Part 2

Tähän mennessä olivat poliisit saaneet väkijoukon ulommaksi ja köysiä oli asetettu poikki kadun pitämään heitä aisoissa, ja köysien välissä oli muutamia sairasvaunuja ja pari poliisiautoa. Petteri työnnettiin yhteen poliisiautoista, poliisi istui hänen viereensä, kello soi ja auto lähti hiljalleen tunkeutumaan väkijoukon läpi. Puoli tuntia sen jälkeen auto saapui suuren kivivankilan luo ja Petteri marssitettiin sisälle. Ei mitään muodollisuuksia, Petterin nimeä ei kirjotettu mihinkään kirjoihin, ei otettu sormijäljennöksiä; joku korkeampi voima oli antanut äänensä kuulua, ja Petterin kohtalo oli valmis. Hänet asetettiin hissiin, laskettiin kellarikerrokseen, sitten vielä kivirappuja alas yhä syvempään kellariin. Siellä oli rautaovi ja siinä ylhäällä tuuman levyinen ja kuusi tuumaa pitkä rako. Tämä oli "rotko", ja sinne Petteri tuupattiin. Ovi paukahti, lukko ratisi; sitten oli kaikki hiljaa ja pimeää. Petteri lysähti kylmälle kivilattialle toivottomaan ja kauhistuttavan kurjaan läjään.

Nämä seikat olivat tapahtuneet niin hirveän nopeasti, että Petteri tuskin oli voinut niitä seurata. Mutta nyt hänellä oli kylliksi aikaa; hänellä ei ollutkaan muuta kuin aikaa. Hän voi miettiä tätä juttua ja havaita kuinka kaamean metkun kohtalo oli hänelle tehnyt. Hän makasi rotkon kivilattialla, ja aika kului; hän ei voinut sitä mitata, ei aavistustakaan kuluiko tunteja vai päiviä. Tässä kivikomerossa oli kylmä ja kostea; sitä kutsuttiin "jäähdyttäjäksi" ja käytettiin rajujen ja vääjäämättömien lämpömäärän vähentämiseen. Se oli työtäsäästävä laitos; yksinkertaisesti vain mies sinne viskattiin -- ja unohdutettiin sinne -- hänen oma kidutettu mielensä piti huolen lopusta.

Ja varmastikaan ei koskaan tuohon mustaan rotkoon oltu heitetty kidutetumpaa mieltä kuin Petteri Gudgen. Vieläkin hirvittävämmäksi teki tämän kaiken se, että se tapahtui niin täysin ilman syytä ja niin arvaamatta. Että pitikin sellaista tapahtua Petterille, joka aina oli pyrkinyt väistämään epämukavuutta, joka aina oli valmis palvelemaan kaikkia, tekemään aina niinkuin käskettiin, jotta hänellä olisi helppo työ, kyllin ruokaa ja lämmin nurkka nukkua. Mikähän oli saanut kohtalon tekemään hänelle tämän kepposen -- hänhän oli nyt asemassa ettei olisi voinut väistää kärsimyksiä, vaikka olisi tehnyt mitä tahansa. Vaativat häntä kertomaan jotakin -- ja Petteri olisi mielelläänkin kertonut mitä tahansa, mutta hän ei tiennyt.

Kuta enemmän hän mietti tätä, sitä enemmän hän suuttui. Se on kamalaa! Hän nousi istualleen ja tuijotti mustaan pimeyteen. Hän puhui itsekseen; hän puhui komeron ulkopuolella oleville; hän puhui koko maailmalle, joka oli hänet unohtanut. Hän pauhasi ja itki. Hän nousi seisaalleen ja heittelehtihe häkissään, joka oli kuutta jalkaa kunnakin ja niin matala, että Petteri tuskin pystyi siinä seisomaan. Hän takoi ovea sillä kädellään, jota Guffey ei ollut rusikoinut, hän potki ja hän kirkui. Mutta kukaan ei vastannut, ja hänen tietääkseen ei kukaan kuullut.

Kun hän oli uuvuttanut itsensä, lyyhistyi hän lattialle ja vaipui kummituksia täynnä olevaan uneen; ja heräsi sitten taas todellisuuteen, joka oli kamalampi kuin mikään painajainen. Se kauhea mies tulee takasin hänen kimppuunsa! Ja kiduttaa häntä ja koettaa saada hänet kertomaan sellaista, josta hän ei tiennyt. Kaikki männingäiset ja paholaiset, joita on keksitty lasten mielikuvitusta pelottamaan, eivät olleet mitään Petterin mielestä sen kuvan rinnalla, joka hänellä oli Guffeystä.

Kun useita ijankaikkisuuksia oli kulunut Petterin koppiin sulkemisesta, kuuli hän ääniä oven ulkopuolella ja ovi avattiin. Petteri koetti etsiä suojaa nurkasta luullen Guffeyn tulevan. Jotakin rapinaa kuului lattiaa vasten ja sitten taas lyötiin ovi kiinni, ja oli yhtä hiljaista kuin ennenkin. Petteri kopeloi ja huomasi että lattialle oli asetettu palanen leipää ja astiaan vettä.

Sitten kului lisää ijankaikkisuuksia ja Petterin raivoamiset uudistuivat; sitten taas tuotiin vettä ja leipää, ja Petteri ihmetteli, tuotiinko sitä kahdesti päivässä, vai oliko tämä toinen päivä? Ja kauvankohan ne mahtavat pitää hänet siellä? Olikohan niitten tarkotus tehdä hänet hulluksi? Hän kyseli näitä mieheltä, joka toi leivät ja veden, mutta tämä ei vastannut, hän ei yleensä puhunut sanaakaan koskaan. Petterillä ei ollut "rotkossaan" muuta seuraa kuin jumalansa, ja Petteri ja hänen jumalansa eivät olleet oikein hyvät tuttavat eikä Petteri halunnut olla kahden kesken hänen kanssaan.

Enimmän kuitenkin kiusasi Petteriä kylmä; se tunki läpi luiden ja hänen hampaansa lotisivat yhtenään. Vaikka hän koetti liikkuakin, ei hän voinut pysyä lämpimänä. Kun ovi avattiin, rukoili Petteri peittoa; joka kerralla hurjemmin kuin ennen. Hän kirkui että hän oli kipeä, että hän oli loukkaantunut räjähdyksessä, että tarvitsi lääkäriä, että hän kuolee! Mutta koskaan ei tullut minkäänlaista vastausta. Petteri makasi kivilattialla väristen ja itkien, väännellehden ja houraten, menettäen joskus tajuntansa, eikä koskaan tiennyt, oliko hän hereillä vai unessa, eläväkö vai kuollut. Hänen houraillessaan olivat nuo hänen kiduttajansa olevinaan hirviöitä, jotka kulettivat häntä pitkiä matkoja ja heittelivät häntä tuskien ja kauhujen kuilusta toiseen.

Mutta vaikka Petterin sairaan mielikuvituksen luomat kuvat olivat monet ja oudot, ei niistä yksikään ollut niin kaamea kuin todellisuus, joka juuri silloin vallitsi American Cityssä ja rakensi kohtaloa pienelle miespoloiselle, jonka nimi oli Petteri Gudge. American Cityssä asui ryhmä miehiä, jotka olivat ottaneet haltuunsa kaupungin teollisuudet ja hallitsivat kaupunkilaisten elämää. Tämä ryhmä, joka oli vallannut itselleen vallan kaupungin liike-elämässä ja hallinnossa, oli nostanut vastaansa uuden ja nopeasti kasvavan voiman, järjestyneen työväestön, joka oli päättänyt murtaa kapitalistien harvainvallan ja ottaa vallan omiin käsiinsä. Taistelu näiden kahden ryhmän välillä oli kärjistymäisillään huippuunsa. Ne olivat kuin kaksi voimakasta painijaa, jotka olivat tarttuneet toisiinsa kuolinottein; kuin kaksi tappelevaa jättiläistä, jotka kiskovat puita juurineen ja taittavat kalliosta lohkareita lyödäkseen mäsäksi vastustajansa pään. Ja Petteri parka -- mikä hän oli? Muurahainen, joka sattui näiden taistelijoiden tielle. Maa tärisi jättien jalkojen alla, sora lensi, ja onneton muurahainen kierieli puoleksi hautaantuneena, kunnes -- läiskisi -- jättiläisjalka astui siihen, missä hän ponnistelihe ja huohotti.

VI.

Petteri oli ollut "rotkossa" ehkä kolme päivää, ehkä viikon -- hän ei tiennyt eikä kukaan koskaan sanonut. Ovi avattiin ja ensi kerran kuuli hän taaskin äänen, "Tule tänne."

Petteri oli toivonut saada kuulla ihmisäänen, mutta nyt hän painui kauhistuneena nurkkaan. Ääni oli Guffeyn ääni, ja Petteri tiesi, mikä häntä odotti. Hänen hampaansa alkoivat taaskin lyödä loukkua ja hän ulisi: "En tiedä mitään! En voi kertoa mitään!"

Käsi työnnettiin loukkoon ja se tarttui häntä kaulukseen, ja hän havaitsi kulkevansa Guffeyn edessä pitkin käytävää. "Suu poikki!" sanoi Guffey vastaukseksi hänen ukinaansa ja kuletti hänet erääseen huoneeseen, heitti kun räsynipun tuolille, veti toisen tuolin itselleen ja istui vastapäätä Petteriä.

"Kuule nyt", sanoi hän. "Otappa huomioon mitä sanon. Haluatko mennä rotkoon takasin?"

"E-en", ulisi Petteri.

"No, tiedä sitten että tulet viettämään koko elämäsi tuossa rotkossa, paitsi kun puhuttelet minua. Ja kun minua puhuttelet, niin väännetään sinusta kädet irti, tikkuja lyödään kynsien alle, nahkasi korvennetaan tulitikuilla -- kunnes kerrot mitä haluan tietää. Kukaan ei sinua auta, ei kukaan sinusta edes tiedä. Tulet pysymään täällä, kunnes tunnustat."

Petteri ei voinut muuta kuin ulista ja nyyhkyttää.

"Katso nyt." jatkoi Guffey. "Olen ottanut selvää sinusta, tunnen koko elämäsi siitä saakka kun olet syntynyt, eikä sinun auta koettaa salata mitään. Tunnen sinun osasi tähän pommijuttuun eikä ole vaikeakaan saada sinut hirteen. Mutta on joitakin seikkoja, joita en voi todistaa niistä toisista. Ne ovat tärkeämpiä kuin sinä, ne ovat oikeita perkeleitä, ja ne minä haluan saada käsiini, joten annan sinulle tilaisuuden pelastaa nahkasi, ja sinun tulisi olla siitä kiitollinen."

Petteri yhä nyyhki ja ulisi.

"Pidä kitasi!" karjasi mies. Ja sitten, pakottaen Petterin tuijottamaan häntä silmiin, hän jatkoi: "Käsitätkö? Voit pelastua. Eikä tarvitse tehdä muuta kuin kertoa mitä tiedät. Sitten pääset pois eikä sinua enää häiritä. Pidämme sinusta hyvän huolen; teemme sinulle elämän helpoksi."

Petteri tuijotti kuin hypnotisoitu lintu. Suuri ikävä täytti hänen sielunsa -- ikävä vapauteen, huolettomuuteen, hyville päiville! Jos vain tietäisi mitään, niin kertoisi; jos vain keksisi jotakin, jonka kertoisi!

VII.

Äkkiä mies tarttui Petteriä käteen ja väänteli taaskin kalvosta, se oli se sama kipeä, ennen kidutettu kalvonen. "Kerrotko?"

"Kertoisin jos tietäisin!" kirkui Petteri. "Jumalani, enhän voi!"

"Älä valehtele", sähisi mies. "Minä tiedän nyt, et voikkaan valehdella enää minulle. Tunnet Jim Gooberin."

"En vähääkään", voivotteli Petteri.

"Valehtelet!" selitti toinen ja väännäytti Petterin kalvosta.

"Joo, joo, kyllä, kyllä, tunnen hänet!" kiljui Petteri.

"Se on parempi. Tietysti tunnet hänet", sanoi Guffey. "Minkä näköinen mies hän on?"

"E-n tiedä. Iso mies."

"Valehtelet! Tiedäthän että hän on keskikokoinen mies!"

"Keskikokoinen."

"Onko hän tummaverinen?"

"On. Tummaverinen."

"Ja tunnethan hänen vaimonsa, musiikki-opettajan?"

"Joo, joo, kyllä tunnen."

"Ja olet käynyt heillä kotona?"

"Kyllä. Olen käynyt heillä kylässä."

"Missä heidän kotinsa on?"

"E-n tiedä -- tuota --"

"Neljännellä kadullako?"

"Neljännellä kadulla."

"Ja Goober palkkasi sinut kantamaan matkalaukkua, missä pommit olivat, eikö niin?"

"Kyllä hän palkkasi minut."

"Ja hän kertoi sinulle mitä niissä oli?"

"Hän -- hän -- tuota -- en tiedä."

"Etkö tiedä, kertoiko hän?"

"Ke-ke-kertoi."

"Sinähän tunsit salaliiton perinpohjin?"

"Ky-kyllä, tiesin."

"Tunnethan Isaacsin, sen juutalaisen?"

"Tu-tunnen."

"Hänhän oli se mies, joka ajoi autolla?"

"Ky-kyllä, hän ajoi autolla."

"Minne hän ajoi?"

"H-hä-hän ajoi joka paikkaan."

"Hän ajoi tänne ja toi sen matkalaukun, eikö niin?"

"Ky-yllä hän ajoi."

"Ja tunnethan Biddlen, ja tiedäthän mitä hän teki, eikö niin?"

"Ti-iedän."

"Ja haluat kertoa kaiken, minkä tiedät, haluatko?"

"Ky-ky-kyllä kerron. Kerron mitä vain haluat --"

"Kerrot kaiken, mitä tiedät, eikö niin?"

"Kyllä, herra."

"Ja pysytkö sen kannalla? Etkö jänistä? Vai haluatko mennä takasin rotkoon?"

"En, herra."

Sitten Guffey veti taskustaan kokoonkäännetyn paperin. Siinä oli useita konekirjotettuja sivuja. "Petteri Gudge", sanoi hän. "Olen tarkoin tutkinut elämäsi ja olen saanut selville, mitä olet tehnyt tässä jutussa. Kun luet tämän, niin huomaat kuinka perinpohjin tiedän. Et löydä ainoatakaan erehdystä." Guffey oli sanovinaan sukkeluuden, mutta Petteri oli niin pelon vallassa, ettei tiennyt maailmassa olevankaan mitään sellaista, jota nauruksi sanotaan.

"Tämä on sinun kertomuksesi, näetkö?" jatkoi Guffey. "Lue se nyt."

Petteri otti paperin vapisevaan käteensä, siihen, jota ei oltu rusikoitu. Hän koetti lukea, mutta hänen kätensä vapisi niin, että hänen täytyi asettaa paperi polvilleen ja sitten hän huomasi etteivät hänen silmänsä olleet tottuneet valoon. Hän ei nähnyt kirjotusta. "E-en voi", ulisi hän.

Guffey otti paperin häneltä. "Minä luen sen sinulle", sanoi hän. "Kuuntele nyt tarkkaavaisesti että tiedät onko kaikki niinkuin pitääkin."

Ja niin Guffey alkoi lukea monimutkaista lakipaperia: "Minä, Petteri Gudge, vannottuani sanon ja selitän --" j.n.e. Se oli laaja ja yksityiskohtainen kertomus miehestä, jonka nimi oli Jim Goober ja hänen vaimostaan ja kolmesta toisesta miehestä, miten he olivat palkanneet Petterin ostamaan pommintekotarpeita, miten Petteri oli avustanut heitä valmistamaan pommeja talossa, jonka osote oli merkitty, miten he olivat asettaneet pommit matkalaukkuun ja helvetinkoneen räjäyttämään ne määrättynä aikana, miten jitney-ajuri Isaacs oli kulettanut heidät määrättyyn kulmaukseen Main kadulla ja miten he olivat jättäneet matkalaukun pommineen kadulle valmistuneisuuskulkueen eteen.

Se oli hyvin yksinkertaista ja selvää ja kuunnellessaan Petteri oli miltei itkeä ilosta käsittäessään että häneltä vaadittiin vain tämä, jotta hän pääsisi pälkähästään. Nyt hän tiesi, mitä hänen toivottiin tietävän -- ja nyt hän sen myöskin tiesi. Miksei Guffey ollut kertonut sitä hänelle jo aikoja sitten, niin hän olisi säästynyt sormen ja kalvosen vääntelemisiltä.

"Ja nyt", sanoi Guffey, "tämä on sinun tunnustuksesi?"

"Ky-kyllä", sanoi Petteri.

"Ja seisot sen takana vääjäämättä?"

"Ky-kyllä."

"Nyt voimme luottaa sinuun? Ei mitään verukkeita enää?"

"Ky-kyllä."

"Vannotko että tämä on totta?"

"Vannon."

"Etkä anna kenenkään houkutella itseäsi kieltämään tätä -- vaikka sinulle sanottaisiin mitä."

"E-en", sanoi Petteri.

"Hyvä", sanoi Guffey, ja äänessään kuului tyytyväisyys, jota liikemies tuntee, kun on tehnyt hyvän kaupan. Hän puhutteli Petteriä miltei inhimillisesti jatkaessaan: "Katso nyt, Petteri, sinä olet meidän miehemme ja me luotamme sinuun. Ymmärrät tietysti että meidän on pidettävä sinua täällä, mutta sinun ei tarvitse olla vankina ja me kohtelemme sinua hyvin. Asetamme sinut vankilan sairaalaan, saat hyvää ruokaa eikä tarvitse tehdä mitään. Noin viikon kuluttua tulee sinun esiintyä todistajana suurvalamiehistön tutkinnossa. Mutta sillä välin -- ei sanaakaan kenellekään! Voivat koettaa houkutella sinulta joitakin tietoja tästä, mutta älä puhu tästä asiasta kenellekään muulle kuin minulle. Minä olen sinun herrasi, ja minä sanon mitä saat puhua ja pidän huolta sinusta kokonaan. Käsitätkö kaiken?"

"Ky-ky-yllä", sanoi Petteri.

VIII.

Taru kertoo, että oli kerran neekeri, joka sanoi, että hän mielellään loukkasi varpaansa, koska tuntui niin hyvältä, kun se heitti pakottamasta. Tämän saman periaatteen mukaan oli Petterin hyvä olla American Cityn vankilan sairaalassa. Hänellä oli mukava vuode, kylliksi ruokaa, eikä tarvinnut tehdä kerrassaan mitään. Hänen kipeät jäsenensä paranivat, hän lihoi, ja hänen vilkas järkensä alkoi tutkia olosuhteita ympärillään saadakseen selville, miten voisi saada tämän tilanteen pysyväiseksi ja miten lisätä oloonsa pientä ylellisyyttä, joka tekee elämän elämisen arvoiseksi.

Sairaalan isäntänä oli vanha mies, nimeltä Doobman. Hänet oli nimitetty virkaansa sen takia, että hän oli erään valtuusmiehen sukulainen. Hän oli ollut virassaan kuusi vuotta ja tällä ajalla lihonut yhtä nopeasti kuin Petteri nyt. Hän oli saapunut asteeseen, missä hän ei mitenkään halunnut lähteä nojatuolistaan, jos suinkin voi sen välttää. Petteri havaitsi tämän ja niin kykeni tekemään itsensä hyödylliseksi pikkuasioissa. Mr. Doobmanilla oli myöskin muuan salainen synti; hän nuuskasi, eikä halunnut kurin takia, että tämä kamala seikka tulisi tunnetuksi. Sen vuoksi hän piti tapanaan odottaa, että jokaisen selkä oli käännetty häneen, jolloin hän vetäsi nenäänsä hyppysellisen nuuskaa. Petteri huomasi tämän, ja kohteliaasti käänsi selkänsä.

Jokaisella tässä sairaalassa oli joku salainen synti, ja Mr. Doobmanin velvollisuus oli tukahduttaa kaikkien muiden synnit. Sairaalan asujiin lukeutui useita vangeista, joilla oli rahaa, jotta voivat maksaa mukavuuksista. He halusivat tupakkaa, viinaa, cocainia ja muita huumausaineita, ja jotkut heistä halusivat tilaisuuksia harjottaa ilettäviä ja nimettömiä irstailuja. Kaiken rahan minkä he saivat salakuletetuksi vankilaan, kuluttivat he mielellään, jos saivat halunsa tyydytetyiksi. Ja entäs sitten sairaalan palveluskunta? Kaikki sen jäsenet olivat politiikkojen nimittämiä, hylkyjä, jotka eivät olleet kyenneet täyttämään tointaan liikemaailmassa ja olivat halunneet helpon työpaikan, niinkuin Petterikin. He ottivat lahjoja ja olivat valmiit antamaan lahjoja Petterille, jos tämä pettäisi Mr. Doobmania; Doobman taas oli valmis antamaan Petterille yhtä ja toista etua, jos Petteri toisi hänelle salaisia tietoja. Tällaisessa tilanteessa oli järkevän miehen helppo koota rahaa.

Yleensä oli Petteri Doobmanin puolella, sillä hän oli katkerista kokemuksista oppinut, että oli viisainta pysyä rehellisenä. Sairaalan henkilökunta kutsui Doobmania "äijäksi" -- ja varhaisimmasta lapsuudesta oli Petterin elämässä ollut aina joku "äijä", vallan lähtökohta ja mukavuuksien luoja. Ensin oli ollut Drubbin "äijä", jolla aamusta iltaan oli vihreät silmälasit päässä ja rinnalla kirjotus: "Olen sokea", ja jota väsyneet pikkulapset taluttivat pitkin katua. Mutta iltasin kun he saapuivat kotiinsa, vinttikamariin, otti "äijä" vihreät lasit silmiltään ja ihan helposti kykeni näkemään Petterin, ja jos Petteri oli tehnyt pienimmänkään erehdyksen päivän kuluessa, sai hän selkäänsä.

Kun Drubb vangittiin, vietiin Petteri orpokotiin, ja siellä oli toinen "äijä" ja sama kuuliaisuusläksy opittavana. Petteri karkasi orpokodista, ja sitten tuli Pericles Priam pakotuksen parantajineen, ja Petteri oli tutkinut hänen heikkouksiaan ja palvellut niitä. Kun Pericles oli nainut rikkaan lesken ja tämä potkinut Petterin kadulle, tuli Jimjambon temppeli, ja uusi "äijä", talonhaltija Tushbar Akrobas -- kauhea vihassaan, mutta antelias, kun oli oppinut häntä imartelemaan ja valmistamaan hänelle tilaisuuksia nautinnoihin. Koko tämän pitkän ajan oli Petterin ollut pakko "notkistaa polveaan"; se oli tullut hänelle vaistomaiseksi -- vaistoksi, jonka alku oli vanhempi kuni hänen kaksikymmentä vuottaan, vanhempi kuin kaksikymmentä tuhatta vuotta ja ehkä kymmenen kertaa kaksikymmentä tuhatta vuotta, jonka alku oli silloin kun Petteri hioi piikivestä nuolenpäätä jollekin lauman "äijälle" ja näki kapinallisten nuorten miesten joutuvan tiikerien saaliiksi.

IX.

Petteri havaitsi pian että hän on jotakuinkin tärkeä henkilö sairaalassa. Hän oli päätodistaja huomattavassa Goober-jutussa, josta koko kaupunki ja koko maakin puhui. Tiedettiin että hän tulisi todistamaan valtion puolesta, mutta mitä hän tiesi ja mitä hän tulee kertomaan, oli salaisuus, ja Petteri "piti suunsa" ja oli tärkeän näköinen ja nautti herättämästään huomiosta.

Mutta eihän ollut mitään syytä, miksi hän ei voisi kuunnella toisten puheita, ei mitään syytä, miksi hän ei ottaisi perinpohjin selvää tästä jutusta, jotta hän tulevaisuudessa tietäisi mitä tehdä. Hän kuunteli mitä "äijä" Doobman sanoi, mitä hänen ruotsalainen apurinsa, Jan Christian sanoi, mitä cocainin nauttija, Gerald Leslie sanoi. Kaikilla näillä, ja vielä muillakin, oli ystäviä "ulkopuolella", jotka "tiesivät." Yksi kertoi yhtä, toinen aivan päinvastaista; mutta Petteri punnitsi vehkeilyjen terottamalla älyllään kaiken, minkä kuuli, eikä aikaakaan, niin oli hän varma että hän tiesi jutun kokonaan.

Jim Goober oli huomattu työväen johtomies. Hän oli järjestänyt raitiotietrustin työläiset ja johtanut suurta lakkoa. Hän oli myöskin määrännyt rakennuslakkoja, ja jotkut sanoivat, että hän oli räjäytellyt puolivalmiita rakennuksia ja tehnyt siitä pilaa. Joka tapauksessa halusivat kaupungin liikemiehet laittaa hänet sellaiseen paikkaan, että hän ei enää voisi heitä häiritä; ja kun joku tuntematon mielipuoli oli heittänyt pommin valmistuneisuuskulkueen eteen, olivat kaupungin suurmiehet päättäneet, että nyt tuli tilaisuus jota he ovat etsineet. Guffey, joka oli "hoivannut" Petteriä, oli raitiotietrustin salapoliisikunnan pää, ja hänet oli asetettu tätä hommaa johtamaan. Pomot vaativat tuloksia eivätkä luottaneet lahjoja ottavaan ja kykenemättömään poliisilaitokseen. He olivat vanginneet Gooberin, hänen vaimonsa ja kolme hänen roikkansa jäsentä, ja kaupungin sanomalehtien kautta levittivät he propagandaa valmistaakseen yleisöä kaikkien näiden viiden henkilön hirttämiselle.

Ja tämä oli luonnollisestikin niin kuin sen pitikin olla; Jim Goober oli Petterin mielestä vain pelkkä nimi eikä edes sen arvoinen kuin yksi ainoa hänen aterioistaan. Petteri ymmärsi mitä Guffey oli tehnyt, ja hänen mielestään ainoa seikka, missä Guffey oli menetellyt epäviisaasti, oli se, ettei hän ollut heti alussa kertonut asiaansa Petterille, ettei olisi tarvinnut rusikoida hänen käsiään. Mutta, arveli Petteri, Guffey oli kai tarkottanut antaa hänelle läksytyksen, voidakseen olla hänestä varma. Ja Petteri oli oppinut läksynsä ja hänen tarkoituksensa oli nyt näyttää tämä selvästi Guffeylle ja Doobmanille.

"Pidä suusi kiinni!" oli Guffey sanonut, eikä Petteri koskaan sanonut sanaakaan Goober-jutusta. Mutta luonnollista oli, että hän puhui muista asioista. Ei kukaan voinut pysyä mykkänä aamusta iltaan, ja Petterin heikkoutena oli kertoa seikkailuistaan ja niistä viekkaista metkuista, joilla oli pettänyt edellisen "äijänsä." Ja niin kertoi Petteri cocainia nauttivalle Gerald Leslielle Pericles Priamista, ja kuinka monta tuhatta dollaria he olivat petkuttaneet yleisöltä ja kuinka he kaksi kertaa olivat joutuneet linnaan petoksesta. Myöskin kertoi hän Jimjambon temppelistä ja niistä oudoista ja uskomattomista seikoista, joita siellä tapahtui. Pashtian el Kalandra, päänoita, kertoi seuraajilleen olevansa yli kahdeksankymmentä vuotta vanha, mutta todellisuudessa oli alle neljänkymmenen. Hän sanoi olevansa persialainen prinssi, mutta oli syntynyt muutamassa Indianan pikkukaupungissa, alkaen uransa kauppiaan juoksupoikana. Hän oli syövinään vain kourallisen hedelmiä päivässä, mutta Petterin toimiin kuului muun muassa avustaa ison paistin tai paahdetun kanan valmisteluja. Nämä valmistettiin "pyhää sakramentillista toimitusta" varten, niin sanottiin rohveetan seuraajille; mutta Petterille annettiin aina näiden pyhien sakramenttien jäännökset ja hän ahmi ne nahkoihinsa sangen sakramentillisesti ruokahuoneen oven suojassa. Tämä oli yksi Petterin erikoisetuja, jonka hän ansaitsi pitämällä rohveetalta salassa Tushbar Akrobasin varkauksia.

Ihmeellinen paikka oli Jimjambon temppeli. Oli salaperäisiä alttareita seitsemän verhon takana, ja näiden takaa esiintyi päänoita puettuna pitkään kerman väriseen kullalla kirjailtuun vaippaan, vaaleanpunaisiin tohveleihin ja pyhyyttä kuvaavaan päähineeseen. Sadat kuuntelivat hänen saarnojaan ja seurasivat hänen pyhiä temppujaan -- useat niistä rikkaita yhteiskunnan "kerman" naisia, jotka tulivat komeissa autoissaan. Myöskin oli koulu, jossa lapsille opetettiin lahkon salaperäisiä pomiloita. Rohveetalla oli tapana viedä näitä lapsia yksityishuoneisiinsa, ja liikkeellä oli kamalia huhuja -- jotka loppuivat siihen, että poliisit tekivät tarkastuksen, rohveetta karkasi, samoin talonhaltija ja Petteri, talonhaltijan renki ja kaveri.

Myöskin piti Petteri mukavana kertoa Gerald Leslielle seikkailuistaan holirollareiden joukossa, jonne hän oli joutunut etsiessään tointa. Petteri oli liittynyt tähän lahkoon, oli oppinut "puhumaan kielillä" ja miten on meneteltävä, kun kaatuu selälleen tuolineen päivineen ja saa taivaallisen kunnian suonenvetokohtauksia. Petteri oli saavuttanut pastori Gamaliel Lunkin luottamuksen, ja pastori oli salaa palkannut hänet tekemään kirkon jäsenten keskuudessa kiillotustyötä, jotta nämä kohottaisivat palkkaa tuolle huonopalkkaiselle suonenvetotaiturille. Mutta vissit asianhaarat olivat saaneet Petterin menemään suutari Smithersin puolelle, joka suutari jo jonkun aikaa oli koettanut saada seurakunnan uskomaan, että hän pystyy kierimään lujemmin ja nopeammin kuin pastori Gamaliel. Mutta Petterillä oli tämä toimi ollut vain muutaman päivän ennen kuin hän sai potkun varastettuaan rasvarinkelin.

X.

Näitä ja muita Petteri kertoi, ajatellen olevansa turvassa nyt, kun oli oikein valtamiesten hoivassa. Mutta kun hän oli ollut parisen kuukautta sairaalassa, käskettiin hänet eräänä päivänä konttoriin, ja siellä oli Guffey, joka katseli häntä raivosta mustana. "Saatanan hullu!" olivat hänen ensimäiset sanansa.

Petterin polvet tuntuivat heikoilta ja hampaat alkoivat lotista. "Mi-mi-mitä?" huudahti hän.

"Enkö käskenyt sinun pitää suusi kiinni?" Ja Guffey oli sen näköinen, kun hän aikoisi taaskin väännellä Petterin kalvosta.