Part 16

"Ja tämä pöyristyttävä sota on tähän kaikkeen syynä!" selitti hän. "Olemme lähteneet sotaan saattaaksemme maailman turvalliseksi kansanvallalle, ja samalla kertaa meidän on täällä kotona uhrattava viimeinenkin hitunen kansanvaltaa. Sanovat että meidän on oltava vaiti, kun he murhaavat toisiaan, mutta koettakoot mitä tahansa, minua he eivät koskaan vaijenna! Tiedän että liittolaisissa on yhtä paljon syytä kuin Saksassakin, tiedän että tämä on pankkiirien ja voittoilijain sota; he voivat ottaa minulta pojat ja pakottaa ne armeijan, mutta he eivät voi ottaa minulta mielipiteitäni ja pakottaa ne armeijaansa. Kannatan rauhanaatetta ja kansainvälisyysaatetta; haluaisin nähdä työläisten nousevan ja panevan viralta kapitalistiset hallitukset ja lopettavan tämän hirvittävän ihmisteurastuksen. Ja näin aijon puhua niin kauvan kuin elän." Mrs. Godd istui, kauniit, valkoset, lujat kädet ristissä kuin rukoillen. Vasemman käden nimettömässä sormessa säteili timanttisormus kuin uhmaten, hänen kasvoillaan oli vakaa lapsellinen varmuuden ilme, ja mielessään hän kuvitteli puhuvansa näitä puheitaan koko sivistyneen maailman salapoliiseille, piirisyyttäjille, kapitalistien tuomareille, valtiomiehille, kenraaleille ja nahkapoikia komentaville aliupseereille.

Hän kertoi edelleen että hän oli seurannut kolmen rauhanaatteen kannalla olevan pappismiehen oikeusjuttua pari viikkoa sitten. Eikö ollut hävytöntä että kristittyjä lähetetään vankilaan kristityssä maassa sen vuoksi, että he toistavat Kristuksen sanoja! "Suutuin niin kovin", selitti Mrs. Godd, "että kirjotin tuomarille kirjeen. Mieheni sanoi että kirjottaessani tuomarille oikeusjutun käynnissä ollessa tein itseni syypääksi oikeuden halveksimiseen, mutta vastasin että halveksimiseni tuota oikeutta vastaan on niin ääretön, että sitä ei voi kirjottamalla kuvailla. Odottakaahan --"

Mrs. Godd nousi vakaana tuoliltaan ja meni seinän vieressä olevan kirjotuspöydän ääreen ja otti sieltä jäljennöksen kirjeestä. "Luen sen teille", sanoi hän, ja Petteri kuunteli olympialaista bolshevikien julistusta --

'Teidän kunnianarvoisuutenne:

Kun astuin oikeuden pyhättöön, kohotin silmäni värjättyyn lasikattoon, johon oli kirjotettu neljä sanaa: Rauha -- Oikeus -- Totuus -- Laki -- ja tuntui niin toivorikkaalta. Edessäni oli miehiä, jotka eivät olleet rikkoneet yhtäkään perustuslaillisista oikeuksista, joilla ei ollut mitään edellytyksiä rikoksellisuuteen, jotka vastustivat kaikenlaista väkivaltaa.

Jutun käsittely jatkui. Kohotin taaskin silmäni kauniiseen, värjättyyn lasikattoon ja kuiskailin itsekseni noita neljää majesteetillista sanaa: "Rauha -- Oikeus -- Totuus -- Laki." Kuuntelin syyttäjiä; ja laki heidän käsissään oli terävä, julma miekka, joka yhtämittaa, säälimättä etsi varusteista heikkoa kohtaa. Kuuntelin heidän totuuttaan ja se oli valhe. Heidän rauhansa oli julma ja verinen sota. Heidän oikeutensa oli verkko, johon uhrit olivat saatavat hinnalla millä hyvään -- mikään ei ollut liian kallis syyttäjän maineeksi ja kunniaksi!

Tulin sairaaksi sielultani. Voin ainoastaan kysyä itseltäni tuon vanhan, vanhan kysymyksen: Mitä me, kansa, voimme tehdä? Miten voimme me saada rauhaa, oikeutta, totuutta ja lakia mailmaan? Täytyykö meidän ryömiä polvillamme ja pyytää yleisiä palvelijoitamme pitämään huolen siitä, että turvattomille tehdään oikeutta, eikä ijankaiken vainota näitä maailman jaloimpia! Te tulette tuomitsemaan nämä miehet syyllisiksi ja sulkemaan heidät rautaristikkojen taa -- jota ei pitäisi koskaan tehdä ihmisolennoille, vaikka heidän rikoksensa olisi kuinka suuri tahansa, jollette halua tehdä heistä petoja. Onko tämä teidän tarkotuksenne, herra? Se näyttää siltä; ja senpä vuoksi sanonkin, että meidän on kukistettava järjestelmä, joka raaistuttaa ihmiskuntaa sen sijaan kun sen pitäisi avustaa ja kohottaa.

Teidän,

Rauhan -- Oikeuden -- Totuuden -- Lain -- hyväksi,

Mary Angela Godd.'

Mitä sellaiselle naiselle voisi tehdä? Petteri voi hyvin käsittää hämmingin, jonka vallassa olivat tuomarit, yleiset syyttäjät, raitiotietrustin salapoliisilaitos -- ja myöskin Mrs. Goddin aviomies! Petteri oli hämmentynyt itsekin; mitäs hyvää hänen tänne tulostaan oli, kun Mrs. Godd oli jo kirjotetussa muodossa halveksinut oikeutta ja antanut kaikki tarvittavat tiedot hallituksen salapoliisille? Hän oli kertonut tälle että oli lahjottanut "kansanneuvostolle" useita tuhansia dollareita ja uhannut lahjottaa vastakin. Hän oli taannut vankilasta punikkeja laumottain ja hän aikoi taata vankilasta McCormickin ja hänen ystävänsä niin pian kuin mädännäiset kapitalistiset oikeusistuimet oli saatu pakotetuksi päästämään miehet takuulla irti. "Tunnen McCormickin hyvin, ja hän on rakastettava poika", sanoi hän. "En usko hänen olleen lähemmissä tekemisissä dynamiittipommien kanssa kuin olen itsekään ollut."

Koko tämän ajan tähän saakka oli Petteri istunut tuolla Mrs. Goddin hyvinvoinnin lumoomana. Hän oli simanjuojien joukossa ja oli unohtanut koko maailman riitoineen ja huolineen; hän loikoili silkkipatjoilla ja seurusteli Olympian vuoren loistotähtien kanssa. Mutta nyt äkkiä Petteri muisti velvollisuutensa, aivan kuin herätyskello olisi valveuttanut hänet unesta. Mrs. Godd oli McCormickin ystävä ja aikoi saada hänet takuulla vapaaksi -- McCormickin, joka oli punikeista vaarallisin! Petteri huomasi että hänen on saatava tämä nainen ansaan aivan heti!

LXIV.

Äkkiä Petteri kohottausihe silkkipatjoillaan ja alkoi kertoa Mrs. Goddille asevelvollisuusvastaisen liiton uusinta suunnitelmaa -- laatia ohjeita omantunnon syiden perusteella sotaa vastustaville. Petteri selitti näissä ohjeissa neuvottavan nuoria miehiä perustuslaillisiin oikeuksiinsa nähden. Mutta McGivney oli ollut sitä mieltä, että Petterin olisi sisällytettävä näihin ohjeisiin jonkunmoinen lause, jossa kehotetaan kieltäytymään sotapalveluksesta; jos tämä painettaisiin ja sitä levitettäisiin, niin odottaisi jokaista asevelvollisuusvastaisen liiton jäsentä kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden vankeusrangaistus. McGivney oli kehottanut Petteriä olemaan sangen varovainen toimiessaan tämän, mutta taaskin huomasi Petteri ettei ollut minkäänlaista tarvetta olla varovainen. Mrs. Godd oli täysin halukas kehottaman nuoria miehiä kieltäytymään sotapalveluksesta. Hän oli neuvonut näin useille, sanoi hän, muun muassa omille pojilleenkin, jotka onnettomuudeksi olivat yhtä mieltä isänsä kanssa, joka oli verenhimoinen.

Tuli päivällisen aika, ja Mrs. Godd pyysi Petteriä päivälliselle -- ja Petterin uteliaisuus voitti hänen varovaisuutensa. Hän halusi nähdä Goddin perheen ryyppivän simaa kultakupeista. Hän ihmetteli, tulisivatko tyytymätön aviomies ja verenhimoiset pojat olemaan läsnä?

Läsnä ei ollut muita kuin muuan elähtänyt nainen, eikä Petteri nähnyt kultakuppeja. Mutta hän näki niin ohutta kiinalaista posliinia, että hän pelkäsi siihen koskea, ja hän näki joukon niin raskaita hopea-aseita, että hän hämmästyi joka kerta kun hän niitä nosti. Myöskin näki hän ruokaa, joka oli niin oudosti ja monimutkaisesti valmistettu, niin hakattua ja leikeltyä ja kastikkeiden peittämää, ettei hän olisi voinut sanoa lainkaan mitä on syönyt, jollei ota lukuun voileipää.

Hämminki lainehti hänen sisässään aterian kestäessä, mutta hän pelasti itsensä Mrs. Jamesin neuvolla -- katso, miten muut tekevät, ja tee itse samoin. Joka kerralla kun tuotiin uusi ruokalaji, odotti Petteri ja katsoi, minkä haarukan tai lusikan Mrs. Godd otti käteensä, ja sitten tarttui hän samanlaiseen, tai jokseenkin samanlaiseen, välistä hän ei ollut varma, oliko hän oikeassa. Hän keskitti koko järkensä tähän, sillä hänen ei tarvinnut puhua sanaakaan; Mrs. Godd talutteli yhtämittaa kapinallisuutta ja maanpetturuutta, eikä Petterin tarvinnut muuta kuin kuunnella ja nyökäyttää päätään.

Päivällisen jälkeen menivät he leveälle verannalle, josta oli kaunis näköala. Talon emäntä asetti Petterin istumaan monen patjan keskelle nojatuoliin, sitten heilautti kättään mustan paksun savupilven varjostamaa kaupunkia kohti.

"Tuolla raatavat palkkaorjani ansaitakseen minulle voitto-osingoita", sanoi hän. "Heidän on pysyttävä siellä -- paikallaan, niinkuin sanotaan ja minä pysyn täällä paikassani. Jos he haluavat vaihtaa paikkoja, kutsutaan sitä vallankumoukseksi, ja se on 'väkivaltaa'. Ja minä ihmettelen sitä, että he niin vähän käyttävät väkivaltaa, ja ajattelevat sitä niin vähän. Ajatelkaa noita miehiä, joita kidutetaan vankilassa! Voisiko kukaan moittia heitä, jos he käyttäisivät väkivaltaa? Tai yrittäisivät päästä pakoon?"

Tämä herätti Petterissä nopean, pistävän ajatuksen. Jaa, mutta jos saisikin Mrs. Goddin houkutelluksi avustamaan karkaamisyritystä!

"Voisi ehkä olla mahdollista auttaa heitä karkuun", viittasi hän.

"Luuletteko niin?" kysyi Mrs. Godd innostuen ensi kerran koko vierailun aikana.

"Kyllä se voisi olla mahdollista", sanoi Petteri. "Vanginvartijat eivät ole yläpuolella lahjusten ottoa, niinkuin tiedätte. Tapasin melkein kaikki heistä, kun olin vankilassa ja luulen voivani löytää yhden tai pari, jotka ottavat rahaa. Haluatteko että yritän?"

"En oikein tiedä --" alkoi nainen epäröiden. "Luuletteko todellakin --"

"Tiedättehän ettei heitä olisi koskaan pitänyt pannakkaan putkaan?" ehätti Petteri.

"Se on kyllä totta!" selitti Mrs. Godd.

"Ja jos he pääsisivät pakoon loukkaamatta ketään, jollei heidän tarvitsisi tapella vartijainsa kanssa, ei siinä olisi mitään todellisesti pahaa --"

Tähän saakka pääsi Petteri äkkipikaa keksimässään salajuonessa. Äkkiä kuuli hän takanaan äänen: "Mitäs tämä merkitsee?" Se oli miehen ääni, raivokas ja suuttumuksesta värähtelevä; ja Petteri kohottautui silkkipatjoiltaan ja katsoi taakseen, kohottaen käsivartensa suojaamaan kasvojaan, niinkuin tekee se, jota varhaisimmasta lapsuudestaan saakka alinomaa on piesty.

Häntä lähestyi uhkaavana mies; ehkä hän ei ollut tavattoman suuri, mutta siltä hän ainakin Petteristä näytti. Hänen sileiksi ajellut kasvonsa olivat punertavat vihasta, hänen kulmakarvansa kauheasti rypyssä, ja hänen kätensä pelottavan merkitsevästi nyrkissä. "Pieni saastainen hajunäätä!" sähisi hän. "Helvetin luikki!"

"John!" huudahti Mrs. Godd käskevästi; mutta olisi ollut sama huutaa raivoavalle ukkosilmalle. Mies hyökkäsi Petteriin, ja Petteri, joka eläissään oli väistänyt satoja iskuja, vyörähti patjoiltaan lattialle ja hypähti pystyyn, kiiruhtaen rappusia kohti. Mies oli hänen perässään, ja kun Petteri ehti ylimmälle portaalle, laukesi miehen jalka ja osui keskelle Petterin nousun takapuolta, ja ylimmäinen oli ainoa noista kymmenestä tai kahdestatoista rappusesta, johon Petteri alas mennessään kosketti.

Petteri mätkähti maahan, mutta hän ei pysähtynyt, ei edes sen vertaa, että olisi silmännyt taakseen; hän kuuli Mr. Goddin huohotuksen, ja hänestä tuntui että se on juuri hänen korvansa takana, ja Petteri juoksi käytävää pitkin kovemmin kuin oli koskaan ennen eläissään juossut. Vähän väliä tähtäsi Mr. Godd uuden potkun Petterin housujen takapuoleen, mutta tehdessään tämän, oli hänen pakko hetkiseksi pysähtyä eikä potku ulottunut. Ja niinpä vihdoin takaa-ajaja lopetti, ja Petteri kiidätti Goddin portista ulos kadulle.

Sitten hän katsahti olkansa ylitse ja huomatessaan että Mr. Godd oli turvallisen välimatkan päässä pysähtyi hän ja kääntyi ympäri heristäen nyrkkiään yhtä uhkaavasti kuin katurotta, ja kirkui: "Kirous! Kirous!" Saamaton raivo ryöppysi hänessä. Hän kirkui kirouksia ja uhkauksia, ja niiden joukossa oli outoja, miltei uskomattomia sanoja. "Niin, olen punikki, kirottu olkoon sielusi ja pysyn punikkina!"

Niin kyllä, Petteri Gudge, lain ja järjestyksen ystävä, Petteri Gudge, rikasten pikku veli, ulvoi: "Olen punikki ja joskus vielä räjäytämme sinut ilmaan. -- Mac ja minä panemme pommin allesi!" Mr. Godd kääntyi ja marssi halveksivan arvokkaasti omaa yksityistä, kotoista erimielisyyttä kohti.

Petteri käveli katua pitkin hieroen kipeitä housujaan ja nyyhkien itsekseen. Nyt Petteri käsitti selvästi, miltä punikeista tuntui. Tässä olivat nyt nämä rikkaat loiset riistäen työläisten työstä ja eläen palatseissa -- ja mitä olivat he tehneet ansaitakseen sen? Mitä tulevat he koskaan tekemään köyhälle miehelle muuta kuin halveksivat häntä ja potkivat häntä housun takapuoleen? Ne ovat roikka julmureita! Petteri näki äkkiä eilisillan tapaukset aivan toisessa valossa, ja hän toivoi että kaikki kauppakamarin ja tehtailijain ja kauppiasten liiton nuoremmat jäsenet olisivat samassa paikassa, jotta hän voisi lähettää heidät helvettiin yhdellä kertaa.

Eikä tämä mielentila ollut aivan ohimenevää laatua. Petterin housujen takapuoli oli niin kipeä että hän vaivoin voi kestää katuvaunukyytiä kotiinsa, ja koko matkan Petteri suunnitteli, miten hän kostaa Mr. Goddille. Hän muisti sitten että Mr. Godd on Nelse Ackermanin liiketoveri; ja Petterillä oli nyt urkkija Nelse Ackermanin kotona ja valmisteli jonkinlaista "tekopeliä"! Petterin tulee tarkoin ottaa selvää, eikö hän voisi alkaa ja suunnitella jotakin dynamiittisalaliittoa Mr. Goddia vastaan! Hän tulee alkamaan heti agitatsionin Mr. Goddia vastaan radikalisissa piireissä, ja ehkä hän voisi saada joitakin "tuplajuulaisia" sieppaamaan kiinni hänet ja sitomaan puuhun ja ruoskimaan niin että jumalauta!

LXV.

Näitä miettien meni Petteri American hotelliin, jossa McGivney oli luvannut tavata häntä sinä iltana. Petteri meni huoneeseen 427, ja kun hän oli väsynyt edellisen yön seikkailuista, asettui hän vuoteelle ja nukkui. Ja kun hän sen jälkeen avasi silmänsä, ei hän ollut varma vaivasiko häntä painajainen, vai oliko hän kuollut nukkuessaan ja mennyt helvettiin Mr. Goddin kanssa. Joku ravisteli häntä ja sanoi vihasella äänellä: "Nouse ylös!" Petteri avasi silmänsä ja näki että se oli McGivney; ja sehän oli hyvä, olihan aivan luonnollista että McGivney hänet herättää. Mutta mitä tämä on? McGivneyn ääni oli vihainen, McGivneyn kasvojen ilme oli synkkä ja uhkaava ja -- kaikkein hämmästyttävintä -- McGivneyllä oli revolveri kourassa ja tähtäsi Petteriä keskelle naamaa!

Se kokolailla vaikeutti Petterin heräämistä, sillä hän ei voinut uskoa olevansa hereillä; se myöskin vaikeutti McGivneyn yrityksiä saada häneltä tietoja, sillä Petterin leuka oli venähtänyt lonkolleen ja hän katsoi kauhistunein silmin revolverin piipunreijästä suoraan sisälle.

"J-jumalani-ju-jumalani, Mr. McGivney, mi-mi-m-mitä! tämä on?"

"Nouse ylös!" sähisi rotannaamainen mies, lisäten inhottavan haukkumasanan. Hän sieppasi Petteriä takinkauluksesta ja nykäsi hänet seisaalleen, pitäen yhä revolveria miltei kiinni Petterin naamassa. Ja Petteri parka, koettaen epätoivoisesti keräillä älynsä sirpaleita, mietti viittä tai kuutta hurjaa selitystä tähän arvotukseen. Olisikohan mahdollista että McGivney oli saanut kuulla että hän oli julistanut Mr. Goddille olevansa punikki? Olisivatkohan punikit paljastaneet hänet? Vai oliko McGivney yksinkertaisesti tullut hulluksi ja että Petteri oli nyt kahdenkesken huoneessa raivohullun kanssa?

"Mihin olet pannut rahat, jotka annoin sinulle muutama päivä sitten?" kysyi McGivney ja lateli yhä lisää pöyristyttäviä haukkumasanoja.

Petteri alkoi luonnollisesti heti puolustautumaan. Olipa hän kuinka säikähtänyt tahansa, ei Petteri aikonut niinkään ilman muuta luopua rahoistaan.

"Olen ne k-kuk-ku-kuluttanut, Mr. McGivney."

"Valehtelet!"

"En, en."

"Kerro, minne olet pannut nuo rahat!" intti toinen, kasvot kamalasti vihan vääristäminä ja revolverin piippukin näytti vapisevan vihasta. Petteri alkoi väittää että hän oli kuluttanut joka sentin. "Pane se oksentamaan rahat, Hammett!" sanoi McGivney; ja nyt vasta Petteri huomasi että huoneessa oli toinenkin mies. Revolverin piipunreikä oli niin kiinnittänyt hänen huomionsa, ettei hän ollut huomannut mitään muuta.

Hammett oli suurikasvuinen mies ja hän astui Petterin taa ja tarttui yhteen Petterin käsivarsista ja väänsi sitä taaksepäin ja sitten ylös harteiden väliin. Kun Petteri aikoi kirkua, painoi hän toisen kätensä Petterin suulle, jolloin tämä huomasi, että kaikki on mennyttä. Hän ei voinut puolustaa rahojaan tuolla hinnalla. Kun McGivney kysyi: "Kerrotko missä rahat ovat?" nyökkäsi Petteri ja koetti vastata nenänsä kautta.

Hammett otti kätensä hänen suultaan. "Missä ne ovat?" Ja Petteri vastasi: "Oikeassa kengässäni."

Hammett avasi kengännauhan ja otti kengän jalasta, veti sitten pois sisäpohjan ja sen alla oli ohut silkkipaperiin kääritty kääre, ja siinä oli McGivneyn antamat tuhat dollaria, kolmesataa dollaria, jotka Petteri oli säästänyt Nelse Ackermanilta saamistaan rahoista ja sitä paitsi kaksisataa dollaria, jotka hän oli säästänyt palkastaan. Hammett laski rahat ja McGivney pisti ne taskuunsa, jonka jälkeen hän komensi Petteriä panemaan kenkä jalkaansa. Petteri totteli vapisevin sormin, sillävälin koettaen pitää toisen silmänsä revolverin piipunreijässä ja toisen McGivneyn rotannaamassa.

"M-i-mikä vaivaa, Mr. McGivney?"

"Kyllä saat tietää" oli vastaus. "Marssi nyt alakertaan, ja muista, että tämä revolveri ja minä tulemme perässä, ja tässä revolverissa on kahdeksan kuulaa, ja jos liikautat sormeasikaan, lähetän ne kaikki sinuun."

Ja niin menivät Petteri ja McGivney ja Hammett ulos hotellista ja astuivat automobiiliin. Hammett ajoi ja Petteri ja McGivney istuivat takaistuimella ja McGivneyn käsi oli taskussa ja siinä revolveri, sormi liipasimessa ja piipunsuu kohdistettuna Petterin keskiruumista kohti. Petteri totteli kaikki määräykset heti ja heitti pois kyselemisensä, kun huomasi, ettei saa vastausta.

Sillävälin koetti hän käyttää kaikki piloille säikytetyt järkensä sirpaleet tämän ongelman ratkaisuun. Hän koetti arvailla, mutta paras tulos siitä oli, että Guffey oli äkkiä päättänyt uskoa Joe Angellin kertomusta eikä Petterin. Mutta miksi tämä pyssyseikkailu ja nämä muut liikkuvakuvatemput? Petteri ei käsittänyt ja jätti arvailun sikseen; ja paras olikin, sillä se, mitä todella oli tapahtunut, oli niin vaikea arvata, ettei Petteri eikä kukaan muukaan olisi sitä voinut arvata milloinkaan.

LXVI.

Petteri vietiin raitiotrustin salapoliisilaitoksen konttoriin, jonne Petteri ei ollut saanut koskaan ennen mennä. Se oli Merchants' Trust rakennuksen neljännessätoista kerroksessa, ja oveen oli maalattu: "American City Maa & Kiinteimistöyhtiö. Käykää sisälle." Ja kun kävi sisälle, niin huomasi tavallisen kiinteimistökonttorin, ja vasta kun oli kulkenut usean oven läpi, tuli niihin huoneisiin, joissa Guffey kumppaneineen johti kaupungin suurliikemiesten urkkimisjärjestelmää.

Petteri vietiin yhteen näistä huoneista ja siellä oli Guffey; ja heti kun Guffey näki Petterin kävi hän uhkaavana nyrkkiään heristäen kohti: "Sinä saastainen penikka!" huusi hän. "Sinä kurja ja vaivainen pentu! Haiseva, luihu koira!" Hän puhkui vielä lisää verrannollisia, koiramaailmaa ja Petteriä selittäviä lauseitaan.

Petterin polvet tutisivat, hänen hampaansa kalisivat ja hän tarkkaan seurasi Guffeyn sormien liikkeitä ja jokaista vihasta väännähdystä hänen kasvoillaan. Petteri oli valmistautunut vastaanottamaan kaikkein kamalinta rääkkäystä, mikä hänen osalleen oli vielä tullut; mutta vähitellen hänelle selveni, että häntä ei tullakkaan kiduttamaan, hänelle vain raivotaan ja häntä haukutaan -- eikä sanoja löydy kuvaamaan helpotusta hänen sielussaan. Viettämänsä katurotan elämän kuluessa oli Petteriä haukuttu useammalla tavalla ja nimityksillä kuin Guffey voi keksiä, vaikka kuluttaisi siihen kuukauden. Jollei Guffey aijo tehdä muuta kuin kävellä rajusti edestakaisin huoneessa ja aina sivumennen heristää nyrkkiään Petterin leuvan alla, ja verrata häntä kaikellaisiin kotieläimiin, niin Petterin on helppo kestää se ilman valituksia.

Hän herkesi koettamasta saada selville, mitä oli tapahtunut, koska hän huomasi, että se raivostutti Guffeyn äärimmäisyyksiin saakka. Guffey ei halunnut puhutella Petteriä, hän ei halunnut kuulla Petterin katuoja-pennun ääntä. Hän halusi vain keventää raivolastiaan ja hän halusi, että Petteri kuuntelee tyytyväisenä, ja Petteri teki niin. Mutta sillävälin Petterin aivot tekivät ankaraa työtä, hän koetti kuulla viittauksia siitä, mitä pirua tämä oikein merkitsi. Yksi asia oli vallan selvä -- olipa se mitä tahansa, niin oli se jo tapahtunut; kaikki oli valmista, eikä puuttunut muuta kuin hautajaiset. Ne olivat ottaneet Petterin rahat, kaippa hautajaiskustannuksiksi, eivätkä ne näkyneet toivovankaan saavansa hänestä irti mitään muuta.

Vähitellen tuli lisää oireita. "Vai luulit sinä alkavasi oman liikkeen?" rähisi Guffey, ja hänen nyrkkinsä, joka oli Petterin nenän alla, läsähti nenään niin ankarasti, että Petterin kaulassa niksahti kuin aikoisi se mennä sijoiltaan.

"Ahaa!" ajatteli Petteri. "Nelse Ackerman on kertonut!"

"Luulit kerääväsi omaisuuden ja heittäväsi pois kaikellaisen työn ja eläväsi tuloillasi!"

Niin se oli varmastikin! Mutta mitähän Nelse Ackerman on kertonut, koska se on vaikuttanut noin pahaa?

"Aijot pitää omaa urkkijaasi, rakentaa ehkä oman salapoliisilaitoksen ja potkia minut virasta!"

"Jumala!" mietti Petteri. "Kuka on sanonut noin?"

Sitten äkkiä Guffey pysähtyi hänen eteensä: "Näinkö sinä ajattelit?" kysyi hän. Hän toisti kysymyksensä ja näytti siltä, että hän todella halusi vastausta. "E-e-en", änkötti Petteri. Mutta nähtävästi ei tämä vastaus ollut Guffeyn mieleen, koska hän sieppasi Petteriä nenästä ja kiersi sitä niin, että Petterin silmiin tuli kyyneleitä.

"Mitäs sitten?" Pirullinen hymy leikki hetken tämän urkkijajärjestelmän pään kasvoilla, sitten hohotti hän vasten Petterin kasvoja myrkyllisen halveksivaa pilkkanaurua. "Ehkä luulit, että hän tosiaankin rakasti sinua! Oliko niin? Luulitko, että hän todella rakasti sinua?" Ja McGivney, Hammett ja Guffey hohottivat yhteen ääneen, ja Petterin mielestä tämä oli kuin kaikkein alimman helvetin pääjehujen ivaa. Nämä sanat iskivät silmänräpäyksessä Petterin ilmalinnan pirstaleiksi. Guffey oli saanut tietää jotakin Nellistä!

Matkalla Guffeyn konttoriin oli Petteri muistellut Nellin neuvoa: "Pysy lujana, Petteri, pysy lujana!" Hän oli aikonut pysyä lujana kaikesta huolimatta, mutta nyt hänelle selveni silmänräpäyksessä, että kaikki on menetetty. Miten hänelle oli enää mahdollista pysyä lujana, kun Nell itsekään ei ollut pysynyt lujana?

Guffey huomasi näiden ajatusten liikehtelemisen Petterin silmistä, ja hänen pilkkansa muuttui ärjynnäksi. "Vai aijot sinä nyt kertoa minulle totuuden, häh? No, sattuu nyt niin, ettei sinun tarvitse kertoa mitään!"

Sitten hän taaskin alkoi kävellä edestakaisin huoneessa. Hänen raivonsa oli niin suuri, että hänen täytyi kävellä kauvan ennenkuin tyyntyi. Mutta viimein hän meni työpöytänsä ääreen, ja istuutui, vetäen auki erään laatikon ja ottaen sieltä paperin. "Näen, että koetat miettiä jotain uutta valetta kertoaksesi sen minulle", sanoi hän. Eikä Petteri yrittänytkään sitä kieltää, sillä joka sana, minkä hän oli sanonut, oli vain lisännyt Guffeyn raivoa. "Samapa se", sanoi Guffey, "luen sinulle tämän jotta kuulet miten asiat ovat -- ja myöskin sen, kuinka monenlainen hölmö sinä olet."

Ja hän alkoi lukea kirjettä. Ennenkuin Petteri oli kuullut ensimäisen lauseen loppuun, tiesi hän jo, että kirje oli Nelliltä, ja samalla hän myöskin tiesi, että hänen ilmalinnansa on ikuisiksi ajoiksi hävitetty. Niniveen rauniot eivät olleet niin synkeän toivottomat!

'Rakas Mr. Guffey', kuului kirje.

'Olen suruissani, että minun täytyy teidät jättää, mutta viisikymmentä tuhatta dollaria on suuri summa rahaa, ja kaikkihan joskus kyllästymme työhön ja haluamme lepoa. Tämä kertokoon teille, että Ted Crothers on juuri murtautunut Nelse Ackermanin kassakaappiin hänen kotonaan, ja meillä on nyt liberty-bondeja ja jalokiviä, jotka arvostelemme viideksikymmeneksi tuhanneksi dollariksi, ja tiedättehän, että Ted on mainio jalokivien tuntija.