kun hän itki Petterin kurjuutta, nautti Petteri siitä. Jostakin syystä tuntui niin hyvältä, kun Jenni otti osaa hänen kohtaloonsa; se tavallaan korvasi hänen kyllästymistään kuuntelemaan Jennin myötätunnon ilmaisuja koko työväenluokkaa kohtaan.

Petteri ei tiennyt, oliko Jenni kuullut hänen huonosta maineestaan, mutta hän oli varovainen -- hän kertoi Jennille kaiken, ja näin poisti pahamaineisuutensa kärjen. Niin hänet oli petkutettu pahoille teille mutta se ei ollut hänen syynsä, hän ei ollut tiennyt paremmasta ja oli ollut olosuhteiden säälittävä uhri. Hän kertoi laajasti, miten "äijä" Drubb oli pitänyt häntä nälässä piessyt ja hakannut, kunnes kyyneleet kiilsivät Jennin silmissä ja valuivat poskia alas. Hän kertoi yksinäisyydestään, kärsimyksistään ja kurjuudestaan orpokodissa. Ja miten osasi hän, poikaparka, tietää että oli väärin avustaa Perlicles Priamia myymään Parasta Pakotuksen Parantajaa! Miten olisi hän voinut tietää, oliko tuo lääke hyvää tai huonoa -- kun hän ei sitä vieläkään tiennyt! Mitä taas tuli Jimjambon temppeliin, niin oli Petteri siellä vain pessyt astioita keittiössä, aivan samoin kuin hotellien ja ravintoloiden astianpesijät tekevät.

Oli helppo tehdä tämä kertomus uskottavaksi, ja erikoisesti helppo siksi, että sosialisti Jennin elämänymmärryksen ensimäinen pykälä oli että taloudelliset olosuhteet ovat syynä inhimillisiin heikkouksiin. Tämä seikka avasi tien kaikenlaisille petkuttajille, ja tämä lapsiraukka oli niin helppo pettää, että Petteri olisi hävennyt tehdä hänestä uhria, jollei hän olisi sattunut olemaan hänen korkeampien tarkoitustensa tiellä -- ja myöskin hän sattui olemaan nuori, vain seitsemäntoista hempeine silmineen ja viettelevine sulohuulineen, ja kahdenkesken hänen kanssaan aamusta iltaan.

XVI.

Petterin rakkausseikkailut olivat tähän saakka olleet samaa maata kuin hänen muutkin elämän kokemuksensa; oli ollut toivoa ja ihmeellisiä haaveita, jotka hyvin harvoin toteutuivat. Petteri tiesi koko joukon tällaisista asioista; orpokodissa ei ollut montakaan pahetta, joita hän ei olisi nähnyt, hyvin harvoja riettaita mielikuvia, joita hän ei tuntenut. Pericles Priam oli elänyt kuin merimies -- morsian joka satamassa; ja näissä pikkukaupungeissa ja maakylissä ei Petterillä yleensä ollut muuta paikkaa mihin mennä kuin mihin Pericles meni, joten Petteri oli ollut todistajana monelle herransa seikkailulle ja vieläpä tämän uskottukin. Mutta näistä tytöistä ja naisista ei yksikään ollut tietävinäänkään Petteristä. Petteri oli vain "kakara"; ja kun hän vanheni eikä ollut enää kakara, vaan alhaisten viettien raatelema nuorukainen, niin eivät he sittekään edes ottaneet häntä huomioonsa -- se ei kannattanut! Petteri ei ollut mitään; hänellä ei ollut yhteiskunnallista asemaa, ei rahaa, eikä minkäänlaista "vientiä"; pienikasvuinen kierohampainen ja toinen olkapää korkeammalla kuin toinen. Mitä hän voi odottaa naisilta muuta kuin ivanaurua ja tylyyttä?

Sitten Petteri tuli Jimjambon temppeliin, ja siellä tapahtui hänelle kerrassaan ruhjovaa -- hän rakastui tuskaisesti silmiään ja korviaan myöten. Tässä laitoksessa oli kamarineitsyt, hurmaava irlannitar, jolla oli tukka kuin päivänpaiste, posket kuin omenat ja nauru, joka sai astiat hyllyllä tanssimaan. Hän nauroi Petterille, hän nauroi jokaiselle miehelle, joka koetti ottaa häntä vyötäisiltä. Hän antoi tuon yrityksen onnistua kerran pari kuukaudessa, pitääkseen miehet innostuneina ja pysyäkseen vireessä.

Ainoa mies, jota hän todella suosi, oli pesulaitoksien ajuri, ja Petteri havaitsi pian syyn siihen. Tällä ajurilla oli käytettävinään auto sunnuntaisin ja Nell pukeutui paraisiinsa ja lähti hänen kanssaan huviajelulle. Ajuri tuhlasi viikkopalkkansa huvittaakseen Nelliä näillä ajeluilla -- Petteri tiesi sen siitä, että Nell ei pitänyt sitä salassa maanantai-aamuna. "Jessus, kun oli hauskaa!" oli hänen tapansa sanoa, ja sitten hän luetteli jääkermat, karusellit, onnenpyörät ja muut hassutukset. Hän kertoi tatueeratusta miehestä, viisijalkaisesta vasikasta ja naisesta, joka oli puoliksi mies -- ja kalisteli koko ajan astioitaan.

Niin, hän oli ihmeellinen olento, ja Petterille kävi selväksi että hänen elämänsä lopullinen päämäärä oli saavuttaa moinen "hieno naisystävä." Hän huomasi että oli vain yksi edellytys, jota kaivattiin, ja se oli raha. Ei kukaan huomannutkaan, jos ei ollut rahaa. Ainoastaan kerran oli Nell lähtenyt hänen mukaansa, ja sillä kertaa menivät Petteriltä kuuden kuukauden säästöt, ja koska Petteri ei ollut voinut salata katkeruuttaan, kun ne menivät kaikki, sanottiin häntä "kitupiikiksi"', ja koko seurustelu loppui siihen.

Nell katosi samalla kertaa kuin muutkin poliisien hävitettyä "temppelin." Petteri ei tiennyt miten hänen oli käynyt, mutta vanhat haaveet häntä vieläkin seurasivat ja hän kuvitteli usein näin -- jos poliisit olisivat saaneet hänet kiinni ja hän oli vankilassa, nyt kun hänellä oli "vaikutusvaltaa", nyt voisi hän koettaa saada hänet ulos vankilasta, viedä pois ja pitää piilossa pesulaitoksen ajurilta!

Nämä olivat unia; ja Petteri eli todellisuudessa, aivan uudessa maailmassa. Hän oli asettautunut Todd sisarusten kotiin -- ja mikähän mahtaa olla näiden sisarten mielipide näistä lemmen hirveistä salaisuuksista?

XVII.

Guffeyn kanssa oli sovittu että viikon kuluttua tulee Petterin tavata salaa erästä päämiehensä miehistä. Niinpä kertoikin Petteri sisarille että hän oli väsynyt olemaan vankina talossa ja että hänen täytyy saada raitista ilmaa.

"Eihän toki, Mr. Gudge" sanoi Sadie, "ette saa asettua sellaiseen vaaraan." Ja hänen kalpeat kasvonsa tulivat vieläkin kalpeammiksi. "Ettekö tiedä, että tätä taloa vahditaan? Ne vain toivovat saavansa teidät kiinni ulkona. Ja se olisi teidän loppunne."

"En sentään liene noin tärkeä henkilö", sanoi Petteri, mutta Sadie oli ehdottomasti toista mieltä, ja Petteri oli mielissään kun häntä sanottiin tärkeäksi tekijäksi.

"Oh!" huudahti tyttö. "Ettekö tiedä, kuinka paljon teidän todistuksestanne riippuu Gooberin puolustus? Tätä juttua seuraa tarkasti miljonia ihmisiä ympäri maapallon. Tässä jutussa koetetaan, Mr. Gudge -- voidaanko työväenluokan johtajia murhata ilman taistelua? Ei, meidän täytyy näyttää että on olemassa suuri liike, koko maailman käsittävä työläisten nousu, taistelu palkkatyöläisten vapauttamiseksi --"

Petteri ei jaksanut kuunnella enempää tuollaista. "Hyvä", sanoi hän äkkiä keskeyttäen Sadien agitatsionipuheen. "Luultavasti on velvollisuuteni pysyä täällä, vaikka kuolisin keuhkotautiin raittiin ilman puutteessa." Hän näytteli marttyyriä; eikähän se ollut vaikeaa, sillä olihan hän marttyyri, ja näyttikin marttyyriltä toispuolisine vartaloineen ja kuluneine vaatteineen. Sekä Sadie että Jenni katselivat häntä ihaillen ja päästivät helpotuksen huokauksen.

Mutta myöhemmin pisti Petterin päähän keino. Hän sanoi Sadielle että hän voisi mennä vasta pimeällä ja kulkea takaovesta, joten kukaan ei häntä näkisi; hän ei menisi ihmisvilinään eikä kirkasvaloisille kaduille, joten ei olisi mitään vaaraa sitä, että hänet tunnettaisiin. Oli muuan mies, jota hänen on välttämättä tavattava ja joka oli hänelle velkaa rahaa; hän asui kaupungin toisessa laidassa -- siksi hän ei halunnut Jennin seuraavan häntä.

Ja niin kiipesi Petteri sinä iltana taka-aidan yli naapurin kanapihaan ja siitä toiselle kadulle. Oli koko hauskaa kierrellä ja kaarrella väkijoukossa puistaakseen jäliltään jokaisen, joka yritti seurata -- hän ei halunnut jätillään ketään "punikkia", joka sattumalta olisi tullut epäluuloiseksi "toveria" kohtaan. Määräpaikka oli loistoton majatalo, jonka nimi oli "American House" ja jossa Petteri nostettiin hissillä neljänteen kerrokseen, hän ei puhutellut ketään ja noputti kolmesti oveen, jossa oli numero 427. Ovi avautui, Petteri luiskahti sisälle, ja siellä hän tapasi Jerry McGivneyn, jonka naama muistutti rottaa.

"No, mitä olet saanut tietoosi?" kysyi McGivney; ja Petteri istuutui kertomaan. Innosta tutisevin käsin aukoi hän neuleita takinliepeissään ja veti esille muistiinpanonsa niistä ihmisistä, jotka olivat tulleet häntä tapaamaan.

McGivney katsoi ne läpi nopeasti. "Jesus!" hän huudahti. "Mitäs hyvää näistä on?"

"No, ne ovat niitä punikkeja!" selitti Petteri.

"Tiedän sen", sanoi toinen, "mutta entäs sitten? Voimme mennä kuuntelemaan heidän puheitaan joka ilta. Meillä on heidän järjestöjensä jäsenluettelot. Mutta entäs Goober-juttu?"

"Tuota", sanoi Petteri, "ne agiteeraavat siitä kaiken aikaa. Ne ovat julkaisseet kirjotuksia minusta."

"Kyllä me sen tiedämme", sanoi McGivney. "Ja pirun hyvän jutun heille kerroitkin; varmaankin oli sinusta hauska kuulla itsesi puhuvan. Mutta mitä hyvää siitä meille on?"

"Mutta mitä te sitte haluatte tietää?" huudahti Petteri harmistuneena.

"Me haluamme tietää niiden salaiset suunnitelmat", sanoi toinen. "Me haluamme tietää, mitä ne tekevät ulottuakseen meidän todistajiimme; me haluamme tietää, kuka meiltä vie tietoja niille ja kuka on se vakooja, joka on vankilassa. Etkö tiedä?"

"E-en", sanoi Petteri. "Ei kukaan sanonut siitä mitään."

"Hyvä jumala!" sanoi salapoliisi. "Luuletko sinä että ne tuovat asioita sinulle hopeatarjottimella?" Hän alkoi uudelleen selailemaan Petterin muistiinpanoja ja lopuksi heitti ne tyytymättömänä vuoteelle. Hän alkoi urkkia Petteriä, ja Petterin harmi muuttui epätoivoksi. Hän ei tiennyt ainoatakaan asiaa, jota McGivney olisi vaatinut. Hänen koko viikon kestänyt "salapoliisina" olo oli mennyt hukkaan!

Salapoliisi ei valinnut sanojaan. "On aivan selvää, että olet pöhlö", hän sanoi. "Mutta olitpa mikä tahansa, niin meidän on tehtävä parhaamme. Nyt kiinnitä huomiosi ja keskitä ajatuksesi tähän: me tiedämme ketä nämä punikit ovat ja tiedämme mitä he opettavat; emmekä voi heittää heitä tyrmään sen takia. Me haluamme että saat tietoosi heidän vakoojansa nimen, ja kutka tulevat olemaan heidän todistajansa Goober-jutussa, ja mitä nämä tulevat todistamaan."

"Mutta miten voin minä saada tietooni tuollaisia asioita?" huudahti Petteri.

"Sinun on käytettävä järkeäsi", sanoi McGivney. "Mutta annan sinulle neuvon: hanki itsellesi morsian."

"Morsian!" toisti Petteri ihmeissään.

"Niinpä tietenkin", sanoi toinen. "Niin aina menettelemme. Guffey sanoo, että on vain kolme tilaa, jossa ihmiset kertovat salaisuutensa: ensimäinen on, kun he ovat päissään, toinen, kun ovat rakastuneet --"

Sitten McGivney keskeytyi. Petteri, joka halusi täydentää kasvatustaan, kysyi: "Ja kolmas?"

"On silloin, kun he ovat sekä rakastuneet että päissään", oli vastaus. Ja Petteri oli vaiti, ihailun tyrmistyttämänä. Tämä salapoliisi-juttu näkyikin muuttuvan yhä monimutkaisemmaksi ja mielenkiintoisemmaksi kuta enemmän siihen tutustui.

"Etkö ole nähnyt tuossa joukossa tyttöä, josta pidät?" uteli toinen.

"Tuota -- ehkä --" sanoi Petteri ujona.

"Sen luulisi olevan helppoa", jatkoi salapoliisi. "Tiedäthän että punikit ovat kaikki vapaarakastajia."

"Vapaarakastajia!" huudahti Petteri. "Mitä tarkotatte?"

"Etkös tiennyt sitä?" nauroi toinen.

Petteri tuijotti häneen. Kaikki naiset, jotka Petteri oli tuntenut tai joista hän oli kuullut, olivat ottaneet rahaa lemmestään. He joko ottivat rahaa suorastaan, tai he ottivat sitä auto-ajelujen, kukkien, makeisten ja huvittelujen muodossa. Oliko sitten mahdollista, että oli naisia, joille raha ei kelvannut kummassakaan muodossa, vaan joiden rakkaus oli tykkänään vapaata?

Salapoliisi vakuutti hänelle, että niin oli. "Ne kerskuvat siitä", sanoi hän. "Ne luulevat sen olevan oikein." Ja Petterin mielestä tämä oli kaikkein pöyristyttävin juttu, mitä hän vielä punikeista oli kuullut.

Niin, niin, kyllä, mutta kun hän asiaa tarkemmin mietti, oli sillä kyllä hyvätkin puolensa; olihan se kovin mukavaa miehelle -- säästyi rahaa. Jos naiset halusivat olla noin tyhmiä -- ja Petteri havaitsi ajattelevansa pikku Jenni Toddia. Ky-yllä Jenni voi olla noin tyhmä, sen voi helposti käsittää.

Hän auliisti jakoi kaikki mitä hänellä oli; ja olisihan luonnollista, että hän oli "vapaarakastaja."

Petterin valtasi, jätettyään McGivneyn, uusi ja ihmeellinen suunnitelma. Nyt hän ei olisi luopunut toimestaan millään hinnalla. Oli se sentään eri hauskaa tämä salapoliisina olo!

Oli jo myöhä ennen kuin Petteri ehti kotiin, mutta molemmat tytöt olivat ylhäällä odottaen häntä, ja selvästi näkyi helpotus, jota he tunsivat, hänen palatessaan ehjin nahoin. Hän huomasi, että Jennin kasvoissa näkyi syvempi osanotto kuin hänen sisarensa, ja tämä seikka herätti äkkiä uuden tunteen Petterissä. Jennin hengitys kävi kiivaammaksi, kun hän astui huoneeseen; ja tämä vaikutti samaa Petterinkin hengitykseen. Hän lämpeni äkkiä Jenniä kohtaan, hänelle tuli puhtaasti epäitsekäs halu lohduttaa ja rauhottaa häntä; mutta vaistomainen, ennen tuntematon, käsitys sukupuolipelistä ehkäisi tämän, ja hän sen sijaan kääntyi vanhemman sisaren puoleen ja vakuutti tälle ettei kukaan ollut häntä seurannut. Hän kertoi kadulla sepittämänsä laajan jutun, miten hän oli kymmenen päivää hakannut eräälle miehelle puita -- kovaa työtä -- ja sitten mies oli koettanut väistää maksua. Petteri oli tavannut hänet kotonaan tänä iltana ja oli onnistunut saamaan häneltä viisi dollaria ja lupiin jonkun dollarin viikossa, kunnes summa on maksettu. Tämä viimeinen siksi, että voisi vastakin mennä tapaamaan McGivneytä.

XVIII.

Petteri valvoi suuren osan yöstä miettien tätä uutta työalaansa -- morsiamen tavottelua. Hän huomasi, että jo jonkun aikaa hän oli ollut hassahtanut Jenniin; mutta hän aikoi olla järkevä ja käytännöllinen valitessaan morsiamen. Hän halusi tietoja, ennen kaikkea. Keneltähän niitä mahtaisi enimmän saada? Hän ajatteli Miss Nebbinsiä, joka oli lakimies Andrewsin sihteeri; hän luonnollisesti tiesi salaisuuksia enemmän kuin kukaan muu; mutta hän oli vanhapiika, jolla oli silmälasit ja tasakärkiset kengät, eikä hän siis voinut tulla kysymykseenkään lemmen kohteena. Sitten hän ajatteli Miss Standishia, joka oli pitkä ja vaaleatukkainen kaunotar ja työskenteli eräässä vakuutusliikkeessä, mutta kuului sosialistipuolueeseen. Hän pukeutui hienosti ja Petteri olisi ollut iloinen, jos olisi voinut näyttää tuollaisen "mollan" McGivneylle ja muille Guffeyn apureille; mutta vaikka hän olisi kuinkakin koettanut nostattaa oman arvonsa tuntemista, ei Petteri voinut saada itseänsäkään uskomaan, että siitä mitään tulisi. Sitten oli Miss Yankovich, oikea ehta-punikki, joka kuului I.W.W. liittoon, mutta hän oli teräväkatseinen, mustasilmäinen ja helposti ärtyvä juutalainen, ja Petteri pelkäsi häntä. Sitten hän aavisti vielä, että hän oli kiintynyt McCormickiin -- vaikkakaan näistä "vapaarakastelijoista" ei luonnollisesti voinut tietää mitään varmaan.

Mutta yhdestä tytöstä Petteri oli aivan varma, ja se oli pikku Jenni; hän ei luullut että Jenni tiesi paljoakaan salaisuuksia, mutta kaippa hän voi niitä ottaa tietoonsa. Kun hän kerran van saa Jennin omakseen, niin käyttää hän tyttöä kyselemään toisilta. Ja Petteri kuvitteli mielessään, millainen Jennin lempi tulee olemaan. Jenni ei ollut aivan sellainen, jota kutsutaan "hienoksi", mutta hänessä oli jotakin, joka pani Petterin luulemaan ettei häntä tarvitse hävetä. Uudet vaatteet vain, niin hän on sievä, ja hänellä oli tosihieno esiintymistapa -- hän ei ollut ollut lainkaan hämillään, kun rikkaita naisia tuli autoissaan taloon; ja toiseksi, Jenni tiesi tavattoman paljon ollakseen tyttö -- vaikkakaan hän ei tiennyt kaikkia asioita oikein.

Petteri ei tuhlannut aikaa ennenkuin alkoi työhön uudella alallaan. Seuraavan aamun sanomalehdissä oli tavalliset seikkaperäiset tiedot Flandereista; tuhansia miehiä ammuttiin melkein jokaisena päivän tuntina, miljonia miehiä kietoutuneena verileikkiin, jota oli jo kestänyt viikkoja, voipa kestää kuukausiakin. Ja tunteellinen pikku Jenni istui vesissä silmin ja kertoi näitä Petterille, kun tämä söi kaurapuuroa ja laihaa maitoa. Petterikin puheli siitä -- kuinka paha se oli, ja kuinka heidän, pikku Jennin ja hänen, on se lopetettava. Hän oli nyt samaa mieltä Jennin kanssa; hän oli sosialisti ja kutsui Jenniä "toveriksi" kertoen että tyttö oli hänet käännyttänyt. Tytön silmät loistivat ilosta, ikäänkuin hän todella olisi tehnyt jotakin lopettaakseen sodan.

He istuivat sohvalla lukiessaan lehteä, ja he olivat yksin talossa. Petteri katsahti äkkiä ylös lehdestään ja hirveän hämillään sanoi: "Mutta toveri Jenni --"

"Mitä?" sanoi tämä katsoen Petteriin rehellisillä harmailla silmillään. Petteriä ujostutti ja pelotti pikkusen, tällainen salapoliisin työ oli uutta.

"Toveri Jenni", sanoi hän. "En tiedä, kuinka sanoisin, mutta pelkään että olen rakastumaisillani."

Jenni veti kätensä pois ja Petteri kuuli hänen vetävän äkkiä henkeään. "Oh, Mr. Gudge!" hän huudahti.

"Tuota --" änkytti Petteri. "Toivon ettette suutu."

"Elkäämme tehkö niin!" huudahti tyttö.

"Miksi ei, toveri Jenni?" Ja Petteri lisäsi: "En tiedä voinko sille mitään."

"Onhan meillä ollut niin hyvä olla, Mr. Gudge! Luulin että tulemme työskentelemään aatteen hyväksi."

"Mutta eihän se estä --"

"Mutta se tekee; se tekee ihmiset niin onnettomiksi!"

"Siis --", Petterin ääni vapisi, "siis ette välitä minusta vähääkään, toveri Jenni?"

Tyttö epäröi hetkisen. "En tiedä, en ole ajatellut --"

Ja Petterin sydän sykähti rajusti. Oli ensi kerta että kenenkään tytön täytyi miettiä ennenkuin vastasi tuohon Petterin kysymykseen. Ja epäröimättä -- ikäänkuin olisi tehnyt tällaista "salapoliisityötä" ikänsä -- hän otti hellästi Jenniä kädestä. "Pidättehän kuitenkin vähäsen minusta?" hän kuiskasi.

"Oh, toveri Gudge", vastasi tyttö, ja Petteri sanoi: "Kutsukaa minua Petteriksi, olkaa, olkaa niin hyvä."

"Toveri Petteri", sanoi tyttö ja ääni värähti, ja silmät olivat luodut lattiaa kohti.

"Tiedän ettei minussa ole mitään rakastettavaa", pyyteli Petteri. "Olen köyhä ja mitätön -- en ole kaunis --"

"Oh, ei se ole syy!" huudahti Jenni. "Ei, ei. Miksi ajattelisin sellaisia? Olettehan toveri!"