Part 3

"Mr. Guffey, en ole sanonut kenellekään. En ole puhunut sanaakaan Goober-jutusta yhdellekään sielulle."

Petteri jatkoi inttämistään, mutta Guffey lopetti sen lyhyeen. "Pidä suusi, pöhlö! Ehkä et ole puhunut Goober-jutusta, mutta olet puhunut itsestäsi. Etkö ole kertonut jollekin, että olet ollut työssä miehellä, jonka nimi on Kalandra?"

"O-o-len."

"Ja tiesit, että poliisit olivat hänen kintereillään, ja sinun myös?"

"Ky-yllä."

"Ja että sinut on vangittu patenttilääkkeillä huijaamisesta?"

"Kaikkivaltias Kristus!" kiljui Guffey. "Minkälaisen todistajan sinä luulet itsestäsi tulevan?"

"Mutta", kirkui Petteri epätoivoisesti, "en kertonut kenellekään, joka olisi vaarallinen. Kerroin vain -- --"

"Mistäs sinä tiedät, kuka on vaarallinen?" karjui salapoliisi, lisäten sarjan raivoisia kirouksia. "Gooberin roikalla on vakoojia keskuudessamme, heillä on joku tässä vankilassakin. He ovat saaneet selvän sinusta ja sinun elämästäsi. Olet menettänyt meiltä pelin kielevyydelläsi!"

"Oi, luojani!" kuiskasi Petteri tukahtunein äänin.

"Ajatteleppa itseäsi todistajatuolilla! Ajatteleppa mihin valoon joudut valamiehistön silmissä! Matkustaa ympäri maata peijaten ihmisiä patenttilääkkeillä -- ja linnaan vielä! Avustaa tuota helvetin leipomaa lurjusta, Kalandraa --" ja Guffey lisäsi hirveitä sanoja, jotka selostivat niitä pöyristyttäviä paheita, joista päänoitaa oli syytetty. "Ja sinä olet ollut avustamassa tuollaista!"

"En ole koskaan tehnyt sellaista!" volisi Petteri. "En edes tiennyt varmasti niistä."

"Kerro tuo valamiehistölle!" irvisteli Guffey. "Ne ovat käyneet puhuttelemassa suutari Smithersiäkin, ja tulevat asettamaan hänen vaimonsa todistamaan, että olet näpistelijä ja varas ja että hän potki sinut ulos holirollareiden joukosta. Ja vain siksi, ettet voinut pitää suutasi kiinni, niinkuin käskin."

Petteri itki ja ulisi. Hän laski polvilleen ja rukoili. Sanoi ettei hän ollut tarkottanut mitään pahaa; hän ei ollut tiennyt ettei saanut puhua entisyydestään; ei ollut tiennyt mikä on todistaja tai mitä häneltä vaadittiin. Häntä oli kielletty puhumasta Goober-jutusta, eikä hän ollut puhunut. Petteri itki ja nyyhki ja rukoili -- mutta turhaan. Guffey määräsi hänet takasin rotkoon, selittäen tulevansa todistamaan ja todistuttamaan, että Petteri itse oli se mies, joka oli heittänyt pommin ja että Petteri, eikä Jim Goober, oli koko salaliiton pää. Olihan Petteri allekirjoittanut tunnustuksen, jossa sanottiin, että hän oli ottanut osaa pommin valmistukseen.

XI.

Taaskaan ei Petteri tiennyt, kuinka kauvan hän värisi mustassa komerossa. Sen hän tiesi, että hänelle tuotiin vettä ja leipää kolme kertaa ennen kuin Guffey tuli jälleen ja komensi ulos. Nyt istui Petteri tuolilla läjässä, väännellen käsiään, kun raitiotietrustin salapoliisi selosti hänelle uutta ohjelmaa. Petteristä ei enää ollut todistajaksi. Salaliittoutuneet työläiset olivat koonneet suuren puolustusrahaston, heillä olivat koko kaupungin ja koko maan kaikki uniot takanaan. Niillä oli vakoojia, jotka koettivat ottaa selvää syyttäjien jokaisesta toimesta ja todisteista, joita syytettyjä vastaan koottiin. Guffey ei sanonut, että hän olisi potkinut Petterin ulos vankilasta, jollei olisi pelännyt, että hän menee Gooberin roikan puolelle ja kertoo mitä tietää; mutta Petteri arvasi tämän kuunnellessaan Guffeyn selityksiä, ja huomasi ilokseen, että vihdoinkin hän oli saanut oikean otteen hyvinvoinnin tikkaista. Sormen ja kalvosen rusikoiminen ei ollutkaan tapahtunut aivan turhan takia!

"Katso", sanoi Guffey, "asia on näin: Todistajaksi sinusta ei ole, mutta vakooja sinusta tulee. Ne tietävät, että olet kielitellyt ja että olen pitänyt sinua rotkossa. Ja nyt minä teen sinusta marttyyrin. Käsitätkö?"

Petteri nyökkäsi; kyllä hän käsitti. Hänen erikoisominaisuutensa oli käsittää tällaiset.

"Sinä olet rehellinen todistaja, ymmärrätkö? Minä olen koettanut saada sinun valehtelemaan, mutta sinä et ole suostunut; ja nyt sinä menet Gooberin roikan puolelle, ja he ovat mielissään. Ota selvä kaikesta, ja tuon tuostakin laitan niin, että kohtaat jonkun, jota myöten voit lähettää tietoja minulle. Käsitätkö?"

"Käsitän", sanoi Petteri mielissään. Sanoin ei voi kuvata hänen tuntemaansa helpotusta Hänellähän nyt oli oikea toimi! Hänestä tulee salapoliisi -- aivan kuin Guffey!

"Nyt", sanoi Guffey, "ensimäiseksi haluan tietää, kuka kantaa kieliä tästä vankilasta; emme voi tehdä mitään heidän tietämättään. Minulla on todistajia, joita haluaisin pitää salassa, mutta en uskalla pitää heitä täällä. Haluan tietää, kuka on petturi. Haluan tietää paljonkin seikkoja, joista sanon sinulle tuonnempana. Haluan että laitat itsesi näiden punikkien läheiseksi, otat selvää heidän aatteistaan, jotta voit puhua samoin kuin hekin."

"Kyllä", sanoi Petteri. Häntä vähän nauratti. Häntähän jo pidettiin "punikkina" -- yhtenä pääpukareista! Mutta Guffey oli jo luopunut tuosta pelistä -- tai ehkä oli unohtanut sen jo!

Oli oikeastaan helppo toimi tämä, mikä Petterillä nyt oli. Hänen ei tarvinnut esiintyä minään muuna kuin mitä oli. Hän kutsuu itseään olosuhteiden uhriksi ja tulee olemaan vilpittömästi vihanen niille, jotka ovat koettaneet käyttää häntä salaliitossa Jim Gooberia vastaan. Loppu seuraisi itsestään. Hän saavuttaa työläisten luottamuksen -- ja Guffey neuvoo häntä, miten menetellä.

"Asetamme sinut koppiin tässä vankilassa", sanoi pääsalapoliisi, "ja olemme panevinamme sinut 'kolmannen asteen' läpi. Muista kirkua ja pitää elämää ja huutaa ettet kerro mitään, niin me lopulta herkeämme ja potkimme sinut ulos. Ja sitten vain odota. He etsivät sinut käsiinsä, jollen ole kovin huono arvaamaan."

Näin tämä ilveily suunniteltiin ja näyteltiin. Guffey tarttui Petteriä kaulukseen ja kuletti hänet vankilan pääosaan, jossa lukitsi hänet erääseen avonaiseen koppiin joita oli useita rivissä. Hän otti Petteriä kalvosesta ja oli vääntelevinään sitä, ja Petteri pani vastalauseita. Hänen ei tarvinnut käyttää mielikuvitustaan, hän tiesi miltä se tuntui, ja hän nyyhki ja kiljui ja vannoi, että hän on puhunut totta, että hän ei tiennyt enempää kuin oli kertonut, eikä voinut kertoa enempää vaikka mikä olisi. Guffey jätti hänet sinne seuraavan päivän iltapäivään, tuli sitten taas, otti häntä niskasta, kuletti vankilan rappusille ja antoi hänelle eropotkun.

Petteri oli vapaa! Mikä ihmeellinen tunne -- vapaus! Jumala! Ei mitään voinut olla sen veroista! Hän olisi mielellään huutanut ja melunnut ilosta. Hän ei kuitenkaan sitä tehnyt, vaan hoiperteli pitkin katua ja solui istumaan kiviseinän ulkoumalle, nyyhkien, pää käsien varassa, odottaen, mitä tapahtuisi. Ja tietysti tapahtui. Ehkä tunti oli kulunut, kun joku kosketti häntä keveästi olalle. "Toveri", sanoi pehmeä ääni, ja kun Petteri katsoi sormiensa lomitse, näki hän hameen. Paperilappu painettiin hänen käteensä ja tytön pehmeä ääni sanoi: "Tulkaa tämän osotteen mukaan." Tyttö poistui, ja Petterin sydän löi rajusti. Vihdoinkin oli hän salapoliisi!

XII.

Petteri odotti pimeään saakka, antaakseen asialle seikkailun värityksen; hän myöskin imarteli itsetietoisuuttaan, katsellen varovaisesti ympärilleen, kulkiessaan pitkin katua.

Ei hän olettanut, että kukaan häntä seuraisi, vaan Petteri halusi olla salapoliisimainen.

Mutta sen lisäksi hän oli hiukan peloissaan. Hän oli puhunut totta, sanoessaan Guffeylle, ettei hän tiennyt mitä punikit olivat; mutta sen jälkeen hän oli ottanut selvää, ja nyt hän tiesi. "Punikki" oli sellainen, joka oli myötätuntoinen työväenunioille ja lakoille; joka halusi murhata rikkaat ja jakaa heidän omaisuutensa, ja luulivat että nopein keino tähän jakamiseen oli dynamiitin käyttö. Kaikki "punikit" tekivät pommeja ja heillä oli salattuja aseita ja ehkä salaisia myrkkyjäkin -- kuka tiesi? Ja nyt Petteri oli menossa heidän joukkoonsa, tulemaan yhdeksi heistä! Se oli melkein liiaksi mieltäjännittävää miehelle, joka ennen kaikkea halusi mukavuutta. Mieleen juolahti: "Karkaa, lähde pois kaupungista ja heitä koko juttu!" Mutta sitten hän ajatteli niitä palkkioita ja sitä kunniaa, mitä Guffey oli hänelle luvannut. Ja sitten hän oli vielä vähäsen uteliaskin; voisihan hän karata tuonnempana, mutta ensin halusi hän olla vähän enemmän aikaa "etsivänä."

Hänelle annettu osote johti pieneen yksikerroksiseen taloon köyhäinosassa kaupunkia, ja hän soitti ovikelloa. Oven avasi tyttö, ja heti Petteri huomasi, että se oli sama tyttö, joka oli häntä puhutellut. Ennenkuin Petteri ehti sanoa mitään, huudahti tyttö innoissaan: "Mr. Gudge! Voi, kun olen iloinen että tulitte!" lisäten: "Toveri!" -- aivan kuin Petteri olisi ollut vanha ystävä. Ja sitten: "Mutta _olettehan_ te toveri?"

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Petteri.

"Ette siis ole sosialisti? No, sitten teemme teistä sosialistin." Hän kuletti Petterin sisälle, asetti hänelle tuolin ja sanoi: "Tiedän mitä ne ovat tehneet teille; ja te kestitte lujana kaiken! Te olitte ihmeteltävä, ihailtava!"

Petteri ei tiennyt mitä sanoa. Tämän tytön äänessä oli ystävällinen ja ihaileva sävy; eikä Petterillä ollut kolkon elämänsä varrella ollut kokemuksia sellaisista tunteista. Petteri oli katsellut rakastelijoita pyydystelevien tyttöjen ryöppyävää kiimaa; mutta tämän tytön olemus ei ollut sellaista. Hänen äänensä, vaikkakin pehmeä, oli hiukkasen liian vakava ollakseen nuoren tytön; hänen syvät, kaihoovat harmaat silmänsä katselivat Petteriä kuin hellän äidin, jonka lapsi on juuri pelastunut vaarasta.

Hän huusi: "Sadie, täällä on Mr. Gudge." Ja huoneeseen astui toinen tyttö, vanhempi ja pitempi, mutta laiha ja kalpea kuin sisarensakin. Jenni ja Sadie Todd olivat heidän nimensä; vanhempi oli pikakirjottaja ja ansaitsi perheen toimeentulon. Tytöt olivat kovin huolissaan hänestä. He alkoivat kysellä hänen kokemuksiaan, mutta hän ei ollut ehtinyt kuin alkaa, niin vanhempi meni puhelimen ääreen. Oli useita ihmisiä, joille täytyi ilmoittaa heti kun Petteri oli tullut. Hän oli jonkun aikaa puhelimen ääressä, ja ne ihmiset, joille hän puhui soittivat kai toisille, koska parin tunnin kuluessa väkeä virtasi huoneeseen yhtämittaa, ja Petterin täytyi kertoa seikkailunsa useita kertoja.

Ensimäiseksi tuli jättiläiskasvuinen mies, jolla oli yhteenpuristetut huulet ja niin voimakas ääni, että Petteriä pelotti. Häntä ei hämmästyttänyt lainkaan, kun kuuli, että tämä mies oli kaupungin yhden radikalisimmista unioista, merimiesten union, johtomies. Niin, hän varmasti oli "punikki", hän mainiosti sopi yhteen Petterin mielikuvien kanssa -- juro, vaarallinen mies, jonka voi kuvitella tarttuvan Simsonin tavoin yhteiskunnan pilareihin ja vetävän ne mukanaan kumoon. "Ne ovat saaneet sinut pelkonsa alle, poikani", sanoi hän huomatessaan Petterin arkailevan vastata hänen kyselyihinsä. "No, olen pelännyt heitä neljäkymmentä viisi vuotta, mutta enpä ole antanut heille vihiäkään vielä." Ja sitten lohduttaakseen Petteriä ja vahvistaakseen hänen hermojaan hän kertoi miten häntä, karattuaan laivasta, oli verikoirin etsitty Floridan aarnioista, saatu kiinni, sidottu puuhun ja piesty taidottomaksi.

Sitten tuli David Andrews, jonka Petteri oli kuullut olevan yhtenä lakimiehenä Goober-jutussa, kookas huomiota herättävä mies, jolla olivat terävät, valppaat piirteet. Mitäs sellainen mies teki näiden hylkyjen joukossa? Petteri päätteli, että varmaankin hän on "viisas", sellainen joka "tekee rahaa" kiihottamalla tyytymättömyyttä. Sitten tuli nuori tyttö, tuntehikas ja hento, lievästi raajarikko. Kun tämä kulki huoneen poikki puristaakseen häntä kädestä, juoksivat kyyneleet pitkin hänen kasvojaan, ja Petteri oli hämillään, arvellen hänen äskettäin kadottaneen jonkun läheisen sukulaisen, eikä tiennyt mitä sanoa. Tytön ensimäisistä sanoista hän kuitenkin hämmästyksekseen käsitti, että kyyneleet johtuivat vain siitä, mitä hän oli kuullut Petterin saaneen kokea.

Ada Ruth oli runoilija, ja se oli aivan uutta Petterille; pitkän aprikoimisen perästä hän luokitteli tytön herkkäuskoisuutensa uhriksi -- pieni, tunteellinen tyttöparka, jolla ei ollut aavistustakaan pahuudesta, joka häntä ympäröitsi. Hänen mukanaan tuli kveekari-poika, jolla oli kalpeat itsensäkieltäjän kasvot ja mustat suortuvat, jotka hänen oli puistettava kasvoiltaan tämän tästä; hänellä oli liehuva kaulanauha ja musta huopahattu, ja vielä muitakin löyhäpäisyyden merkkejä, ja hänen puheistaan pääsi Petteri siihen käsitykseen, että hän oli valmis räjäyttämään ilmaan kaikki maailman hallitukset rauhanaatteen takia. Samanlainen oli McCormick, I.W.W. liiton johtomies, joka vastikään oli ollut kuusikymmentä päivää linnassa, hiljainen nuori irlantilainen, jolla oli tiukat huulet ja mustat rauhattomat silmät, ja hän pelotti Petteriä, sillä hän katsoi häneen herkeämättä ja tuskin puhui sanaakaan.

XIII.

Niitä tuli yksitellen ja joukoissa; vanhoja naisia ja nuoria naisia, vanhoja miehiä ja nuoria miehiä, fanatiikkoja ja haaveilijoita, agitaattoreita, jotka tuskin voivat avata suutaan sanomatta jotakin pistävää, korventavaa, joka toi esille heidän sisimmässään kytevän hehkun. Petteriä pelotti yhä enemmän ja enemmän, kun hän huomasi, että hän todellakin oli keskellä kaikkein vaarallisimpia "punikkeja" koko American Cityssä. Nämä olivat niitä, joita tavalliset lainkuuliaiset ihmiset kammosivat, ja joista oli poliisilaitokselle enemmän vaivaa kuin kaikista rosvoista ja ryöväreistä yhteensä. Nyt Petteri havaitsi syyn siihen -- ei hän olisi voinut aavistaakkaan, että koko maailmassa voi olla noin ankaraa ja vihan vaivaamaa väkeä. Sellaiset voivat tehdä vaikka mitä! Istuessaan vilkuili hän silmillään yhdestä toiseen. Kukahan noista on ollut avustamassa pommin räjäyttämistä? Ja mahtanevatkohan kerskua siitä hänelle tänä iltana?

Petteri vähän vartoi sitä; mutta ei ollut varma. Nämä olivat niin kummallisia rikoksellisia! Ne kutsuivat häntä "toveriksi", ja puhuttelivat häntä samalla ystävyydellä, joka oli häntä hämmästyttänyt, kun pikku Jenni häntä puhutteli. Olikohan se teeskenneltyä, jotta he voittaisivat hänen luottamuksensa, vai luulivatko nämä ihmiset todellakin rakastavansa häntä -- Petteri Gudgea, joka oli vieras ja salainen vihollinen? Petteri oli nähnyt vaivaa ja ollut huolellinen pettääkseen heidät, mutta he olivat niin helpot pettää, että hänen vaivannäkönsä oli mennyt hukkaan. Hän halveksi heitä tämän vuoksi, ja kuunnellessaan heitä, hän tuon tuostakin toisti itsekseen: "Pöhlö-parat!"

He olivat tulleet kuulemaan hänen kertomustaan, ja he kyselivät häneltä, ja hänen täytyi kertoa joka pikkuseikkakin moneen kertaan. Petteriä oli luonnollisesti neuvottu hyvin ja huolellisesti; hän ei saanut puhua sanaakaan tunnustuksesta, jonka hän oli allekirjoittanut; se olisi antanut näille lain ja järjestyksen vihollisille liian hyvän aseen. Häntä oli neuvottu kertomaan niin lyhyesti kuin mahdollista miten hän oli sattunut olemaan lähellä räjähdyspaikkaa ja miten poliisit olivat koettaneet saada hänet myöntämään, että hän tietää jotakin tästä jutusta. Petteri kertoi neuvojen mukaan, mutta hän ei ollut valmistautunut siihen perinpohjaiseen kyselyyn, jonka lakimies Andrews merimiesten johtajan, Durantin, avustuksella toimitti. He halusivat tietää kaikki mitä hänelle oli tehty, kuka oli tehnyt, ja miten ja milloin ja missä sekä miksi. Petterillä oli jonkunverran näyttelijälahjoja ja hän oli mielellään huomion ja ihailun esineenä, vaikka sitä eivät olisi osottaneetkaan muut kuin joukko rikoksellisia "punikkeja." Ja niin hän kertoi seikkaperäisesti ja laajasti, miten Guffey väänteli hänen sormiaan ja kalvostaan ja heitti hänet rotkoon; ja muisto tuosta kaikesta oli hänellä vielä niin tuoreena, että hänen realistinen kuvauksensa olisi saanut veriinsä kylmemmänkin joukon.

Ja pian alkoivatkin kaikki naiset nyyhkyttää ja raivota. Pikkunen Ada Ruth sai vaikutelman ja rupesi lausumaan runoa -- vai lieneekö sommitellut sen siinä hänen silmäinsä edessä? Hän oli kuin suuttumuksen lumoomana. Runossa puhuttiin jotakin työläisten noususta -- väkijoukon huuto:

"Ei kärsitä enää raakaa vihamiestä -- Pois selästämme, tai kannatte helvetin iestä!"

Petteri kuunteli ja ajatteli: "Pöhlö-parka!" Ja sitten se kveekari-poika, Donald Gordon, otti puhujan paikan, heristi pitkiä mustia hiuksiaan ja alkoi puhua. Petteri kuunteli ja ajatteli taas: "Pöhlö-parka!" Sitten eräs toinen mies, joka oli työväenlehden toimittaja, sanoi kirjoittavansa artikkelin; hän tunsi Guffeyn ja aikoi julkaista hänen valokuvansa allekirjoituksella "Inkvisiittori." Hän pyysi Petterin valokuvaa, ja Petteri suostui otattamaan kuvan, joka myöskin julaistaan ja siihen pannaan allekirjoitus: "Inkvisiittorin uhri." Petterillä ei ollut aavistustakaan, mitä tuo pitkä sana merkitsi, mutta hän ajatteli: "Pöhlö-parka!" Kaikki nuo olivat "pöhlöjä" -- ottivat toisten ihmisten vastukset noin vakavasti!

Mutta Petteriä pelottikin vähäsen; ei ollutkaan täydellisesti hauskaa olla sankari tällä elävällä ja säikyttelevällä tavalla -- hänen nimensä ja maineensa levitetään ympäri maata, jotta järjestynyt työväestö saisi tietää, miten American Cityn raitiotrusti menettelee saattaakseen tunnetun työväenjohtajan hirteen! Tämä asia näytti yhtämittaa kasvavan pelottavasti Petterin silmissä. Petteri, muurahainen, tunsi maan tärisevän jalkainsa alla, ja hänelle leimahti kuva niistä vuorenkorkuisista jättiläisistä, jotka taistelussaan uhkasivat tallata hänet. Petteri ihmetteli, oliko Guffey aavistanut, millaisen hälinän hänen kertomuksensa herättää, ja kuinka hyvän aseen hän oli antanut vastustajainsa käsiin? Mitä luuli Guffey hyötyvänsä Petteristä sellaista, joka vastaisi tätä vauriota hänen omalle asialleen? Ja Petteri, kuunnellessaan myrskyisiä puheita, ihmisiä täynnä olevassa pienessä huoneessa, ajatteli yhä uudelleen ja uudelleen pakoa. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään, joka olisi muistuttanut näiden ihmisten raivoa, niitä kauheita asioita, joita he sanoivat, he eivät tuominneet ainoastaan American Cityn poliisilaitosta, vaan myöskin oikeuslaitokset, sanomalehdet, kirkot, yliopistot ja kaikki mikä oli pyhää ja kunnioitettavaa lainkuuliaisten ihmisten mielestä -- niinkuin esimerkiksi Petteri Gudgen.

Petterin pelko alkoi näkyä. Mutta miksi ei hän saisi pelätä! Lakimies Andrews lupasi viedä hänet piiloon, jotta vastustajat eivät voisi laittaa häntä päiviltä. Petteri tulee olemaan erinomainen todistaja Gooberin puolustajille, ja he tulevat pitämään hänestä hyvän huolen. Mutta Petteri sai rohkeutensa takasin ja rupesi taas näyttelemään jaloa osaansa. Ei, häntä ei tarvitse suojella enempää kuin heitä muitakaan, eikä hän hyvinkään pahasti pelännyt.

Sadie Todd, pikakirjuri, palkitsi hänen sankaruutensa. Tytöillä oli pienessä kodissaan tilaa, ja jos Petteri haluaisi asua heidän luonaan jonkun aikaa, niin koettaisivat he tehdä hänelle olon mukavaksi. Ja halusihan Petteri. Myöhään illalla menivät vieraat. "Punikkien" eri ryhmät menivät omille teilleen nyrkit puristettuina ja kasvoilla ilme, josta näki, että he tulevat tekemään Petterin jutusta välineen, jolla kiihotetaan tyytymätön työväestö uusiin hurjiin mielenilmauksiin. Miehet puristivat Petterin kättä ystävällisesti, naiset katsoivat häneen sielukkailla silmillään ja lausuivat julki ihailunsa hänen sankaruudestaan, toivonsa -- niin, varmuutensa -- siitä, että hän tulee pysymään totuuden puolella loppuun saakka ja tutkittuaan heidän aatteitaan yhtyy "liikkeeseen." Petteri kuunteli ja katseli, ja yhtämittaa sanoi itsekseen: "Pöhlöparat!"

XIV.

American Cityn arvossa pidetyt sanomalehdet eivät luonnollisestikaan tuhlanneet palstojaan radikalien esittämiin uskomattomiin syytöksiin poliisivirkailijoista, että nämä muka kiduttavat todistajia. Mutta American Cityssä oli sosialistinen viikkolehti ja siinä oli pitkä kirjoitus Petterin seikkailuista etusivulla, ja myöskin Petterin kuva. Vielä oli kolme muuta työväenlehteä, joissa tämä kertomus oli, ja Gooberin puolustuskomitea painatti siitä lentolehden, jota lähetettiin tuhansin kappalein ympäri maata. Tämän lentolehden kirjoitti Donald Gordon, kveekari. Hän toi Petterille korjausliuskan siitä saadakseen kaikki yksityiskohdat oikein, ja Petteri luki sen suurella nautinnolla huomatessaan kuinka suuri sankari hän todella oli. Petteri ei ollut kertonut näille ihmisille aikaisempia vaiheitaan, ja jos Gooberin puolustuskomitea oli saanut niistä vihiä, olivat sen jäsenet niistä vaiti. Petteri hymyili miettiessään tätä. Ne olivat viekkaita, ne peijakkaat! Ne pelasivat korttinsa mainiosti -- ja Petteri kunnioitti heitä siitä. Donald Gordonin kertomuksessa Petteri esiintyi köyhänä työmiehenä. Hän nauroi. Hän tunsi sanan "työmies", mutta kun hän puhui "työväestä", tapahtui se eri äänilajissa kuin nämä sosialistit.

Kun tämä kertomus oli ollut lehdissä, tuli kaikenlaisia ihmisiä tapaamaan Petteriä Todd sisarusten kotiin. Ja Petteri rupesi todenteolla hoitamaan tointaan, koettamaan saada selvää mahdollisimman paljon näistä kävijöistä, heidän nimistään ja toimistaan ja heidän suhteestaan radikaliseen liikkeeseen. Guffey oli kieltänyt häntä tekemästä muistiinpanoja, jotta ei olisi pelkoa kiinnijoutumisesta, mutta Petteri ei voinut pitää kaikkia saamiaan tietoja päässään, ja sen vuoksi hän meni huoneeseensa ja teki muistiinpanoja pienille paperilippusille, jotka hän sitten huolellisesti neuloi takkinsa liepeisiin, sangen salaperäisesti.

Kun ei ota huomioon näitä muistiinpanoja, oli Petterin salapoliisin toimi helppoa, sillä nämä ihmiset näyttivät olevan sangen halukkaita puhumaan siitä, mitä he toimivat. Ja väliin pelotti Petteriä sekin, että he olivat niin avomielisiä ja uhmaavia! He eivät ainoastaan puhuneet aatteistaan toisilleen ja hänelle, he pitivät julkisia puheita, kirjottelivat kirjasia ja lentolehtisiä -- ja näitä he kutsuivat "kirjallisuudeksi." Petterillä ei ennen ollut aavistustakaan siitä, että heidän liikkeensä oli niin laaja ja voimakas. Hän oli toivonut keksivänsä salaliiton, ja ehkä pommijutun tai pari; mutta sen sijaan hän nähtävästi oli keksimäisillään tulivuoren!

Kuitenkin, kaikitenkin Petteri teki parhaansa. Hän pani muistiin noin puolensadan kaikkiin luokkiin kuuluvien henkilöiden nimet ja yhtä ja toista, minkä luuli olevan tärkeää. Ne olivat tavallisia työläisiä, miehiä ja naisia, juutalaisia räätäleitä, venäläisiä ja italialaisia sikarintekijöitä, Amerikassa syntyneitä konetyöläisiä ja kirjaltajia; vielä kuului niihin "salonki-punikkeja" -- isoja, moitteettoman ja loistavan näköisiä naisia, jotka tulivat tuohon pieneen taloon isoissa, moitteettomissa ja loistavissa autoissa, ja jättivät virkapukuiset ajurinsa odottamaan ulos tuntikausiksi kuunnellessaan Petterin kertomuksia. Muuan hyväntahtoinen nainen, jolla oli hulmuava huntu ja hieno tuoksu, aprikoi että Petteri kai on rahantarpeessa ja pisti kahdenkymmenen dollarin setelin hänen käteensä. Petteri, ihastuneena ja myöskin hämillään, sai uuden vaikutelman tästä hommasta, jota kutsuttiin "liikkeeksi", ja hän päätti, että niin pian kuin Guffey ei häntä enää tarvitse, rupeaa hän "punikiksi" oikein todella.