Part 21

Kaukaisen pohjoislännen tukkityömailla, pienessä Centralian kaupungissa, oli "tuplajuulaisten" huoneusto hävitetty aivan niinkuin American Cityssäkin. He laittoivat itselleen toisen kokoushuoneen, ja taaskin kauppakamarin ja kauppiasten ja tehtailijain liiton jäsenet pitivät salaisen kokouksen, jossa päätettiin tuhota kaikki "tuplajuulaiset." Nämä vetosivat viranomaisiin ja pyysivät suojelusta, ja kun heiltä kiellettiin lakien turva, laativat he lentolehden ja vetosivat yleisöön. Mutta liikemiehet panivat suunnitelmansa käytäntöön. He laittoivat aselevon vuosipäiväksi takasin palanneiden sotilaiden paraatin, ja he johtivat tämän paraatin syrjään oikealta tieltään, jotta se kulkisi I.W.W. liiton huoneuston ohitse. Muutamat innokkaimmista kantoivat käsissään köysiä osotukseksi, mikä oli tarkotuksena; kulkue pysäytettiin huoneuston kohdalle, kiljastiin ja alettiin hyökätä huoneustoon. Ovi lyötiin mäsäksi ja alettiin tunkea sisälle, jolloin "tuplajuulaiset" alkoivat ampua sisäpuolelta tappaen useita kulkueen osanottajista.

Silloin roskajoukko luonnollisesti tuli raivoisaksi. Huoneustossa olijat piestiin, jotkut tunnottomiksi; heidät heitettiin vankilaan, piestiin ja kidutettiin, ja eräs heistä otettiin vankilasta, vietiin pois automobiililla, ja sen jälkeen kuin hänelle tehtiin sama raaka ruokottomuus kuin Shawn Bradylle tehtiin, hirtettiin hänet erääseen siltaan. Luonnollisesti pidettiin huoli siitä, että sanomalehdille tuona iltana lähetettiin oikeat uutiset tapahtumasta; ja seuraavana aamuna koko Amerika luki, miten joukko "tuplajuulisia" oli asestautunut pyssyillä, piilottautunut I.W.W. liiton huoneuston katolle ja kylmäverisesti ammuskellut aseettomien, takasin palanneiden sotilasten rauhalliseen kulkueeseen.

Koko maa tuli villiksi, ja Guffeyt ja McGivneyt ja Gudget ympäri Yhdysvaltoja käsittivät että heidän hetkensä oli lyönyt. Petteri neuvoi American Cityn I.W.W. liiton osaston sihteeriä kutsumaan siksi illaksi kokouksen hyväksymään päätöslauselman, jossa sanottiin Centraliasta saapuneet uutiset valheiksi. Samalla kertaa muuan toinen Guffeyn miehistä, entinen armeijan upseeri, joka vieläkin oli sotilaspuvussa, sai aikaan että American Legionan kokous määrättiin pidettäväksi; hän piti hurjan puheen entisille sotilaille, ja noin yhdeksän tienoissa illalla nelisenkymmentä heistä lähti liikkeelle ja asestettuina autoista otetuilla raskailla rauta-aseilla hyökkäsi I.W.W. liiton huoneustoon, huitoen siellä olijoita päihin aseillaan ja pakottaen toiset hyppäämään ulos ikkunasta, josta johtui että useat taittoivat jalkansa. Seuraavana aamuna selosti American City "Times" tapausta riemun huudahduksilla, ja piirilakimies Burchard antoi julistuksen, jossa sanottiin että ei tultaisi tekemään yritystäkään rangaista sotilaspoikia; "tuplajuulaisethan" olivat vaatineet "suoraa toimintaa", ja nyt he olivat saaneet sitä, ja arvella voi että he nyt ovat tyytyväisiä.

Sitten American Legionan jäsenet, tämän hyväksymisen kannustamina ja Guffeyn entisen upseerin yllyttäminä, alkoivat järjestelmällisesti tuhota jokaisen radikalien kokouspaikan kaupungissa. "Clarionin" konttori hävitettiin taas ja sosialistiosaston huoneusto, ja tonnittain otettiin kirjallisuutta takavarikkoon. Pari kirjakauppaa tuhottiin, jonka jälkeen nämä entiset sotilaat jakautuivat pienempiin ryhmiin ja tarkastivat jokaisen lehtimyymälän kaupungissa, ja missä tahansa löydettiin punikki-julkaisuja, niinkuin "Nation" tai "New Republic", revittiin ne ja myyjiä uhkailtiin vankeudella. He hyökkäsivät kirjallisuusseuraan, jonka nimi oli "Ruskin Club" ja jossa tavallisesti ei ollut muita kuin ystävällisiä vanhahkoja naisia, jotka säikäyksestä tulivat miltei mielipuoliksi. He löysivät "Venäjän kansanklubin", joka tähän saakka oli säästynyt, sillä se oli kasvatuksellista laatua, pelkästään sivistyspyrinnöitä varten. Mutta luonnollisestikaan ei nykyään voitu luottaa kehenkään venäläiseen -- kaikkihan ne olivat bolshevikeja, tai jolleivät ole, niin niistä kuitenkin tulee, joka oli sama asia; ja niinpä Guffey järjesti hyökkäyksen tähän rakennukseen, ja pari sataa venäläistä piestiin, heitettiin alas portaista tai ikkunoista ulos, ja eräältä vanhanpuoleiselta matematiikan opettajalta lyötiin pääkallo halki ja muutamalta soitannon opettajalta hampaat suusta.

Oli useita miljoonia nuoria amerikalaisia, joille oli annettu sotilaspuku ja kivääri, opetettu ampumaan ja käyttämään pistintä, eivätkä he kuitenkaan olleet saaneet tapella. Nämä miehet olivat luonnollisesti tappeluhaluisia, ja tässä oli heillä nyt hyvä tilaisuus. Se oli ainakin yhtä hauskaa kuin juoksuhaudoissa oli, eikä hetikään niin vaarallista. Kun punikkien huoneustoihin hyökkääjät tulivat takasin retkiltään, ei ollut ketään kateissa, ei tarvinnut sähköttää kenenkään vanhemmille että poika on kaatunut. Jotkut nöyräpäiset naiset haalivat kokoon kulkueen pannakseen vastalauseen Venäjän saartoa vastaan; nuo isänmaan puolustajat kävivät näiden naisten kimppuun, tuhosivat heidän lippunsa ja repivät vaatteet kappaleiksi heidän yltään, jonka jälkeen poliisit korjasivat vankilaan sen, mitä heistä jälellä oli. Sattui että eräs tunnettu "sportti" -- se on, kilpa-ajopeluri -- tuli paikalle ja hänellä oli punanen kaulaliina, ja kulkueeseen hyökkääjät, luullen häntä bolshevikiksi, takoivat hänet puolikuolleeksi. Tällainen herätti vastenmielisyyttä ihmisissä, joiden mielestä oli epäviisasta rikkoa liian monta lakia lain ja järjestyksen nimessä, joten piirilakimiehen virasto vannotti nuoret sotilaspojat apulaissheriffeiksi ja antoi heille virkamerkin, joten kaikki oli taas laillista ja aivan paikallaan.

LXXXI.

Petteri Gudge oli usein mukana näillä metsästysreissuilla. Ihme kyllä, Petterin mieli oli samanlainen kuin noiden sotilaspoikien, jotka eivät olleet nähneetkään sotaa. Petteri oli lukenut sotauutisia viisi vuotta, mutta ei ollut saanut tapella; ja nyt hän havaitsi että hän halusi tapella. Ennen hän ei lainkaan halunnut tapella, sillä hän olisi joutunut vaaraan tulla haavotetuksi tai tapetuksi; mutta nyt ei ollut enää mitään sellaista vaaraa, ja nyt voi tappelemisesta nauttia. Entisinä aikoina olivat ihmiset sanoneet häntä pelkuriraukaksi ja hän oli itsekin uskonut sen; mutta nyt hän huomasi ettei se ollutkaan totta; hän oli yhtä urhoollinen kuin yksikään koko joukosta.

Oikea asianlaita oli se, että Petterillä ei ollut ollut hauskaa nuoruudessaan, hän ei ollut oppinut, niinkuin kauppakamarin ja kauppiasten ja tehtailijain liiton nuoremmat jäsenet, lyömään pientä valkosta palloa erilaisilla nuijilla ympäri kenttää. Petteri oli kuin liikemies, jolla ei oikeastaan ollut ollut mitään lapsuusaikaa, ja vanhempana lääkärin määräyksestä alkaa harjottaa jotakin urheilua. Petterin urheiluksi tuli pistää revolveri takataskuunsa ja ottaa patukka käteensä sekä hyökätä johonkin huoneeseen, jossa kolmekymmentä tai neljäkymmentä venäläistä partoineen päivineen koetti ottaa selvää englanninkielen ongelmoista. Petteri kiljasi ja näki niiden hädissään juoksevan sinne tänne, jolloin hän seurasi kintereillä ja iski patukallaan jokaista päätä, minkä ulottuville tuli, ja jollei päitä ollut näkösällä, iski hän ympärilleen niin kauvan, että taaskin löysi jonkun pään. Erikoista nautintoa tuotti hänelle, jos hän sai heitä heitetyksi portaita alas mullin mallin; ja jos hän sai heitä viskotuksi ikkunoista, oli se vieläkin virkistävämpää ja hän huusi ja kirkui riemusta. Hän oppi joitakin heidän huudahduksistaan -- ulkomaalaista pötyä, mitä lie ollut -- ja hän kirosi heitä heidän omalla kielellään. Hänen luonteessaan oli koko joukon apinaa, ja kun hän oppi tuntemaan näitä ihmisiä paremmin, alkoi hän matkia heidän kädenliikkeitään ja kauhistuksen ilmeitä ja sai koko huoneentäyden "kapulajusseja" nauraa hohottamaan aivan katketakseen. Oli eräs kuuluisa liikkuvien kuvien komeljanttari, jolla oli suuret juhlat, ja Petteri matki tämän käyntiä, laahustellen jonkun hikipajatyöläis-paran luo potkasten häntä takapuoleen tai astuen hänen varpailleen ja samalla sylkästen häntä vasten kasvoja. Joten "kapulajussit" rupesivat pitämään hänestä tavattomasti, ja pakottivat tulemaan kanssaan joka retkelle.

Myöhemmin, kun hallitus rupesi murskaamaan kommunistipuoluetta ja kommunistista työväenpuoluetta, kasvoi Petterin maine ja suosio. Sillä nyt, hyökkäysten ja pieksäjäisten lisäksi, salapoliisit ja urkkijat ja "kapulajussit" paimensivat noiden järjestöjen jäseniä sadottain vankilaan ja "tutkivat" heitä. Ja aina tarvittiin Petteriä näissä; hänen tietonsa punikeista teki hänet välttämättömäksi ja hänestä tuli koko toiminnan pää. Oli järjestetty "Pätkä" Guntonin ja muiden kätyrien kautta että kommunistipuolue ja kommunistinen työväenpuolue pitivät kokouksiaan samana iltana yli koko maan; ja seuraavana aamuna ilmotettiin suurella riemulla sanomalehdissä koko maailmalle että kaikkiin kokouksiin oli hyökätty jokapaikassa samalla hetkellä ja tuhansia kommunisteja pantu vankilaan. American Cityssä oli Yhdysvaltain hallitus vuokrannut suuren huoneuston, joka oli Guffeyn konttorin yhteydessä, ja pitkin yötä ja vielä seuraavana aamunakin tuotiin joukottain vangituita punikkeja, kunnes niitä oli enemmän kuin neljäsataa. Heidät sullottiin näihin huoneisiin, joissa ei ollut kylliksi tilaa heidän edes istua lattialle; ja tietysti siellä vallitsi kamala hälinä, kirouksia ja rusikoitujen ihmisten valituksia, sekä löyhkä, joka veti vertoja eläintarhan apinahäkin löyhkälle.

Vankeja pidettiin näissä huoneissa useita viikkoja ja yhä vain tuotiin lisää; heitä oli niin paljon, että naiset oli pakko eristää -- heidät asetettiin käymälöihin. Useat vangeista tulivat sairaiksi, tai olivat olevinaan sairaita, useat heistä tulivat hulluiksi, tai olivat tulevinaan hulluiksi, useat heistä kuolivat, tai olivat kuolevinaan. Ja tietenkin salonki-punikit ja muut radikaalit ulkopuolella nostivat hirveän elämän. Heillä ei ollut enää sanomalehtiä eivätkä he enää voineet pitää kokouksia, ja kun he yrittivät levittää lentolehtisiä, ottivat postiviranomaiset ne takavarikkoon; mutta kaikesta huolimatta he onnistuivat herättämään huomiota, ja Petterin urkkijat ilmottivat, ketä ne ovat, ja Petteri suunnitteli uusia hyökkäyksiä, ja taaskin tuotiin lisää vankeja. Muutaman "pommijutun" yhteydessä, joka oli saatu ilmi idässä, oli löydetty hitunen vaaleanpunasta paperia, jota oli käytetty lentolehtisten painamiseen tai räjähdysaineiden käärepaperina, ei oltu aivan varmoja tästä. Kuitenkin nuo salaiset toimistot, joista Guffeyn oli yksi, jakoivat tätä samaa paperia ympäri maan, ja joka kerta kun haluttiin tuhota joku punikki, löydettiin tätä "vaaleanpunasta paperia" hänen hoteistaan, ja sanomalehdet haukkuivat häntä katalaksi salaliittolaiseksi, joka lähettelee helvetinkoneita postin kautta.

LXXXII.

Petteri oli niin ahkerassa työssä näinä aikoina, että hänellä oli unettomia öitäkin, ja harvoin oli hänellä aikaa syödä. Hänellä oli yksityishuone, jonne punikit tuotiin hänen tutkittavakseen ja hänellä oli komennossaan puoli tusinaa miehiä tekemään sen kidutustyön, mikä tutkinnoissa tarvittiin. Hänen työnään oli puristaa ulos näistä punikeista tunnustuksia, jotka oikeuttivat asettamaan heidät vankilaan, jos olivat kansalaisia, ja karkottamaan maasta, jos olivat ulkomaalaisia. Harvoin oli kansalaisilla ja ulkomaalaisilla mitään eroa; eikä sillä suurta väliä pidettykään, sillä olivathan ne kaikki vaarallisia. Kauvan sitten, kun Petteri oli työssä Pericles Priamilla, olivat nämä kerran asuneet useita kuukausia muutamassa ruokatalossa, ja he tiesivät aina edeltäpäin, milloin oli lihapaistia päivälliseksi siitä, että kuulivat kokin mätkivän lihaa perunanuijalla "pehmittääkseen" sitä. Petteri muisti tämän sanan ja käytti tätä menettelytapaa punikkeihin nähden. Kun heidät tuotiin huoneeseen, hyökkäsivät Petterin käskyläiset heidän kimppuunsa piesten ja tuuppien heitä nyrkistä nyrkkiin. Jos he olivat itsepintaisia eivätkä "tunnustaneet", ryhtyi Petteri itse heihin, muistaen miten hyvin Guffeyn onnistui puristaa asioita Petteristä kalvosen vääntelemisellä ja sormien taittamisella.

Oli hämmästyttävää, kuinka viisaita ja valppaita nämä punikit olivat. Ne olivat pelkkiä ulkomaalaisia työläisroistoja, mutta ne käyttivät kaiken aikansa kirjojen lukemiseen; heidän kodeistaan ja huoneistaan löytyi aina suuria pinkkoja kirjoja, ja ne tiesivät mitä heistä tahdottiin saada ulos ja väistelivät vastauksissaan. Kun Petteri sanoi: "Sinä olet anarkisti, olethan?", sai hän vastauksen: "En ole anarkisti siinä merkityksessä kuin te tarkotatte" -- ikäänkuin sanalla "anarkisti" voisi olla kaksi merkitystä! Petteri sanoi, "Sinä luotat väkivaltaan, luotathan?" Ja silloin rupesivat nämä hävyttömiksi: "Tehän se olette, joka luottaa väkivaltaan, katsokaa kasvojani, joita olette kolhineet." Tai jos Petteri kysyi: "Sinä et pidä tästä hallituksesta, ethän?", sai hän vastaukseksi: "Pidin siitä siihen saakka, kun se rupesi kohtelemaan minua huonosti" -- vain tuollaisia väisteleviä vastauksia. Pikakirjuri kirjotti paperille kaikki kyselyt ja vastaukset, ja jos Petteri ei saanut heistä ulos mitään, joka voitiin katsoa tunnustukseksi, niin ei maastakarkoittamisesta tullut mitään. Ja lopuksi Petteri alkoi punikkia "pehmittämään" ja jatkoi sitä, kunnes punikki vastasi niinkuin käskettiin; taikka laati Petteri paperille sellaisen "tunnustuksen" kuin tahtoi, salapoliisit tarttuivat miehen käteen ja allekirjotuttivat sen; taikka jollei tästä tullut mitään, niin allekirjoitti Petteri sen itse.

Nämä olivat raakoja keinoja, mutta sitä ei voitu auttaa, sillä nämä punikit olivat niin viekkaita. Ne salaa koettivat tuhota hallituksen, ja pitäisikö hallituksen tunnustaa avuttomuutensa? Sadan prosentin amerikalaisuus kaijutti vastauksensa maan jokaiselta mäeltä ja jokaisesta temppelistä ja jokaisesta sanomalehtitoimituksesta. Vastaus oli "Ei!" Sadan prosentin amerikalaisuus tulee löytämään keinon säilyttääkseen itsensä huolimatta europalaisen bolshevismin viisasteluista; sadan prosentin amerikalaisuus oli laatinut itselleen sananparren: "Jolleivät ne pidä tästä maasta, niin menkööt sinne, mistä ovat tulleetkin!" Mutta tietenkin tiesivät punikit sisimmässään että Amerika on paras maa maailmassa eivätkä halunneet lähteä, joten täytyi pakottaa heidät siihen.

Petteri eli sitä varten, ja hänen rinnallaan oli hänen vaimonsa, kannustamassa häntä naisellisuutensa julmuudella. Gladys oli tottunut nimittämään näitä ihmisiä "elukoiksi", ja kun hän tunsi sen hajun, joka lähti heidän joukostaan, kun he olivat olleet sullottuina ahtaisiin huoneisiin viikkokausia, tiesi hän olevansa oikeassa ja ettei mikään kohtalo ollut heille kylliksi kova. Hetken kuluttua hän Petterin kanssa sai ilmi uuden pommijuonen, tällä kertaa maan prokuraattoria vastaan, joka näitä punikkijahteja johti. American Cityssä vangittiin neljä italialaista anarkistia, heitä pidettiin eristettyinä yksi kussakin huoneessa, ja Petteri teki työtä pari kuuta saadakseen heistä kiskotuksi tunnustuksia, joita halusi. Aivan viime tingassa, kun Petteri jo luuli onnistuneensa, meni koko homma myttyyn, kun yksi heistä hyppäsi ulos akkunasta. Ja koska huone oli neljännessätoista kerroksessa, ei tämä italialainen anarkisti enää kelvannut todistajaksi itseään vastaan. Tapaus sai koko maan salonki-bolshevikit raivoon, ja David Andrewsin onnistui saada jonkunlainen oikeuden määräys, joka teki paljon haittaa Guffeylle ja Petterille.

Työtä kuitenkin jatkettiin; punikit lajiteltiin ja ne, joiden oli havaittu olevan ei-punikkeja, saivat mennä, ja toiset pantiin erikoisiin punikkijuniin ja vietiin satamakaupunkeihin. Toiset heistä menivät äänettöminä, toiset synkeästi kiroten, toiset valittaen ja kirkuen; sillä useilla heistä oli perheitä ja he vaativat että hallituksen täytyy karkottaa heidän perheensä myös tai muutoin pitää niistä huolta! Luonnollisesti kieltäytyi hallitus tällaisesta vastuunalaisuudesta. Punikeilla oli yllin kyllin rahaa painattaa kapinallista kirjallisuutta, käyttäkööt nyt rahansa pitämään huolen omistaan!

Näissä punikkijahdeissa ja tutkinnoissa Petteri tietenkin kohtasi useita punikkeja, joita oli ennen tuntenut. Oli aika, jolloin Petteri pelkäsi tavata heitä; mutta nyt oli päinvastoin, hän nautti siitä. Hän oli tykkänään vapautunut tuosta entisestä pelostaan, joka oli pilannut hänen ruokahalunsa ja häirinnyt hänen untaan. Hän oli havainnut että punikit olivat raukkoja, jotka eivät lyöneet takasin, kun heitä lyötiin; heillä ei ollut aseita eikä useilla heistä ollut edes lihaksiakaan; ei tarvinnut pelätä muuta kuin heidän puhettaan. Ja Petteri tiesi että hänellä oli koko järjestyneen yhteiskunnan voima takanaan, poliisit, oikeuslaitokset ja vankilat ja jos tarvittiin, armeijat konetykkeineen, ilmatasoineen ja myrkkykaasuineen. Turvallista ei ollut ainoastaan pieksää näitä, astua heidän varpailleen ja sylkeä silmille; oli aivan yhtä turvallista tehdä heille millainen tekopeli tahansa, sillä sanomalehdet olivat aina heitä vastaan, ja yleisö luonnollisesti uskoi, mitä sanomalehdet sanoivat.

Ei, Petteri ei enää pelännyt punikkeja! Hän päätteli ettei hän enää pelkää edes McCormickiakaan, kaikkein vaarallisinta punikeista. McCormick oli turvallisesti vankilassa, tuomittuna kahdeksikymmeneksi vuodeksi, ja vaikka hänen juttuunsa oli vedottu, ei tuomari ollut suostunut päästämään häntä vapaaksi takuulla. Sattumalta näki Petteri vilahduksen McCormickin sieluntilasta vankilassa, ja näytti että tuokin ylpeä, järkähtämätön luonne oli masentumaisillaan. McCormick oli vankilasta lähettänyt kirjeen eräälle punikkitoverilleen American Cityssä, ja postiviranomaiset olivat ottaneet kirjeen takavarikkoon ja Guffey oli näyttänyt sen Petterille. "Kirjottakaa meille!" pyysi Mac. "Jumalan tähden, kirjottakaa meille. Kauheinta vankilassa olosta on se, että on tullut unohdetuksi. Antakaa meidän edes tietää, että jokukaan meitä muistelee!"

Tästä Petteri tiesi että hän oli voittaja. Ja kun hän tapasi punikkeja, joita ennen oli pelännyt, nautti hän siitä, että antoi heidän tuntea valtaansa, ja joskus nyrkkiänsäkin. Häntä naurattivat ne eri tavat, millä nuo punikit suhtautuivat häneen. Jotkut koettivat pyydellä ja rukoilla häntä entisten aikojen tähden; jotkut valittivat ja ulisivat; jotkut koettivat puhua hänelle järkeä ja kolkuttaa hänen omaatuntoaan. Mutta enimmäkseen he olivat ylpeitä ja heidän silmistään loisti viha ja heidän huulillaan pistävän pilkallinen hymy. Ja Petteri pani "kapulajussinsa" työhön opettamaan heille parempia tapoja, ja tavallisesti olikin kaivosten väännöistä ja sormien katkomisista apua.

LXXXIII.

Ensimäisten vangittujen joukossa oli Miriam Yankovich. Miriam oli yhtynyt kommunistipuolueeseen, ja koska hän oli syntynyt Venäjällä, ei muita todisteita tarvittukaan. Petteri tiesi luonnollisesti että se oli Miriam, joka usutti Rosie Sternin hänen kimppuunsa ja oli syynä hänen paljastamiseensa. Mutta kuitenkin liikutti häntä Miriamin ulkomuoto. Hän oli vanhan ja raihnaisen näköinen, hänellä oli paha yskä ja hänen silmänsä olivat villit ja hurjat. Petteri muisti hänet ylpeänä ja kuumaverisenä, mutta nyt oli hänen ylpeytensä mennyt -- hän heittäytyi polvilleen Petterin jalkojen eteen, otti häntä takinliepeestä ja itki katkerasti. Hänellä oli äiti ja viisi pientä veljeä ja sisarta, joiden ainoana turvana hän oli; kaikki hänen säästönsä oli sairaus vienyt, ja nyt hänet aijotaan karkottaa Venäjälle eikä hän tiennyt, miten hänen rakkaimmilleen käy.

Petteri vastasi ettei hän voinut sille mitään. Miriam oli rikkonut lakia, viranomaisilla oli hänen kommunistipuolueen jäsenkorttinsa, ja itse hän myöntää syntyneensä ulkomailla. Petteri koetti vetäytyä pois, mutta Miriam piteli kiinni takinliepeestä ja itki ja rukoili. Ainakin hänen pitäisi saada puhutella vanhaa äitiään kertoakseen tälle, mistä etsiä apua, ja miten hän tulevaisuudessa voi saada tietoja Miriamista. Hänet aijottiin karkottaa antamatta hänelle tilaisuutta sanoa jäähyväiset rakkaimmilleen tai ottaa mukaansa edes vaatteitakaan.

Niinkuin tiedämme, oli Petteri aina ollut hellä naisia kohtaan, ja nyt oli hän hämillään. Näitä elukoita jahdatessaan hän vain pani täytäntöön ylemmiltään saamansa käskyt; hänellä ei ollut oikeutta eikä valtaa osottaa suosiota kenellekään, ja hän sanoi näin Miriamille kerran toisensa perään. Mutta Miriam ei kuunnellut häntä. "Hyvä Petteri, olkaa niin hyvä! Jumalan tähden, Petteri! Kerranhan vähän rakastittekin minua -- niin ainakin sanoitte --"

Tottahan se oli, mutta eihän siitä ollut Petterille ollut mitään hyvää. Miriam oli silloin ollut kiintynyt McCormickiin -- tuohon kaikkein vaarallisimpaan perkeleeseen, joka oli saanut aikaan Petterille niin monta pelon hetkeä! Miriam oli ylönkatsonut Petterin, hän ei ollut edes kuunnellutkaan hänen lemmenselityksiään; ja nyt koetti hän käyttää hyväkseen rakkautta, jota oli halveksinut!

Miriam oli saanut kiinni Petterin kädestä eikä Petteri saanut sitä pois kiskotuksi. "Jos koskaan olette tuntenut vähääkään rakkautta ketään naista kohtaan", huusi Miriam, "niin ette voi kieltää noin pientä suosiota -- noin pientä suosiota! Petteri hyvä, olkaa niin hyvä, entisaikojen vuoksi!"

Äkkiä Petteri säikähti, ja samoin Miriam. Ovelta kuului ääni. "Vai niin, vai on tämä yksi naisystävistäsi?" Ja siellä seisoi Gladys, suorana kuin kynttilä ja vihasta vavisten, kädet nyrkissä. "Vai on tässä yksi sinun punikki-lemmityistäsi, yksi yhteiskunnallisista naisistasi?" Ja Gladys polki jalkaa. "Nouse ylös, narttu! Nouse ylös, lutka!" Ja kun Miriam oli yhä vain polvillaan, hämmästyksen tyrmistyttämänä, hyökkäsi Gladys häneen, sieppasi kätensä täyteen mustaa tukkaa ja veti, jotta Miriam kaatui pitkin pituuttaan lattialle. "Minä opetan sinut, sinä vapaarakastaja!" kirkui Gladys, "opetan sinut rakastelemaan miestäni!" Ja veti Miriamia tukasta pitkin lattiaa potkien ja kynsien häntä, kunnes useiden kapulajussien oli pakko mennä väliin, jottei tyttö menettäisi henkeään.

Tiesihän Gladys Petterin häpeällisen menneisyyden jo ennen heidän naimisiin menoaan; Guffey oli kertonut hänelle, ja hän oli kertonut Petterille että Guffey on kertonut, ja hän oli muistuttanut Petterille siitä monta, monta kertaa. Mutta tämän "yhteiskunnallisen naisen" näkeminen oli saattanut hänet suunniltaan, ja kului viikko ennenkuin rauha palasi Gudgen perheeseen. Ja sillä aikaa oli Petteri keskellä raivoisata tunnemyrskyä sekä kotonaan että konttorissaan. Valmistauduttiin lähettämään ensimäistä junallista punikkeja, ja näytti siltä että jokainen ulkomaalainen punikki, jonka Petteri oli koskaan tuntenut, piiritti Petteriä nyt ja kolkutti hänen omaatuntoaan ja venytteli hänen sieluaan. Tässä ensimäisessä junassa lähetettiin Sadie Toddin serkku, joka oli syntynyt Englannissa, muuan suomalainen tukkityöläinen, jonka kanssa Petteri oli toiminut I.W.W. liitossa, puolalainen sikarintekijä, jonka kotona Petteri oli syönyt useita kertoja, ja viimeksi Mikael Dubin, se nuori juutalainen poika, jonka seurassa Petteri oli ollut viisitoista päivää linnassa ja joka oli ollut yksi kuuluisien "tuplajuulaisten" pieksäjäisten uhri.

Mikael valitteli kovin, koska hänellä oli vaimo ja kolme pientä lasta, ja sitä paitsi teki hän syytöksen, että kun "kapulajussit" olivat hänen kotiaan "tarkastamassa" veivät he kaikki hänen säästönsä, pari kolme sataa dollaria. Petteri intti luonnollisesti ettei hän voi mitään; Dubin oli punikki ja ulkomaalainen ja hänen oli mentävä. Kun näitä punikkeja lastattiin junaan, saapui asemalle Dubinin vaimo ja puoli sataa muuta naista, jotka kirkuen ja käsiään väännellen koettivat tunkeutua poliisiketjun läpi rakkaimpiensa luo. Poliisien täytyi takoa heitä vatsaan kapuloillaan estääkseen heitä pääsemästä, mutta kaikesta huolimatta onnistui Mrs. Dubinin päästä vartijain läpi ja hän heittäytyi junan pyörien alle ja töin tuskin saatiin pois ennenkuin menetti henkensä. Tällainen olisi tietysti vaikuttanut sangen pahaa yleisössä, jonka vuoksi Guffey kutsui kaikkien sanomalehtien toimittajat koolle ja sai heiltä lupauksen, ettei tästä sanomalehdissä hiiskuta sanaakaan.

LXXXIV.