Part 18

Oikeusistuinten ohjelmistot olivat täynnä "vakooja"-juttuja; pappeja vastaan, jotka olivat koettaneet saarnoissaan puhua rauhanaatteen hyväksi; työväenmiehiä vastaan, jotka elivät koettaneet tehdä lakkoja; asevelvollisuusvastaisen liiton jäseniä ja heidän opetuslapsiaan, asevelvollisuuden karkkojia ja väistelijöitä vastaan; anarkisteja ja sosialisteja ja kveekareita, I.W.W.-läisiä, kommunisteja ja "russelilaisia" vastaan. Useita juttuja oli esillä samalla kertaa, ja melkein jokaisessa olivat Petterin sormet mukana. Petterin oli väliin saatava joku todistuskappale, väliin otettava selvä jostakin valamiesehdokkaasta, väliin suunniteltava ja toimeenpantava joku sievä tekopeli puolustajien todistajia vastaan. Petteri piti jokaista eri juttua persoonakohtaisena asianaan, ja jokaista syylliseksi julistamista persoonallisena voittonaan. Ja kun syytetyt aina julistettiin syyllisiksi, alkoivat Petterin isänmaalliset tunteet uudelleen riehua, ja muisto Nell Doolinista ja Ted Crothersista häipyi unohduksiin. Kun McCormick ja hänen mukanaan muut salaliittolaiset tuomittiin, jokainen kahdeksikymmeneksi vuodeksi vankilaan, ajatteli Petteri että hän oli sovittanut kaikki syntinsä, ja hän rohkeni ujosti huomauttaa McGivneylle että elinkustannukset kohosivat yhtämittaa ja että hän oli jo kuusi kuukautta pitänyt lupauksensa ettei edes iske silmää kenellekään naiselle. McGivney sanoi että sama kai se on, voihan Petterin palkan korottaa kolmeenkymmeneen dollariin viikossa.

LXX.

Luonnollisestikaan ei Petterin lause McGivneylle ollut kirjaimelleen totta. Hän oli iskenyt silmää useammallekin naiselle, mutta pahaksi onneksi ei kukaan ollut iskenyt takasin. Ensin oli hän lähestynyt Miriam Yankovichia, joka oli pulleahko eikä pahannäkönen; mutta Miriamin ajatukset olivat tykkänään McCormickin luona vankilassa; ja sitten, jälkeen käsikähmänsä Ogdenin kanssa, oli hänen mentävä sairaalaan, eikä Petteri halunnut olla tekemisissä vaivaisen naisen kanssa. Hän koetti lähennellä yhtä ja toista punikki-tyttöä ja nämä näyttivät pitävän hänestä; he kohtelivat häntä hyvänä toverina, mutta syystä tai toisesta eivät he olleet tietävinäänkään McGivneyn kertomasta "vapaarakkaudesta." Ja Petteri päätti hakea itselleen heilan, joka ei ole punikki. Se antaisi hänelle vaihtelua silloin tällöin, ja olisihan se hiton hauskaa. Punikeilla oli harvoin hauskaa -- heidän käsityksensä seikkailusta oli sulkeutua johonkin huoneeseen ja laulaa Kansainvälinen tai Punalippu kuiskaamalla, etteivät poliisit kuulisi heitä.

Oli lauvantai-iltapäivä, ja Petteri meni erään sosialistin omistamaan vaatekauppaan ja osti uuden puvun ja hatun velaksi. Sitten hän meni kadulle ja näki sievän pikkusen tytön menevän liikkuvakuva-teatteriin, hän seurasi perässä, tutustui tyttöön ja he söivät illallista yhdessä. Hän oli Petterin mielestä "hienosti puettu" ja Petteri kuuli että hän tekee työtä eräässä kynsienpuhdistuspajassa. Hänen käsityksensä hauskan pidosta oli samaa maata kuin Petterinkin, ja Petteriltä menivät kaikki rahansa tuona lauvantai-iltana ja hän päätti että heti kun hän saa tietoonsa jotakin erikoista punikeista, vaatii hän McGivneyltä neljäkymmentä dollaria viikossa.

Seuraava päivä oli pääsiäissunnuntai ja he kohtasivat toisensa tilauksen mukaan. He kävelivät Park Avenueta pitkin, joka oli American Cityn ylimystön katu ja "pääsiäisparaatin" paikka. Oli sota-aika ja useissa taloissa oli lippuja ja useat miehistä sotilaspuvussa ja useat saarnoista käsittelivät sotaa. Kristus, näin saarnattiin, oli noussut taaskin tekemään maailman turvalliseksi kansanvallalle ja antamaan itsemääräämisoikeuden kaikelle kansalle. Petterillä ja Miss Frisbiellä oli päällään parhaat vaatteensa ja he katselivat "pääsiäisparaattia", ja Miss Frisbie tarkasteli naisten pukimia ja maalaustaidetta sekä kuunteli palasia heidän keskusteluistaan, joita sitten kuiskutteli Petterille korvaan, josta Petteri oivalsi olevansa jälleen ainakin hyvin lähellä Olympian vuorta.

He menivät erääseen Park Avenuen hienoista kirkoista; sitä kutsuttiin Jumalallisen Sääliväisyyden Kirkoksi; ja se oli sangen "ylhäinen" kynttelineen ja pyhine savuineen -- vaikkakaan ei selvästi voinut erottaa pyhän savun hajua tällä kerralla kukkien ja naisten lemusta. Petteri ystävineen kuletettiin yhteen nahkapäällystetyistä penkeistä, ja he kuuntelivat kuuluisan saarnamiehen, pastori de Willoughby Stotterbridgen esittävän yhden noista kuuluisista isänmaallisista saarnoistaan, joita julkaistiin melkein joka maanantaiaamu "Timesissä." Pastori de Willoughby Stotterbridge oli ottanut saarnansa tekstin vanhasta testamentista, ja siinä puhuttiin herran vihollisten hävittämisestä, ja hän ylisti amerikalaisten aseiden voittoja ja amerikalaisten ammukkeiden verratonta etevämmyyttä. Hän tuomitsi bolshevikit ja muut petturit ja hän kehotti tukahduttamaan heidät aivan heti. Hän ei sanonut että hän itse oli ollut mukana, kun I.W.W.-läisiä ruoskittiin ja kun sosialistien painokoneet lyötiin rikki, mutta hän antoi selvästi ymmärtää että hän olisi halunnut olla, ja Petterin rintaa röyhisti juhlallinen ylpeys. Olihan jotakin erikoista tietää palvelevansa maataan ja auttavansa vanhaa lippua liehumaan; mutta kuinka paljon enemmän oli tietää että oli pestautunut kaikkivaltiaan palvelukseen, että taivas ja sen asukkaat olivat samalla puolella, ja että kaikki, mitä hän teki, sai herran voidellun siunauksen, joka voideltu nimittäin, puhui kaikkivaltijaan pyhässä temppelissä keskellä värillisiä ikkunoita, kirkkaasti palavia kynttilöitä, herpaannuttavan hyvässä hajussa, joka lähti pyhästä savusta, kukista ja Olympian vuoren ohkasesti puettujen ja hienojen naisten moninaisista tuoksuista. Tämähän kyllä on jumaltarustojen sekottamista, mutta Petterin kasvatus oli tullut laiminlyödyksi hänen nuoruudessaan, eikä Petteriä voi moittia siitä, että hän piti maailman mahtavia sinä, mitä he olivat ja uskoi, mitä he opettivat.

Valkopukuinen kuoro marssi ulos ja soitto, "Eteenpäin kristityt sotilaat", heikkeni olemattomiin ja Petteri heiloineen kävi ulos jumalallisen säälin kirkosta ja käveli vielä kadulla hetkisen, ja kun he olivat täyttäneet sieramensa herras-narrimaisuuden sulotuoksuilla, menivät he puistoon, jossa oli oikein mukavia paikkoja nuorille pareille, joilla on tai aikoo olla "välejä." Mutta surkeus! Kohtalo, joka oli aina Petteriä peitonnut rakkausseikkailuissa, oli valmistanut täksi aamupäiväksi erittäin julman metkun. Puiston portilla sattui niin luonnottoman hullusti, että Petteri tapasi toveri Schnitzelmanin, pienen lihavan teurastajan, joka kuului American Cityn "bolsheviki-osastoon." Petteri koetti katsoa muualle ja kiiruhtaa ohitse, mutta toveri Schnitzelman ei ollut samaa mieltä. Hän kiiruhti kohti pullea käsi ojennettuna ja korviin asti ulottuva hymy punakalla naamallaan. "Ah, toveri Gudge!" huusi hän hirveästi murtaen englanninkieltä. "Miten jaksatte tänä aamuna?"

"Kiitos, hyvin", sanoi Petteri kylmästi ja koetti rientää eteenpäin.

Mutta toveri Schnitzelman ei päästänyt Petterin kättä. "Jahah! Olette katsellut tuota pääsiäisparaattia!" sanoi hän. "Mitä te sanotte, häh, jos kokoisimme kaikki palkkaorjat katsomaan tuota paraattia, niin tekisimme niistä bolshevikeja pian, häh, toveri Gudge?"

"Eiköhän", sanoi Petteri jäätävän kylmästi.

"Me osottaisimme heille, minne ne rahat menevät -- häh, toveri Gudge?" Ja toveri Schnitzelmania nauratti, ja Petteri sanoi nopeasti: "No, hyvästi", ja esittämättä lemmittyään hän sieppasi tätä käsivarresta ja riensi pois.

Mutta vahinko oli jo tapahtunut! He kävelivät minuutin tai kaksi merkitsevän hiljaisuuden vallitessa. Sitten äkkiä tuo kynsienpuhdistaja pysähtyi ja kääntyi Petteriä päin. "Mr. Gudge", kysyi hän, "mitä tämä merkitsee?"

Ja Petteri ei tietystikään voinut vastata. Hän ei uskaltanut katsoa äskeisen heilansa leimahteleviin silmiin, vaan seisoi kaivaen kenkänsä kärkeä hiekkaan. "Haluan tietää, mitä se merkitsee", intti tyttö. "Oletteko te noita punikkeja?"

Mitä voi Petteri-parka sanoa? Miten voisi hän selittää tuttavuutensa tuon saksalaisen ulkonäön ja saksalaisen murteen kanssa?

Tyttö polki jalkaansa kärsimättömän vihasesti. "Vai olette te punikki! Saksalainen petturi! Kavaltaja, vakooja!"

Petteri oli avuton ja hämillään ja häntä harmitti. "Miss Frisbie", yritti hän, "en voi kertoa --"

"Miksi ette voi kertoa. Miksi ei kuka tahansa rehellinen mies voisi kertoa?"

"Mut-mutta -- en ole mitä luulette -- se ei ole totta! Mi-minä--" Oli jo Petterin kielellä sanoa: "Olen patriootti! Olen sadan prosentin amerikalainen ja suojelen maatani noita pettureita vastaan!" Mutta ammatti-ylpeys esti, ja pikkunen kynsienpuhdistaja polki jalkaa ja silmät salamoivat.

"Ja uskallatte tunkeutua tuttavuuteeni! Uskallatte viedä minut kirkkoon! Jos näkisin poliisin, niin joutuisitte linnaan!" Ja hän koetti katsellakin poliisia! Mutta onhan yleisesti tunnettua että kun etsii poliisia, niin sitä ei koskaan löydä ja niin Miss Frisbie poikasi jalkaansa taaskin ja sähähti Petterille vasten naamaa: "Hyvästi, toveri Gudge!" Paino, jonka hän asetti sanalle "toveri", olisi jäätänyt kaikkein tulisimmankin punikin sielun, ja hän heilautti hameitaan kääntyessään menemään, ja Petteri seisoi katsellen surullisena hänen pikkusia ranskalaisia kengänkantojaan, jotka tärskähtelivät maahan, jotta sora pirisi. Kun kengänkantoja ei enää näkynyt, etsi Petteri lähimmän penkin ja istuutui, peittäen kasvonsa käsiinsä. Oliko missään maailmassa toista miestä, jolla oli noin hirveän huono naisonni?

LXXI.

Nämä olivat koko maailmaa tärisyttäviä päiviä, jolloin ihmiset ostivat monta sanomalehteä päivässä ja ihmisjoukkoja kerääntyi suurien kaduilla olevien karttojen ääreen katsellen niillä olevia pikku lippusia ja miettien, pääsevätkö saksalaiset Pariisiin, pääsevätkö he Englannin kanaalille ja lopettavat Ranskan mahdollisuudet käydä sotaa? Ja sitten äkkiä amerikalaiset antoivat ensimäisen iskunsa ja heittivät saksalaiset takasin Chateau Thierryssä, ja koko Amerika kohosi varpailleen ja voitonvarmana kiljui.

Olisi luullut tämän olevan huonon ajan tehdä rauhanaate-agitatsionia; mutta asevelvollisuusvastaisen liiton jäsenillä oli niin vähän harkitsemiskykyä, että he juuri tällöin julkaisivat lentolehtisen, jossa selostettiin omantunnon syistä sotapalveluksesta kieltäytyneiden rääkkäystä sotilasvankiloissa ja harjoitusleireillä! Petteri oli toiminut tässä järjestössä alusta alkaen ja hänen oli onnistunut sisällyttää lentolehtiseen erään lauseen, jonka McGivney oli ehdottanut. Liittohallitus otti lentolehtisen takavarikkoon ja liiton jäsenet vangittiin, niiden muassa pikku Ada Ruth, Sadie Todd ja Donald Gordon. Sadie Todd säälitti Petteriä, huolimatta siitä, että tämä oli haukkunut häntä. Ada Ruth ei paljoakaan häntä säälittänyt, sillä olihan silminnähtävää että Ada oli sokea kiihkoilija, joka ehdoin tahdoin haki rettelöitä. Ja jollei Donald Gordon ollut oppinut läksyään tuosta pieksämisestä, niin ei hän voinut syyttää ketään muuta kuin itseään.

Koska Petteri oli tämän asevelvollisuusvastaisen liiton jäsen, niin oli hän pysyvinään piilossa ja piti yllä pientä ilveilyä Ada Ruthin serkun kanssa; hän oli englantilainen nainen ja piilotteli Petteriä kotonaan maalla. Petterillä oli sangen epämukava neljännestunti, kun Donald Gordon päästettiin vapaaksi takuuta vastaan, sillä tuo kveekari-poika intti että tuo samainen lause, joka heidät kaikki oli pulaan saattanut, oli ollut poispyyhittynä, kun hän antoi käsikirjoituksen Petterille painoon vietäväksi. Petteri intti että Donald on väärässä, ja nähtävästi onnistui hänen uskotella toiset jäsenet, ja kun kaikki olivat päässeet vapaiksi takuulla, tuli hänkin esille piilopaikastaan ja otti osaa pariin yksityisasunnoissa pidettyyn vastalausekokoukseen.

Sitten alkoi uusi seikkailu, joka oli ehkä kaikkein hämmästyttävin. Sen toisena osanottajana oli ihan uusi tyttö, ja sen alku tapahtui Ada Ruthin kotona, jonne muutamia kaikkein huomatuimpia rauhanaatteen kannattajia oli kokoontunut keskustelemaan rahojen hankkimisesta heidän oikeudenkäyntiään varten. Tähän kokoukseen saapui Miriam Yankovich, kalpeana rintoihin tehdyn leikkauksen perästä, mutta sydän ja aivot yhtä punikkina kuin koskaan. Miriam oli tuonut mukanaan ystävättären auttamaan häntä kävelemään, sillä yksin liikkumaan oli hän vielä liian heikko; ja se oli tämä ystävätär, joka oli syynä Petterin uuteen seikkailuun.

Rosie Stern oli hänen nimensä ja hän oli pieni pyylevä juutalainen työläistyttö, jolla olivat rohkeat mustat silmät, välkkyvä musta tukka, punaposket, kauniit valkoset hampaat, jotka säteilivät hänen hymyillessään. Hän oli pukeutunut aivan kuin olisi tiennyt kauneutensa ja täydelleen hyväksynyt sen; ja niinpä ei Petteri hämmästynyt lainkaan, kun Miriam sanoi esittäessään hänet, että Rosie ei ollut punikki eikä pitänyt punikeista, vaan oli tullut kokoukseen auttaakseen Miriamia ja nähdäkseen millainen rauhanaatteen kannattajien kokous oli. Ehkä Petteri olisi niin hyvä ja koettaisi tehdä hänestä punikin! Ja Petteri oli niin hyvä, mielelläänkin, sillä hän ei ollut koskaan ollut niin kyllästynyt rauhanaatteen kannattajien valituksiin kuin nyt, kun poikamme olivat ajaneet saksalaiset pois Marnelta ja paraikaa kirjottelivat nimiään historian kaikkein tärkeimmille lehdille.

Rosie oli Petterille yllätys -- erilainen kuin kukaan hänen ennen tapaamansa tyttö -- ja Petteri ryhtyi heti alustaviin toimenpiteisiin, ja pian hän huomasikin että tyttö oli hänelle erittäin suosiollinen. Petteri tiesi luonnollisesti että hän oli yläpuolella tämän roikan, mutta hän ei ollut tottunut siihen, että muut sen seikan huomasivat, ja kävi nyt taas niinkuin tavallisesti kävi, kun joku nainen hymyili hänelle -- hänen omanarvon tuntemisensa paine kohosi vaaran-pisteen yläpuolelle. Rosie kuului niihin ihmisiin, jotka ottavat maailman siltä kannalta kuin se todellisuudessa on ja koettavat nauttia siitä sen kuin voivat, ja sillä aikaa kuin rauhanaatteen kannattajat pitivät kokoustaan, istui Petteri tytön kanssa nurkassa ja kertoi hänelle kuiskaten seikkailujaan Pericles Priamin mukana ja Jimjambon temppelissä. Rosie voi töin tuskin pidättää nauruaan, hänen mustat silmänsä loistivat, ja ennen kuin ilta oli kulunut, olivat heidän kätensä joutuneet kosketuksiin useamman kerran. Sitten Petteri lähti saattamaan tyttöjä, ja sanomattakin on selvää, että Miriam vietiin ensin kotiinsa. Vuokrakasarmit olivat pimeitä tähän aikaan illasta ja kadut tyhjinä, joten heidän onnistui halailla äkkipikaa ennenkuin erosivat, ja Petteri meni kotiinsa kuin siivillä -- jalat tuskin ulottuivat maahan.

Rosie teki työtä paperilaatikko-tehtaassa ja seuraavana iltana vei Petteri hänet illalliselle, ja teerenpeli kehittyi nopeasti. Mutta Rosieta vaivasi perääntymishalu, ja kun Petteri uteli syytä siihen, selitti tyttö. Hän ei välittänyt punikeista; hän oli väsynyt punikkien laverteluihin eikä hän koskaan tule rakastamaan punikkia. Katsokaa Miriam Yankovichia -- mitä oli hän tehnyt elämästään! Hän oli ollut kaunis tyttö ja olisi voinut saada rikkaan miehen, ja nyt pitää häntä leikellä kappaleiksi! Ja katsokaa Sadie Toddia, joka raataa itsensä kuoliaaksi, ja Ada Ruthia, jonka runot tekevät ihmisen sairaaksi! Rosie pilkkasi heitä kaikkia ja antoi heistä nerokkaan pistelijäitä lausuntoja, ja luonnollisesti oli Petteri sisimmässään aivan samaa mieltä; mutta Petterin oli oltava toista mieltä, ja tämä sai Rosien vihaiseksi ja pilasi heidän hauskanpitonsa ja pani heidät miltei riitelemään.

Näin ollen oli erittäin vaikea olla ilmaisematta oikeita tunteitaan. Kun Petteri oli kuluttanut kaikki rahansa ja paljon aikaa eikä ollut päässyt sen pitemmälle, päätti hän tehdä myönnytyksiä tytölle -- hän sanoi ettei hän enää yritäkkään tehdä hänestä punikkia. Rosie irvisteli: "Te olette erittäin ystävällinen, Mr. Gudge, mutta sopisiko minun tehdä teistä 'valkonen'?" Ja hän lisäsi että hän haluaa sellaisen miehen, joka tekee paljon rahaa ja pystyy pitämään tytöstään huolen. Petteri vastasi että hän kylläkin "tekee rahaa" oikein rutosti. Millä ihmeen tavalla, kysyi Rosie. Petteri ei sanonut, mutta lupasi todistaa sen hänelle viemällä hänet teaatteriin joka ilta.

Ja näin kävi kamppailu illasta iltaan. Petteri hullaantui yhä enemmän tähän mustasilmäiseen kaunottareen, ja tämä kävi yhä viettelevämmäksi ja ärsyttävämmäksi puhuen paljon Petterin radikalisuudesta. Rosien isä oli tuonut hänet pikkutyttönä Kishinewista, mutta hän sanoi olevansa sadan prosentin amerikalainen yhtäkaikki; nuo pojat, jotka peittosivat paraikaa hunneja, olivat hänen mielestään vasta poikia, ja hän sanoi varttovansa yhtä niistä takasin. Missä on vika, miksei Petteri täytä velvollisuuksiaan? Oliko hän asevelvollisuuden karkkoja? Rosie ei ollut koskaan kärsinyt karkkojia, eikä hän paljoakaan välittänyt miehestä, joka ei pysty tekemään selvää itsestään. Viimeksi juuri sinä päivänä oli hän lukenut noiden hunnien julmuuksista. Miten voi kukaan täysiverinen mies olla myötätuntoinen rauhanaatteen kannattajille ja pettureille? Ja miksi Petteri sitten seurusteli heidän kanssaan ja kannatti heitä, jollei hän ollut myötämielinen heille? Kun Petteri koetti heikosti vastata rauhanaatteen tavallisilla väitteillä, sanoi Rosie: "Hitto vie, teillä luulisi olevan enemmän järkeä kuin että puhuisitte noin!" Ja Petteri tiesi luonnollisesti että hänellä oli liian paljon järkeä, ja oli vaikea pitää sitä salassa. Hän oli juuri menettänyt yhden tytön punikkisuutensa vuoksi. Pitikö hänen nyt menettää toinen?

Pari viikkoa he hyökkäilivät ja väistelivät. Rosie antoi joskus Petterin suudella, ja viettelys pani usein Petterin pään ihan sekasin. Hän päätteli että tämä oli kaikkein ihmeellisin tyttö, minkä hän eläissään on tavannut; Nell Doolinkin jäi auttamattomasti varjoon. Mutta sitten taas tyttö rupesi puhumaan Petterin punikkisuudesta ja halveksi häntä ja kieltäytyi tapaamasta häntä. Lopuksi Petteri myönsi että hänen myötätuntonsa punikkeja kohtaan on hälvennyt, Rosie on käännyttänyt hänet ja nyt hän halveksii punikkeja. Ja Rosie vastasi että hän on sangen mielissään, ja että nyt heidän on heti lähdettävä tapaamaan Miriam Yankovichia ja kerrottava tämä hänelle -- ehkä hänkin saataisiin tekemään parannuksen. Petteri oli nyt pulassa; hänen täytyi ottaa lupaus että Rosie pitää tämän salassa. Mutta Rosie suuttui silmittömästi ja sanoi että parannus, joka on pakko pitää salassa, ei ole mikään parannus, vaan alhaista teeskentelyä, ja Petteri Gudge on raukka ja menköön tiehensä Rosien silmistä! Ja Petteri parka meni, sydän murheen murtamana ja pää sekaisin.

LXXII.

Oli vain yksi tie ulos tästä pulmasta, ja se oli että Petteri tunnustaa tytölle totuuden. Ja miksi ei se sopisi tehdä? Hän oli ihan järjettömästi pihkaantunut tyttöön ja tyttö häneen, ja vain yksi seikka -- hänen salaisuutensa -- oli täydellisen autuuden tiellä. Jos hän kertoisi tuon salaisuutensa, niin tulisi hän sankarien sankariksi tytön silmissä; hän olisi vieläkin ihailtavampi kuin nuo pojat, jotka hätyyttivät hunneja Marnella ja kirjoittivat nimensä historian kaikkein tärkeimmille lehdille! Miksi pitäisi hänen olla kertomatta?

Petteri oli tytön huoneessa eräänä iltana, tyttö oli hänen käsivarsissaan ja antaantui jo melkein, mutta ei varsin. "Petteri hyvä", pyysi hän, "lopeta tuo hirvittävä punikkina olo!" Ja Petteri ei voinut enää kestää. Hän kertoi ettei hän ollut punikki, vaan salapoliisi, jonka American Cityn kaikkein suurimmat liikemiehet olivat palkanneet pitämään silmällä punikkeja ja tekemään tyhjäksi heidän aikeensa. Ja kun hän sanoi tämän, tuijotti tyttö häneen hämmästyneenä. Hän ei uskonut, ja kun Petteri intti, nauroi tyttö hänelle ja lopulta suuttui. Se oli typerä valhe, ja luuliko mies että häntä voidaan pettää noin helposti;

Petteriä harmitti ja hän alkoi selittää. Hän kertoi Guffeyn konttorista ja American City maa- ja kiinteimistö-yhtiöstä; hän kertoi McGivneystä ja huoneesta 427 American hotellissa. Hän kertoi kolmestakymmenestä dollaristaan viikossa ja että se pian kohotetaan neljäänkymmeneen ja että hän tulee kuluttamaan joka sentin tytön hauskuudeksi. Ja ehkä Rosie voisi teeskennellä että muka Petteri on hänet käännyttänyt ja hänestäkin on tullut punikki, ja jos hän voisi saada McGivneyn uskomaan että hän on rehellinen, niin palkkaisi McGivney hänetkin, ja se olisi paljoa parempi kuin tehdä työtä kymmenen ja puoli tuntia päivässä Isaac & Goldsteinin paperilaatikko-tehtaassa.

Lopuksi Petterin onnistui saada tyttö uskomaan. Se vaijensi tytön ja pelotti häntä; hän sanoi ettei hän osannut aavistaakkaan mitään tuollaista ja vaati aikaa miettimiseen. Tämä taas huolestutti Petteriä. Hän toivoi ettei tyttö panisi pahakseen, ja sitten hän alkoi selittää, kuinka tärkeätä hänen työnsä oli ja kuinka kaikki paremmat ihmiset sen hyväksyivät -- eivät ainoastaan suuret pankkiirit ja suurliikemiehet, vaan myöskin pormestarit ja muut viranomaiset, sanomalehtien toimittajat ja yliopistojen opettajat, ja vielä suuret kirkkomiehet, niinkuin esimerkiksi jumalallisen säälin kirkon pastori de Willoughby Stotterbridge. Ja Rosie sanoi ettei siinä kai mitään pahaa ole, mutta häntä vähän pelottaa nyt ja hänen täytyy saada miettiä. Hän lopetti keskustelun siihen, ja Petteri meni kotiinsa harmistuneena.

Ehkä tunti sen jälkeen kuului ovelta äkänen koputus, ja kun hän meni ovelle, oli siellä lakimies Andrews, Donald Gordon ja merimiesten union presidentti, jättiläisruumiinen John Durant. Sanaakaan sanomatta miehet tunkeutuivat huoneeseen, ja Durant sulki oven asettuen sitä vasten seisomaan, risti käsivartensa rinnalleen ja seisoi tuijottaen Petteriä kuin puujumala. Ja ennenkuin he olivat ehtineet sanoa sanaakaan, ymmärsi Petteri mitä oli tapahtunut. Hän tiesi että tämä oli kaiken loppu; hänen hyödyllisyytensä maansa pelastajana oli mennyttä. Ja taasenkin oli syypää nainen -- hänen olisi pitänyt totella Guffeyn neuvoa eikä iskeä silmää!

Mutta yksi tunne ajoi kaikki muut mietteet Petterin päästä, ja tämä tunne oli pelko. Hänen hampaansa kalisivat ja hänen polvensa kieltäytyivät kannattamasta hänen painoaan; hän istahti vuoteensa laidalle katsoen vuorotellen kutakin näistä kiveen hakatuista kasvoista. "Vai niin, Gudge", sanoi Andrews lopulta, "vai olet sinä se urkkija, jota olemme kauvan etsineet?"

Petteri muisti Nellin neuvon: "Pysy lujana, Petteri, pysy lujana!"

"Mi-mi-mitä tarkotatte, Mr. Andrews?"

"Älä löpise, Gudge", sanoi Andrews. "Olemme vastikään puhutelleet Rosietä, ja hän oli _meidän_ urkkijamme."

"Hän on valehdellut!" huudahti Petteri.

Mutta Andrews sanoi: "Loruja! Älä luule meitä järjettömiksi! Miriam Yankovich kuunteli oven takana ja kuuli puheesi."

Petteri oivalsi että hänen asemansa oli toivotan, eikä muuta ollut enää jälellä kuin koettaa saada selville, mitä hänelle tapahtuu. Olivatko nuo miehet tulleet vain haukkumaan häntä ja vetoamaan hänen omaantuntoonsa? Vai aikoivatko he viedä hänet mukanaan ja kuristaa ja kiduttaa hänet kuoliaaksi? Tämä viimeinen oli pelottanut Petteriä "uransa" alusta saakka, ja kun hän vähitellen pääsi selville siitä, että nämä jylhän päättäväisen näköiset miehet eivät aikoneetkaan mitään väkivaltaa, vaan yksinkertaisesti koettivat saada selville, mitä kaikkea hän oli kertonut herroilleen -- silloin oli Petterin sisässä riemua, hän tunnusti ja itki häpeän kyyneleitä ja sanoi että tämä kaikki oli tapahtunut vain siksi, että McCormick oli levittänyt tuota julmaa valetta hänestä ja pikku Jenni Toddista. Hän oli taistellut viettelystä vastaan kokonaisen vuoden, mutta sitten oli hän ollut työtönnä eikä Gooberin puolustuskomitea ollut antanut hänelle työtä; hän oli ollut vähällä kuolla nälkään, mutta lopuksi myöntynyt McGivneyn ehdotuksiin, että hän rupeaa antamaan tietoja äärimmäisten punikkien toiminnasta. Mutta hän ei ollut ilmiantanut ketään, joka ei ollut rikkonut mitään lakeja eikä hän ollut kertonut McGivneylle mitään muuta kuin totta.